index.php

Perustulo päihittää aktiivimallin

Aikamme keskeinen paradoksi on se, että hyvinvointivaltio on läpikotaisin jähmeä ja vaikea muuttaa, kun taas markkinat vaativat jatkuvaa muutoskykyä – niin yksilöiltä kuin instituutioiltakin. Uudistuksia tarvitaan, mutta “aktivoiva sosiaaliturva” on vain näennäisratkaisu, sillä juuri usko asiantuntijajohtoiseen politiikkaan on luonut monet niistä ongelmista, joita nyt pyritään korjaamaan.

Yksi hyvinvointitaloustieteen keskeinen periaate on suorien rahansiirtojen hyöty markkinataloudessa hyvinvoinnin tehokkaana välittäjänä. Ne ovat hyvin simppeli ja elegantti tapa jakaa rahaa köyhille ihmisille. Tästä syystä monet taloustieteiljät ovat puhuneet automaattisen perustulon ja sen sukulaismallien, kuten negatiivisen tuloveron, puolesta jo vuosikymmeniä. Nobel-palkituista sitä ovat puoltaneet mm. George Stigler, Milton Friedman, James Tobin, James Buchanan ja Christopher Pissarides.

Viime aikoina on lisäksi kertynyt runsaasti empiriistä todistusaineistoa maailmanlaajuisista kenttäkokeista vahvistamaan perustulon ja sitä lähellä olevien rahansiirtomekanismien tehokkuutta useilla mittareilla (Ks. erityisesti s. 21-33).

Oikein toteutettuna perustulo tarjoaa rohkean mutta realistisen vaihtoehdon vastikkeelliselle sosiaaliturvalle. Asiantuntijavallan mukanaan tuomia ongelmia ei voi ratkaista lisäämällä byrokratiaa vaan karsimalla sitä.

Tukiviidakon laki

Hyvinvointivaltion palveluiden tarkoituksena on auttaa niitä, jotka tarvitsevat apua. Järjestelmä on kuitenkin rakennettu väärien kannustimien päälle. Sosiaaliturvaviidakosta on muodostunut eturyhmien välinen taistelutanner, jossa ihmisryhmät ja yksilöt kilpailevat keskenään, ja toisaalta virkamieskoineistoa vastaan, rajatuista resursseista.

Ajatus yhteisestä sosiaaliturvasta, joka kattaa kaikkien perustarpeet ja kohtelee kaikkia yksilöitä tasa-arvoisesti, on taantunut eturyhmäpolitikoinniksi, mm. eläkeläisten, opiskelijoiden, työttömien, sairaiden, työkyvyttömien, maanviljelijöiden ja yrittäjien kahmiessa itselleen mahdollisimman suuria viipaleita rajatusta kakusta.

Sosiaaliturvajärjestelmän sotatanner on synnyttänyt voittajia ja häviäjiä, mutta suurin häviäjä on varmasti keskivertokansalainen, joka ei kuulu mihinkään eturyhmään. Samalla populistipoliitikot, kuten Trump ja Corbyn, tarjoavat vaarallisia (plasebo)lääkkeitä, joiden sivuvaikutukset voivat olla taloudellisesti tuhoisia.

Tilkkutäkkiratkaisujen ja katteettomien lupausten sijaan nykytilanteessa tarvitaan rohkea ja realistinen sosiaaliturvan kokonaisuudistus. Tarjolla on lähinnä kaksi eri vaihtoehtoa: vastikkeellinen aktiivimalli tai vastikkeeton perustulo.

Valinta näiden välillä on ennen kaikkea valinta maailmankuvien välillä, mutta siinä on kyse myös kestävien kannustimien luomisesta instituutioiden rakenteita uudistamalla. Juuri nämä argumentit puoltavat perustuloa ja sen rinnakkaismalleja, kuten negatiivista tuloveroa tai perustiliä.

Tarjoan Adam Smith Instituten raportissani sekä empiiristä että teoreettista todistusaineistoa tälle väitteelle, joten kehoitan lukijoita tutustumaan siihen huolella.

Aktiivimalli aktivoi asiantuntijoita

Suomen aktiivimallin tarkoituksena on työllistää työttömiä, mutta lähinnä se työllistää virkamiehiä. YLE uutisoi, että “Kela palkkaa sata työntekijää setvimään aktiivimallia.” Järjestelmän hallinnointi tulee luultavasti työllistämään yhteensä tuhansia ihmisiä yhteiskunnallisesti tuottamattomiin töihin. Näiden “säästöjen” saavuttamisen kustannus lasketaan miljoonissa. Ja vaikka sillä tuotettaisiinkin työttömyysasteen liikahduksia, sen nettohinta nousee korkeaksi, koska työmarkkinat valjastetaan yhä enemmän virkamieskoneiston hallintaan.

Tätä ilmiötä taloustietelijä William Easterly on kutsunut “asiantuntijoiden tyranniaksi” – perusteettomaksi uskoksi koulutettujen ihmisten erityislaatuisesta kyvystä hallita monimutkaista maailmaa. Tämä ajattelutapa on vallankahvaan takertuneille taloustieteilijöille valitettavan tyypillinen. Tämän koulukunnan mukaan päätöstenteko tulee siirtää kansalaisilta asiantuntijoille,. En kiistä, etteikö kansalaisten joukossa olisi holhousta kaipaavia ihmisiä, mutta moni ihminen olisi valmis ottamaan vastuusta elämästään jos sosiaaliturva ja muu sääntely loisi tähän suotuisan ilmanpiirin. Ihmisten asenteisiin voi vaikuttaa positiivisesti lisäämällä heidän autonomiaansa – ei vähentämällä sitä.

Yhteenvetona voisi todeta, että monimutkainen sosiaaliturva – oli kyse sitten holhoavasta kehitysavusta tai “aktivoivasta” sosiaaliturvasta – sisältää ainakin seuraavat ongelmat: 1) Se yliarvioi virkamiesten kyvyn tehdä kaikkitietäviä päätöksiä ja aliarvoi köyhien kyvyn ottaa vastuuta omasta elämästään. 2) Se vahvistaa byrokratian ja eturyhmien valtarakenteita. 3) Se lisää työmarkkinoiden vääristymiä. 4) Se työllistää lähinnä asiantuntijoita ja poliitikkoja, vieläpä yhteiskunnallisesti haitallisiin tehtäviin.

Kehitysapua, korruptiota ja kokeilukulttuuria

Tämä teknokraattinen harha ei rajoitu Suomeen. Globaali kehitysapu on rakennettu korkeakoulutetuista (lähinnä valkoisista) ihmisistä koostuvan asiantuntijakoneiston varaan. Eivätkä kehitysmaiden kansalliset koneistot ole  parempia. Tulonsiirtojen korruptio on arkipäivää monessa maassa. Esim. Intiassa, jossa toteutettiin perustulokokeilu vuosina 2010-2011, on havahduttu ongelmaan. Maan valtiovarainministeriön v. 2017 julkaiseman raportin mukaan “Intian köyhille kohdennettujen sosiaaliturvajärjestelmien tulokset ovat olleet kehnot. (…) Kohdentaminen [on ollut] sekä tehotonta että epätasa-arvoista. Se on ollut kannustin huijaamiseen, joka on synnyttänyt kokonaisen välistävetäjien ja väärinkäyttäjien verkoston.” Kyseinen raportti ehdottaakin perustuloa pitkän tähtäimen suunnitelmana, vaikka ei pidä sen toteuttamista Intiassa mahdollisena lyhyellä tähtäimellä.

Yksi syy ongelmavyyhtiin on se, että rahat eivät mene suoraan apua tarvitseville. Hyväntekeväisyysjärjestö GiveDirectly toimii uudella periaatteella: se pyrkii auttamaan köyhiä suoraan. Apujärjestöjen tehokkuutta vahtivan GiveWell-järjestön mukaan tämä metodi on ollut hedelmällinen mm. Keniassa: “Vahva todistusaineisto osoittaa, että suorat rahansiirrot laittavat rahansaajat kuluttamaan enemmän perustarvikkeisiin (kuten ruokaan) ja auttavat heitä tekemään korkean tuottavuuden investointeja ilman mitään todistusaineistoa siitä, että he käyttäisivät merkittävästi enemmän rahaa alkoholin ja tupakan kaltaisiin tuotteisiin. (…) Uskommekin, että GiveDirectly jakaa tehokkaasti rahaa erittäin pienituloisille yksilöille.” GiveDirectly on myös aloittanut 12-vuotisen perustulokokeilun Keniassa (2016-2027).

Köyhät ovat köyhiä koska heiltä puuttuu rahaa, ei virkamiehiä. Perustulokokeilut soveltuvatkin maahan kuin maahan, vaikka ongelmat ovat erilaisia. Rikkaammissa maissa perustulokokeiluja ollaan tehty tai suunniteltu mm. USA:ssa, Kanadassa, Skotlannissa, Suomessa ja Hollannissa. Näistä kaikista voi lukea enemmän raporttini sivuilta 21-33.

Järjestelmän monimutkaisuus, läpinäkymättömyys, kafkamaisuus ja korruptio (johon lasken myös sosiaaliturvan väärinkäytön ja hallinnolliset rikkeet) piinaavat asiantuntijoiden viisauteen ja virkamiesten sulavaan toimintaan luottavia järjestelmiä. Nämä ovat selvästi ylitsepääsemättömiä ongelmia liian byrokraattiseksi ja monimutkaiseksi suunnitelluissa tulonsiirroissa. On aika katsoa kokonaisuudistusta teknokratian purkamisen näkökulmasta.

Pelkoa ja inhoa TE-toimistossa

Ajatus siitä, että köyhät ihmiset eivät kykene pitämään itsestään huolta on uurtunut syvälle sosiaalipolitiikkaan. Toivottavasti asiantuntija nukkuu yönsä hyvin, koska ainakaan sosiaaliturvan asiakas sitä harvoin tekee.

Perustulo ohittaa monet holhoavien ja vastikkeellisten järjestelmien ongelmat. Se on yksinkertainen ja helposti hallinnoitava järjestelmä, jonka kannustimet ovat selkeät ja muokattavissa. Siinä yhdistyvät työmarkkinoiden tehokkuusnäkökulma kansantalouden resurssien oikeudenmukaisempaan jakoon. Perustulon automaattisuus ja läpinäkyvyys (kuka saa, kuinka paljon ja milloin?) takaavat sen, että perusturvan ennustettavuus paranee samalla kun väärinkäytökset – niin kansalaisten kuin hallintokoneistonkin toimesta – voidaan pitää paremmin kurissa.

Perustulo ei tietenkään ratkaise kaikkia ongelmia. Ainakin lyhyellä tähtäimellä perustuloon siirtyminen nostaa sosiaaliturvamenoja maltillisesti, vaikka pitkän tähtäimen säästöjä voi syntyä. TE-toimiston “aktivoiva” valvonta ja KELA:n paperisota voivat pitää järjestelmän kokonaiskustannukset lyhyellä tähtäimellä kurissa, ainakin nimellisesti, mutta vain hölmöläinen jahtaa säästöjä kustannuksella millä hyvänsä. Byrokratian kasvattaminen lisää asiantuntijoiden ylimielisyyttä ja toisaalta kansalaisten passiivisuutta, joiden nettokustannus kansantaloudelle on negatiivinen, koska ne yhdessä tekevät lähes mahdottomaksi reagoida nopeisiin talouden liikkeisiin niin sisä- kuin ulkomarkkinoillakin.

Vaikka asiantuntijat ovatkin tarpeeksi ylimielisiä kuvitellakseen, että he kykenevät ratkaisemaan monimutkaisen ja tarveharkintaisen järjestelmän väärinkäyttöön liittyvät ongelmat, tämä on vain harhaluulo. Yksilöiden tasolla järjestelmän monimutkaisuus johtaa väistämättä sosiaaliturvakikkailuun ja perusturvan huonoon ennakoitavuuteen. Valvonnan lisääminen ei ratkaise tätä ongelmaa niin kauan kuin yksilön oman hyvinvoinnin kannalta hänen kannattaa käyttää järjestelmää hyväkseen ja olla ottamatta työtä vastaan sanktioiden ja tukien menettämisen pelossa.

Paraskin tarveharkintaisuus, jonka kunniallisena tarkoituksena on kohdentaa apua sitä todella tarvitseville, lisää virkamiesten määrävaltaa suhteessa kansalaisiin, mikä heikentää ajatusta yksilöiden vapaudesta ja vastuusta. Eivätkä kannustimet kohdistu pelkästään kansalaisiin: instituutioiden tasolla tämä johtaa eturyhmäpolitiikan vahvistumiseen, kun ryhmäkohtaisia tulonsiirtoja pyritään vetämään kotiinpäin, josta seuraa se, että jotkut ihmiset saavat liian paljon tulonsiirtoja, suhteessa tarpeisiinsa, kun taas toiset ihmisevät saavat liian vähän. Perustulo ei tarjoa mitään taikakeinoa, jonka avulla tulonsiirtojen kohdentuminen olisi täydellisen tehokasta, mutta se tutkitusti edesauttaa heikossa asemassa olevien ihmisten pääsyä minimiturvan piiriin kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Yhdistettynä asiantuntijoiden päätäntävallan ja eturyhmäpolitiikan rajoittamiseen se myös auttaa kitkemään korruptiota.

Vapautta ja tasa-arvoa

Tarvitaan sosiaaliturvaa, joka kykenee sopeutumaan markkinatalouden tulevaisuuden haasteisiin. Ilman rohkeita, päättäväisiä uudistuksia emme tule pärjäämään Piilaakson teknologioiden ja Kiinan talouskasvun määrittelemällä aikakaudella.

Perustulokeskustelussa on tärkeää muistaa, että tulonsiirtojen tehokkuus on suorassa suhteessa rahan ostovoimaan ja sen kautta markkinoiden vapauteen. Perustulo lisää kansalaisten tasa-arvoa ja vapautta, mutta se tekee sen kaikista tehokkaimmin, jos erilaisia kilpailun rajoituksia poistetaan ja rohkeita reformeja uskalletaan tehdä myös työmarkkinoilla. Ilman kilpailukykyisiä markkinoita perustulo menettää kykynsä tyydyttää ihmisten tarpeita.

Tästä seuraa se johtopäätös, että pelkän rahan jakamisen lisäksi meidän pitää kasvattaa köyhien taloudellista vapautta – joka tarkoittaa myös vapautta TE-toimiston ja KELA:n määrittelemistä ehdoista.

Suvereenit kansalaiset eivät toki kykene ratkaisemaan kaikkia ongelmia markkinoiden kautta. Mm. luonnonresurssien liikakulutuksen ja eläinten hyvinvoinnin ottaminen mukaan päätöksentekoon vaatii korjausliikkeitä. Nämä eivät kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että ihmisten välisen hyvinvoinnin välittäjänä avoimet markkinat toimivat huomattavasti tehokkaammin kuin sen vaihtoehdot – varsinkin sen jälkeen kun kaikille ihmisille on taattu perustulo ja laadukkaat julkiset palvelut.

Suunnanmuutos vaatii kansalaisten vapauden palauttamista asiantuntijoilta ja eturyhmiltä takaisin heille itselleen. Se vaatii vastikkeettoman perustulon ja avoimen markkinatalouden.

Miksi perustulo?

Riittävän korkea perustulo mahdollistaa hyvinvointivaltion uudistamisen markkinavetoisempaan suuntaan

”Tietyn minimitulon takaaminen jokaiselle [minimum income for everyone], tai eräänlainen pohja jonka alle kenenkään ei tarvitse pudota edes silloin kuin hän ei kykene pitämään itsestään huolta, [on] välttämätön osa […] Suurta Yhteiskuntaa.” – F.A. Hayek

Silloin harvoin kun ajattelemme sosiaaliturvaa, tuskin ensimmäisenä ihailemme sen dynaamista potentiaalia. Tälle on hyvät syynsä, sillä nykymuodossaan sosiaaliturva lähinnä hidastaa talouden spontaania kehitystä. Hyvinvointivaltio ja innovaatio eivät yleensä sovi samaan lauseeseen. Ja jostain syystä perustulon idea on kuitenkin iskenyt lujaa mm. Piilakson miljonääreihin. Monet uuden talouden gurut uskovatkin, että perustulo voi pelastaa rappeutuvan hyvinvointivaltion itseltään (edesauttamalla sopeutumista globalisaatioon ja nopeaan teknologiseen kehitykseen).

Perustulo, tai jokin sen tapainen, voi toimia entistä vapaamman ja reilumman markkinatalouden ensimmäisenä askeleena. Sen tuoman turvan avulla on mahdollista poistaa työmarkkinoiden sääntelyä ja päästää eroon TES:sien yleissitovuudesta. Ennen kaikkea se on ainoa taattu tapa tarjota automaattinen perusturva kaikille kansalaisille, kun valtio ja/tai markkinat epäonnistuvat.

Tarkoitan perustulolla kaikkien kansalaisten yhteistä, automaattista perusturvaa. Sen voi toteuttaa pääosin kolmella eri tavalla (näiden välillä ei ole suuria käytännön eroja): suorana tulonsiirtona (perustulo), negatiivisena tuloverona tai sosiaaliturvatilin (esim. perustilimalli) kautta.

Ehdotan, että riittävä ja toteuttamiskelpoinen perustulo Suomessa olisi n. €750-1250/kk jokaiselle kansalaiselle. Tämän rahoittamiseksi voimme purkaa olemassaolevia tulonsiirtoja.

Perustulo voidaan rahoittaa ilman tulonsiirtojen kasvattamista

Monet tahot ovat esittäneet, että ns. ”realistinen” perustulo on mahdollisimman pieni. Tämä lähtee siitä oletuksesta, että maltillinen perustulo on helppo rahoittaa ja rakentaa. Mutta maltillinen perustulo on itse asiassa yllättävän huono lähestymistapa. Mitä pienempi perustulo halutaan, sitä pienemmät sen hyödyt. Se ei kykenisi uudistamaan rakenteita tarpeeksi. Yksilöiden vapautta ja yhteiskunnan dynaamisuutta parantaa paremmin riittävän korkea perustulo, joka turvaisi kaikille elämän perusedellytykset, joka rahoitettaisiin uudistamalla runsaasti jäykän hyvinvointivaltion kalkkiutuneita tulonsiirtoja, ja jonka turvin olisi mahdollista purkaa työmarkkinoiden sääntelyä.

Monissa perustulon malleissa on taktisesti jätetty tiettyjä tulonsiirtoja perustulon ulkopuolelle. Näihin kuuluu esim. asumistuki, eläkkeet ja ansisidonnaiset tuet. Tämä on poliittisesti viisasta, mutta taloustieteellisesti epäoptimaalista. Mitä enemmän tukimuotoja yhdistetään kerralla, sitä parempi (eli riittävämpi, reilumpi, dynaamisempi) perustulon malli on mahdollista rakentaa.

Ehdotankin, että perustulon tulisi korvata lähes kaikki Suomen sosiaalimenot. THL:n mukaan Suomen sosiaalimenojan kustannukset olivat v. 2013 n. 62 miljardia euroa. Tämä on asukasta kohden €11.624 vuodessa, tai €967 kuukaudessa. Tällä summalla voisi korvata jo asumistuenkin.

Sosiaalimenot vuosina 1980–2013 vuoden 2013 hinnoin, mrd. € (lähde: THL)

Tietenkin käytännössä esim. kaikki eläkkeet ja toimintarajoitteisuuden tuet on vaikea yhdistää heti perustuloon. Lisäksi osaa palveluista ei ehkä haluttaisi tarjota rahan muodossa. Mutta on täysin absurdia sanoa, että perustuloa ei kyettäisi rahoittamaan vaikka heti. Se onnistuu täysin nykyisen rahoituspohjan sisällä, uudelleenkohdentamalla tulonsiirtoja tasaisesti kaikille kansalaisille. Lisäksi sen avulla on mahdollista säästää miljardeja hallinnollisissa kuluissa, kun Kela tekee itsensä (lähes) tarpeettomaksi, ja kunnallinen sosiaalitoimi voi keskittyä auttamaan ihmisiä tehokkaammin.

Lasketaan perustulon rahoituspohjaksi sitten koko tämä 62 miljardia, tai maltillisemmin vaikka esim. 20 miljardia, niin se riittäisi varsin hyvin rahoittamaan lähes kaikki muut tulonsiirrot korvaavan perustulon. Tosiasiassahan perustulon nettokustannukset ovat huomattavasti pienemmät kuin sen nimelliset bruttokustannukset, koska suuri- ja keskituloisilta perustulo peritään pois verotuksessa; heidän kohdallaan perustulo näyttäytyy automaattisena veronpalautuksena.

Korkea perustulo mahdollistaa julkisen sektorin pitkälle viedyn ulkoistamisen

Perustulokeskustelussa tarkoitetaan ”korvaantumisen” asteella sitä, kuinka pitkälle perustulon on tarkoitus on korvata hyvinvointivaltion muita funktioita. Esim. Kelan tutkimusjohtaja Olli Kangas on heittänyt ilmaan, että perustulon aikana voitaisiin ottaa käyttöön yliopiston lukukausimaksut. Tämä on kuitenkin vain yksi esimerkki. Käytännössä mitä korkeampi perustulo, sitä enemmän hyvinvointivaltion privilegioita ja eturyhmäkohtaisia tulonsiirtoja on mahdollista korvata kaikille kansalaisille maksettavalla yhtenäisellä tukimuodolla, joka kohtelee kaikkia samalla tavalla.

Tietenkin ensimmäinen askel on sosiaaliturvan eri muotojen yhteenniputtaminen ”yhden luukun” (tai ”nollaluukun”) periaatteella. Mutta perustuloa ei tule nähdä pelkästään tukien rationaalisena yhdistäjänä. Julkiset tulonsiirrot eivät nimittäin rajoitu varsinaiseen sosiaaliturvaan. Sulle-mulle-kähminnän mukaan rakennettu hyvinvointivaltio sisältää tuhansia erilaisia subvention muotoja.

Näiden takia julkisen sektorin tulonsiirtojen todellinen suuruus, ja täten perustulon potentiaalinen rahoituspohja, on paljon korkeampi kuin yleensä ajatellaan. Tähän ryhmään kuuluvat erilaisten suorien rahansiirtojen lisäksi erilaiset julkiset palvelut, valtiolliset monopolit, lupakäytännöt, verovähennykset, jne. Mitä enemmän näitä korvataan perustulolla, sitä enemmän ihmisten peruspalvelut on mahdollista tuottaa kilpailuttamalla, ulkoistamalla ja yksityistämällä. (Tämä ei välttämättä tarkoita, että optimaalinen hyvinvointivaltion korvaantumisen aste on 100%.)

Jo yksin verotukien (esim. verovähennysten) arvo on tässä maassa jopa 25 miljardia (lähde: VATT). Verotuet ovat tulonsiirtoja siinä missä sosiaaliturvakin. Ne kohdistuvat poliittisesti suosituille eturyhmille. Valtaosan verotuista voisi perua jo ihan sen takia että järjestelmästä tulisi selkeämpi. Tästä koituvat säästöt voisi kohdistaa perustulon rahoittamiseen ja yleisen veroaskeen laskemiseen.

Mitä enemmän julkista sektoria likvidoidaan, eli lisätään tulonsiirtojen likviditeettiä, lisätään samalla ihmisten vapautta ohjata rahojaan esim. parempaa palvelua tarjoaviin yrityksiin. Perustulon avulla varmistetaan, että kaikilla on varaa terveysvakuutukseen ja peruspalveluihin, ja pidetään myös huoli, että kustannukset pysyvät kurissa, sillä tulonsiirroille asetetaan selkeä katto: jokainen saisi sen n. 1000 euroa kuukaudessa, plus tietyt julkiset palvelut, mutta ei yhtään enempää.

Reformi on mahdollisuus vapauttaa markkinoita ja purkaa kuormalasteittain turhaa sääntelyä. Perustulon avulla on mahdollista poistaa absoluuttinen köyhyys (myös globaalisti: ks. GiveDirectly). Perinteinen sosiaaliturva on ”luovan tuhon” edessä yhtä impotentti kuin siveä munkki ilotalossa. Ja kuitenkin tarvitsemme talouden dynaamisuutta, jotta hyvinvointi voi kasvaa.

Perustulo, joka olisi riittävän antelias korvatakseen hyvinvointivaltion tulonsiirtoja ja eturyhmäkähmintöjä, olisi vapaan markkinatalouden tehokas viimekätinen turvaverkko.

Mind your own business!

Englannin kielessä on kaunis ilmaisu: ”Mind your own business!” Se tarkoittaa kirjaimellisesti ”välitä omasta bisneksestäsi!”, toisin sanoen, ”älä puutu asioihin, jotka eivät sinulle kuulu.” Se on samalla sekä negatiivinen kielto (”älä koske”, ”laissez-faire”) että positiivinen kehotus (pidä huolta omista asioistasi, ajattele itseäsi). Väitän, että se on hyvä neuvo sekä valtiolle että kansalaisille.

Uskon, että enemmistöllä ei ole oikeuttaa sortaa vähemmistöä, ja jokainen yksilö on oman elämänsä herra/rouva. Valtio, joka rikkoo yksilöiden oikeuksia, on kasvanut liian isoksi ja sitä tulee kutistaa. Valtio tulee alistaa yksilön palvelijaksi.

Samoin väite kuuluu, että jos jokainen kunnioittaisi toistensa vapautta päättää omasta elämästään, ja jos valtio keskittyisi ydintehtäviensä hoitamiseen, maailma olisi parempi paikka.

Ihmiset, jotka puuttuvat toisten asioihin lupaa pyytämättä, ovat vitsaus kenen tahansa yksilön tuttavapiirissä. Valitettavasti valtio on omaksunut tällaisen tunkeilevan ”besserwisserin” roolin.

Valtiosta on tullut vitsaus, mutta se ei ole ollut sitä aina.

Markkinatalous on köyhien paras ystävä

Julkinen byrokratia on syntynyt sivilisaation alussa, yhdessä ensimmäisten kaupunkivaltioiden kanssa, ja sillä on ollut tärkeä rooli yhteiskunnan historiassa, mm. kirjoitus- ja lukutaidon, teknologian kehityksen, kaupungistumisen, koulutuksen ja julkisten palvelujen kehittäjänä. Ja kuitenkin sen funktio on paradoksaalisesti osittain itsensä tarpeettomaksi tekevä. Samalla kun se on mahdollistanut kansojen sivistämisen ja puolustuksen, se on myös tehnyt mahdolliseksi yksilöille toimia rauhassa, ilman valtiollista väliintuloa, yhä laajenevilla markkinoilla.

Viimein modernin kapitalismin aikakaudella markkinat osoittivat luovan tuhovoimansa.

1900-luvulla markkinoiden vapauttaminen ja teknologinen kehitys nosti puolet maailmaa absoluuttisesta köyhyydestä ja keskiluokkaisti teollisen maailman. Jäljellä on enää mitä taloustieteilijä Paul Collier kutsuu ”alimmaksi miljardiksi.” Yksin vuosien 1990-2010 välillä maailman köyhien lukumäärä puolittui 2 miljardista yhteen. Tämä on kehitystä.

Markkinoiden laajeneminen – eli tavaroiden, ihmisten ja pääoman vapaa liikkuvuus – on nostanut enemmän ihmisiä köyhyydestä kuin kehitysapu, hyväntekeväisyys ja sosiaaliturva yhteensä.

Talouskasvu yhdistettynä tehokkaaseen oikeusvaltioon on mullistanut elämän edellytykset ja nostanut ihmiskunnan hyvinvoinnin uudelle, historiallisesti ennen näkemättömälle tasolle, Suomesta Singaporeen, ja tulevaisuus näyttää koko ajan valoisammalta.

Markkinatalous on jo tänään tehnyt sen, mistä 1800-luvulla utooppinen sosialismi lupaili ja jonka 1900-luvun reaalisosialismi osoitti mahdottomaksi toteuttaa komentotalouden kautta.

Markkinavetoisella aikakaudella jähmeästä valtiosta on tullut vitsaus, mutta sen ei tarvitse olla sitä tulevaisuudessa – jos se kykenee mukautumaan dynaamisen kapitalismin haasteisiin.

Mikä on valtion rooli markkinavetoisessa tulevaisuudessa?

Markkinoiden tehokkuudesta ei tietenkään vielä seuraa julkisen sektorin tarpeettomuus.

Esim. perusinfrastruktuurin, koulutuksen, sosiaaliturvan ja terveydenhuollon takaamisessa valtiolla on hyväksyttävä rooli myös liberaalin perinteen valossa. Mutta jos valtio haluaa tuottaa tehokkaita peruspalveluita, sen ei kannata edes yrittää syrjäyttää ja monopolisoida markkinoita.

Hyvinvointivaltio ei myöskään tarvitse kilometrikaupalla lakitekstiä. Mitä liberaalisti supistettu hyvinvointivaltio käytännössä tarkoittaa? Esim. sitä, että sosiaaliturvan byrokratian voi korvata yksinkertaisella perustulolla. Labyrinttisen verojärjestelmän voi korvata tasaverolla. Laki, joka ei mahdu postikortille, ja jonka jokainen kansalainen ymmärtää, on huono laki.

Eikä valtio saa missään nimessä astua oman perustehtävänsä (”bisneksensä”) ulkopuolelle. Sen perustehtävä on suojella yksilöiden absoluuttista valinnanvapautta tehdä omalle elämälleen mitä hän haluaa, esim. solmia sopimuksia toisten ihmisten kanssa täysin vapaasti, niin kauan kuin nämä toimet eivät estä kenenkään kolmannen tahon oikeutta toteuttaa itseään tai solmia sopimuksia.

Mind your own business” on hyvä neuvo 2000-luvun valtiolle ja myös sen kansalaisille yksityishenkilöinä: välitä omista asioistasi ja jätä muut rauhaan – elleivät he erikseen pyydä apua.

On nimittäin suuri eettinen ero siinä, auttaako valtio niitä, jotka pyytävät siltä apua (esim. tarjoamalla tukea köyhille, vanhuksille, sairaille, vammaisille ja lapsille), vai holhoaako valtio niitä, jotka eivät ole pyytäneet siltä apua. Ensimmäinen politiikka on tärkeä osa liberaalin yhteiskunnan turvaverkkoa, jälkimmäinen politiikka on paternalismia.

Silti näillä kahdella funktiolla – joista ensimmäinen on legitiimimpi kuin toinen – on jotain yhteistä: ne molemmat perustuvat demokraattisen päätäntävallan ulottamiseen vähemmistön oikeuksien yli.

Tällaisessa moraalijärjestyksessä yksilön oikeudet ovat jatkuvasti hyökkäyksien kohteena. Valtio pursuaa, kuin Cthulhu, yli äyräiden. Tähän hyökkäykseen on vain yksi oikea vastaus:

”Mind your own business, laissez-faire!” (Antakaa olla, antakaa tehdä!)

Valtio on luotu ihmisiä varten, eikä ihminen valtiota varten.

Sen väkivaltamonopoli on välttämätön ja hyvä renki, mutta parhaimmillaankin huono isäntä.