index.php

Kolme keskustelua Suomesta

Suomen ongelma on, että talous menee huonosti. Rahat ei riitä sopuisaan jakamiseen. Siksi tulee riitaa.

Jotta voisi tarjota ratkaisua, pitäisi tietää, mikä on ongelma ja mistä se johtuu.

Jos ongelmalla on monta syytä tarvitaan monta ratkaisua.

Suomen ongelmista voi keskustella kolmen selitysmallin kautta: tapahtumat, rakenteet ja puhti. Ne eivät sulje pois toisiaan, kaikki voivat samanaikaisesti olla tosia.

Tuuria tapahtumissa

Ensimmäinen syy ja selitys on, että Suomella on ollut huonoa tuuria erityisissä tapahtumissa: Nokia kaatui, metsäteollisuus kutistui, edellinen eduskunta oli toivoton junttura, euro on liian vahva ja maailmantalous sakkaa. Ja sitten vielä huono herraonni.

Jos tälle linjalle lähtee, pitää myöntää, että Suomen aikaisempi menesty perustui hyvään tuuriin. Talvisodan alussa kuolemaa halveksuva vastahyökkäys toivottomassa tilanteessa osoittautuikin yllättäen menestykseksi. Nokia oli kurjassa tilanteessa 1992, kulutuselektroniikka oli kuralla ja L M Ericsson ei nähnyt Nokian matkapuhelinliiketoiminnassa mitään ostamisen arvoista. Omistajat tekivät epätoivoisen liikkeen nostaessaan Jorma Ollilan Dream Teamin johtoon. Ihme tapahtui ja kohta oli maailmanvalloitus käynnissä.

Onnekkailla sattumuksilla on jonkinmoinen selitysvoima, mutta niiden varassa ei voi rakentaa kestävää menestystä.

Onni täällä vaihtelee, joten hyvän tuurin todennäköisyys on kaikille sama. Erot tulevat siitä, kuka osaa altistaa itsensä todennäköisimmälle tuurille ja kuka osaa tarttua tilaisuuteen, kun se yllättäen ilmaantuu? Tuuri on turhaa ilman kyvykkyyttä. Suurta tuuria voi tulla vain jos tekee jotain rohkeaa.

Parasta tuuria Suomelle on ollut läntinen naapuri, joka on ollut monessa edelläkävijä. Sieltä on helposti voinut kopioida erilaisia yhteiskunnallisia instituutioita ja käytänteitä, kuten hyvinvointivaltio ja avoin talous. Mutta nyt näyttää entistä enemmän siltä, että halu tarttua Ruotsin tuuriin on hiipunut. Työmarkkinoita ei ole Suomessa avattu, Sotekin pitää keksiä ihan itse ihan alusta. Jos rohkeus ja toimintakyky katoavat, niiden mukana menee myös hyvän tuurin mahdollisuus.

Raskas rakenne

Toinen keskustelu käydään rakenteista. Suomeen on kehkeytynyt rakenteellisia esteitä taloudelliselle toiminnalle. WEF:in kilpailukykyrankkaus kertoo koruttomasti, että Suomessa yleiset edellytykset (infra) ovat mainiot, mutta taloudellista toimeliaisuutta estävät rakenteet ovat vahvoja. Pohjoismaisissa instituutioissa, kuten koulu, sote ja oikeuslaitos Suomi on kärkipäässä, mutta seuraavissa tekijöissä häntäpäässä:

  • verojen haitta investointihalukkuudelle, sija 70
  • kokonaisveroaste, sija 80
  • miten kauan kestää perustaa yritys, sija 70
  • verot ja tukiaiset kannustavat työntekoon, sija 109
  • kilpailun toimivuus, sija 89
  • palkkojen joustavuus, sija 140.

Hyvä infra on hyvä olemassa, mutta ei se tähän nyt auta. Suomen tilannetta selitettäessä ne ovat kaukaisia selityksiä (causa remota). Läheisillä selittäjillä (causa proxima) on juuri nyt suurempi merkitys, koska niiden perusteella voi tehdä jotain.

Otetaan esimerkki, ikävä tilanne, jolle haetaan selitys, jonka perusteella voisi tehdä korjaavia toimenpiteitä. Sataa lunta, vanha ihminen kaatuu, lonkkaluu murtuu, hän joutuu sairaalaan. Miksi näin kävi?

Causa remota on tietysti painovoima. Se veti puoleensa ja vahinko tapahtui. Tämä on täysin totta ja oikein. Mutta tällä selityksellä ei tee mitään. Painovoima koskee kaikkea, eikä sille voi mitään. Seuraava selitys on lumisade. Sekin on totta ja oikein, lumi aiheuttaa liukkautta. Sille voi tehdä jotain. Lumipäivinä päivystys voi varautua potilastulvaan. Mutta ei tämäkään riitä selitykseksi; kaikki eivät murra luita lumessa. Ehkä vanhus oli liikkeellä erityisen liukkaassa paikassa jota ei ollut aurattu ja hiekoitettu. Tästä selityksestä seuraa heti muutama action point. Ehkä vanhuksella oli liukkaat kengät, osteoporoosin heikentämät luut ja mielialalääkkeiden sumentama tasapainoaisti. Nämä ovat causa proximaa, läheisiä selityksiä, joiden perusteella ongelmalle voi jotain tehdä.

Suomen hyvä infra ja sijoitus yleisiä yhteiskunnallisia edellytyksiä rankatessa on totta ja oikein. Mutta ei sillä nyt ole merkitystä. Ne eivät ole ehkäisseet Suomen kriisiä. Niihin panostaminen ei poista kriisiä.

Causa remota auttaa ymmärtämään, causa proxima auttaa tekemään.

Rakenteellisen argumentin tarjoama ratkaisu olisi seurata Ruotsin (1864) Kiinan (1990) ja Intian (1991) mallia. Puretaan säätely ja vapautetaan kilpailu. Uskotaan, että jos esteet poistuvat, hyvä infra plus korkea teknologia- ja innovaatiotaso laittavat ihmisiin vipinää, herättävät uinuvat kyvyt ja elähdyttävät talouden. Toisin sanoen, jos on niin, että raskaat rakenteet mitätöivät infran tarjoamat mahdollisuudet, regulaation, yleissitovuuden ja muiden esteiden purkaminen vapauttaisi ihmiset kukoistamaan.

Puuttuva puhti

Rakenteellinen ratkaisu vaatii sekä ideologiaa että uskoa. Jos näitä ei ole, jää kolmas keskusteluteema. Se olisi ajatus, että suuressa osassa suomalaisissa ei ole puhtia. Vaikka on maailman parhaat infra-edellytykset vääntöä ei vaan riitä. Siksi monen mielestä rakenteiden purkamisella ei ole merkitystä.

Tämä teema esiintyy julkisessa keskustellussa monin tavoin. Suomen huono menestys selitetään sillä, että ei ole kilpailukykyisiä vientituotteita eikä hyviä johtajia niitä aikaansaamaan. Tämä on aivan tosi causa proxima. Mutta sitten pitää ottaa askel kohti causa remotaa ja kysyä, miksi näin on? Voidaan palata aikaisempaan rakennekeskusteluun. Jos se ei kelpaa, jää vain messias ja reppana -teoria.

Työmarkkinoiden jäykkiä rakenteita, regulaatiota ja korkeaa verotusta voi vähätellä, jos asettaa toivonsa elinkeinoelämän messiaisiin ja pyhimyksiin. Uskotaan ja toivotaan, että jostain löytyisi ihmisiä, joissa yhdistyisi kansainvälisen liikemiehen kovat kyvyt ja pyyteetön sosiaalinen mielenlaatu. Olisi ihmisiä, jotka ottaisivat riskejä, laittaisivat itsensä ja omaisuutensa peliin vuosikausiksi ilman henkilökohtaista voitontavoittelua ja piittaamatta veroista; kaikki vain siitä ilosta, että saisivat täten elättää nettosaajia ja toimettomia.

Ne jotka osaavat kehittää tuotteita ja tehdä niillä bisnestä eivät ole hyväntekijöitä; ne, jotka ovat sosiaalisin motiivein liikkeellä eivät osaa tehdä vientikauppaa. Tästä poikkeavia ihmetapauksia toki on, kuitenkin niin harvassa, että he ovat ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajiksi.

Messiasta odotellessa reppanateoria esiintyy mediassa joka päivä. Jos joku voi osoittaa olevansa heikossa asemassa, joko nyt tai jonkin säästötoimen perusteella, hän samalla myös ilmoittaa, että häneltä ei voi vaatia mitään ja että mitkään velvollisuudet tai talkoot eivät häntä koske. Hyvinvointivaltiossa heikkous on suurin voimavara ja vahvin argumentti.

Jos merkittävä osa suomalaisista todella on messiasta odottavia reppanoita, keskustelu kääntyy toivottomaksi. Suomalaisista ei ole vaurauden tekijöiksi. Heikkojen suojaamiseksi tarvitaan niin raskaita rakenteita, että niiden alle tukehtuvat hyvän infran luomat mahdollisuudet. Reppanoista koostuva kansakunta pärjää vain satumaisen tuurin myötätuulessa. Kun lottovoitot on tuhlattu, ei jää muuta kuin riitaa jämistä.

Suomen tilanteessa rakennekeskustelu on ainoa järkevä. Se on myös ainoa realistinen, toiveikas ja toteutuskelpoinen.

 

Minulla on unelma

Heinäkuun viimeisellä viikolla kuiva uutiskesä kostui kiivaasta keskustelusta. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä Perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen möläytti FB -sivustollaan muutaman sotahuudon monikulttuurisuutta vastaan. Seurasi mahtava mediaalinen älänmölö, joka huipentui tiistai-iltana järjestettyyn tapahtumaan Kansalaistorilla.

Mielenosoituksen teema oli Meillä on unelma. Hesarin toimittajakin ymmärsi, että viittaus on Martin Luther Kingin kuuluisaan I have a dream –puheeseen mustien kansalaisoikeusmarssin päätöstilaisuudessa Washington DC:ssä 28.8.1963. Toimittaja jopa jaksoi googlata puheen keskeisen lauseen. Siihen puhti loppuikin. Mitä King oikeasti tarkoitti ja mitä siitä on opiksi otettavaa?

I have a dream toistuu puheessa seitsemän kertaa. Neljäs unelma tiivistää Kingin ohjelman: I have a dream that my four little children will one day live in a nation where they will not be judged by the color of their skin but by the content of their character.

Martin Luther Kingin unelman mukaisesti maahanmuuttokeskustelun voi jäsentää kolmeen positioon.

Ensimmäinen on ääri-egalitaristinen näkemys, joka fiilistelee tunnelmassa, mutta jättää pois kaiken tuomitsevan arvioimisen (judge). Ihmisiä ei ylipäätänsä saa arvottaa millään kriteerillä, syyllä eikä seurauksella. Tasa-arvo tarkoittaa, että kaikki ovat yhtä hyviä ja kaikkien tulee elämässään päästä samanlaisiin tuloksiin. Jos kiistattomia eroja on, ketään ei silti tule syyllistää, koska erot johtuvat yhteiskunnan eriarvostavista mekanismeista. Tämän mukaan maahanmuuttajat ovat huono-osaisia uhreja, joilta hyväosaiset evät voi vaatia mitään. Pitää vain hyväksyä, paapoa ja maksaa.

Toinen positio on hyväksyä Kingin judge, mutta jättää pois kaiken, mikä tulee but by jälkeen. Tämä on anti-rasistinen positio. Ihonväri ja muut rotuun kytketyt yleiset tunnuspiirteet ovat ehdottomasti epärelevantteja, ihonvärin perusteella syrjiminen on kuolemansynneistä kamalin. Joka siihen syyllistyy menettää oikeutensa tulla kuulluksi missään asiassa. Tämä positio ilmenee, kun rasisti –termiä käytetään haukkumasanana, kuten fasisti, huorintekijä tai kaivonmyrkyttäjä, tai loogisesti älyttömänä sanana ”ikärasismi”. Vastakkainen, rasistinen positio on tietysti uskoa, että rotu on ensimmäinen kriteeri ihmisten arvioinnissa.

Kolmas positio on hyväksyä, mitä King sananmukaisesti ja mitään poisjättämättä tarkoitti. Judge tarkoittaa, että ihmisiä arvioidaan erilaisin kriteerein ja tästä on heille seurauksia.  Kingin unelma on, että se ei tapahtuisi kategorisesti ihonvärin mukaan. Hieman laajennettuna, ihmisen arvioinnin kriteerinä ei tule olla yleinen kollektiivinen määre, kuten ihonväri, sukupuoli, ylipaino tai muu asian kannalta epärelevantti piirre. Ihmistä ei saa asettaa kollektiiviin kuulumisen perusteella karsinaan kuulematta häntä itseään ja arvioimatta hänen henkilökohtaisia ominaisuuksiaan. Oikein ja asiallista on arvioida ihmisiä heidän luonteenpiirteittensä (content of character) mukaan. King siis edustaa pitkälle vietyä individualismia.

Jos joku haluaisi kartoittaa suomalaisten suhtautumisen maahanmuuttoon, Kingin unelmaa voisi käyttää teoreettisena lähtökohtana. Siitä seuraavat kolme positiota voisi hyvin operationalisoida mittariksi.

King ei kuitenkaan täsmentänyt, mitä content of character tarkoittaa ja kuka sen määrittää. Onko olemassa kiistattomia character –piirteitä, joita yhteiskunta, sisältäen lakien säätäjät, sosiaalitoimen normien ja pääsykokeiden laatijat, työnantajat sekä paikallisyhteisöt voivat edellyttää? Lähtökohdaksi voi tietysti ottaa lainkuuliaisuuden, mutta myös perinteiset porvarilliset hyveet. Niistä keskeisimmät ovat tunnollisuus (prudence) ja osoitettu kyvykkyys.

Monikulttuuri – yhtenäiskulttuuri -keskustelun ydinkysymys on, voidaanko yhteiskunnassa paaluttaa jokin yleinen ja yhteinen character –kriteeristö, jonka noudattamista kaikilta edellytetään ja jonka mukaan ihmisiä arvotetaan yhteiskunnallisina toimijoina? Jos yksilön content ei ole riittävä, siitä aiheutuu seurauksia, jotka ovat kohtuullisia ja johdonmukaisia, eivätkä suinkaan aseta häntä eriarvoiseen asemaan.

Äärimmilleen viety monikulttuurisuus tarkoittaa, että jokainen alakulttuuri paaluttaa omat kriteerinsä, pitää omia työmarkkinoita, oppilaitoksia ja tuomioistuimia. Äärimmilleen viety yhtenäiskulttuuri on totalitarismia. Jostain tältä väliltä soisi löytyä yhteinen sävel. Se toteuttaisi Martin Luther Kingin ensimmäisen unelman: I have a dream that one day this nation will rise up and live out the true meaning of its creed: ”We hold these truths to be self-evident, that all men are created equal.”

Suomessa tarvitaan maahanmuuttoasiassa yhteiskuntasopimus.

Yhteiskuntasopimus

Juha Sipilän hallitus on peräänkuuluttanut yhteiskuntasopimusta. On paikallaan, avata, mitä tämä tarkoittaa. Maailmanhistoria tuntee kaksi merkittävää yhteiskuntasopimusta: Ruotsi 1938 ja Japani 1955.

Ruotsi oli eurooppalainen suurvalta, kunnes murhaajan luoti vuonna 1718 lopetti Kaarle XII:n holtittomat sotaretket. Maa vaipui lamaan ja taantumaan siinä määrin, että se ei kyennyt puolustamaan itäisiä maakuntiaan ja Venäjän joukot olisivat marssineet Tukholmaan, ellei heillä olisi ollut kiireellisempää tekemistä muualla. 1800-luvun alkupuoliskolla Ruotsi oli Euroopan köyhimys. Kolmasosa kansasta lähti elintasopakolaisina Pohjois-Amerikkaan. Kotimaassa ei ollut töitä, vapauksia eikä mahdollisuuksia. Wilhelm Mobergin Maastamuuttajat –trilogia on tästä eloisa kuvaus.

Kurjuus syveni, kunnes valtiopäivät vuonna 1864 julisti uuden lain elinkeinovapaudesta. Kartellit, lupamenettelyt ja säätyjen sekä ammattikuntalaitoksen etuoikeudet purettiin. Ruotsi siirtyi feodalismista kapitalismiin ja markkinatalouteen. Seurauksena oli yrittäjävetoinen kasvu, jota ei ennen oltu nähty. Muutamassa vuosikymmenessä syntyi kymmeniä innovaatiovetoisia globaaleja yrityksiä, kuten Swedish Match (tulitikut), SKF (kuulalaakerit), Alfa Laval (separaattori), Atlas Copco (kompressorit), AGA (kaasuhitsaus), ja Nobel (dynamiitti), sekä nopeita oppijoita autoteollisuudessa (Volvo) ja puhelimissa (L M Ericsson). Puolessa vuosisadassa Ruotsi kipusi vauraiden länsimaiden kärkikastiin.

Kapitalismi ja markkinatalous kuitenkin tietävät yhteiskunnallisia ristiriitoja työn ja pääoman, kaupunkien ja maaseudun, yritteliäitten ja laiskojen välillä. Vuonna 1936 työn ja pääoman edustajat kokoontuivat Saltsjöbadenin lomahotelliin sopimaan asioista. Yhteiskuntasopimuksen olennaiset kohdat olivat myönnytyksiä. Työväenliike suostui luopumaan sosialistisesta vallankumouksesta ja myöntymään työnantajien työnjohdolliseen suvereniteettiin (luottamusmiehet ja politrukit eivät määrää, miten tuotanto järjestetään). Kapitalistit tunnustivat ay-liikkeen neuvotteluoikeuden ja moraalisen oikeuden saada jakaa kasvavaa kakkua. Ruotsin menestystarina jatkui.

Japani oli sodan jälkeen poliittisessa kaaoksessa. Vanha eliitti oli poistunut pelialueelta ja hyvin nuoret miehet nousivat vallan kahvoihin. Radikaali työväenliike ajoi sosialistista kumousta. Konflikti kärjistyi kahteen väkivaltaiseen lakkoon Nissanin tehtailla ja Mitsuin kaivoksissa. Lakkolaiset pantiin järjestykseen brutaalein ottein. Japanin kapitalistit kuitenkin ottivat opikseen. Tiettävästi mitään paperia ei tehty, mutta japanilaiseen tapaan syntyi herrasmiessopimus. Työnantajat lupaavat jakaa kakkua, järjestää sosiaalivakuutuksia ja julkista terveydenhuoltoa; duunarit lupasivat tehdä töitä innolla yli työaikasäädösten ja kehittää tuottavuutta laatupiireissä. Vuonna 1955 Hatoyaman hallitus esitti tuottavuusloikkaa: kansantalous kaksinkertaistettaisiin kymmenessä vuodessa. Siihen ei mennyt kuin seitsemän.

Yhteistä näille yhteiskuntasopimuksille on, jos tulonjaon, roolien, oikeuksien ja velvollisuuksien jaosta voidaan saavuttaa yhteisymmärrys, kansakunnan energia vapautuu pikkusieluisesta poliittisesta riitelystä tärkeämpiin, hyvinvointia edistäviin toimiin.

Erikoista tässä on vain, että vain harvat kansakunnat ovat kyenneet tekemään yhteiskuntasopimuksia. Ne ovat niitä vauraita kapitalistisia markkinatalouksia. Riitaisilla menee huonosti.

Oikeudet ja velvollisuudet

Pitkittyvän laman lisäksi Suomessa on krooninen poliittinen kriisi. Pakko kysyä, onko yhteiskunnan perusteissa jotain vialla?

Yhteiskunta on oikeuksiin ja velvollisuuksiin perustuva järjestys: kenellä on oikeus vaatia mitä keneltä? Yhden oikeus on toisen velvollisuus. Oikeus täyttyy vain, jos sitä vastaava velvollisuus kannetaan.

Eturyhmä on joukko ihmisiä, jotka näkevät etunsa määrättynä oikeus-velvollisuus yhdistelmänä. Jotkut edut ovat yhteisiä, jotkut rajoittuvat pienempään ryhmään. Äärimmilleen vietynä vastakkain ovat ihmiskunnan, tai vähintäänkin kansakunnan etu ja yhden yksilön etu. Eturyhmä törmää toiseen eturyhmään.

Vapaamatkustaja on yksilö tai ryhmä, joka haluaa oikeuksia, mutta ei suostu kantamaan velvollisuuksia. Perheestä kansakuntaan vapaamatkustajaongelman ratkaisu on kaikkien sosiaalisten muodostumien perusehto. Jos yhteisössä voidaan sopia oikeuksista ja velvollisuuksista, ihmisten energia vapautuu tuottavaan toimintaan. Jos stabiilia sopimusta ei synny, aika menee riitelyyn ja juonitteluun.

Mikä on legitiimi argumentti?

Jokin eturyhmä voi hankkiutua määräävään asemaan ja käyttää sitä muiden alistamiseen. Eliittien johtamat ns. eksklusiiviset yhteiskunnat ovat epästabiileja ja köyhiä, koska riisto ehkäisee tuottavuuden kehitystä. Inklusiivisissa yhteiskunnissa laajat kansankerrokset osallistuvat demokraattiseen päätöksentekoon. Erilaiset eturyhmät pitävät toisensa kurissa. Väkivallan sijasta legitimiteetti on vallankäytön perusta.

Demokratiassa kamppailu oikeuksista ja velvollisuuksista käy julkisen poliittisen debatin kautta. Mikään eturyhmä ei voi avoimesti esiintyä itsekkäänä. Omat oikeudet pitää perustella jollakin legitiimillä, muidenkin hyväksymällä argumentilla. Näistä muodostuvat politiikan avainsanat, kuten kasvu, hyvinvointi, tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja heikommista huolehtiminen.

Jos omaa eturyhmää edesauttava veronalennus voidaan esittää kaikkia hyödyttävän kasvun edellytyksenä, sille on helpompi saada kannatusta. Argumentti koko maan pitämisestä asuttuna vetoaa yhteiseen hyvään, ei suinkaan syrjäseutulaisten vaatimukseen saada elää muiden kustannuksella. Pienen avainryhmä tuhoisa lakko perustellaan työläisten oikeusturvalla.

Ole heikko saat oikeuksia

Kaikkiin maailmanuskontoihin kuuluu kultainen sääntö oikeuksien ja velvollisuuksien tasapainosta: minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää se myös heille. Poikkeuksia sallitaan niille, jotka eivät kykene vastavuoroisuuteen. Tätä kutsutaan armoksi ja hyväntekeväisyydeksi. Mutta siitä osalliseksi tulevien velvollisuus on vähintäänkin osoittaa kiitollisuutta hyväntekijälleen.

Hyvinvointivaltio on murtanut kultaisen säännön. Jos joku onnistuu vakuuttamaan muut siitä, että hän on heikko, hän voi vaatia lukuisia oikeuksia ilman velvollisuuksia ja kiitollisuutta. Heikkous ja säälittävyys poliittisina termeinä ovat kuitenkin alituisen inflaatiopaineen kohteena. Kuka oikeasti on heikko? Tuskin syrjäseudulla asuva työtön, joka voi kieltäytyä muuttamasta työn perässä. Hänellä on veronmaksajiin nähden varsin vahva neuvotteluasema. Monisairas vanhus on toki säälittävä, mutta jos hänen pompottelunsa luukulta toiselle maksaa sata tuhatta euroa vuodessa, hänen asemaansa tuskin voi pitää heikkona. Jos toimeton kansalainen saa elintason, joka nostaa hänet maailman rikkaimpaan kymmenykseen, häntä on vaikea pitää säälittävänä ja heikkona.

Nykytila näyttää groteskilta verrattuna sota-aikaan. Ulkoisen uhan edessä oli vain velvollisuuksia. Juokse henkesi kaupalla torrakko kädessä metsissä, luovuta vihkisormuksesi aseiden hankintaan. Velvollisuutta vastaava oikeus oli mahdollisuus elää vapaassa maassa tai kunniapaikka hautausmaalla.

Nykypuhe on oikeuksista. Ei heti löydy eturyhmää, joka vaadittuaan oikeuksia saman tien selostaisi, mitkä velvollisuudet se vastaavasti ottaisi kantaakseen. Maatalous vaatii miljardeja. Velvollisuudekseen se kertoo maaseudun elävöittämisen ja huoltovarmuuden. Mutta mitään näistä ”velvollisuuksista” ei ole määritelty eikä mitattu lähimainkaan samalla tarkkuudella kuin vaaditut oikeudet. Lupaatteko ihan oikeasti taata elintarvikehuollon tilanteessa, jossa ruokaa ei saa ostettua ulkomailta? Missä sitten ovat kaikki ne hevoset peltoja kyntämään, jos traktoreihin ei saada enää dieseliä? Lastensuojelu vaatii saada miljoonia lisää paikatakseen omia epäonnistumisiaan. Se ei ole kertonut, mihin mitattaviin tulostavoitteisiin se sitoutuisi, jos rahat myönnettäisiin.

Heikkouteen perustuva legitimiteetti ei tarjoa poliittista vakautta, koska heikoksi ilmoittautuvia riittää.

Kasvoton yhteiskunta

Yleisinhimillisestä moraalitajusta seuraa, että riistäjällä on tarve dehumanisoida riistettävä; tehdä hänestä kasvoton. Jos neekerit eivät ole oikeita ihmisiä, heitä voi orjuuttaa.

Moraalista tajua oikeuksista ja velvollisuuksista on heikentänyt käsitys yhteiskunnasta kasvottomana, dehumanisoituna oliona. Sieltä voi vaatia ja ottaa ilman omantunnontuskia ja moraalisia pidäkkeitä. Eihän siellä ole ketään, jolle tarvitsisi olla kiitollinen.

Jos oikeus-velvollisuus tasapainon toisena osapuolena ei ole kasvollinen toimija, yhteiskuntamoraali järkkyy. Vaadituilla oikeuksilla ei ole mitään rajaa, eikä mistään velvoitteista ole puhettakaan. Jos heikkoudesta palkitaan, saadaan lisää heikkoja. Kukaan ei uskalla esiintyä vahvana, koska hän joutuu välittömästi vaatimusten kuristusotteeseen.

Ryöstelevät klaanit

Oikeuksien ja velvollisuuksien tasapaino on järkkynyt. Suomi on kiistelevien etu-klaanien temmellyskenttä. Eduskuntaan pyritään, koska sieltä pystyy kantamaan saaliin kotikylän äänestäjille.

Suomessa pidetään ihan normaalina, että kansanedustaja on samalla myös tärkeissä kunnallisissa ja maakunnallisissa luottamus- ja virkatehtävissä. Muualla, kuten Ruotsissa, tämä on kielletty, koska se on primitiivisen klaaniyhteiskunnan tunnusmerkki. Valtakunnanpolitiikassa pitää ajaa valtakunnan etua.

Demokraattinen köyhyys

Eksklusiivisuus – inklusiivisuus akseli jakaa maailman maat varsin tarkkaan köyhiin ja rikkaisiin. Tästä kaavasta on poikkeuksia. Singapore ja Kiina ovat eksklusiivia, mutta vauraita. Kiinalaisen valtiokapitalismin suuri kysymys, onko mahdollista, että pienen eliitin johtama yhteiskunta voi kehittää vaurauden mekanismeja. Suomessa taas joudutaan ihmettelemään toista eriskummallista yhdistelmää. Voiko demokraattinen, inklusiivinen valtio tuhota itsensä ja ajautua köyhyyteen? Ellei oikeuksien ja velvollisuuksien tasapainoa saada korjattua, näin voi, ikävä kyllä, käydä.

Lukuvinkki:

Daren Acemoglu & James Robinson: Why Nations Fail? The Origins of Power, Prosperity and Poverty. Crown Business, 2012.

Perustili – laskentaa seuraa

<< Takaisin perustili-aineistoon

Tässä vaiheessa esitettiin idea sosiaaliturvan mekanismista. Laskuharjoitus tulee myöhemmin. Perustilimalli maksaa sen verran, kun siihen päätetään työntää rahaa.

Perustili on mekanismi, verrataan sitä vaikka putkistoon, jossa menee jotain plöröä.

Muita verrannollisia mekanismeja ovat nykyinen, monikanavainen ja -mutkainen, raskaasti hallinnoitu ja tarveharkittu malli, negatiivinen tulovero ja perustulo/kansalaispalkka.  Kaikki maksavat

(a)   sen mukaan paljonko niihin työnnetään rahaa, eli mikä on etuisuuksien taso (miten paljon plöröä kaadetaan putkistoon),

(b)  miten kallista on mekanismin hallinnointi ja ylläpito (miten paljon pumppuja, venttiilejä ja säätöjä putkistossa on, ja miten paljon se vuotaa)

(c)   epäsuorasti, mitkä sen vaikutukset ympäristöön ovat, ts. miten eri mallit kannustavat työntekoon ja pro-sosiaaliseen käyttäytymiseen (paljonko putkisto vie tilaa, haiseeko, meluaako, etc.)

Perustiliehdotus ei tässä vaiheessa otan kantaa kohtaan (a). 20 000 € on laskentaesimerkki.

Laskemattakin voi olettaa, että (b) Perustili on halvempi hallinnoida kuin nykyinen järjestelmä, mahdollisesti samaa tasoa kuin negatiivinen tuloverotus tai kansalaispalkka.

Perustilin varsinainen pointti on kuitenkin (c): mikä vaikutus sosiaaliturvalla on taloudelliseen toimeliaisuuteen ja vastuulliseen rahankäyttöön.

Tästä päästään Markus Kanervan ja ThinkTänkin argumenttiin, että perustili-malli ei huomioi ihmisen käyttäytymistä.

Käyttäytymistaloustieteen valtavirta toki kyseenalaistaa ultra-rationaalisen ”economic man” -perustaisen rationaalisen päätöksenteon teorian. Tässä tosin ei ole mitään uutta, koska jo 1950-luvulla Herbert Simon esitti rajallisen rationaalisuuden (Bounded Rationality) teoriansa.

Se, että ihminen ei  kykene täydelliseen rationaalisuuteen ei tarkoita, että hän olisi täydellisesti epärationaalinen, tunteiden ja impulssien vietävänä. Rationaalisuus on muuttuja, joka korreloi elämänhallinnan, pitkäjänteisyyden (delayed gratification) ja muiden hyveiden kanssa. Samalla henkilöllä rationaalisuus vaihtelee tilanteen mukaan.

Rajallinen rationaalisuus ei käy argumentiksi holhoavan paternalismin puolesta, koska:

– jos ihmiset ovat epärationaalisia, ja holhoajat ovat ihmisiä, myös holhoaja on epärationaalinen.  Rajallinen rationaalisuus korostuu, jos joutuu puuttumaan muitten asioihin käyttämällä muitten rahoja (vastuullisuus vähenee). Mitä konkreettisempi / henkilökohtaisempi asia, (oma raha), sen enemmän rationaalisuus korostuu.

– rajallinen rationaalisuus koskee kaikkia sosiaaliturvan muotoja, joihin liittyy jonkinlainen oma vastuu / mahdollisuus päättää rahojen ja palvelujen käytöstä. Ei edes totalitaarisissa laitoksissa (vankila, suljettu osasto) ole mahdollista sulkea pois kaikkea omaehtoista valintaa.

– koska rajallinen rationaalisuus on muuttuja eikä vakio, voidaan toki ajatella malleja, jotka kannustavat tai tuuppivat (nudge) oikeaan (mikä se sitten onkaan ja kuka siitä päättää) suuntaan. Nudge kuitenkin liittyy tilanteisiin, joissa ihminen joka tapauksessa joutuu valitsemaan (esim. mitä syöt lounaaksi), ja valinta joka tapauksessa on tavalla tai toisella freimattu (missä järjestyksessä ruoka-aineet ovat linjastolla tai ruokalistalla). Nudge tarkoittaa, että näitä freimauksia muutetaan, mutta lopullinen valinta kuitenkin jää ihmiselle itselleen, eikä ”väärästä” valinnasta rangaista.  Annettu esimerkki työttömien ainekirjoitusharjoituksista liittynee valmennukseen / asennekasvatukseen, jota toki voi käyttää, mutta ei kannustimien korvikkeena.

– koska rationaalisuus on muuttuja per yksilö, per tilanne, jakauman ääripäässä on joukko ihmisiä, jotka eivät kykene siihen lainkaan, esim. taparikolliset, joilla on puuttuva itsekontrolli.

Voi siis kysyä, pitääkö rakentaa ja testata järjestelmä, joka on niin robusti, että se kattaa
kaikki mahdolliset tapaukset syrjäytyneestä super-rationaaliseen supersuorittajaan. Keskustelu ajautuu harhaan, jos ensi töikseen ruvetaan tekemään ajatusharjoituksia ääritapauksilla ja ruvetaan vaatimaan järjestelmää, joka on niin robusti, että se kestää kaikki ajateltavissa olevat poikkeamat.

Ratkaisu yleensä on, että kaikki mitoitetaan heikoimman mukaan, josta seuraa ylettömän raskas järjestelmä, joka ei palvele  keskivertokansalaisen etua. Yliraskailla mitoituksilla saadaan kätevästi luotua yliresursointia ja mukavuusalueita (esim. koulussa). Sosiaalipoliittinen järjestelmä tulee mitoittaa suuren enemmistön (jotain 80-90%) mukaan ja sitten määritellä erityisryhmät, joita varten on erillisiä järjestelyjä (askeltava progressiivinen holhous).

ThinkTänk on ihan oikeassa siinä, että perustilin, kuten kaikkien muidenkin sosiaalipoliittisten  järjestelmien vaikuttavuutta pitää huolellisesti tutkia (evidence-based politics). Voi kuitenkin kysyä, missä ovat nykyjärjestelmän vaikuttavuustutkimukset ja miten ne vaikuttavat poliittiseen päätöksentekoon.

<< Takaisin perustili-aineistoon