Suomalainen yhteiskunta on vieläkin vakuuttunut, että paras tapa puuttua huumeiden käyttöön on kohdella sitä rikollisena. Todellisuudessa se lisää yhteiskunnallisia ongelmia  ja aiheuttaa täysin turhaa syrjäytymistä. Lainsäädäntöä on muutettava.

Rangaistus lisää ongelmia

Suomessa huumausaineen käyttörikoksesta voidaan tuomita sakkoon tai vankeusrangaistukseen enintään kuudeksi kuukaudeksi. Sakot ja vankeusrangaistukset eivät suinkaan ole ainoa riski huumeiden käyttäjälle. Tampereen sosiaalipäivystyksen sosiaalityöntekijän Sirpa Määtän mukaan erityisesti nuoret ovat epätietoisia siitä, että huumausaineen käyttörangaistus merkitään Suomessa poliisiasiain tietojärjestelmään. Merkintä voi estää opiskelun, työpaikan tai ajokortin saamisen.

Otetaan lyhyt kuvitteellinen esimerkki. Mikko on nuori aikuinen, joka haaveilee urasta lasten puheterapeuttina. Siviilipoliisi kuitenkin pidätti Mikon kannabiksen polton takia ja nyt Mikkoa piinaa merkintä. Hän joutuu odottamaan noin 5-10 vuotta, että pääsisi yliopistoon toteuttamaan unelmaansa. Puheterapia (logopedia) kuuluu potilas- ja asiakasturvallisuuden rajoitettuihin aloihin, lasten kanssa työskentely vaatii huumetestin ja yliopistolaissa huumausaineen käyttörikos on rinnastettu seksuaalirikoksen, törkeän henkirikoksen sekä törkeän ryöstön kanssa.

Huumeiden käytön stigma on aiheuttanut sen, että käyttäjä nähdään automaattisesti vaarallisena. Vaikka Mikko harrastaisi ajoittain kokaiinin nuuhkimista eksoottisen tanssijan takapuolen päältä, se ei itsestään tekisi hänestä yhteiskunnalle tai lapsille vaarallista henkilöä. Edes lasten puheterapeutin siviilielämän ei tulisi kuulua kenellekään, niin kauan kun se ei vaikuta hänen työhönsä. On myös täysin järjetöntä, että huumeiden käyttö rinnastetaan seksuaalirikosten tai henkirikosten kanssa.

Suomessa ei ole järin suosittua sanoa ääneen, että huumeiden käytön kohteleminen rikoksena on tyhmä idea. Keskustelua johdattelee vanhoilliset arvot ja asiantuntijoita kuunnellaan vain jos he ovat samaa mieltä. Muun muassa 22 lääketieteen asiantuntijan Johns Hopkins-Lancet -komitea, YK:n ihmisoikeusvaltuutetun toimisto (OHCHR) ja Maailman terveysjärjestö (WHO) tukevat huumeiden käyttörikosten poistamista.

Itsetuhoisuuden ei pitäisi olla rikos

Huumeiden käytöstä rankaiseminen rikoksena on yhtä ankea idea kuin kypärättömän polkupyöräilijän sakottaminen. Sivistynyt yhteiskunta ei rankaise ihmistä kohtuuttomasti, jos hän ei vahingoita teoillaan muita, vaikka teot olisivat henkilölle itselleen vaarallisia. Keskustelun ydin ei siis ole se ovatko teot järkeviä, vaan se mikä rooli valtiolla ihmisten elämässä tulee olla.

Yhteiskunnalla on hyvä syy valistaa ja yrittää vaikuttaa ihmisen päätöksentekoon tuomalla esiin ne vaarat, joita erilaiset aktiviteetit pitävät sisällään. Yleinen keskustelu asioiden haitoista on myös suotuisaa ja tärkeää. On kuitenkin alentavaa ajatella, että aikuiset ihmiset olisivat niin tyhmiä, etteivät pystyisi päättämään omasta kehostaan. Suomessa tämä ajattelutapa on surullisen yleistä.

Täysi itsemääräämisoikeus ei tietenkään päde lapsiin. Kuten muissa riskipitoisissa asioissa vapaus kuuluu vain oikeustoimikelpoiselle täysi-ikäiselle. Valtion tulee suojella lapsia niiltä huoltajilta, jotka käytöksellään luovat vaarallisen kasvuympäristön. Aivan kuten pyrimme suojelemaan lapsia niiltä, jotka juovat liikaa keskiolutta.

Mitä pitäisi tehdä?

Järkevä ja realistinen tapa muuttaa Suomen huumausainelakia on dekriminalisoida huumausaineiden käyttö ja pienimuotoinen hallussapito. Dekriminalisointi tarkoittaisi käytön ja hallussapidon poistamista rikoslaista. Tämä merkitsisi joko kaikkien rangaistusten poistamista tai hallinnollisten seuraamusten (sakot, hoitovaatimukset) asettamista ilman rekisterimerkintöjä.

Huumausaineiden ankarat käyttörangaistukset eivät yksinkertaisesti toimi pelotteena. Päinvastoin. Eri maiden huumelainsäädäntöä vertaileva tutkimus osoittaa, että dekriminalisointi on erinomaista politiikkaa monille valtioille. Toisin sanoen monien dekriminalisointiin siirtyneiden valtioiden huumeiden käytön tilastot ovat pysyneet vakaina tai jopa laskeneet.

Dekriminalisointi ei ole silti yksinään mikään pelastus, eikä sille ole yhdenlaista ihanteellista tapaa. Hyvinvointivaltio tarvitsee toimivan päihdetyön ja lainsäädännön avulla voidaan myös ohjata ongelmakäyttäjiä hoitoon. Ensimmäinen askel lainsäädännölliselle kehitykselle on kuitenkin myöntää, että nykysysteemi ei toimi.

Kuoleman puutarhassa on karua ja kalseaa. Se on täynnä surua ja pelkoa. Kuolemalla on kuitenkin kahdet kasvot – se voi olla myös rakkautta ja myötätuntoa, tie ulos kärsimyksestä. Empatia ja yksilön itsemääräämisoikeus ovat arvoja, jotka eutanasian vastustajilta usein unohtuvat.

Eutanasia on poliittisesti ajankohtainen aihe, sillä sen kohtalosta tullaan päättämään sosiaali- ja terveysvaliokunnassa syksyllä. Tuolloin valiokunnan käsittelyyn tulee kansalaisaloite, jonka tarkoituksena on turvata sietämättömistä kivuista kärsivälle mahdollisuus nopeuttaa vääjäämätöntä kuolemaansa.

Lakiuudistus antaisi vapaaehtoiselle lääkärille lainsuojan auttaa kuolemansairasta täysi-ikäistä lääketieteellisesti aiheutetussa kuolemassa, potilaan omasta pyynnöstä. Sen ei olisi tarkoitus korvata kivunlievitykseen keskittyviä hoitokeinoja kuten palliatiivista hoitoa tai saattohoitoa, vaan tarjota mahdollisuus arvokkaaseen kuolemaan niille, joiden kipua ei parhaallakaan hoidolla voida lievittää.

Yleinen keskustelu eutanasiasta maalaa suhteellisen masentavaa kuvaa suomalaisesta yhteiskunnasta, jossa ihmiselle ei suoda oikeutta päättää omasta kehostaan. Toisaalta tämän ei pitäisi tulla kenellekään täytenä yllätyksenä. Meillä pakkosteriloidaan vieläkin transihmisiä, jotka haluavat vahvistaa sukupuolensa lain edessä.

Kenties käsittämättömin vastustus uudelle eutanasialaille tulee Lääkäriliitolta. Lääkäriliiton valtuuskunnan julkilausuman mukaan kuolemansairaiden saattohoito ei aina toteudu parhaalla tavalla, mutta se silti vastustaa eutanasian laillistamista vedoten lääkärinä toimimisen peruskysymyksiin ja arvoihin. Lausunnossa todetaan, että “vaikka eutanasiatoiveita voi hyvin ymmärtää, eutanasian laillistamiselle Suomessa ei ole riittäviä eettisiä perusteita eikä käytännön tarvetta”.

Lääkäriliiton arvoargumentti on silkkaa jeesustelua. Erityisesti sen takia, että eutanasian suorittaminen tulisi olemaan lääkäreille vapaaehtoista. Jos työtehtävä tuntuisi eettisesti mahdottomalta, laki velvoittaisi lääkärin etsimään potilaalleen vapaaehtoisen eutanasialääkärin. Hössötys lääkärinvalasta on kuin toistuva painajainen aborttikeskustelusta. Tuntuu lähes uskomattomalta, että lääketieteen ammattilaiset puhuvat “arvo- ja velvoiteristiriidasta”, ja sen jälkeen rinnastavat näennäissyvällisen konseptin elämän pyhyydestä ihan tosimaailmassa tapahtuvan kärsimyksen tai ihmisen oman tahdon kanssa.

Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan missään nimessä vähätellä lääkärin ammatin haastavuutta tai raskautta. Lääkärin ammatti on hyvästä syystä yhteiskunnan arvostetuimpia, sillä lääkärit joutuvat päivittäin kokemaan moraalisesti hankalia asioita ja tekemään vaikeita päätöksiä.

Itsemääräämisoikeus on yksi arvokkaimpia ihmisoikeuksia ja sen tulisi ulottua kuolemaan saakka. Oikeus kehoosi on sinun ja vain sinun. Kuten muissa ihmisoikeuksiin liittyvissä pyrkimyksissä, niin sanotut kaltevan pinnan argumentit ovat suosittuja pelottelun välineitä vastustajien keskuudessa. Kaltevalla pinnalla tarkoitetaan sitä, että jonkun asian hyväksyminen aiheuttaisi pahojen seurausten ketjun.

Jos eutanasia hyväksyttäisiin, Suomen väitetään tulevaisuudessa löysentävän eutanasian kriteerejä ja seuraavan esimerkiksi Alankomaita tai Belgiaa. Pelottelutaktiikka on kehnoa, sillä tällaiset seuraukset olisivat hyvä asia. Alankomaat ja Belgia kuuluvat eutanasian suhteen maailman oikeudenmukaisimpiin valtioihin. Niiden lainsäädännöllä pelotellaan usein tuomalla esiin lasten eutanasia ilman asiayhteyttä.

Nämä lapsen eutanasian hyväksyneet valtiot ovat onnistuneet olemaan luisumatta kohti eettistä perikatoa, jossa jokainen pähkinäallerginen tenava laitetaan piikille. Eutanasia tehdään vain tarkkojen lääketieteellisten kriteerien täyttyessä ja vanhempien sekä lapsen yhteisestä pyynnöstä, lievittämään sietämätöntä kärsimystä. Kaltevat pinnat eivät Suomeakaan perikatoon liu’uta.

Eutanasia-aloite hyvän kuoleman puolesta ei ole millään tavoin radikaali ehdotus. Se on maltillinen ja välttämätön lisäys liberaaliin demokratiaan. Arvolausumat elämän pyhyydestä ovat subjektiivista höttöä, eivätkä henkimaailman asiat kuulu lääketieteeseen.

Kuolemalla on kahdet kasvot. Rakkauden kasvojen sijaan jotkut suostuvat tunnistamaan vain omat pelkonsa.

Digitaalinen vallankumous ja tietotekniikan kehitys johdatti ihmiskunnan ehkä sen merkittävimpään ajanjaksoon, informaation aikakauteen. Teknologian kehittyminen osaksi arkielämää on merkinnyt käytännössä sitä, että tiedonvälityksestä on tullut sosiokulttuurisen evoluution suurin eteenpäin vievä voima. Pate Mustajärven elämäkerran saa tänä päivänä ladattua kämmenen kokoiseen laitteeseen sekunneissa.

Tällainen kehitys on tietenkin suurenmoista, mutta ihmiskunta tuntui etenevän tälle uudelle aikakaudelle sillä naiivilla oletuksella, että vapaa tiedonvälitys tulisi johtamaan pelkästään rakentavaan kehitykseen.

Ainakaan sen ongelmiin ei varauduttu. Olemme siirtyneet informaation jälkeiseen aikakauteen, jonka erityishaasteina ovat misinformaatio (väärä tieto), disinformaatio (propaganda) ja salaliittoteorioiden yleistyminen.

Informaatioon liittyvät yleiset ongelmat eivät toki ole mitään uutta. Väärä tieto ja propaganda ovat huolestuttaneet filosofeja jo antiikin Kreikassa (s.30). Nykytilanteesta ennennäkemättömän tekee se tiheä nettidatan metsä, jossa ihmisen on suunnistettava. Jotkin datametsän sienet aiheuttavat höpöpuheita ja toiset tekevät jopa hulluksi.

Lähdekritiikistä

Empiristi Sir Francis Bacon tunnetaan loppuun kuluneesta fraasistaan: ”Tieto on valtaa”. Baconin kuvailema tieto perustuu kuitenkin järjestelmälliseen tiedonkeruuseen, ns. tieteelliseen metodiin. Lähdekritiikki on tärkeä osa tieteellistä metodia ja sen asianmukainen harjoittelu täytyy tehdä kouluissa.

Medialukutaito lisättiin Suomessa perusopetuksen opetussuunnitelmaan vuonna 2004, eli vuosi opetushallituksen tutkimuksen jälkeen, jossa todettiin 9.-luokkalaisilla olevan vakavia ongelmia internetsivustojen kriittisessä tarkastelussa. Medialukutaidon opetus on Suomessa vieläkin liian vähäistä, mutta vanhemmille sukupolville sitä ei tarjottu lainkaan. Kriittinen medialukutaito ja lähdekritiikki eivät myöskään ole taitoja, jotka taianomaisesti kehittyvät iän myötä.

Mediakäyttäytyminen

Tällä hetkellä yksi huolestuttavimmista ilmiöistä suomalaisten mediakäyttäytymisessä on perinteisen journalismin salaliittomainen epäily ja siirtyminen vaihtoehtomedian pariin. On totta, että perinteiset tiedotusvälineet syyllistyvät nykyään klikkijournalismiin, jossa sensaatiohakuisilla otsikoilla kalastellaan klikkauksia. Taloudellisten kannustimien takia huolimatonta journalismia esiintyy yhä enemmän. Suomi piti kuitenkin 5 vuotta peräkkäin ykkössijaa World Press Freedom Indexissä, ja ajatus siitä, että ”valtamedialla” olisi yhteinen agenda, jonka varjolla kansalle valehdeltaisiin, on vähintäänkin lapsellinen.

Vaihtoehtomedia voidaan määritellä mediatyyppinä, joka käsittelee epätavallisia aiheita ja haluaa erottautua perinteisestä mediasta. Ei ole poissuljettua, että sieltä löytyisi ihan hyvääkin sisältöä. Erityisesti mielipidekirjoitukset ja hyvin argumentoitu toisinajattelu on tärkeää hyvinvoivalle demokratialle. Tärkeintä on erottaa uutis- ja mielipidekirjoitukset toisistaan.

Vaihtoehtomedian puhutuimmat tekijät (MV-lehti, Magneettimedia) ovat kuitenkin keskittyneet lähinnä rasismiin, antisemitismiin ja salaliittoteorioihin. Uutena tulokkaana lavalle on noussut nettisivusto nimeltä ”Oikea Media”, joka on avoimesti politisoitunut. Sivuston kirjoittajat eivät muun muassa pidä homoista ja maahanmuuttajista. 

Oikea Media haluaa olla askel kohti Yhdysvaltojen arvopohjaista journalismia ja erottautua parjatuista vaihtoehtomedioista. Lukiessaan Oikean Median uutisia, eron huomaa pitkälti sivuston ulkoasussa. Tekstistä löytyy väärää tietoa, siteerataan Olli Immosen Facebook statusta ja lopussa kehoitetaan siirtymään salaliittohörhön YouTube-kanavalle.

Sosiaalinen media toimii monille ideologisena kuplana, jossa omat ennakkoasenteet vahvistuvat ja lähdekritiikki on paikoin olematonta. Toisin sanoen, kiinnitämme huomiota tietoon, josta pidämme ja luomme itsellemme vahvistusharhoja. Vain vajaa puolet sosiaalisessa mediassa jaetuista linkeistä on ennen jakamista avattuja, väittää vuonna 2016 tehty tutkimus. Linkkien jakamisesta on toisin sanoen tullut suositumpaa kuin sisällön lukemisesta. Se on vaarallisinta ympäristössä, jossa vaihtoehtomedia kukoistaa.

Journalismin suhteeton epäily on globaali ongelma, jota johtaa Donald Trump ”fake news” -propagandallaan. On tärkeää huomioida, että ilmiöllä on suunnitelmallinen päämääränsä. Median tärkeimpiä tehtäviä liberaalissa demokratiassa on tasapainottaa valtaa toimimalla kansalaisyhteiskunnan äänenä sekä valvoa ja kyseenalaistaa vallanpitäjiä. Median legitimiteetin kyseenalaistaminen on autoritaariselle hallitsijalle oiva työkalu opposition hiljentämiseksi.

Salaliitot

Vaikka Suomen koulutusjärjestelmä on huippuluokkaa, salaliittohörhöys ja puutteellinen medialukutaito on meilläkin aivan liian yleistä. Tämä on huolestuttavaa, sillä salaliittoteoriat voivat olla haitallisia ihmiskunnan kehitykselle ja vievät pohjaa validilta yhteiskunnalliselta kritiikiltä. Salaliittohörhöt, jotka väittävät valtion estävän meiltä kliinisesti todetun syöpälääkkeen kriminalisoimalla kannabiksen, ovat ironisesti yhtä haitallisia rationaaliselle kannabiksen dekriminalisointi-/laillistamiskeskustelulle, kuin vastaan jeesustelevat hörhöt.

Tässä vaiheessa täytyy todeta, että oikeitakin salaliittoja on historiassa nähty. CIA syötti 50-luvulla tietämättömille ihmisille LSD:tä toteuttaakseen aivopesua ja Watergate-skandaali on yksi puhutuimpia viime vuosisadan tapahtumia (s.206). Salaliittohörhöydellä viittaan perättömään yritykseen perustella jokin ilmiö vaikutusvaltaisten ihmisten salaliitolla. Tuulesta temmattuun tarinaan.

Salaliittoteoriat ovat kuin eräänlaisia jälkiteollisen maailman kvasiuskontoja, joiden avulla yritetään selittää voimassa olevaa maailmankuvaa uhkaavia tapahtumia. Niiden sisältö, järjestäytymismuodot ja toiminta ovat rinnasteisia järjestäytyneeseen uskontoon. Salaliittoteoriat ovat uhka kansalaisyhteiskunnalle, sillä niille tyypillinen tinkimätön ajattelutapa luo aikaan fundamentalismia, joka vähentää mahdollisuutta eri ryhmien väliselle dialogille. Salaliittoteorioiden yleisyys ääriliikkeiden ideologiassa viittaa siihen, että ne näyttelevät suurta sosiaalista ja toiminnallista roolia ääriajattelussa itsessään (s.4).

On vähättelevää ajatella, että vain hullut ihmiset uskovat hulluihin asioihin. Normaalit ihmiset ilman kliinisiä mielenterveysongelmia voivat uskoa mitä omituisimpiin asioihin tietyissä olosuhteissa. Sosiologit ja sosiaalipsykologit liittävät uskon salaliittoihin mm. voimattomuuden tunteeseen, henkilökohtaiseen identiteetti-kamppailuun ja tarkoituksen puutteeseen. Kvasiuskonnolliseen ryhmään kuuluminen ja yhteisen “totuuden” löytäminen tuottaa suurta voiman, yhteisöllisyyden ja tarkoituksen tunnetta.

Meidän täytyy hyväksyä se tosiasia, etteivät kaikki yksinkertaisesti halua pyrkiä kohti johdonmukaista ja todistettavaa mallia tietyn ilmiön selvittämiseksi. Monet valitsevat mehukkaan hypoteesin siitä, kuinka Hillary Clinton johtaa ihmiskauppa- ja pedofiilirinkiä tai kuinka maailmaa todellisuudessa johtaa Illuminati. YouTube-dokumenttien tajunnanvapauttavaan kaninkoloon hyppääminen on helpompaa ja hyvin paljon viihdyttävämpää kuin vaikkapa kansainvälisten suhteiden ja maailmanpolitiikan pitkäjänteinen opiskelu.

Ystävät, mitä ikinä teettekin, älkää seuratko valkoista jänistä YouTuben kaninkoloon.

Tänään 1.3.2017 Suomi liittyy niiden 22 maan joukkoon, joissa avioliiton instituutio on muutettu sukupuolineutraaliksi lain edessä. Pohjoismaiden välisissä tasa-arvokisoissa Suomi tuli maaliin viimeisenä.

Ruotsi ja Norja saavuttivat jaetun ykkössijan laillistamalla sukupuolineutraalin avioliittolain vuonna 2009, Islanti seurasi perästä vuonna 2010 ja vaikka Tanska laillisti rekisteröidyt parisuhteet maista ensimmäisenä vuonna 1989, se kompuroi matkallaan ja selvitti viimeisen etapin vuonna 2012.

Selvittääksemme miksi ja miten Suomi on päätynyt tämänpäiväiseen lakimuutokseen, vertaukset muihin Pohjoismaihin ovat tärkeitä. Maidemme väliset kulttuuriset ja poliittiset yhteydet johtavat usein siihen, että valtioiden sisäinen sosiaalipolitiikka etenee eräänlaisena viiden joukkueen viestihiihtona. Historia osoittaa, että seksuaalivähemmistöjen oikeuksien kehittyminen ei ole sprintti, vaan kestävyysmatka. Tällä matkalla Suomi on laahannut jopa vuosikymmeniä perässä muita Pohjoismaita.

Yhteiskuntatieteilijä Kees Waaldijkin teorian mukaan seksuaalivähemmistöjen lailliset oikeudet etenevät vakiojärjestyksessä alkaen homoseksuaalisuuden dekriminalisoinnista ja päättyen sukupuolineutraaliin avioliittolakiin. Homoseksuaalisuus dekriminalisoitiin Suomessa vuonna 1971, noin 30 vuotta muita Pohjoismaita jäljessä. Seuraava askel Waaldijkin teoriassa on suojaikärajan tasa-arvoistaminen eri seksuaalisuuksien välillä, jonka Norja asetti vuonna 1972, Tanska seurasi vuonna 1976, Ruotsi 1978, Islanti 1992 ja taas viimeisenä Suomi 1999.

Norja otti kolmannen askeleen asettaessaan ensimmäiset syrjintäkiellot seksuaalisen suuntautumiseen perustuen vuonna 1981, jota Suomi seurasi toiseksi viimeisenä vuonna 1995, juuri ennen Islantia (1996). Suomi oli viimeisenä myös Waaldijkin neljännellä askeleella muodostamassa lakia rekisteröidyistä parisuhteista vuonna 2002, pitkät 13 vuotta Tanskan jälkeen.

Syitä siihen, miksi Suomi eteni koko matkan peränpitäjän asemassa on monia. Suhteemme Neuvostoliittoon kylmän sodan aikana loi Suomeen ahdasrajaisen poliittisen ilmapiirin, joka hidasti seksuaalivähemmistöjen oikeuksia vaativan kansanliikkeen muodostamista (s.62).

Myöhäinen kaupungistuminen ja maaseudun väestön vanhoillisuus on historiallisesti jakanut Suomen poliittisia puolueita ja estänyt yhtenäisten linjausten muodostamisen seksuaalivähemmistöjen asioissa. Puolueiden haluttomuus ajaa yhdenvertaisia ihmisoikeuksia jätti taakan kansalaisyhteiskunnan harteille ja muutokseen päästiin vasta kansalaisaloitteen avulla.

Liberaalin demokratian kriteereihin kuuluu, että ihmisiä kohdellaan lainsäädännössä tasavertaisesti etnisyydestä, uskonnosta tai seksuaalisuudesta riippumatta. On tarpeellista huomioida, että Suomi on systemaattisesti laahannut Pohjoismaiden perässä seksuaalivähemmistöjen oikeuksissa.

Sukupuolineutraali avioliittolaki on askel kohti samanarvoisuutta, mutta se ei edusta lopullista maaliviivaa. Suomessa on muun muassa edelleen voimassa translaki, joka edellyttää kemiallista kastraatiota sekä psykiatrista diagnoosia sukupuolen juridiselle vahvistamiselle. Tanska ja Norja ovat jo antaneet transihmisille täydet itsemääräämisoikeudet. Ruotsi häpeää omaa vuonna 2013 päättynyttä sterilisaatiolakiaan ja alkaa todennäköisesti tarjoamaan vahingonkorvauksia sen läpi käyneille.

Aika näyttää löytyykö puolueilta tahdonvoimaa uuteen translakiin vai joutuvatko ne jälleen kerran peesaamaan kansalaisyhteiskuntaa, kun oma suksi ei luista.