index.php

Vain rikas voi paeta perintöveroa

Perintö- ja lahjaveron voi välttää verrattain helposti, mutta niin pystyvät yleensä tekemään vain erittäin varakkaat. Köyhempi kansanosa  ei voi suunnitella verojaan ja näin ollen perintö- ja lahjavero kasvattaa varallisuuseroja entisestään.

Kuinka vältät perintöveron?

Perintö- ja lahjaverotus on kansainvälisesti poistumassa oleva veromuoto. Näin ollen Suomen perintö- ja lahjavero on monissa tilanteissa varsin helppoa välttää. Perinnön tai lahjan antajan sekä saajan täytyy asua varallisuuden siirtymisajankohtana maassa, jossa ei ole ­perintö- ja lahjaverotusta.

Suomen kannalta erityisen ongelmallista on, että lähinaapureissamme Ruotsissa, Norjassa ja Virossa ei ole enää perintö- ja lahjaveroa. Asuinpaikan pysyvä tai väliaikainen muuttaminen on verrattain helppoa, mutta käytännössä mahdollinen verosuunnittelumuoto vain varakkaille verovelvollisille. Sellainen vero, joka luo varakkaille merkittävän kannustimen muuttaa pois Suomesta, on huono vero. Samalla se on myös epäoikeudenmukainen vero, koska sen välttäminen ei ole mahdollista pieni- ja keskituloisille suomalaisilla.

Perintö- ja lahjaverotusta puolustetaan nimenomaisesti varallisuuserojen kaventamisella. Tavoitetta voi kyseenalaistaa jo senkin takia, että Suomi on yksi maailman pienimpien tulo- ja varallisuuserojen maa. Tämän tavoitteen toteuttaminen on vaikeaa kansainvälisessä ja avoimessa taloudessa, jossa monet muut maat eivät verota perintöjä ja lahjoja. Tällöin uhkana on, että verot jäävät ensisijaisesti keskiluokan, ns. tavallisten kansalaisten maksettaviksi.

Perintövero kasvattaa varallisuuseroja

Myös väite perintö- ja lahjaveron varallisuuseroja pienentävästä vaikutuksesta saattaa olla heikommalla pohjalla kuin aikaisemmin on ajateltu. Uppsalan yliopiston tutkijat julkaisivat vuonna 2016 keskustelualoitteen otsikolla Inheritance and Wealth Inequality: Evidence from Population Register. Vaikka kyseessä on ns. keskustelualoite, on siinä esitetyn tutkimusdatan otoskoko poikkeuksellisen suuri. Tarkastelu kattoi 160 000 vuosina 2002–2004 perintöä jättänyttä ja 470 000 heidät perinyttä ruotsalaista.

Tutkimuksen johtopäätösten mukaan perintö- ja lahjavero aiheuttaa suhteellisesti isomman hyvinvointitappion pieni- ja keskituloisille perijöille kuin jo taloudellisesti riippumattomille tai erittäin varakkaille perijöille. Perintö- ja lahjaverolla ei ole merkittävää vaikutusta jo ennestään varakkaiden elintasoon. Vähävaraisen perijän perinnön verottaminen taas alentaa merkittävästi hänen mahdollisuuksiaan parantaa elintasoaan.

Toinen johtopäätös oli se, että perintö- ja lahjavero ei itsessään vähennä varallisuuseroja, toisin kuin yleisesti on ajateltu. Tutkimuksessa varallisuuseroja mittaava gini-kerroin laski ~5–10 % perintö- ja lahjaveron poiston seurauksena. Yhtenä selityksenä arveltiin olevan sen, että isommat perinnöt jakautuvat useammalle perijälle. Toisekseen tutkijat arvelivat, että veromuodon poisto vapautti suhteellisesti enemmän pääomia vähävaraisemmille perijöille, verrattuna heidän alkuperäiseen omaisuuteensa.

Yksi selitys varallisuuserojen pienentymiselle voi olla myös se, että Ruotsissakin varakkaat pystyivät keventämään verotaakkaansa verosuunnittelulla siinä, missä vähävaraisemmat ovat maksaneet perintö- ja lahjaverot täysimääräisinä. Toisaalta varakkaampien perimä varallisuus voi soveltua erilaisten verohuojennusten piiriin. Aivan, kuten Suomessakin tällä hetkellä tapahtuu.

Ja kun veroja maksetaan vähemmän, kansalaiset luonnollisesti vaurastuvat. Tämän tutkimuksen mukaan erityisesti alimpien varallisuusdesiilien todennäköisyys siirtyä seuraavaan ylempään desiiliin kasvoi.

Aineiston perusteella ei vielä saada laskettua tarkkoja arvioita sille, miten perintö- ja lahjaverosta luopuminen vaikuttaisi Suomessa. Lisää täsmentävää tutkimusta aiheesta varmasti tarvitaan syy-seuraus suhteiden ymmärtämiseksi. Silti tämä tutkimus antaa vahvoja ja verrattain johdonmukaisia viitteitä siitä, että perintö- ja lahjavero itsessään kasvattaa varallisuuseroja, toisin kuin veropoliittisessa keskustelussa yleensä esitetään.

Perintöveron poisto on suomalaisten mahdollisuus vaurastua

Niin veropolitiikan realiteetit kuin perintö- ja lahjaveron tutkimuskin viittaa siihen, että kyseinen veromuoto olisi syytä poistaa pikaisesti. Se estää erityisesti vähävaraisia suomalaisia vaurastumasta, aiheuttaa heille hyvinvointitappioita ja johtaa kasvaviin varallisuuseroihin. Perintö- ja lahjaveron poisto antaisi kaikille suomalaisille paremmat mahdollisuudet vaurastua. Poiston ainoa huono puoli on se, että joudumme yhteiskuntana tarkastelemaan uudelleen luutuneita käsityksiämme veropolitiikan lainalaisuuksista.

Taksin takapenkilläkin katse kannattaa siirtää peruutuspeilistä tulevaisuuteen

13.12. julkaistussa Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa pohdittiin taannoisen taksilain uudistamisen vaikutuksia. Teemallisesti teksti sivusi edellistä taksilaki-pääkirjoitusta, jossa vastuu kuskien välisestä nyrkkitappelusta ulkoistettiin lakiuudistukselle.

Kirjoituksessa todetaan, että uudistuksesta on kuulunut valituksia niin asiakkailta kuin kuljettajiltakin. Tietysti on. Olisikin erikoista, jos 5,5 miljoonan asukkaan maassa kukaan ei kipuilisi rakennemuutosten edessä. Julkisessa keskustelussa on kuitenkin päässyt unohtumaan, että uudistus on tehnyt paljon hyvää ja sitä myös kehutaan laajasti.

Taksilain uudistuksen myötä taksilupien määrä on kasvanut merkittävästi, autoja on paremmin tarjolla, kuluttajalla on parempi mahdollisuus kilpailuttaa kyytejä ja sovelluspohjaiset palvelut pääsivät takaisin markkinoille. Ruuhka-aikaan kyydit ovat kalliimpia, hiljaisina aikoina halvempia ja kuskeilla enemmän valtaa reagoida jatkuvasti muuttuvaan kysyntään. Markkina siis toimii vapaammin ja kysyntä sekä tarjonta kohtaavat paremmin, aivan kuten olisi aina pitänyt ollakin.

Kirjoittaja myös viittasi erittelemättä jääneeseen tilastoon, jonka mukaan taksin kuluttajahinnat eivät lupauksista huolimatta ole laskeneet. Tämä voi olla, tai olla olematta, koko totuus. Tilastokeskuksen keräämän taksiliikenteen kustannusindeksin dataan on tutkimuspaikasta riippuen saattanut valikoitua vain suurimmilta taksiyrityksiltä tehtyjä testiostoja. Jos sovelluspohjaiset ja muut halvat uudet vaihtoehdot jätetään vertailusta pois, heikkenee tilaston luotettavuus merkittävästi.

Toisaalta, taksiuudistuksen myötä nousseet taksimatkojen hinnat eivät todista uudistuksen olleen  huono. Se vain tarkoittaisi, että aikaisempi sääntely pakotti kuskit tekemään työtään alihinnalla ja nyt markkinan hiljalleen normalisoituessa kuskit saavat työstään käyvän markkinahinnan. Näin toimii markkinatalous ja hyvä niin.

HS:n pääkirjoitus vaatii nykyistä hallitusta korjaamaan taksilain, muttei erittele, mikä uudessa laissa mahtaa olla vikana? Kaipaako joku todella taksitolpan halaamista? Puhelinkeskuksissa ja räntäsateessa jonottamiseen sidottua kyytipalvelua? Kyytipulasta huolimatta asetettua taksilupakiintiötä? Taksilaissa voi olla hienosäädettävää esimerkiksi syrjäseutujen palvelutarjonnan parantamiseksi. Mutta sitäkään ongelmaa ei kannata yrittää korjata keskussääntelyyn palaamalla, vaan verotusta ja sääntelyä entisestään vähentämällä. Mitä paremmat työnteon kannustimet ovat, sen hanakammin ihmiset tilaisuuteen tarttuvat.

Kirjoittajan loppukaneetista on kuitenkin helppoa olla samaa mieltä — taksin kyytiin astuessa hinta kannattaa selvittää, ettei perillä odota ikävää yllätystä. Niin myös esimerkiksi parturissa, ruokakaupassa, elektroniikkaliikkeessä ja autokaupassa on hyvä tarkastaa tuotteen hinta ennen ostopäätöksen tekemistä.

Suomalaiset näkevät kilpailun tuomat edut aina palveluita tai tavaroita ostaessaan. Moni käyttää pitkiäkin aikoja vertaillakseen esimerkiksi joululahjojen hintoja tavaratalojen välillä. Jotkut kilpailuttavat ostoksensa Kiinaa myöten. Joukkoliikenteen suhteen kukaan ei enää kaipaa vuosituhannen taitteeseen ja aikaan ennen halpalento- ja halpabussiyhtiöitä. Niiden markkinoille tuoma kilpailu pakotti kartellitoimijat lopettamaan asiakkaiden vedättämisen. Miksi siis taksimarkkinan vapautuminen aiheuttaa nyt niin paljon harmistusta?

Uskallan väittää, että bussi- ja lentoliikenteen esimerkkiä seuraten, viiden vuoden päästä kukaan ei enää halua palata keskushallittuun taksimarkkinaan.

Kasvukivut ovat normaali osa aikuistumista. Nyt valtiovallan tiukasta syleilystä vapauteen päästetty taksimarkkina kypsyy ja löytää pian uusia liiketoimintamahdollisuuksia. Silloin kasvukivut helpottavat ja vanhaan palaaminen alkaa tuntua nololta ajatukselta. Peruutuspeiliin katsomisen sijaan taksialalla onkin nyt ennen näkemätön mahdollisuus hyödyntää avautuvaa markkinaa ja kasvattaa liiketoimintaansa. Kekseliäimmät rikastuvat, jääräpäisimmät jäävät räntäsateeseen jonottamaan.

Kenen joukoissa hallitus seisoo työmarkkina­kiistoissa?

Postin toteuttaessa postilain velvoittamia ja yhtiön hallituksen päättämiä tehtäviä, ei maan hallituksen uskoisi ajavan yhtiötä takapenkiltä ja heittävän sieltä vielä kapuloita rattaisiin. Taannoisten tapahtumien jälkeen on syytä kysyä, kenen etua hallitus toiminnallaan on ajanut?

Postikriisin alkaessa ainakin omistajaohjausministeri Sirpa Paatero, opetusministeri Li Andersson ja kansanedustaja Paavo Arhinmäki toruivat Postin johtoa “rikkureiden” käytöstä. Terminä “rikkuri” on vanhaa AY-slangia ja tarkoittaa ihmistä, joka mieluummin tekee töitä kuin aiheuttaa haittaa työnantajalleen esimerkiksi osallistumalla tuki- tai poliittisiin lakkoihin. Hallituksen AY-aktiiveja ei hidastanut edes tieto siitä, että kyseiset ”rikkurit” paljastuivat vuokratuiksi sesonkiapulaisiksi.

Epäilyksiä herätti myös pääministerin ja omistajaohjausministerin alati muuttuvat tarinat siitä, onko Postin liikkenluovutuksesta ja TES:n vaihtamisesta ilmoitettu omistajaohjaajalle asianmukaisesti.

Ministeri Paatero väitti vuoroin, ettei ole informoitu ja on informoitu. Seuraavaksi pääministeri Antti Rinne tiesi, että hallitusta on informoitu jo keväällä. Pari päivää myöhemmin Rinne kuitenkin kertoi haastattelutunnillaan, ettei Paatero ollut tiennyt. Seuraavaksi Paatero myönsi Ylen A-studiossa, että päivämäärä oli sittenkin ilmoitettu asianmukaisesti ja hyvissä ajoin.

Alusta lähtien oli ilmiselvää, että Posti on tehnyt asianmukaisen ilmoituksen. Tiukasti ammattiliittojen kainalossa olevilta ministereiltä olisi tulevan uransa kannalta epäviisasta olla huomioimatta ilmoitusta työehtojen heikentämisestä. Niinpä jos ilmoitusta ei olisi tehty, polttopisteessä olevat ministerit olisivat varmasti pesseet kätensä sotkusta ja työntäneet Postin vastuuhenkilöt välittömästi AY-bussin alle.

Nähtäväksi jää, onko hallitus piilotellut totuutta tarkoituksellisesti vai jostain muusta syystä? On vaikeaa uskoa, että valtavan avustajalauman palkanneessa hallituksessa kukaan ei huomannut erittäin tärkeitä päivämääriä. En myöskään haluaisi uskoa, että erilaisten etujärjestöjen kuristusotteessa olevat puolueet ajaisivat aivan näin röyhkeästi ulkoparlamentaaristen toimijoiden etua.

Vaakaa eturyhmäsuhmuroinnin suuntaan kallistaa pääministeri Antti Rinteen lausunto, jonka mukaaan hallitus aikoo rajoittaa kieltää työehtojen kilpailuttamisen Suomesta. Entisen AY-johtajan uhotessa yhdistysmisvapauden rajoituksilla, kuului kabineteista samalla huhuja omistajaohjaajan asettuneen avoimesti valtionyhtiötä vastaan tukemalla ammattiliittojen asiaa.

Samoin opetusministeri Andersson kertoi lakon loputtua hallituksen omistajaohjauslinjan olleen looginen — AY-liittojen linjaa mukaillen hallitus on aktiivisesti estänyt Postia parantamasta liiketoimintaedellytyksiään ja suorittamasta valtion sille määräämää tehtävää.

Huhut ovat tämän kohun aikana vahvistuneet pikavauhtia. Helsingin Sanomat uutisoi keskiviikkona nähneensä kiistaan liittyvää sähköpostivaihtoa. Vastoin aikaisempaa tietoa, pääministeri onkin ollut kokoamassa kiistaa ratkonutta selvitysryhmää. Paateron todistuksen mukaan pääministeri oli tuolloin toteuttanut “PAU:n ja Postin tahtoa”. Jälkikäteen tosin kävi ilmi, että Posti ei ollut ryhmän kokoonpanoon yhtä tyytyväinen kuin pääministeri tai työntekijöiden edustaja PAU. Jälleen herää kysymys, ottaako pääministeri vaalirahoittajiltaan tai muilta ulkoparlamentaarisilta toimijoilta käskyjä vastaan?

Hallituksen ministerit ovat postikriisin aikana ottaneet roolia niin omistajaohjaajana, Postin hallituksena, sen hallintoneuvostona, työmarkkinajärjestöinä kuin valtakunnansovittelijanakin. Aivan kriisin loppumetreillä Rinne kuitenkin otti pari askelta taaksepäin  valokeilasta ja Paatero sai mennä yksin A-studioon selittämään hallituksen sotkuja. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin syyllinen on jo päätetty. Nyt enää katsotaan, kuinka paljon raskauttavaa aineistoa pitää tulla päivänvaloon ennen kuin Rinteen on pakotettava Paatero luopumaan ministeriydestä.

Postilakon aikana vähemmälle huomiolle jäi työmarkkinajärjestöjen keskinäinen kinastelu. Ensin työntekijöitä edustava PAU kaatoi työnantajille kelpaavan esityksen. Sitten PAU:n johto syytti Teollisuusliiton tukevan työnantajia edustavaa Medialiittoa. Hetkeä myöhemmin sovintoesitykseksi nostettiin PAU:n ja Paltan keskenään neuvottelema sopimus. Lakkoilusta eniten kärsivien työnantajien edustaja Medialiitto hylkäsi sovintoesityksen, koska se olisi joutunut soveltamaan muiden liittojen keskenään neuvottelemaa sopimusta. Kaikki tämä johti asteittain kasvaviin ja suomalaisten elämää vaikeuttaviin lakkoihin.

Lähes kaikki postilakkoon liittyneet avainpelaajat olivat toisensa entuudestaan tuntevia demareita ja AY-järjestöjohtajia.

Valtavaa vahinkoa elinkeinoelämälle ja palkansaajille aiheuttanut ammattiliittojen välinen riitely todistaa, että vallahimo voi olla niille merkittävästi paljon peräänkuulutettua sopimisen kulttuuria tai työntekijän edunvalvontaa merkittävämpi motiivi.

Kansalaisjärjestöillä on tietysti oikeus myös tehdä jäsentensä elämästä kurjempaa. Ongelma on se, että työmarkkinajärjestöjen valtaa erioikeuksillä pönkittävässä, teollistumisen aikaan juuttuneessa ja yleissitovassa työmarkkinajärjestelmässä kaikki suomalaiset joutuvat kärsimään pahimmillaan yhden AY-jäsenen turhamaisuuden takia.

Suomi tarvitsee kipeästi avoimempia työmarkkinoita, mutta liian moni vaikuttaja haaveilee saunaosastoilla ja kabineteissa kokoontuvasta kolmikannasta sekä tulopoliittisista kokonaisratkaisuista. Tämä ei ole yllättävää ottaen huomioon hallituksessa kulloinkin vaikuttavan vahvan etujärjestöedustuksen, puolueesta riippumatta. Tässä hallituksessa se vaikutus vain sattuu olemaan poikkeuksellisen suurta ja erittäin näkyvästi läsnä.

Ministerien ja maan ylimpien lainsäätäjien ei missään tapauksessa tule toimia ulkoparlamentaaristen järjestöjen bulvaaneina.

Esimerkiksi Greenpeacen etua Arctia Shippingin tapauksessa ajanut Vihreiden Heidi Hautala jätti ministeripestinsä merkittävästi vähäpätöisemmän virheen takia.

Tällaisten sekoilujen jälkeen tapahtuneesta olisi ehdottomasti tehtävä laajempi selvitys. Jos käy ilmi, että pääministeri on vahingossa puhunut vastoin parempaa tietoa suorassa TV-lähetyksessä ja täysistunnossa, kyseessä on nolo virhe. Mutta jos niin on tehty vaalirahoittajien tai muiden ulkoparlamentaaristen toimijoiden lepyttelemiseksi, on kyseessä äärimmäisen vakava uhka demokratiallemme.

Puheista ja teoista päätellen paholaiselle annettu pikkusormi saattaa nyt olla viemässä pääministeripuolueelta käden. Erityisen mielenkiintoista on nähdä, millainen paine hallituksen AY-tovereihin kohdistuu ensi vuoden alkupuolella, kun neuvottelut yli miljoonan suomalaisen työntekijän työehtosopimuksista pyörähtävät käyntiin.

Suomalaisten kärkipoliitikkojen ja työmarkkinakorporaatioiden vuosikymmeniä jatkunut käsikynkkä näyttää ajaneen työmarkkinajärjestelmän absurdiin kriisiin. Samalla parlamentarismiamme työnnetään kabinettien suljettujen ovien taakse. Salailun, eturyhmäsuhmuroinnin ja korruption sijaiskärsijöiksi joutuvat aina tavalliset suomalaiset siinä, missä varsinkaan työmarkkinajohtajiin miljardilakoilla ei ole mitään henkilökohtaista vaikutusta.

Mitä tulee Postiin, on sen ympärillä pyörivä sirkus manifesti valtionyhtiöiden ongelmallisuudesta. Valtion ydintehtävien ulkopuolella toimiessaan ne tunkeutuvat erityisasemansa turvin vapaille markkinoille aiheutamaan häiriötä. Samalla valtiojohtoisen liiketoimintayksikön liikesalaisuuksien varjelu pakottaa yhtiön toimintaa valvovat poliitikot eturistiriitoihin, jotka vaarantavat avoimen demokratian toteutumisen.

Postin toiminnot tulisikin välittömästi myydä yksityisille yrityksille. Sama tulisi tehdä kaikille valtionyhtiöille, joilla ei ole keskeistä merkitystä valtion ydintehtävien hoitamiselle.

Hävetkää hyvätuloiset, on tuomiopäivän aamu

On verotietojen julkistamispäivä, tuo jouluun ja juhannukseen verrattava kotimainen perinnejuhla. Tänään media marssittaa suurituloisimmat suomalaiset vihaisen väkijoukon eteen häpeämään kaikkea sitä, mitä lähes maailman suurimman veroasteen jäljiltä sattui jäämään käteen.

Tulorajat rikkaille, raippavero pääomatuloille?

Tänä vuonna tulevaa juhlapäivää markkinoitiin ennen näkemättömällä tavalla. Lauantaina Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin, jossa annettiin ymmärtää, että listaamattomien yhtiöiden kautta voisi nostaa osinkoja maksamalla merkittävästi vähemmän veroja kuin mitä ansiotuloveroista maksetaan. Seuraavana päivänä Yle julkaisi samansisältöisen artikkelin. Väite listaamattomien yritysten osinkoverotuksesta toistui, mutta höysteeksi oli keksitty vieläkin kummallisempia väittämiä. Kuten, että pääomien sijoittaminen osakkeisiin olisi pois investoinneista tuotantovälineisiin tai tuotekehitykseen.

Useampikin vaikuttaja korjasi näitä virheellisiä väittämiä somessa, mutta ainakin vielä tätä kirjoittaessa molempien artikkelien sisältö välittää lukijalleen edelleen väärää tietoa.

Uutisartikkelien lisäksi Ylen kolumneissa pohjustettiin tulevaa talikoiden ja soihtujen värittämää juhlaa sarjakuvalla. Siinä hyvätuloisista luotiin kuvaa narkomaaneihin sekä alkoholisteihin rinnastettavina addikteina, jotka ahneuttaan tuhoavat itsensä, lähipiirinsä ja koko planeetan. Sarjakuvassa spekuloidaan sairaiksi julistettujen hyvätuloisten hoitoon ohjaamista, tiukempia tulorajoja ja muita hyvätuloisuutta rajoittavia lakeja. Jätän arvaamatta, mitä hyvätuloisten ”hoitokeinoja” viimeisimmällä mahdetaan edes tarkoittaa.

Edellä mainituilla konsteilla kuulemma suojellaan hyvätuloisia ahneuden ja liian suurten tulojen aiheuttamalta ahdistukselta. Kuinka jaloa!

Analyysi tosin ei kertonut, kuinka pieni tulorajan pitäisi olla tai, että miten se asetettaisiin rikkomatta YK:n ihmisoikeusjulistuksen 17:ttä artiklaa, joka takaa jopa meille suomalaisille oikeuden yksityisomistukseen? Varmaa on ainoastaan se, että tulipunaiseen kiiltopaperiin on taas kerran kääritty rekkamiehen pastilli.

Tämä kaikki on jatkumoa puoluepoliittiselta kentältä kuuluville synkille puheenvuoroille, joiden mukaan rikkaat eivät maksa veroja ja ovat jonkinlaisia vapaamatkustajia. Pääomamarkkinaa, yritystoimintaa ja verotuksen luomia kannustimia ymmärtämättömät vaativat milloin tulorajoja, milloin ”rikkaiden” omaisuuden takavarikoimista ja milloin mitäkin, mikä takuuvarmasti tuhoaisi Suomen kansantalouden.

Tämä kaikki vain sen takia, että liian moni suomalainen poliitikko ja tutkija on vakuuttunut ihmisten verotuksella köyhäksi tekemisen eheyttävästä voimasta.

Hyvätuloiset maksavat edelleen eniten veroja

Kaikesta mustamaalaamisesta huolimatta totuus on se, että suurituloisemmat maksavat edelleen merkittävästi enemmän veroja kuin pienituloiset. Suuri- ja pienituloisimman tuloluokan veroprosentti toki on lähellä toisiaan, mutta palveluita ja tulonsiirtoja ei makseta prosenteilla, vaan euroilla. Veronmaksajain keskusliiton julkaiseman taulukon mukaan vuonna 2017 suomalaisten suurituloisin 0,6 % maksoi saman verran tuloveroja kuin pienituloisin 52,9 %.

Suomalaisten suurituloisin 0,6 % maksoi saman verran tuloveroja kuin pienituloisin 52,9 %.

Tosiasioita ei pääse karkuun: Mitä suurituloisempi olet, sitä isompi hyvinvointivaltion tekohengittämiseen tarvittava verotaakka harteillasi lepää.

Siksi kummastelenkin tätä suomalaiseen julkiseen keskusteluun pesiytynyttä virusta, joka saa ihmiset näkemään vaurastumisen huonona asiana. Rikkaita armotta päähän potkivien poliitikkojen, toimittajien ja kolumnistien olisi syytä ymmärtää, että Suomen kansantalouden kannalta ongelma ei todellakaan ole ylimmän tuloluokan veroprosentin pienuus. Ongelma on alimman tuloluokan suhteettoman suuri koko (kuvaajan vasen vihreä palkki) ja se, että suurin osa noista ihmisistä on tuomittu pienituloisuuteen jyrkän verokiilan, suurten tulonsiirtojen ja jäykän työmarkkinasääntelyn takia.

On älytöntä maalata hyvätuloisista kuvaa yhteiskuntaamme ahneudellaan rapauttavina psykoottisina riistäjinä, kun todellisuudessa suurin osa heistä tukee savijaloilla huojuvaa sosiaalivaltiotamme valtavilla verosummilla. Ei hyvätuloisia siitä hyvästä tarvitse kumartaa tai nostaa jalustalle. Mutta heitä voisi kohdella aivan normaalisti, sylkemättä silmille tai syyllistämättä ongelmista, joihin he eivät ole syyllisiä.

Kansallisena tirkistelypäivänä en aio palkita hömppäjournalisteja klikkauksilla. Meille kaikille olisi parempi, jos rikkaiden kampittamisen sijaan suomalaiset käytttäisivät aikansa edistääkseen yhteiskuntamme köyhimpien mahdollisuuksia tulla vaurauksi omalla työllään ja vaivannäöllään. Näin aion ainakin itse tehdä.

Onko mikään Veikkauksessa enää totta?

Maanantaina Ylen tutkivan journalismin ohjelma MOT sekä A-studio todistivat suomalaisille, että Veikkaukseen kytkeytyvä korruptio on laajempaa ja järjestelmällisempää kuin aikaisemmin on osattu epäillä. Rahapelimonopoli on hyvää vauhtia paljastumassa Suomen historian suurimmaksi huijaukseksi.

MOT:ssa Veikkauksen toimitusjohtaja Olli Sarekoskea pyydettiin selittämään, miksi Veikkaus käyttää markkinoinnissa ja sisäisessä kirjanpidossa eri summia liikevaihtonsa ilmoittamiseen? Sarekoski muisti vakuuttaa, ettei mitään piilotella ja loput vastauksesta oli suoraan huonon liikkeenjohdon sapluunasta: Näin tehdään, koska näin on tehty ennenkin ja tehdään muuallakin. Selitys on tuttu Veikkauksen luovan kirjanpidon pelikirjasta, minkä todisti asiasta tiedotteen myöhemmin kirjoittanut Veikkauksen CFO Regina Sippel.

Veikkauksen vuoden 2018 vastuullisuusraportti toteaa liikevaihdon olleen 3,2 MRD€, vaikka sisäisesti Veikkaus käyttää summaa 13 MRD€. Sama toistuu läpi Veikkauksen julkisten materiaalien aina toimintakertomusta myöten.

Toki rahapelien kohdalla liikevaihdon määritelmästä voidaan väitellä: Onko liikevaihto vain yrityksen kassaan jäävä vai koko yrityksen laitteiden kautta kiertänyt summa? Jos laskennan tekee Veikkaus, riipuu käytetty matematiikka tarkasteltavasta pelimuodosta. Selitykseksi Veikkaus kertoo, että raha-automaattipelaaminen on luonteeltaan erilaista muihin pelimuotoihin verrattuna – siinä sama raha kiertää pelaajan kädestä koneeseen ja takaisin. Tosin niin kiertää kaikissa muissakin rahapeleissä. Laskentatavan mielivaltainen valinta vaikuttaa tarkoitukselliselta keskeisten liiketoimintaan liittyvien lukujen manipuloinnilta.

Selitys raha-automaattipelien liikevaihdon luonteesta olisi hyväksyttävä, jos sama logiikka koskisi kaikkia Veikkauksen rahapelejä. Vaan kun ei koske.

Myös termin ”voitto” määrittely on Veikkauksen kohdalla luovaaSisäministeriön asetuksen mukaan rahapelivoitoksi katsotaan käytännössä mikä tahansa summa, jopa 0 euroa (s. 183). Tämän Veikkauksenkin käyttämän tulkinnan mukaan asiakas voittaa myös silloin, kun häviää kaikki rahansa. Joku irvileuka saattaisi kutsua tällaista sanojen merkitysten vääntelyä harhaanjohtamiseksi.

Jos Veikkauksen omankin määritelmän mukaan jokainen koneesta ulos tuleva euro on pelaajalle voittoa, voidaan tuon rahan katsoa käyneen Veikkauksen kassassa huolimatta siitä, kuka sen on koneeseen työntänyt ja milloin. Johdonmukaisesti laskettuna Veikkauksen liikevaihto olisi 13 MRD€, mikä murentaisi monopoliyhtiön oikeutusta entisestään. Tästä syystä Veikkaus osaa laskea liikevaihtonsa suuruuden aina tarpeen mukaan: Edunsaajille korostetaan Veikkauksen suuruutta, muille kansalaisille sen pienuutta.


Oman mausteensa soppaan heitti Ylen A-studio, jossa vieraana oli omistajaohjausministeri Sirpa Paatero. Hänen ei ollut vaikeaa arvata puolustavan rahapelimonopolia, onhan Paatero tehnyt kaksi lähes kaksi vuosikymmentä kestäneen uran erilaisissa Veikkauksen ja sen edunsaajien luottamustehtävissä. Hän on toiminut mm. demari-vaikuttajien suojatyöpaikkana toimivan ja Veikkaus-rahansa haamuseuroilla huijaavan Työväen urheiluliiton (TUL ry) luottamustehtävissä, viimeksi sen puheenjohtajana vuodet 2007-2016.

Silti selkeän eturistiriidan kanssa sisäisesti painivan ministerin köysissä rimpuilua oli kiusallista katsoa.

Toimittajan kysymyksiin Paatero ei meinannut löytää vastauksia. Miksi Veikkaus tilastoi kolikkopelien liikevaihdon eri tavalla kuin muissa rahapeleissä? Miksi hyväksymme peliautomaattien koukuttavan läsnäolon kaikkialla? Onko vastuullista väittää vähentävänsä pelihaittoja ja samalla tyrkyttää pelejä joka tuutista? Pitäisikö pelikoneet laittaa sermin taakse piiloon tai poistaa kokonaan?

Lähes kaikki kysymykset jäivät vaille tyydyttävää vastausta. “Historiallisesti rahapelit on järjestetty näin”, “pelaaminen vähenee”, “näin on yhdessä sovittu”, “näin vähennetään pelihaittoja”, “eduskunta päättää”, “ongelmiin on jo puututtu”. Nämä Veikkaus-perheen kynttiläillallisilta opitut fraasit ovat tuttuja jo vuosien takaa.

Veikkauksen ikärajavalvonta on epäonnistunut katastrofaalisesti. Ikärajavalvonnan onnistumisesta luotu illuusio on puolestaan onnistunut loistavasti.

Karkein virhe ministeri Paaterolle kuitenkin kävi hänen väittäessään, että Veikkauksen ikärajavalvonta on onnistunut hyvin. Todellisuudessa vuonna 2018 ällistyttävät 89 % alaikäisistä koeostajista oli päässyt pelaamaan K-18 peliautomaatteja. Luku on mielenkiintoinen ottaen huomioon, että vielä vuonna 2004 vain 21 % suomalaisista arvioi Veikkauksen onnistuneen ikärajavalvonnassa hyvin. Vuoteen 2018 ”vastuullista pelaamista” rummuttanut markkinointikoneisto oli onnistunut nostamaan luvun jo 61 %:iin. Tällaista todellisuuden ja subjektiivisten kokemusten väliin hakattua kuilua voi huoletta kutsua murskaavaksi propagandavoitoksi.

”Veikkaus on onnistunut pelien ikärajavalvonnassa”. Eikä ole. Se on onnistunut vain luomaan illuusion onnistumisesta.

Veikkauksen suojelurahoista nauttivat edunsaajajärjestöt eivät halua horjuttaa tuloautomaattinsa yhteiskunnallista erityisasemaa. Tätä ilmiselvyyttä paljon pahempaa epätoivoa on aiheuttanut se, kuinka kansanedustajien some-tilit ovat hiljentyneet Veikkaus-vyyhdin hiljalleen auetessa. Tämän mittaluokan kohut vapauttavat aina eetteriin valtavan määrän poliittisia irtopisteitä, joista poliitikot tavallisesti tappelevat verissä päin. Nyt Veikkaus-kohua vältellään, aivan niin kuin siihen koskeminen saattaisi tuhota poliittisen uran.

Normaalisti kyynelsilmin eriarvoisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta fiilistelevien puolueiden hiljaisuus on korvia huumaavaa.

Pienituloisten ja eläkeläisten äänillä hallitukseen ratsastaneet puolueet? Ei voisi addiktioiden riivaamat kansanryhmät vähempää kiinnostaa. Markkinoiden vapauttamista ja kansantalouden tasapainottamista vaativat puolueet? Vaikenevat monopoliyhtiön kaikkialle yhteiskuntaan juurruttamasta korruptiosta. Moraalittomuudesta ja korruptioherkkyydestä muita haastavat puolueet? Ei hiiskahdustakaan. Edes Poliisihallituksen Veikkaukselta pyytämien tietojen pimittäminen ei tunnu herättävän tunteita julkishallinnon läpinäkyvyydestä fiilistelevissä päättäjissä.

Kansalaisjärjestöt ja puolueet vaikuttavat olevan Veikkauksen vaikutusvaltaa puolustamaan ostettuja palkkasotilaita. Vuosikymmeniä jatkunut korruptio on jo niin ilmiselvää, että totuus paistaa kiinni painettujen silmäluomienkin läpi.

Libera toivoo kaikille kansalaisaktiiveille, tutkiville journalisteilla, poliitikoille ja muille vaikuttajille rohkeutta sekä jaksamista Veikkauskratian vastaisessa taistelussa.

Julkista sektoria paisutetaan holtittomasti – Ajetaanko Suomi-laiva tahallaan jäävuoreen?

Vuodelle 2020 Suomen julkisen talouden nettomenojen kasvuvauhdiksi ennustetaan  3,1 %, kun EU:n kasvu- ja vakausmekanismin suosittelema maksimi on 1,9 %. Euroopan komissio pyysi valtiovarainministeriöltä asiasta selvityksen, joka käytettävissä olevien lukujen valossa vaikuttaa käsittämättömältä.

Aluksikin, VM:n ennusteessa BKT:n kasvun ennustetaan laskevan hallituskauden loppua kohden, mikä johtaa kasvavien menojen myötä kiihtyvään velkaantumiseen. Komissiolle Suomen velan vakuutettiin olevan ”suhteellisen matalalla tasolla” vaikka VM ennustaa julkisyhteisöjen bruttovelan kasvavan 61.7 %:iin, eli yli EU:n kasvu- ja vakaussopimuksen määrittelemän 60 %:n rajan. Näin ollen Suomi tulee menemään yli kahden vakaussopimuksessa määrittellyn rajan ja vieläpä tavalla, joka kroonistaa kansantaloutemme alijäämän.

VM ennustaa julkisyhteisöjen velkaantumisen jatkuvan. Mitä tapahtuu, kun hoitajamitoitus vuonna 2023 muuttuu sitovaksi?

Vertauskuvallisesti näyttää siltä, että Suomi-laivan komentosillalta ei haluta kertoa EU-luotsille, ettei kukaan enää pidä ruorista kiinni.

Euroopan komissiolle Suomen kansantalouden pelastavaksi strategiaksi kerrottiin työllisyysasteen nosto 75 %:iin. Tosin ensimmäistäkään uskottavaa suunnitelmaa tavoitteen saavuttamiseksi ei vielä ole annettu. Komissiolle kyllä kehutaan, kuinka työllisyysastetta muka parannetaan kiihdyttämällä julkisia menoja palkkatukea, valtionhallintoa ja palveluita paisuttamalla. Jos hallituksen työllisyystavoite on tarkoitus saavuttaa tulonsiirtoja ja velkaa lisäämällä, tehdään seuraavan hallituksen talouspoliittiset linjaukset Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n toimesta.

VM ennustaa julkisyhteisöjen velkaantumisen jatkuvan. Mitä tapahtuu, kun hoitajamitoitus vuonna 2023 muuttuu sitovaksi?

Suunnitelma ei vaikuta uskottavalta senkään takia, että VM:n ennusteessa vuoden 2023 työllisyysasteeksi ennustetaan vain 73,1 %. Toistan: Edes valtiovarainministeriön ennuste ei anna syytä olettaa, että hallitus saavuttaisi 75 %:n työllisyystavoitteensa.

SOS.

Ongelma on myös se, että hallitus rahoittaa pysyviä menonlisäyksiä myymällä valtion omaisuutta. Valtion ydintoimintoihin kuulumattomien omistusten vähentäminen ei itsessään ole huono asia, mutta omaisuutta ei voi myydä kuin yhdesti siinä, missä pysyvät kulut on maksettava joka vuosi. Näin etupainoinen menojen lisääminen epävakauttaa kansantalouttamme entistä pahemmin tulevina vuosina.

Kun laiva on vieläpä lastattu hoitajamitoituksella, joka astuu sitovasti voimaan vasta nykyisen hallituksen lähtiessä seuraaville vaalilomille, voidaan velkaantumiskehityksestä annettuja ennusteita pitää vähintäänkin yltiöoptimistisina.

Muutenkin kansantalouteen liittyvät ennusteet tuntuvat olleen säännönmukaisesti aivan liian valoisia. Esimerkiksi Tilastokeskuksen juuri julkaiseman tilaston mukaan vuoden 2018 julkisyhteisöjen alijäämä kasvoi 400 M€ enemmän kuin alkuvuonna arvioitiin. Kunnian tästä laskusta saa tietysti edellinen hallitus, jonka sopeutustoimet olivat kansantaloudellisesti tervetulleita, mutta parhaimmillaankin riittämättömiä. Nyt yritystä ei näytä olevan sitä vähääkään, vaikka Suomen kansantalouden kuin maailmantaloudenkin ennustetarkkuus muuttuu jatkuvasti epävarmemmaksi.

Jo ennen vaaleja käytössä olleiden lukujen ja tämän Euroopan komission nootin valossa on vaikeaa nähdä tilannetta positiivisesti. Suoraan sanottuna hallitus näyttää kääntäneen Suomi-laivan tietoisesti kohti jäävuorta ja odottavan nyt jännityksellä, että väistääkö jäävuori.

Onneksi ykkösluokassa samppanja on kylmää ja viulu soi.

Kun Veikkauksesta soitettiin

Veikkauksen ympärillä pyörivän korruptioloton lisänumero arvottiin talouteemme lauantaina 12.10.2019, kun iltapäivän keskeytti palvelunumerosta tuleva puhelinsoitto. ”Asiakaspalvelija X Veikkauksesta terve”. No terve…

Kaksi minuuttia ja 57 sekuntia kestäneen puhelun aikana kävi ilmi, että Veikkaus soittelee läpi asiakkaitaan, joiden etuasiakastili on ollut epäaktiivinen pidempään. Loin tilini kesällä syistä, jotka Liberan lukijat saavat tietää vielä tämän syksyn aikana. En kuitenkaan ole logannut tilille tai käyttänyt sitä pariin kuukauteen. Ystävällinen asiakaspalvelijani kävi läpi Veikkauksen etuasiakkaille järjestetyt alennukset ja ilmaisarvonnat, ohjaten minua hellästi, mutta määrätietoisesti sukeltamaan syvemmälle unelmien täyttämään Veikkaus-maailmaan. Veikkauksen nettisivujen kätköistä löytyikin kaikkea mielenkiintoista.

Vastuunsa tuntevan rahapeliyhtiön sisäänheittotuotteiksi on järjestetty arvontoja, joissa palkintoina mm. ”Risteily lottovoittajan tapaan” sekä ”backstage-elämys Huuhkajien ottelussa”. Veikkauksen etuasiakkaat saavat myös alennuksia Veikkaus-tappiorahoilla elätetyiltä kulttuurialan toimijoilta, kuin myös Veikkaukselle tuloja tuovista tapahtumistakin. Toisaalta Veikkauksen edunsaajia on tuhansia, joten vain muutamakymmentä alennuskohdetta tuntuu kehnolta saavutukselta. En tiedä, kumpaan pitäisi olla enemmän pettynyt: Veikkaus-toiminnan moraalittomuuteen vai etuasiakkaiden saamaan palveluun?

Etuasiakkaana saat paremmat voitot. Vai saatko? Palautusprosentti peleissä on edelleen sama.

Erikoisen addiktioansan muodostavat etuasiakkaille luvatut suuremmat voitot. Homma siis toimii niin, että jo kaiken tarvittavan elämässään saavuttanut ihminen päättää laittaa ylimääräiset rahansa esimerkiksi Hedelmäpoksu-, Repolainen- tai Talismaani-peleihin. Veikkauksen nettisivulla häntä kannustetaan tekemään etuasiakastili suurempien voittojen saavuttamiseksi. Saat lupauksen isommista voitoista, mutta palautusprosentit eivät tietenkään muutu. Myyt sielusi ilmaiseksi antaen samalla Veikkaukselle luvan useisiin eri markkinoinnin muotoihin, kuten viikonloppuisiin painostuspuheluihin, jos et heti innostukaan häviämään rahojasi addiktiorobotteihin.

Veikkauksen ”pointseja” ropisee, kunhan muistat pelata kiihtyvällä tahdilla.

Psykologisesti mielenkiintoisinta on kuitenkin se, että Veikkaus on tavoitteellistanut ja pelillistänyt etuasiakkuuden. Etuasiakas voi nostaa tilinsä joko hopea- tai kulta-tasolle saaden parempia uhkapelaamiseen liittyviä etuja, kunhan suorittaa tietyt Veikkauksen pelaajalle määrittelemät tehtävät. Alimmalta tasolta lähdettäessä mukana on myös vastuullisuuteen liittyviä asioita, mutta enemmän pelimonopolin propagandaa sekä uhkapelaamiseen liittyvää tavoitteellisuutta. Kulta-tasolle päästessään asiakas on kokeillut suurinta osaa Veikkauksen tarjoamista pelimuodoista ja pelaa jo kolmea eri peliä kolmena eri päivänä joka kuukausi. Jos Veikkaukselta kysytään, niin mikään näistä markkinointielementeistä ei varmaankaan kannusta pelaamaan?

Veikkauksen etuasiakkaita kannustetaan pelaamaan enemmän ja useampia erilaisia pelejä. Vastuullista pelaamista?

Samaa keinoa pelaajien koukuttamiseen käytetään erityisesti ns. mikromaksuilla voittonsa tekevissä F2P-peleissä (Free-to-play), joissa ansaintalogiikka on koukuttaa asiakkaita pelillistämisen kautta.  Kuluttajalle luodaan tunne, että kun vain maksaa aina hieman lisää, niin saavuttaa jonkin aivan käden ulottuvilla olleen tavoitteen ja elämässä loksahtaa uusi palanen paikalleen. Todellisuudessa asiakas on vain sotkeutunut pahemmin addiktioherkkyyttään hyväksi käyttävään ansaan. Tämän tehokkaan psykologisen mekanismin takia menestyneiden mobiilipelien kehittäjistä on tullut super-rikkaita ennätyksellisen nopeasti.

Mutta miksi Veikkaus soittaa asiakkaitaan läpi juuri viikonloppuna? Todennäköisesti siksi, että huonosti firman peleihin koukuttunut uhri on juuri viikonloppuisin vapaa tutustumaan uhkapelaamisen jännittävään maailmaan. Tämä lähestymistapa antaa aivan uuden ja kitkerän mausteen mainoslauseelle ”vastuullista pelaamista”.

Twitterissä Veikkaus huomioi uteluni sapluunavastauksella laadukkaasta asiakaspalvelusta. Jos tarkoitus ei ole opastaa pelaamaan, niin miksi nettikasinon suuntaan ohjataan ihmisiä, joita etuasiakkuus ei selkeästikään kiinnosta? Ja miksi palautetta kysellään henkilöltä, jolla ei ole kokemusta palvelun käytöstä? Jos asiakaspalvelun laatua halutaan parantaa, niin soitot olisi loogisempaa kohdistaa aktiivisille pelaajille. Selityksistä huolimatta on täysin selvää, että Veikkauksen puhelinmyyjien tarkoitus on kannustaa uhri tutkimaan Veikkauksen kotisivuja ja innostumaan niin etuasiakkuudesta kuin kokeilemaan pelaamistakin.

Epäselväksi jäi vain se, paljonko tällaisen asunto- ja autovelallisen lapsiperheen isän olisi hyvä hävitä Veikkauksen peleihin, ettei minua enää häiritä työstä palautumiseen tarkoitetulla vapaa-ajallani?

Mantranomaisesti toisteltu tavoite pelihaittojen ehkäisystä voidaan jälleen todeta pelkäksi Veikkauksen todellisen luonteen peittäväksi savuverhoksi. Veikkaus on korruptoivat lonkeronsa lähes joka yhteiskunnan osa-alueelle ulottanut myynti- ja markkinointikoneisto, jonka luotetaan tuottavan mahdollisimman paljon rahaa poliitikoille eteenpäin jaettavaksi. Mitä useampi suomalainen, peliongelmainen tai ei, hassaa rahansa Veikkauksen markkinoimaan turhuuteen, sen vahvempi asema Veikkauksella sekä sen rahoista elävillä poliitikoilla ja järjestöillä on. Jos pelimonopolin aito tavoite olisi pelihaittojen ehkäisy, Veikkauksen toimintaa tarkasteltaisiin eduskunnassa kriittisesti ja pelimonopolille keksityt perusteet olisi todettu kestämättömiksi aikoja sitten.

Jos olet eri mieltä, niin kysy itseltäsi, hyväksyisitkö tupakka- tai alkoholiteollisuudelle samat vapaudet markkinointiin ja poliittiseen vaikuttamiseen kuin Veikkaukselle? Jos Suomeen perustettaisiin valtiollinen tupakkamonopoli, niin antaisitko sille luvan pystyttää jokaisen kaupan eteiseen rivin tupakka-automaatteja? Tai hyväksyisitkö sille moraalisen oikeuden lahjoa poliitikot, virkamiehet ja kansalaisaktiivit valtion tupakkamonopolin puolustajiksi? Kuulostaisiko valtiollisen tupakkamonopolin mainospropaganda ”tupakoinnin haittojen rajoittamisesta ja vastuullisen tupakoinnin edistämisestä” mielestäsi loogiselta?

Entä, jos Alko alkaisi soitella mielestään liian vähän ryyppääville ”etuasiakkailleen”, että ”siellä olisi kivoja arvontoja ja hyviä tarjouksia nettikaupassa, käypä kurkkaamassa”?

Tai ajatelkaa, jos meillä olisi valtiollinen alkoholimonopoli tai valtion ohjauksessa oleva alkoholijuomayhtiö! Olisiko niiltä moraalisesti ja loogisesti kestävää yrittää myydä mahdollisimman paljon viinaa, sekä väittää samalla olevansa välttämättömiä vastuullisen alkoholikulttuurin edistämiselle?

Ai niin..

Kansalaisjärjestöt Veikkauksen lobbareina

Veikkauksen edunsaajien kiusaksi kohu Veikkauksen ja sen uhkapelitappioilla rahoitetun miljardibisneksen ympärillä ei meinaa loppua millään. 

Veikkauksen mokailua ja järjestökentällä piileviä eturistiriitoja on raahattu päivänvaloon lähes viikoittain alkukesästä lähtien. Niiden myötä kokonaiskuva Veikkauksen, ministeriöiden, poliitikkojen ja kansalaisjärjestöjen välisestä yhteistyöstä piirtyy vähintään yhtä lohduttomaksi, kuin Liberan vuonna 2017 julkaisemassa Kultaiset kahleet-raportissa esitettiin.

Mitä useampi paljastus on rapauttanut Veikkaus-monopolin oikeutusta, sitä raivokkaammaksi edunsaajien puolustustaistelu on käynyt. Seuraamalla vanhaa mantraa Veikkaus-rahoilla tehtävästä laupeudentyöstä todistaa, että tyypillinen monopolin puolustaja on Veikkauksen työntekijä, hallituksen tai hallintoneuvoston jäsen, edunsaajajärjestön aktiivi tai niiden toimintaan kytkeytynyt poliitikko. Hupaisana yksityiskohtana mainittakoon, että Veikkaus-piireissä edunsaajia sanotaan veikkausvoittovarojen edunvälittäjiksi. Uuskieli on niin ihanan kasaria.

Suomalainen journalismi antaa Veikkaukselle hämmästyttävän paljon valtaa määritellä, millä ehdoilla ja mihin sävyyn monopoliyhtiöstä julkisuudessa keskustellaan.

On tärkeää huomata, että suomalaisessa journalistisessa perinteessä Veikkauksen asiamiehillä on viestintäväylät aina auki siinä, missä Veikkaus-hirviötä uhrilahjoillaan ruokkivien addiktien ääni on yllättävän vaimea. Esimerkiksi vielä meneillään oleva Veikkaus-keskustelu alkoi jo alkukesästä. Silti Veikkauksen toimitusjohtaja Olli Sarekoskelta ei saatu puristettua aiheesta kommenttia ennen elokuuta. Silloinkaan Sarekoskea ei laitettu lujille, vaan eri mediat toimivat lähinnä sylikoirina vieden eteenpäin toimitusjohtajan ilosanomaa siitä, kuinka Veikkaus aikoo viikkoja jatkuneen kohun myötä rajoittaa mainostamista. Toki sekin lupaus oli tyhjä ja nettikasinoiden addiktiorobotteja mainostettiin televisiossa tuosta eteenpäinkin.

Vuoroin vieraissa. Lottomajalla koulutetaan tulevaisuuden Veikkaus-lobbareita. Lähde.

 

Osaksi mediankin säyseys lienee Veikkauksen miljardeilla tehdyn laajan ja ahkeran lobbaustyön ansiota. Valtavia määriä peliaddiktien häviämää rahaa käytetään koulutuksiin, seminaareihin ja muihin edunsaajien ja sidosryhmien kökkäjäisiin. Tunnetuimmat näistä lienevät Veikkauksen Saariselällä sijaitsevan edustusmökin, Lottomajan, lämmössä järjestetyt tapahtumat kynttiläillallisineen, saunailtoineen ja huolettomine talvipäivineen. Niissä niin maan tapaan jo tottuneet, kuin myös nuorisojärjestöissä kasvavat tulevaisuuden vaikuttajatkin, vakuutetaan Veikkauksen monopolin tarpeellisuudesta. Lottomajan lämmöstä Veikkauksen markkinointikoneiston ilosanoma leviää kansalaisaktiivien viemänä erilaisten järjestöjen, journalistien ja muiden kansalaisten keskuuteen.

Vanha sananparsi Saariselälle talveksi muuttavasta Veikkauksen toimistosta tuskin on syntynyt aivan tyhjästä.

Kaikesta vuosien saatossa paljastetusta moraalittomuudesta, kähminnästä, suhmuroinnista ja jopa suoranaisesta korruptiosta huolimatta Veikkauksen eteen on ryhmittynyt valtava määrä monopoliyhtiön laupeudentöistä vakuuttuneita aatteen sotureita. 

Ristiriitaisimpia esimerkkejä lienee myös pelihaittojen ehkäisyyn panostava Ehkäisevä päihdetyö EHYT ry, joka kuitenkin puoltaa monopolin säilyttämistä. Toki muistaen aina vaatia lisää rahaa pelihaittojen ehkäisyyn sekä korvamerkittyä paikkaa Veikkauksen hallitukseen oman järjestösektorinsa edustajalle. Jokainen voi arvioida, onko EHYT ry jäävi osallistumaan keskusteluun sen enempää pelihaitoista kuin Veikkauksen monopoliasemastakaan ottaen huomioon, että se saa vuosittain yli viisi miljoonaa euroa STEA:n kautta kanavoitua Veikkaus-rahaa. 

EHYT ry tosin ei ole poikkeus, vaan sääntö suomalaisella järjestökentällä. Todennäköisesti kymmenettuhannet järjestösektorilla työskentelevät suomalaiset joko maksavat laskunsa Veikkaus-rahoilla tai saavat niistä merkittävää henkilökohtaista hyötyä. Tämä luo Veikkaus-edunsaajille epäterveen kannustimen käyttää laupeudentöihin tarkoitettuja varoja monopolijärjestelmän tukemiseen ja sen puolesta lobbaamiseen.

Vuoroin vieraissa. Lottomajalla saadut opit laitetaan järjestökentällä tehokkaaseen levitykseen.

Veikkaus, kansalaisjärjestöt, poliitikot ja virkamiehet ovat vuosien saatossa onnistuneet kaivamaan korruption lonkerot syvälle suomalaisen parlamentarismin ytimeen. 

Peliaddikteja hyväksi käyttämällä saadut rahat kulkevat järjestökentällä aktiivisesti vaikuttavien poliitikkojen hallitsemille ministeriöille ja niiden kautta järjestökentälle. Sieltä edunsaajat kanavoivat rahaa poliitikkojen lobbaamiseen ja median kautta tehtävään vaikuttamistyöhön, jolla monopolijärjestelmään pesiytynyt korruptio yritetään valkopestä hyväntekeväisyydeksi. 

Ihmiset ovat kautta maailmanhistorian uhkapelanneet. Niinpä lienee turvallista todeta, ettei uhkapelaaminen koskaan lopu monopoliyhtiön ansiosta tai se lakkauttamalla. Kasinoalasta voidaan kuitenkin markkinoita avaamalla ja niitä järkevästi säätelemällä tehdä moraalisesti kestävämpi, vähemmän pelihaittoja aiheuttava ja vastuunsa peliensä aiheuttamista ongelmista aidosti kantava palveluala. Ennen sille tielle astumista suomalaisten poliitikkojen enemmistön täytyy kuitenkin asettua näkyvästi Veikkauksen monopolin vastustajiksi ja sitoutua lopettamaan tämä yhteiskuntaamme sisältä käsin myrkyttävä hirviö.

 

 

AY-retoriikka for dummies

Politiikassa käytetään ahkerasti uuskieltä, jonka teho perustuu kuulijan ennakkoasenteiden vahvistamiseen, tunteisiin vetoamiseen ja väsymättömään toistoon. Poliitikot ja puolueet käyttävät uuskieltä ahkerasti, mutta sen soihdunkantaja toimii kuitenkin suomalainen ammattiyhdistysliike.

George Orwell lanseerasi termin uuskieli (newspeak) dystopiaa kuvaavassa klassikkokirjassaan Vuonna 1984. Kirjan kuuluisin esimerkki uuskielestä lienee iskulause ”sota on rauhaa, orjuus on vapautta, tietämättömyys on voimaa”. Se kuvastaa, kuinka vallanpitäjä pyrkii harhaanjohtavilla kielikuvilla hämärtämään todellisuuden rajat manipuloidakseen suurta yleisöä omaksi edukseen.

Harmillisesti uuskieli ei ole pelkkää fiktiota, vaan se on pureutunut syvälle suomalaisen politiikan ytimeen.

Esimerkiksi eräs ympäristö- ja tiedepuolue on viimeisen neljän vuoden aikana vaatinut niin hakkuukiintiöiden merkittävää kasvattamista kuin pienentämistäkin, vedoten molemmilla kerroilla ilmastotaisteluun. Markkinatalouspuolue ajoi vaaliohjelmassaan 110 miljoonan euron lisäyksiä taide- ja kulttuuribudjettiin. Veronmaksajien rahoilla rakennetut siltarummut muka ”pitävät koko Suomen asuttuna”, Veikkauksen ja Alkon monopolien suojeleminen on addiktiohaittojen vähentämistä, tukiloukkujen syventäminen työttömien auttamista ja kiihtyvä julkinen velkaantuminen nuorista sukupolvista huolehtimista. Tasa-arvoa muka ajetaan kyttäämällä ihonvärejä, syrjintää ehkäistään kiintiöillä, lähimmäisenrakkautta korostetaan seksuaalivähemmistöjä syrjimällä ja sananvapautta joko uhataan tai puolustetaan aina sen mukaan, kuka teki rikosilmoituksen.

Uuskieli ja toisto ovat kuitenkin läsnä erityisesti ammattiyhdistysliikkeen markkinoinnissa.

Esimerkiksi Sipilän hallituksen toimet työttömyysasteen alentamiseksi tuntuivat olevan kovaa myrkkyä AY-liikkeelle ja vastalääkkeeksi otettiin uuskieli. Kun Sipilän hallitus vuonna 2018 esitti henkilöperusteisen irtisanomisen helpottamista pienten yritysten palkkaamiskynnyksen pienentämiseksi, lanseerasi AY-liike SAK:n johdolla #viimeinenniitti-kampanjan. Siinä primus motorina toiminut SAK kehysti esityksen ”mielivaltaiseksi irtisanomislaiksi”.

Hallitus ei valmistellut ”mielivaltaista irtisanomislakia”, vaan maltillista kevennystä pienimpien yritysten irtisanomiskäytäntöihin palkkaamiskynnyksen madaltamiseksi.

Kampanjan kuvat antoivat ymmärtää, että laki antaisi työnantajalle vapaat kädet irtisanoa esimerkiksi työtapaturmassa loukkaantunut työntekijä. Lakiesityksessä mikään ei viitannut siihen suuntaankaan, tietenkään. Maksettujen mainoskampanjoiden väsymätön toisto kuitenkin teki ”irtisanomislaista” totuuden osalle vastaanottajista, vaikka viesti oli tahallisen harhaanjohtava.

AY-liikkeen uuskieliset vaikuttamiskampanjat kiihtyivät sitä mukaa, kun Sipilän hallituksen hattuun tuli uusia sulkia.

Kun Sipilän hallitus aikoi keventää kroonista työttömyyttä ylläpitävää työmarkkinasäätelyä, AY-liike apureineen lanseerasi termin ”pakkolaki”. Lakien noudattaminen tosin ei ole vapaaehtoista kenellekään meistä ja SAK myöntää itsekin, että ”[pakkolaki] ei ole oikeustieteellinen termi, vaan työmarkkinoiden arkikieleen iskostunut, Sipilän hallituksen aikomuksia tarkoittava käsite”. Toisin sanoen se on oppikirjaesimerkki uuskielestä: Mielivaltaisesti määritelty termi, jolla vallanpitäjä pyrkii hämärtämään todellisuuden rajoja ja manipuloimaan suurta yleisöä.

Pakkolaki-termin käyttöä puolustettiin vedoten siihen, että ottaessaan lainsäädäntövallan jälleen eduskunnalle, Sipilän hallitus irtautui ”sopimisen kulttuurista” murentaen ”sopimusyhteiskuntaa”. Alkujaan sopimusyhteiskunta on tarkoittanut yksilöiden välistä sopimusvapautta, jota esimerkiksi TES:n yleissitovuus rikkoo räikeästi. Aidossa sopimusyhteiskunnassa AY-liike ei heiluttele lakkoasetta kiristääkseen lainsäädäntövallan eduskunnalta kabinetteihin, äänestäjien ulottumattomiin.

Tulopoliittisten kokonaisratkaisujen perään haikaileva AY-liike on retoriikassaan kehystänyt 1970-luvun kabinettisopimiseen palaamisen ”uudistamiseksi” ja ”työntekijöiden mukaan ottamiseksi”.

Työpaikoille haluttu ”työntekijöiden edustus” tarkoittaa monista hyvistä puolistaankin huolimatta esiliinan pakottamista myös sitoutumattomille työntekijöille. Pahimmassa tapauksessa tämä valta voi manifestoitua esimerkiksi koko Suomen vienteollisuuden pysäyttämiseen heikkojen henkilökemioiden takia.

Kun kiky-sopimuksen positiivinen vaikutus työllisyyteen vahvistui, leimasi AY-liike kiky-tunnit ”ilmaiseksi työksi” ja ”palkattomaksi talkootyöksi”. Tosin kikyn kirjaus työajasta on aivan normaali osa työehtoihin vaikuttavaa sopimusta. Jos sopimuksilla ei ole mitään merkitystä, niin palkankorotukset, pekkaspäivät tai lomarahat voidaan leimata ”palkaksi tekemättömästä työstä”. Kuulostaako järkevältä?

Edellä mainittujen kikkojen lisäksi AY-retoriikan suuria voittoja on ollut kiky-sopimuksen ja aktiivimallin kehystäminen Sipilän hallituksen tekemäksi pahantahtoiseksi kyykytykseksi.

Todellisuudessa kiky-sopimus oli työmarkkinajärjestöjen esitys ja aktiivimalliakin ne olivat sorvaamassa virkamiesten avustuksella. Kyllä, luit oikein: Kiky-sopimus, jota mm. SAK kiitteli vuolaasti sopimuksen syntymisen päätteeksi, on valmisteltu kolmikannassa. Siksi onkin ihmeteltävä, miksi juhlapuheissaan TUPOa ja duunarin etuja ajava AY-liike nyt haluaa purkaa nämä kymmenientuhansien suomalaisten työllistymiseen johtaneet TUPO-menettelyllä aikaansaadut uudistukset?

Samaa linjaa ovat jatkaneet myös Teollisuusliiton Liiton mies-kampanja, jossa duunarin etuja valvovan asiamiehen päällehuutaminen, lapselliset olkiukkoargumentit ja painostavat maneerit kehystetään ”neuvottelemiseksi”.

”Tuunks mä sinne vai tuut sä ulos?” – Vanha AY-neuvottelijan sananparsi

Erityismaininnan ansaitsee ammattiyhdistysliikkeen vaalien alla lanseeraama ja raflaavasti nimetty Vapaiden valtakunta-kampanja. Jo pelkkä puhe vapaudesta on tässä yhteydessä varsin röyhkeää, kun kampanjan tarkoitus oli varjella työmarkkinajärjestöjen kuristusotetta eduskunnasta. Saman ”vapauden” hedelmistä nauttivat myös työttömät sekä järjestäytymättömät työntekijät, joita työehtosopimusten yleissitovuus kahlitsee heidän tahdostaan riippumatta. Alla olevan kuvan kaltaisia harhaanjohtavan retoriikan tyylinäytteitä löytyy tapahtuman FB-sivulta varsin kattava kokoelma.

Vapaiden valtakunta-kampanjan retorinen tyylinäyte. ”Ei tarvitse miettiä poliittisia lakkoja” tarkoittaa todellisuudessa: ”Ei tarvitse miettiä, että mahdollisuuttani poliittiseen lakkoiluun rajoitettaisiin”. Poliittisia lakkoja on rajoitettu suurimmassa osassa Eurooppaa, koska työmarkkinajärjestöt eivät ole vaaleilla valittuja parlamentaarisia toimijoita.

Ei kannata erehtyä luulemaan, että kaikessa tässä olisi työntekijän saati työttömän edusta. Kyse on AY-korporaatioiden edusta, jolle yritetään saada suuren yleisön kannatus hämärtämällä todellisuuden rajoja. Uuskielen ei ole tarkoituskaan olla johdonmukaista, vaan loogisten kuperkeikkojen myötä johtaa kuulijaa harhaan kertojan omaksi eduksi.

Uuskieli on haitallista, koska totuus pyritään piilottamaan sen taakse. Liberaalidemokratian periaatteet eivät toteudu, jos siinä operoivat poliittiset toimijat eivät ole avoimen rehellisiä ajamastaan politiikasta. Kun seuraavan kerran tunnistat uuskielen, muistutathan käyttäjäänsä sen haitallisuudesta.

 

PS. Tässä vielä pähkinänkuoressa lyhyt muistilista AY-liikkeen käyttämästä uuskielestä:

  • Pakkolaki: Kun laillisesti valittu eduskunta säätää lait.
  • Sopimisen kulttuuri: Kun ulkoparlamentaarinen kansalaisjärjestö säätää lait.
  • Sopimusyhteiskunta: Poliittisilla lakoilla eduskunta kiristetään taipumaan AY-liikkeen tahtoon.
  • Uudistus: Palataan takaisin 1970-luvun TuPo-kabinettisopimiseen.
  • Työntekijät mukaan: Eduskunnan valtaa siirretään AY-liitoille.
  • Työntekijöiden edustus: Luottamusmies päättää ja neuvottelee myös liittoon kuulumattomien työntekijöiden puolesta.
  • Työnantajan armoilla: Satojenmiljoonien eurojen päällä istuva ammattiliitto kiristää yrittäjää kalliilla oikeusjutulla.

 

Maailmantaloudesta on tulossa painajainen, Suomi nukkuu Ruususen unta

Eilen globaaleilta markkinoilta kuului taas varoituslaukauksia, joiden olisi viimeistään pitänyt herättää suomalaiset päättäjät korjaamaan kotimaisen talouspolitiikan suuntaa.

Aamulla Euroopan talousveturi Saksa ilmoitti kansantaloutensa kehityksen painuneen miinukselle. Iltapäivällä USA:sta saatiin taantumaa ennustelevia merkkejä, kun jo vuoden ajan laskeneet 10-vuotisten valtionlainojen korot sukelsivat rajusti. Samaan aikaan valtiovarainministeriömme julkisti unihiekkaan kirjoitetun budjettiesityksensä, joka toteutuessaan paisuttaisi julkista sektoria, lisäisi tulonsiirtoja, kiihdyttäisi lainanottoa ja korottaisi palkansaajien verotusta samalla laskien suomalaisten ennestään alhaista ostovoimaa.

VM:n resepti on vastuuttomuudessaan suoraan sanottuna käsittämätön. Sen alijäämä on huimat 2,3 miljardia euroa, eikä lukuun ole vielä edes laskettu ”tulevaisuusinvestoinneiksi” ristittyjä menonlisäyksiä. Tulevina vuosina tilanne näyttää vieläkin synkemmältä, kun julkisen sektorin menonlisäykset heikentävät julkisen sektorin rahoitusasemaa entisestään. Tämä talousarvioesitys keinoineen ei paranna Suomen edellytyksiä selviytyä oven takana murisevan lamamörön kourissa, päin vastoin.

Julkisen talouden rahoitusasema heikkenee tulevina vuosina. Lähde: Valtiovarainministeriö

 

Eikä suomalaisen kansantalouden painajainen mikään uusi uutinen ole. Vaatimukset julkisen sektorin tasapainottamisesta, työmarkkinareformeista, talouskurista ja verotuksen kohtuullistamisesta ovat kaikuneet kuuroille korville koko tämän vuosituhannen ajan, hallituspohjasta riippumatta. Ja vaikka eilisen tapahtumat olisivat pelkkää mielikuvituksen tuotetta, niin huonoja merkkejä maailmantalouden kehityksestä on ollut nähtävillä jo pitkään.

Kiina ja Yhdysvallat kalistelevat sapeleitaan kauppasodan aattona. Euroopan keskuspankin korkoaseesta on lipas tyhjä, kun korkotasoa on pidetty keinotekoisen alhaalla jo vuosikymmen. Samalla eurooppalaiset julkishallinnot ja kuluttajat ovat velkaantuneet omilla tahoillaan. Suomalaisen kansantalouden kananluina ja teelehtinä toimiva rakennusala rämpii huonojen osavuosikatsausten ja vuosia arvoaan menettäneiden osakkeiden ristitulessa. Niin koko euro-alueen kuin Saksankin teollisuustuotannon volyymin trendi on laskenut jo yli vuoden.

Saksan teollisuustuotannon trendi on laskenut vuodesta 2018. Lähde: Destatis.de

 

Näyttää siltä, että suomalaisten on syytä hiljalleen siirtyä ”Milloinkohan se alkaa?”-vaiheesta ”Kuinka kovaa rytisee?”-vaiheeseen.

Kummoisiakaan maallikon ennustajanlahjoja ei tarvita, jopa asiantuntijat alkavat olla tilanteen kanssa varpaillaan. Yhä useammin ekonomisteilta ja talousanalyytikoilta kuulee maailmantalouden siirtyneen tuntemattomalle alueelle, jossa tulevaisuuden ennakointi on mahdotonta. Varmaa on ainoastaan se, että Suomen kiihtyvä velkaantuminen, tulonsiirtojen lisääminen ja verotuksen korottaminen eivät ole oikea tapa varautua tulevaan.

Sipilän hallitus aloitti työnsä nelisen vuotta sitten komeiden henkselin paukahdusten saattelemana. Markkinaliberaalin sydäntä lämmitti puheet työehtosopimusten yleissitovuuden ja normien purkamisesta, verotuksen alentamisesta sekä talouskurista.

Vaikka Sipilän hallitus monessa tavoitteessaan onnistuikin, jäivät kaikki suuret reformit tekemättä. Erityisesti yleissitovuuden purkamisesta pakittaminen taannee sen, ettei Suomen työllisyysaste tule saavuttamaan 75 %:n, saati 80 %:n rajaa lähivuosina. Niiden saavuttaminen on kuitenkin elinehto sille, että suomalaisten nykyisenkaltainen elintaso voidaan säilyttää.

On ikävää olla yksi niistä harvoista, jotka nappaavat unikeolta peiton päältä ja huutavat ”HERÄTYS!”. Mutta jonkun sekin on tehtävä, kun kotimaisessa politiikassa perinteisesti vaikuttaneet unilukkaritkin ovat vaipuneen horrokseen. Suomalaisten päättäjien on korkea aika herätä Ruususen unestaan ja pyyhkiä unihiekat silmistä.

Uudella hallituksella saattaa olla vielä hetki aikaa toimia ja pelastaa, mitä pelastettavissa on. Jos se vaatii vaalilupausten rikkomista, niin sitten vaatii. Erityisesti hyvinvointivaltiosta ja julkisista palveluista huolissaan olevien on syytä vaatia laajoja työmarkkina-, sosiaaliturva- ja veroreformeja, jotka takaavat suomalaisille laajemmat vapaudet parantaa elintasoaan työnteolla.

Libera toivottaa uudelle hallitukselle viisautta ja voimia epäkiitollisessa työssään.