index.php

Osaako Euroopan komissio kertoa, mitä hyötyä elpymisrahastosta on?

EU:n elpymisrahastoa mainostetaan konkretian sijaan latteuksilla. Se ennustaa huonoa tulevaisuutta historialliselle velkaelvytyspaketille.

Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyenin ja komissaari Jutta Urpilaisen mielipidekirjoitus ylisti sopua EU:n elpymisrahastosta. Helsingin Sanomissa julkaistu kirjoitus maalaili lavealla pensselillä kuvaa elpymisrahaston avulla nousevasta Euroopasta. Mutta sanoiko kirjoitus sittenkään yhtään mitään?

Tilannetta voidaan pitää hälyttävänä, kun konkretian sijaan komissionkin on turvauduttava latteuksiin vihreästä elvytyksestä ja suitsuttamaan historiallista sopua, jonka vaikutusarviot tuntuvat olevan kaikille mysteeri.

Tiedottamista vai propagandaa?

Tiedottamisen ja häpeilemättömän propagandan välillä on toisinaan hyvin hiuksenhieno ero. Vain hetki Urpilaisen ja von der Leyenin mielipidekirjoituksen julkaisun jälkeen kävi ilmi, että sama teksti on toimitettu useimmille, ellei kaikille, Euroopan isoimmille mediataloille julkaistavaksi. Allekirjoittajina aina komission puheenjohtaja ja kyseisen maan komissaari.

Pieni ero tekstien välillä kuitenkin oli. Elpymispaketin kansallisia hyötyjä korostava osuus nimittäin oli räätälöity kansallisuuksittain. Suomen kohdalla vedottiin Lapin matkailuun ja eurooppalaisten kykyyn ostaa suomalaisia vientituotteita. Belgian kohdalla mainostettiin autoteollisuuden toimintaedellytyksiä, italialaisille Roomaan kohdistuvaa turismia, ja niin edespäin.

Julkisella sektorilla voi tietysti olla tarvetta kertoa tietystä uudistuksista, eikä siinä sinällään ole mitään väärää. Mutta kun kyse on selkeästi komission tiedotustoiminnasta, niin silloin viestin on oltava yhtenäinen ja tultava virallista reittiä pitkin. Jos komission tiedote naamioidaan mielipidekirjoitukseksi, raja komission tekemien päätösten ja komissaarien mielipiteiden välillä hämärtyy. Julkista valtaa pitävän instituution toiminnan tulee olla selkeää, jotta kansalaisten oikeus tiedonsaantiin toteutuu.

Ja muutenkin, mitä kertoo tiedottamisen eettisyydestä, kun viesti paketoidaan uuteen kiiltopaperiin aina kuulijan kansallisuuden mukaan? Eikö edes komissio keksi EU:n elpymisrahaston puolustamiseksi vedenpitäviä argumentteja?

Onko elpymisrahastolla oikeasti elvyttävä vaikutus?

EU:lla on ollut vaikeuksia reagoida pakolaiskriisiin, Itä-Euroopan demokratiakehitykseen, Venäjän uhitteluun, talouskriisiin ja muihin maailmanpoliittisen tilanteen muutoksiin. Niinpä elpymisrahasto näyttää enemmänkin poliittiselta sopimukselta, jolla ostetaan EU:lle ja sen jäsenmaiden hallituksille hieman työskentelyrauhaa. Monta kysymystä on kuitenkin edelleen auki.

Miksi juuri 750 miljardia euroa, eikä vaikka 800 miljardia tai 500 miljardia euroa? Mikä on työllisyysvaikutus? Ovatko valitut kohteet parasta talouselvytystä ja jos kyllä, niin millä perusteella? Mikä vaikutus takaisinmaksulla on talouteen ja mitä riskejä päätös sisältää? Konkreettisia arvioita elpymispaketin vaikutuksista tuntuu olevan vaikeaa löytää. Jos sellaisia olisi, uskoisin niin komission kuin pakettia neuvottelemassa olleiden poliitikoiden rummuttavan ainakin positiivisia avainlukuja tiedotteissaan. Näyttää erehdyttävästi siltä, että historiallinen sopimus on tehty jokseenkin vajavaisin tiedoin.

Jos edes komissio tai EU-maiden pääministerit eivät pysty tuomaan konkretiaa kansalaiskeskustelun tueksi, miten voidaan olettaa kansalaisyhteiskunnan voivan tehdä johdonmukaista analyysiä unionin tilasta? Ja miksi elpymispakettia pitäisi pitää hyvänä, jos edes EU-johtajat eivät pysty argumentoimaan selkeästi tekemänsä päätöksen puolesta? Sanahelinä Lapin matkailusta ja EU:n yhtenäisyydestä ei yksinkertaisesti riitä, eikä anna EU-kansalaiselle riittäviä työkaluja arvioida nyt tehtyjen päätösten mielekkyyttä. Tällainen toiminta johtaa vääjäämättä koko EU:n legitimiteetin heikkenemiseen, mitä voidaan pitää vähintäänkin huonona johtamisena.

EU on arvokas projekti, joka oikein toteutettuna parantaa sen jäsenmaiden taloudellista, sisäistä ja ulkoista turvallisuutta. Elpymisrahastolla voi, tai voisi, olla merkittävä vaikutus Euroopan taloudelle. Tällä hetkellä komission viestintä rahankäytön perusteista on kuitenkin ala-arvoista, eikä vahvista uskoa siihen, että elpymisrahasto tosiasiallisesti vahvistaisi EU:n talouspoliittista vakautta.

Yksityinen voitontavottelu on tavoittelemisen arvoista

Yksityinen voitontavoittelu on liiketoiminnan tehokkuuden kehittämisen ajava voima. Julkisen talouden tasapainoa etsittäessä voitontavoittelua tulisikin lisätä myös julkisen palveluiden tuottamisessa.

Viime vuosina ”voitontavoittelun kieltäminen” on muuttunut vakiovastaukseksi aina, kun julkisella rahalla tuotetuissa palveluissa on ilmennyt ongelmia. Vuonna 2019 vihreistä väläyteltiin yksityisen voitontavoittelun kieltämistä vanhuspalveluissa. Hallituksen lausuntokierrokselle lähteneessä sote-esityksessä yksityisen sektorin roolia rajataan ja jopa pyritään mitätöimään jo tehtyjä ulkoistussopimuksia.

Nyt vielä SDP:n puoluehallitus esittää puoluekokoukselle, että puolueen linja olisi rajoittaa voitontavoittelua lasten päivähoitopalveluissa perusopetuksen tapaan.

Ei voi kuin kysyä, miksi yksityisen sektorin sulkeminen palvelutuotannosta on Suomessa niin suosittu idea? On selvää, etteivät nämä hankkeet toteutuessaan tule pitkällä aikavälillä parantamaan julkisten palveluiden tasoa.

Voitontavoittelun estäminen tuhoaa kilpailun

Ei pidä antaa käytettyjen termien hämätä. Käytännössä voitontavoittelun kieltäminen tarkoittaa kilpailun kieltämistä, sillä harvalla yrityksellä on kannustinta tuottaa palveluita omakustannehintaan. Näin ollen voitontavoittelun kieltäminen tarkoittaisi sitä, että julkiset palvelut ostettaisiin enenevissä määrin kaupungin omalta konsernilta ilman kunnollista kilpailutusta.

Samalla kielto ei tuo takeita siitä, että julkisten palveluiden laatu paranee. Päinvastoin, yksityiseltä julkiselle puolelle siirtyvät työntekijät tulevat törmäämään jo nyt julkista palvelutuotantoa riivaavaan tehottomuuteen ja jäykkyyteen. Jos julkinen sektori todella olisi niin loistava palvelutuottaja kuin moni antaa ymmärtää, ei yksityisiä päiväkoteja, sairaaloita tai palvelutaloja olisi koskaan rakennetukaan.

Kilpailutusprosessien kautta kunnilla on kuitenkin ollut mahdollisuus hakea säästöjä samalla, kun kuntien tehtäviä on lisätty ja kuntatalous kriisiytyy kiihtyvällä vauhdilla. Esimerkiksi Meri-Lapissa ollaan tyytyväisiä tehtyyn sote-palveluiden kilpailutukseen ja ulkoistukseen. Tästä prosessista olisi syytä ottaa oppia kaikkialla Suomessa sen sijaan, että toiminta yritetään estää ja palauttaa kunnat väkisin katastrofiuralle.

Voitontavoittelun kielto kasvattaa julkisia kuluja

Yksityisen sektorin palvelutuotannon jarruttamista tuntuu toisinaan ajavan lapsenusko siitä, että yritykselle jäävä osuus voitosta on pois suomalaisten hyvinvoinnista. Että kun vaikkapa yksityisen yrityksen tekemä 5 %:n voitto siirretään julkiseen budjettiin, niin saadaan tismalleen tuon verran lisää hyvinvointia. Näin ei tietenkään ole.

Kun kilpailutukset tehdään oikein ja palvelustandardin toteutumista seurataan, on tuo esimerkin 5 %:n voitto säästöä. Vähintään niin paljon halvemmalla yksityinen yritys pystyi palvelun tuottamaan. Todellisuudessa säästö veronmaksajalle on vieläkin isompi, sillä todennäköisesti yksityisen yrityksen tarjoukset on oltava merkittävästi julkista palvelutuottajaa halvempi, jotta ulkoistukselle on poliittiset edellytykset.

Tosiasia kuitenkin on, että moni yksityinen yritys on onnistunut ns. leanaamaan palveluitaan tavalla, josta julkisella puolella lähinnä haaveillaan. Esimerkiksi ohjelmistohankinnoissa yhdelläkään yrityksellä ei olisi aikaa odottaa vuosia tai vuosikymmeniä valtavien budjettiylitysten saattelemana.

Asiakkaat tyytyväisempiä yksityisiin yrityksiin

Mittaamalla toiminnan tehokkuutta oikeilla mittareilla, yksityinen sektori on tehnyt palvelustaan halvempaa ja laadukkaampaa kuin mihin julkisella sektorilla kyetään. THL mittaa vuosittain asiakkaiden tyytyväisyyttä vanhuspalveluihin. Julkiseen keskusteluun pesiytyneestä ennakkoluulosta huolimatta yksityisen sektorin palvelut koetaan merkittävästi paremmiksi.

Kun tilanne vanhuspalveluissa on tämä, niin voidaan kysyä, onko se sama kaikissa sote-palveluissa? Vaikka helsinkiläisessä päiväkodissa oli liian vähän hoitajia, oliko varhaiskasvatuksen laatu huonompi? Voivatko lapset huonommin, kehittyivätkö he hitaammin tai olivatko vanhemmat tyytymättömiä palvelun laatuun? On paljon parempi mitata palveluiden laatua tutkimalla asiakastyytyväisyyttä kuin tuijottaa työntekijöiden määrän kaltaista kapeaa ja yksitulotteista mittaria.

Mahdollisuuksia voitontavoitteluun tulee laajentaa entisestään

Kun kilpailuttamisen hyödyt ovat näin yksiselitteiset, on epäloogista vaatia kilpailuttamisen rajoittamista voitontavoittelu kieltämällä. Päinvastoin, yksityisen palvelutuotannon mahdollisuuksia tulisi laajentaa entisestään. Näin pitäisi tehdä esimerkiksi perusopetuksessa sallimalla opetussuunnitelmaa noudattavat yksityiset koulut. Näin Suomeen saataisiin uusia opetusinnovaatioita ja mahdollistettaisiin mm. epidemian aikaan nähtyjen etäkoulutusmetodien nopeampi kehittyminen. Muutos palvelisi myös oppilaita monenkirjavine persoonineen ja erityistarpeineen.

Suomalaisessa poliittisessa retoriikassa kytee kummallinen viha yksityistä sektoria kohtaan samalla, kun julkisen sektorin autuus otetaan annettuna. Oli palvelutuotannon malli mikä tahansa, niin samat työntekijät siellä palveluita tuottavat. Vaatii aivan erikoista logiikkaa ajatella, että yksityisellä sektorilla ollessaan työntekijät muuttuvat häikäilemättömiksi vanhuksia, lapsia ja sairaita riistäviksi käärmeiksi, jotka löytävät inhimillisyytensä vasta, kun palkan maksaa kunnan oma sote-yhtiö.

Todellisuudessa suurin osa näiden alojen työntekijöistä haluavat tehdä työnsä hyvin ja tehokkaasti palkanmaksajasta huolimatta. Jos kilpailua päädytään rajoittamaan, niin asiakkaiden, työntekijöiden kuin palvelun ostajien mahdollisuudet kapenevat entisestään ja julkinen talous kriisiytyy entistä pahemmin. Siksi voitontavoittelua, eli kilpailua, ei tule julkisten palveluiden suhteen rajoittaa, vaan laajentaa entisestään.

Suomen alkoholipolitiikka – Kansallisurheiluna kieltäminen

Suomen alkoholipolitiikka perusteettomine elinkeino- ja yksilönvapauden rajoituksineen aiheuttaa haittaa niin suomalaisille yrittäjille, kuluttajille kuin kansantaloudellekin.

Suomi on keskellä todennäköisesti vuosisadan pahinta talouskriisiä. Näin ollen kotimaisen liiketoimintaympäristön sekä työllisyysasteen parantaminen on tärkeämmässä asemassa kuin koskaan. Silti edes alkoholin etämyynnin ja kotiinkuljetuksen sallimisen kaltaiset matalalla roikkuvat hedelmät eivät tunnu kelpaavan hallitukselle, jonka työllisyystavoite karkaa jatkuvasti kauemmas.

Etämyynti on sallittua kaikille, paitsi suomalaiselle yrittäjälle

Suomalainen kuluttaja voi tilata esimerkiksi espanjalaisen pienpanimon, italialaisen viinitilan tai saksalaisen viinatehtaan tuotteet suoraan kotiin haluamastaan ulkomaisesta verkkokaupasta. Mutta suomalaiset pienpanimot tai ravintolat eivät saa etämyydä tai toimittaa alkoholituotteitaan kotimaisille asiakkailleen.

Tuttuna poikkeuksena sääntöön on tietysti oma näennäismonopoliyhtiömme Alko, jonka verkkokaupasta voi etätilata alkoholia mille tahansa sen lukuisista noutopisteistä. Kirjavaan noutopisteiden joukkoon kuuluu mm. erilaiset kukkakaupat, kylpylä, kirjakauppa, kodinkonekauppa, matkatoimisto ja muut yritykset, joiden mahdollisuuksia laajentaa liiketoimintaansa alkoholin vähittäiskaupan puolelle Alkon lobbauskoneisto on vastustanut jo vuosikymmeniä.

Yksi suomalaisen monopolijärjestelmän erikoisuuksista on myös se, ettei mikään taho puolusta Alkon monopolia niin omistautuneesti kuin epäpoliittisuuden ihanteen hylänneet virkamiehet sekä veikkausvaroilla elävät kotimaiset raittiusjärjestöt. Niiden ylläpitämässä kaanonissa hittituotteinaan kirkkaita viinoja suomalaisille myyvä Alko on hyvän alkoholipolitiikan viimeinen puolustuslinja, mutta ajatuskin muiden yritysten myymästä alkoholista on mitä moniulotteisin uhka kansanterveydelle, erityisesti lapsille ja nuorille.

Uuden vuosikymmenen raittiuspropagandassa viisi euroa pullolta maksavan pienpanimo-oluen nauttiminen ja seuraavana aamuna selvänä töihin meneminen yritetään kehystää ”luksustissuttelu”-nimiseksi ongelmaksi. Samoin etätilaaminen ja kotitoimituksen väitetään aiheuttavan merkittäviä haittoja siinä, missä Alkolle annettu etämyyntioikeus, edustaa ”kansanterveysperusteista alkoholipolitiikkaa”, kuten Alkon äänitorvena tunnettu Ehkäisevä päihdetyö EHYT ry tiedotteessaan taannoin ilmaisi.

Kansallisurheiluna kieltäminen

Suomalainen panimo- tai tislaamoyrittäjä saisi kyllä etämyydä tuotteitaan ulkomaille. Mutta koska suomalaisilta, ja vain suomalaisilta, yrittäjiltä on kielletty alkoholin mainostaminen, ovat jopa ympäri maailmaa palkintoja voittavat suomalaisen alkoholituotteet markkinoilla alakynnessä. Kun kilpailijat tavoittavat kuluttajat nettimainonnalla, joutuu suomalainen yrittäjä poistamaan jopa ansaitsemansa kehut nettisivuiltaan.

Jokainen voi kuvitella, että tislaamoyrityksen kasvattaminen kotimarkkinoilla pelkän Alkon myynnin varassa on tarpeeksi haastavaa. Mutta se, että kotimainen sääntely pakottaa vientipuolellakin suomalaisen yrittäjän suurten tukkuliikkeiden vasalliksi, on jo tahallista kiusantekoa.

Varsinkin korona-epidemian alla on ollut hämmästyttävää seurata, kuinka nopeasti anniskeluun liittyviä lakeja on saatu kiristettyä, mutta kuinka hidasta vapauttaminen on ollut. Ravintolat suljettiin parissa viikossa, mutta etämyynnin vapauttamista ei kuukausia jatkuneista pyynnöistä huolimatta otettu STM:ssä edes käsittelyyn.

Toukokuussa hallitus jopa kaatoi eduskunnalle tuodun esityksen etämyynnistä ja lupasi tehdä oman esityksensä aiheesta. Reilua kuukautta myöhemmin hallituksen esitystä ei ole kuulunut. Nyt eduskunta valmistautuu kesälomille lähtöön jättäen lupauksista huolimatta luvatut esitykset etämyynnin vapauttamisesta tekemättä.

Miksi rajoittaminen onnistuu, mutta salliminen ei?

Alkoholivalvonnan suhteen virkakoneistomme on viritetty äärimmilleen. Kun Ruosniemen panimolla keksittiin aukaista olutmyymälän drive-in-piste, viranomaiselta kesti kaksi tuntia kieltää uusi innovaatio. Espoon oma panimo perusti myymäläauton, mutta ravintolassa kiertävän sillivoileivän hengessä sen myynnistä puolet pitää tulla muualta kuin oluesta. Samalla, kun Alko myy Leijona-viinaa kukkakaupan kautta, mittaa baariyrittäjä pipetillä vettä ulosmyytävään ykkösoluttuoppiin ja ravintolayrittäjät rukoilevat mahdollisuutta viinin ulosmyyntiin.

Kun Valamon luostari tarvitsee Valamon luostarin kirkkoviiniä, täytyy tilaus tehdä Alkosta. Alko puolestaan tilaa viinin Valamon luostarilta, joka toimittaa tekemänsä kirkkoviinin Alkon keskusvarastolle. Sieltä viini toimitetaan Valamon luostaria lähimpänä sijaitsevaan Alkoon, josta Valamon luostarin henkilökunta voi noutaa itse itseltään tilaamansa Valamon luostarin kirkkoviinin. Kenen hyvinvointia tällainen lainsäätäjän ohjaama Kummeli-sketsi mahtaa parantaa?

Millä tahansa hyvin toimivalla talousalueella lainsäätäjä ja viranomainen yrittävät taata kansalaisille mahdollisimman laajan elinkeinovapauden. Suomessa panimo- ja ravintola-alan sääntely taas on pakottanut alan yrittäjät etsimään laista porsaanreikiä henkensä pitimiksi.

Kun asiaa kysyy viranomaisilta tai poliitikoilta, ei yksikään osaa kertoa vakavalla naamalla perustetta sille, miksi tilanteen täytyy olla näin käsittämättömän vaikea?

Helppoja työpaikkoja alkoholilakia keventämällä

Suomalainen alkoholiverotus on EU-maiden korkeinta, ylittäen EU:n keskiarvon 91 prosentilla. Alkoholisääntelymme on sanalla sanoen absurdia ja asettaa kotimaiset ravintolat, panimot, tislaamot, tapahtumajärjestäjät ja matkailuyritykset työntekijöineen tarpeettoman heikkoon asemaan.

Kaikkien edellä mainittujen kannustinvaikutusten myötä suomalaiset kuluttajat, yritykset ja kansantalous kärsivät. Yksikään suomalainen ei voita tässä nykyisessä järjestelyssä, jonka kiertäminen onnistuu menemällä ulkomaisen alkoholikaupan nettisivuille ja tilaamalla sieltä halutut tuotteen puoleen hintaan suomalaiseen vähittäismyyjään verrattuna.

Jos tilanne jatkuu, yhä useampi kotimainen yritys joutuu joko lopettamaan tai siirtämään toimintansa ulkomaille. Pienpanimokentältä kuuluu jo huhuja panimoiden välisistä yhteistyökuvioista, joiden myötä useamman panimon liiketoiminta siirretään yhteisoperaationa Viroon. Samalla ovenavauksella menee monta työpaikkaa ja vino pino veroeuroja.

Tilanne on korjattavissa mm. laskemalla alkoholiveroa, sallimalla etämyynti, kotitoimitukset, ulosmyyntioikeudet ja mainostaminen, sekä purkamalla muita myyntirajoituksia yleiseurooppalaisempaan suuntaan. Tämän pitäisi kiinnostaa poliitikkoja erityisesti nyt, kun työpaikoista ja veroeuroista on huutava pula.

Termi ”uusliberalismi” ei tarkoita mitään

Tarina ”uusliberalismin” kuolemasta vain sotkee keskustelua vallitsevasta talousjärjestelmästä ja sen taustalla olevista jännitteistä.

Kriiseillä ja poliittisella hajanaisuudella on tapana laajentaa yhteiskunnallista keskustelua päivänpolitiikan ulkopuolelle. Avoin ja yleisemmän tason keskustelu talousjärjestelmistä olisi pitkästä aikaa tervetullutta vaihtelua. Puoluepoliittisista jakolinjoista irtautunut keskustelu voi kuitenkin jäädä toiveajatteluksi, sillä vanhat poliittiset myytit ja käsitehirviöt ovat nousseet maailmalla piinaamaan yhteiskuntafilosofistakin keskustelua.

Tämä koskee myös termiä ”uusliberalismi”, joka tuntuu tarkoittavan yhtäaikaa kaikkea ja ei mitään.

Varjonyrkkeilyä epäselvällä termillä

Vaikka uusliberalismin oppi-isinä pidetään erityisesti liberaaleja taloustieteilijöitä, termistä on tullut suosittu kaikkialla muualla paitsi liberaalien ja taloustieteilijöiden parissa. Suomessa uusliberalismia on vuoden sisällä käsitelty mm. poliittisena ja historiallisena aikakautena ja toisaalta vuosikymmenten saatossa erilaisia muotoja hakeneena reaalipoliittisena ideologiana.

Kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki kirjoitti keväällä “uusliberalistisen aikakauden” loppua enteilevän kolmiosaisen blogitekstisarjan (1,2,3). 1900-luvun filosofien ajatuksista poiketen uusliberalismi ei enää tarkoita Patomäelle pelkkää ihannetta valtion roolin rajaamisesta, vaan elämän eri osa-alueille tunkevaa kuvausta viime aikojen maailmasta. Siinä yhdistyy ristiriitaisesti yksityinen voitontavoittelu tappioita sosialisoimalla, itsekeskeiset ihanteet, kilpailukyky, jopa darwinismi.

Yleisradion taannoin julkaisemassa uutisartikkelissa pohdittiin muutoksia, joita tulisimme näkemään länsimaiden talouspolitiikassa tulevina vuosina. Teksti käytännössä referoi ”uusliberalismin” vastaisesta aktivismista tunnetun poliittisen ajattelijan Rutger Bregmanin jyrkkää mielipidetekstiä The neoliberal era is ending. What comes next?

Artikkelissa Bregmanin käsityksille ei ole haettu vertailukohtaa tai vastapainoa. Hänen erittäin värittyneistä poliittisista tulkinnoistaan on pikemminkin tehty objektiivisemmalta uutiselta näyttävä poliittinen kertomus. Tekstiä on täydennetty taloushistorian professori Adam Toozen haastattelulla, jossa nousee esille aiheellisiakin havaintoja hyvävelikapitalismista, joskaan loogisesti ajateltuna sellaiset valtiojohtoisuuden muodot eivät edusta minkäänlaista liberalismia. Toozen pätevimmätkin huomiot on silti valjastettu palvelemaan suurempaa, yksipuolista ja värittynyttä uusliberalismin vastaista tarinaa.

Uusliberalismi on käsitteellinen sumupilvi

Maailmalla huomiota saanut Bregmanin teksti ja siitä tehty uutisreferaatti havainnollistavat, miksi uusliberalismin käsite on hedelmätön ja soveltuu lähinnä poliittisen keskustelun myrkyttämiseen. Uusliberalismi on jo siitä ongelmallinen aatemaailma, ettei kukaan varsinaisesti julistaudu itse sen edustajaksi. Liberalismin ja markkinatalouden kannattajien on hankala tunnistaa itseään uusliberalismin kuvauksista, vaikka niissä olisikin ohuelti tarttumapintaa.

Uusliberalismi onkin käsitteellinen sumupilvi. Toisille se tarkoittaa talousteoriaa, toisille poliittista ideologiaa, joskus reaalipoliittisia ohjelmia, laajempaa yhteiskuntajärjestystä, historiallista ajanjaksoa tai kulttuuria. Monesti useampia näistä merkityksistä on liitetty löyhästi termiin edes perustelematta tai tarkastelematta niiden välisiä suhteita. Uusliberalismi elää terminä yhteiskunnallisissa puheenvuoroissa, sillä sen avulla on helppo niputtaa ja leimata monia keskenään ristiriitaisiakin ideoita ja ilmiöitä kuin epäpyhäksi salaliitoksi.

Bregmanin tuore kirjoitus on tästä esimerkki. Hän luo väkisin suurta historiallista kertomusta pakottamalla yhteen keskenään ristiriitaisiakin tarinan elementtejä. Sen mukaan länsimaissa olisi vuosikymmenten ajan vallinnut uusliberalistinen ihanne, jolta olisi nyt viimein katoamassa pohja ja yhteiskunnallisen ajattelun valtavirta olisi muuttumassa valtiojohtoiseksi. Uusliberalistista lähihistoriaa kuvataan epämääräisenä nippuna erilaisia liberaaleja ihanteita rajoitetusta valtion roolista ja markkinataloudesta.

Lisäksi on mainittu reaalipoliittisia valtionyhtiöiden yksityistämisiä, eriarvoisuutta ja toisaalta hyvin liberalismille vierasta eturyhmäpolitiikkaa sekä valtioiden suorittamia pankkien pelastamisoperaatioita. Bregman kuvailee heikoin perustein, että uusliberalismille keskeistä olisi myös kyyninen ihmiskuva, jolla yhteiskunnan eheyden rikkoutuminen on saatettu oikeuttaa.

Artikkelia kuvittaa piirros uusliberalismiin monesti liitettyjen talousnobelistien Milton Friedmanin ja Friedrich Hayekin murenevista patsaista. Tekstissä heidät esitetään uusliberalismin älyllisinä isähahmoina markkinatalousteorioineen ja yhteiskuntafilosofisine moraalipohdintoineen. Teksti maalaa kuvaa, jonka mukaan Friedmanin ja Hayekin ajattelusta olisi tullut valtavirtaa ja yleisemminkin läpitunkeva henkinen kulttuuri-ilmiö. Heidän konkreettista ajatteluaan ei silti käsitelty tarkemmin.

Kirjoituksessa talousnobelistien rooli nähtiin pikemminkin epämääräisesti Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin ajan markkinataloushenkisen politiikan innoittajina. Jokainen Friedmania ja Hayekia lukenut voi kuitenkin todeta itse, että heidän ajatuksensa joko innostavat tai oudoksuttavat juuri siitä syystä, että ne poikkeavat edelleenkin sekatalousyhteiskuntiemme valtavirrasta. Bregmanin pintapuolinen kuvaus saa epäilemään, miten hyvin hän lopulta tuntee äänekkään kritiikkinsä kohteet.

Onko sekatalous uusliberalismia?

Tarkoitushakuiset ja kärjistetyt kuvaukset uusliberalismista hämärtävät ja luovat tarpeettomia vastakkainasetteluja. Esimerkiksi Friedman ja Hayek eivät kategorisesti vastustaneet sosiaaliturvaa. Taloustieteilijöinä heitä kuitenkin kiinnosti yhteiskunnan tasolla mm. kannustimet, niiden suhde politiikkaan ja ylipäätään ne mekanismit, joilla resursseja kohdistetaan yhteiskunnassa. Friedmanin varhainen ajatus negatiivisesta tuloverosta on jopa nähtävissä eräänlaisena perustulomallina, jollaista Bregman itsekin peräänkuulutti uusliberalismin vastaisessa tekstissään.

Reaalipolitiikassa tapahtunut finanssiriskien sosialisoiminen ja eturyhmäpolitiikka ovat vastoin taloudellisen liberalismin ihanteita valtion rajoitetusta roolista. Aikanaan Hayek arvosteli suhdanneteorioissaan keskuspankkien löysää rahapolitiikkaa ja sillä aikaansaatuja matalia korkoja, jotka ovat myös viime vuosina herättäneet kriittistä keskustelua eri puolilla poliittista kenttää.

Mustavalkoinen tarinankerronta uusliberalismista on vieraantunut siitäkin tosiasiasta, että länsimaiset yhteiskunnat ovat jo pitkään olleet sekatalouksia. On hämmästyttävää, miten kritiikittömästi tarina uusliberalismista leviää maailmalla, vaikka se kärsii perustavanlaatuisesta sisäisestä ristiriidasta. Toisaalta väitetään, että valtiolla olisi pitkään ollut rajoitettu rooli. Toisaalta taas uusliberalismia syytetään ennen kaikkea valtiojohtoisuudesta, kuten pankkien pelastamisesta, riskien sosialisoimisesta ja erilaisten intressiryhmien palvelemisesta.

Valtiojohtoisuudesta kertovat mittarit kuten julkisten menojen ja julkisen velan kasvu vuosien saatossa ovat herättäneet huolta erityisesti talousliberaaleissa. Hankalammin mitattava ulottuvuus valtiojohtoisuudessa on eri alojen sääntely, jossa on suuria maakohtaisia eroja. Katsaus melkein minkä tahansa vauraan länsimaisen valtion lainsäädäntöön ja viranomaistoimintoihin osoittaa, ettemme ole ikiaikoihin eläneet kriitikoiden kuvaamien sääntelemättömien markkinoiden armoilla.

Valmiiksi sosialismia ja markkinataloutta yhdistelevän sekatalouden leimaaminen demonisoiduksi uusliberalistiseksi ääripääksi on hyvin poliittisesti latautunut pyrkimys saada ihmiset mielikuvien voimalla asennoitumaan kohti toista, entistä valtiojohtoisempaa ääripäätä. Psykologinen kehystäminen on tunnettu vaikuttamiskeino, sillä se vaikuttaa ihmisten tapaan kiinnittää huomiota, hahmottaa maailmaa ja suhtautua erilaisiin vaihtoehtoihin. Politiikan teoriassa nämä raamit tunnetaan nk. Overtonin ikkunana. Tämän ikkunan kaventaminen ja siirtäminen haluttuun suuntaan on tehokkainta poliittista vaikuttamista.

Aina tulkitsijan mukaan kaikkea mahdollista tarkoittava termi ei lopulta tarkoita yhtään mitään. Ja termi, joka ei tarkoita mitään, ei myöskään ole hyvä työkalu ratkaisemaan niitä ongelmia, joista myös “uusliberalismin” kriitikot ovat huolissaan.

Valtionhallinto on otettava tarkempaan kansalaisvalvontaan

Mikäli Katri Kulmunin koulutus-kohu otetaan laajempaan tarkasteluun, nousee esiin kysymys siitä, millä tolalla valtion varojen käytön valvonta on?

Kohu valtiovarainministeri Katri Kulmunin (kesk.) esiintymiskoulutuksesta herättää kysymyksen, ovatko valvontaprosessit todella kunnossa ja valvooko niiden asianmukaisuutta kukaan? Miksi tämänkin tapauksen piti tulla esiin vain sattumalta?

Julkisuusperiaate on turvattu sekä Suomen perustuslaissa (731/1999) että julkisuuslaissa (621/1999). Oikeuskirjallisuudessa [1] taas on kirjoitettu kansalais- tai kuntalaisvalvonnasta liittäen tiedon julkisuus nimenomaan niin julkisen vallan käytön kuin julkisten varojen käytön valvontaan [2]. Avoimessa yhteiskunnassa hallinnon tulee olla avointa ja tiedon julkisesti saatavilla (Popper, Open Society and Its Enemies, 1974). Näiden tulisi olla kantavia periaatteita, kun Suomessa pohditaan, miten väärinkäytöksien mahdollisuus voitaisiin ehkäistä ennalta. Mikä parasta, tällainen järjestelmä on meillä on jo osittain käytössä.

Kuntalain (410/2015) voimaan tulleessa kokonaisuudistuksessa julkisuuteen ja tiedonsaannin avoimuuteen on kiinnitetty erityistä huomiota. Nykyisin laki velvoittaa kuntaa julkaisemaan valtuuston kokouskutsun yleisessä tietoverkossa, jonka lisäksi hallintosäännössä on annettava vastaavat määräykset muita toimielimiä koskien. Esityslistan valmistuttua kunnan on annettava yleisen tiedonsaannin kannalta tarpeellisten tietojen julkaisusta yleisessä tietoverkossa.

Vaikka säännös ei sinänsä velvoita itse esityslistojen julkaisuun, on kunnissa laajasti omaksuttu julkisuusperiaatetta toteuttava tapa julkaista esityslistat hyvissä ajoin ennen kokousta. Kuntien toimielinten kokouskutsut (ja esityslistat) on perinteisesti julkaistu ensin kuntien ilmoitustauluilla ja lehti-ilmoituksilla. Sittemmin mukaan on tullut sähköpostitiedottaminen medialle sekä verkkotiedottaminen.

Kokousten jälkeen toimielimen pöytäkirjat on tarkastettava ja pidettävä nähtävillä yleisessä tietoverkossa. Tällä on kunnissa erityinen merkitys kuntalaisten suorittaman kuntalaisvalvonnan näkökulmasta. Valvontaan heillä on myös keinoja muutoksenhakuinstrumenteista johtuen. Lain 140.2 §:ssä kuntiin tuotiin uutta sääntelyä, jonka myötä merkittävä osa kuntien viranhaltijoidenkin tekemistä päätöksistä tulee viran puolesta julkaista yleisessä tietoverkossa. Toki salassapitovelvollisuus huomioiden.

Kuntien ja erityisesti kuntakonsernin sekä muun kunnan toimintakäsitteen piiriin kuuluvien organisaatioiden osalta on vielä tekemistä, jotta julkisuusperiaate aidosti toteutuisi ja voisimme puhua aidosti avoimesta yhteiskunnasta. Syksymmällä julkaistavasta vertaisarvioidusta tutkimuksestani käy ilmi, että laki velvoittaa kunnat itseasiassa hyvinkin laajaan asiakirjojen, asiakirjaryhmien ja tietojen verkkojulkaisuun. Uuden tiedonhallintalain (906/2019) myötä viranomaiset tulevat olemaan velvollisia julkaisemaan verkossa kuvauksen hallinnoimistaan tietovarannoista ja asiarekistereistä (tiedonhallintalaki 28 §, julkaistava viimeistään 1.1.2021). Tämä on edistysaskel, mutta toimia saatavilla olevan tiedon lisäämiseksi tarvitaan lisää.

Valtion hallinto näyttäisi tässä suhteessa olevan lapsen kengissä. Toki esimerkiksi COVID-19 pandemian aikana esimerkiksi aluehallintovirastot ovat hallintolain (434/2003) uusitun 10 luvun säännöksiä noudattaen julkaisseet päätöksiään koskien rajoitustoimia. Sen sijaan lukuisat sinänsä julkiset asiakirjat, makaavat esimerkiksi ministeriöissä ja ovat saatavissa vain pyynnöstä.

Mikäli valtiolta edellytettäisiin vastaavaa tai mielellään jopa laajempaa, kaikkia päätöksiä koskevaa verkkojulkaisuvelvollisuutta kuin kunnilta, toteutuisi julkisuusperiaate huomattavasti paremmin. Samalla myös korruptoivia rakenteita ja vallan sekä julkisten varojen väärin käytöksiä voitaisiin ehkäistä huomattavasti paremmin sekä median että kansalaisten suorittaman valvonnan avulla.

Myös valtioneuvostoa koskevaa päätöksenteon avoimuutta tulisi lisätä velvoittamalla valtio julkaisemaan asialistat aineistoineen hyvissä ajoin ennen yleisistuntoja niiltä osin kuin asiakirjat eivät sisällä salassa pidettävää tietoa. Lisäksi myös kokousten pöytäkirjat – olipa sitten kyse valtioneuvostosta tai muista valtion toimielimistä – tulisi julkisine liitteineen julkaista heti kokousten jälkeen. Esimerkkinä verkkojulkaisun tarpeessa olevasta aineistosta ovat hankintapäätökset sekä valtion virkanimityksiä koskevat muistiot.

Kuten John Rawls on oikeudenmukaisuusteoriassaan [3] hahmotellut, tulisi kaikkiin julkisiin virkoihin olla avoin pääsy. Mikäli emme tiedä keitä ja millä perusteilla julkisiin virkoihin valitaan, emme myöskään voi tietää onko ansiovertailu hakijoiden kesken tehty oikein, vai onko esimerkiksi poliittista suosintaa tapahtunut.

Valtioneuvoston ohella myös sitä kritisoimassa olevan eduskunnan soisi tehdä toimintatapoihinsa muutoksia. Malli, jossa valiokuntien työskentely on pääosin suljettua, lienee aikansa elänyt. Näin myös erityisesti se periaate, etteivät valiokunnille toimitetut asiantuntijalausunnot tule julkisiksi ennen kuin itse mietintö tai lausunto on valmistunut.

Olisi huomattavasti paljon hedelmällisempää, mikäli erityisesti muu tiedeyhteisö voisi esittää arvionsa siitä ovatko vaikkapa perustuslakivaliokunnan kuulemat valtiosääntöoikeuden asiantuntijat huomioineet kaikki kussakin asiassa relevantit kysymykset vai eivät. Toisaalta valiokunnille olisi perusteltua säätää perusteluvelvollisuus myös sen osalta ketä he kuultaviksi kulloinkin valitsevat.

Näillä toimin uskon, että julkinen sektori saataisiin paremmin pysymään sille osoitetuissa tehtävissä, toimimaan avoimemmin sekä ehkäisemään väärinkäytösten syntymistä. Kriisit eivät ole kenellekään eduksi ja siksi tavoitteena pitää aina olla avoin sekä nimenomaan yksilöitä kunnioittava julkinen valta. Tasavallan Presidenttimme on oivallisesti todennut, että ”yhteisistä asioista on pidettävä parempaa huolta kuin omistaan”. Tämä olisi jokaisen julkista tehtävää tai virkaa hoitavan syytä muistaa!

[1] Mäenpää, Hallinto-oikeus, 2003, 49 ja Muukkonen, Kunnan velvollisuudesta pitää tietoja saatavilla yleisessä tietoverkossa, Oikeus 3/2020, julkaistaan

[2] Mäenpää, Julkisuusperiaate, 2016, 9–10

[3] Rawls, Theory of Justice, 1971, 266, The Equal Opportunity Principle

#430miljoonaa-kampanja murentaa kansalaisyhteiskunnan moraalia

430miljoonaa-kampanjassa verovapaat kansalaisjärjestöt käyttävät veronmaksajilta saamiaan tulonsiirtoja lobatakseen lisää veroja muille ja tukia itselleen. Kyseessä on oppikirjaesimerkki korporatismista ja korruptiosta.

Täysin yksityisten lahjoitusten varassa toimivasta ajatuspajasta katsottuna eräiden yleishyödyllisiksi järjestöiksi kutsuttujen tahojen osallistuminen #430miljoonaa-kampanjaan näyttää erikoiselta. Ne edistävät saamiensa tulonsiirtojen turvin puoluepolitiikkaan sidonnaista veropoliittista agendaa ja jopa runsaampia tulonsiirtoja omille eturyhmilleen.

Esimerkiksi Suomen luonnonsuojeluliitto kertoo tiedotteessaan tukevansa kampanjaa, jotta luonnonsuojelutoimintaan saataisiin lisää varoja. SYL taas perustelee pakkojäsentensä viemistä poliittiseen kampanjaan toiveella saada lisää rahaa koulutukseen ja tutkimukseen.

Näin ollen on syytä kysyä, täyttyvätkö yleishyödyllisyyden kriteerit kyseisten järjestöjen kohdalla? Onko kansalaisjärjestöiltä moraalisesti oikein käyttää veronmaksajilta saamiaan rahoja tukemaan puoluepolitiikan kyllästämää kampanjaa?

Veronkorotukset eivät auta kampanjan tavoitteissa

Kampanjan nimi, #430miljoonaa, viittaa kampanjamateriaalin mukaan kolmeen veropoliittiseen toimeen, joilla yritysten ja omistajien veronmaksutaakkaa nostettaisiin. Libera on jo aikaisemmin vastannut Finnwatchille, ettei Suomen talousongelmia voi ratkaista veroja korottamalla.

Kampanjan tavoite verotuksen neutraaliudesta on hyvä, mutta tälläkin kertaa veroastetta halutaan virheellisesti nostaa. Oli kampanjan tarkoitus sitten kerätä lisää veroja koronakriisin hoitoon tai etujärjestöille, ei kansantalouden kehityksen tukahduttaminen massiivisilla veronkorotuksilla vie kohti kumpaakaan tavoitetta.

Sinällään hyvää tarkoittava, mutta silti tuhoisa, veropolitiikka on tutumpaa vahvan aatteellisesta puoluepolitiikasta. Kampanjan suurimmat tavoitteet ovatkin olleet pitkään enemmän tai vähemmän ammattiliittojen ja niiden rahoittamien puolueiden agendalla. Ulkopuolisen silmiin näyttääkin siltä, että tietyt puolueet, ammattiliitot ja ”poliittisesti sitoutumattomat” kansalaisjärjestöt ovat löytäneet kabineteissa toisensa, ja ajavat nyt veronkorotuksia talouskriisi sekä veronkierron vastustaminen keppihevosenaan.

Suomen nostaminen talouskriisistä ei kuitenkaan voi tapahtua heikentämällä liiketoimintaympäristöämme, karkottamalla investointeja ja painamalla maatamme verokilpailussa pahnan pohjimmaiseksi.

Veronkorotukset vai veronkierron vastustaminen?

Vaikka veronkorotukset ovat kampanjan ytimessä nimeä myöten, keskittyy sen markkinointi puhumaan veronkierron ja ”verovälttelyn” estämisestä. Kampanjan retorinen strategia onkin rakennettu motte and bailey-nimisen argumentaatiovirheen varaan.

Motte and bailey-keskustelustrategia. Kun radikaalia ajatusta kritisoidaan, vetäytyy sen esittäjä helpommin puolustettavan argumentin taakse.

Tämä retorisen strategian ytimessä on ensin esittää jokin poliittisesti erittäin kiistanalainen väite kuten, että veroja täytyy korottaa rajusti. Kun esitys kohtaa kritiikkiä, vetäytyy kampanjaväki puolustamaan yleisesti hyväksyttyä ajatusta veronkierron estämisestä ja kyselemään, että mitä ihmettä kenelläkään voisi olla veronkierron rajoittamista vastaan? Näin kohtuuttomia veronkorotuksia vastustava kriitikko yritetään saada näyttämään veronkiertoa puoltavalta lurjukselta.

Uuskieli #430miljoonaa-kampanjan tehokeinona

Kampanjan etusivun mukaan ”Suomi menettää joka vuosi yli 430 miljoonaa euroa verotuloja verovälttelyn seurauksena”. Esimerkiksi osinkojen nostaminen listaamattomista yhtiöistä alemmalla verokannalla leimataan samalla verovälttelyksi. Verovälttelyksi ei kuitenkaan lasketa esimerkiksi kampanjaan osallistuvien järjestöjen verovapauksia.

Verovälttely vaikuttaakin olevan hyvin tulkinnanvarainen termi ja sen sisällölle on some-keskustelun perusteella lähes yhtä monta selitystä kuin on selittäjiäkin. Tyypillisin tulkinta on, että verovälttely on sitä, kun verovelvollinen maksaa veronsa olemassa olevien velvoitteiden mukaan, mutta väärällä tavalla tai eivät niin paljoa kuin kampanjaväki haluaisi. Näin epäselvä termi voi varmasti auttaa poliittisessa kampanjoinnissa, mutta tuskin johtaa johdonmukaiseen veropolitiikkaan.

Huomattavaa on, ettei verovälttely terminä kuulu suomalaiseen verolakiin. Sen tarkoitus lieneekin vastakkainasettelun lietsominen, jolla yritetään saada kuulija tuntemaan epäoikeudenmukaisuuden tunnetta ja luomaan julkisella tuohtumuksella painetta poliitikkojen suuntaan. Kaikki tämä on tuttua jo aikaisemmin Liberan blogissa analysoidusta ay-retoriikasta. Eikä ihme, ovathan kampanjan näkyvimmät tukijat ammattiliittoja.

Julkisrahoitteiset kansalaisjärjestöt puolueiden käsikassaroina

#430miljoonaa-kampanja paljastaa myös julkisen sektorin rahoituksesta riippuvaisen kansalaisjärjestökentän heikkoudet. Nopealla tarkastuksella Finnwatchin lisäksi ainakin Suomalaiset kehitysjärjestöt FINGO satoine jäsenjärjestöineen, Suomen ylioppilaskuntien liitto SYL pakkojäsenineen, Suomen Lähetysseura, Luontoliitto, Suomen luonnonsuojeluliitto ja monet muut saavat rahoitusta julkisista varoista. Monet niistä myös nauttivat yleishyödyllisen yhdistyksen statuksen tuomasta verovapaudesta, tunnetuimpina lukuisat kampanjaa tukevat ammattiliitot.

Kuinka syvällistä moraalista tarkastelua kestää tilanne, jossa julkisilla tulonsiirroilla elävät verovapaat yhdistykset edistävät vieläkin korkeampia veroja toiveenaan saada lisää tulonsiirtoja? Jos puhutaan #430miljoonaa-kampanjan mainitsemasta verotuksen oikeudenmukaisuudesta, niin täältä yksityisillä lahjoituksilla elävän ajatuspajan näkökulmasta ei tunnu kovin oikeudenmukaiselta, että maksamillamme veroeuroilla taataan verovapaille aatteellisille kilpailijoille kymmenienmiljoonien eurojen vuosittaiset budjetit.

On avoimen demokratian kannalta valtava ongelma, että veronmaksajien rahoilla elävä kansalaisjärjestökenttä käyttää niin tukirahojaan kuin yleishyödyllisyyden takaamaa verovapauttaan edistääkseen puoluepoliittisesti sidonnaisia agendoja. Kansalaisjärjestöillä on tietysti oikeus osallistua parhaaksi katsomiinsa poliittisiin kampanjoihin, mutta vain omilla rahoillaan.

Lukukausimaksuista oikeudenmukaisuutta, laatua ja motivaatiota opintoihin

Lukukausimaksut ovat helppo ja oikeudenmukainen tapa siirtää korkeakoulutuksen hinta tulevaisuuden menestyjien maksettavaksi.

Tämä teksti on referaatti Liberan vuonna 2015 julkaisemasta Miten Suomi voidaan pelastaa-manifestista.

Alan tutkijat ovat selvittäneet, että ylemmän korkeakoulututkinnon laskennallinen hinta Suomessa on noin 40 000 €. Tämän päälle tulee vielä opintotuki, joka on keskimäärin 19 000 € opiskelijaa kohden. Korkeakoulututkinnon suorittaneiden elinikäiset ansiot ovat 490 000 € suuremmat kuin keskiasteen koulutuksen saaneiden; päälle tulevat vielä noin 360 000 € suuremmat eläketulot.

Veronmaksajat maksavat valmistumispalkkioina tavoiteajassa valmistuvien opintolainoista parhaimmillaan jopa kolmanneksen. Tämä toteutetaan siten, että opiskelija saa opintolainahyvityksenä yli 2 500 euron lainansa ylimenevästä osasta anteeksi 40 prosenttia. Valmistumispalkkio voi olla jopa yli 6 000 euroa. Veronmaksajat maksavat tämänkin!

Korkeakoulutus siis on valtava lahja veronmaksajilta tulevaisuuden hyvätuloisille. Nykyinen järjestelmä on kallis, tehoton ja epäoikeudenmukainen tulonsiirto tulevaisuuden hyvätuloisille.

Mahdollisuuksien tasa-arvo ei toteudu korkeakoulutuksessa

Korkeakouluopiskelijoista lähes 70 % tulee perheistä, joiden vanhemmilla on korkeakoulututkinto. Luku ylittää selvästi ylempien sosiaaliryhmien osuuden väestössä. Alempien sosiaaliryhmien osuus opiskelijoista on puolet siitä, mikä on heidän osuutensa väestöstä. On ilmeistä, että myös maksullisista preppauskursseista johtuen varakkaiden lapsilla on Suomessa paremmat mahdollisuudet saada opiskelupaikka kuin varattomien lapsilla.

Toisin sanoen, keskimääräistä rikkaampien vanhempien lapset opiskelevat ja keskitasoa köyhempi kansa maksaa. Ammattikoulun käyneet rahoittavat yliopisto-opiskelijoiden opinnot.

Opiskelussakin maksuttomuus luo tehottomuutta

Samalla, kun opintojen maksuttomuus on luonut illuusion tasa-arvosta, opintojen tehottomuus on julkisen sektorin rasituksen kannalta vakavasti otettava ongelma. Hyvät ja motivoituneet opiskelijat Suomessa ovat huippuainesta ja yhtä hyviä kuin
missä tahansa huippuyliopistossa maailmalla. Käytäntö on kuitenkin osoittanut, että kun suomalainen opiskelija saa opiskeluoikeuden korkeakouluun, hänen ensimmäinen tehtävänsä on hankkia itselleen työpaikka – usein matalan tuottavuuden alalla.

On myös yleisesti tiedossa, että opiskeluajat Suomessa ovat ylipitkiä. Vaatimukset työurien pidentämisestä niiden alkupäässä ovat jääneet puheiden tasolle. Osallistuminen luento-opetukseen on satunnaista ja arvosanat kehnoja.

Maksuton korkeakoulutus edustaa ilmaishyödykettä, jota ei arvosteta. Kun korkeamman opetuksen rahoitus on lisäksi kriisissä, koko kuva alkaa hahmottua. Ei ole väärin sanoa, että kalastelemalla opiskelijoiden ääniä poliitikot ovat pilanneet aika paljon korkeakoulujen toimintaedellytyksistä Suomessa.

Lukukausimaksuista laatua ja motivaatiota opintoihin

Hyvä opintotukijärjestelmä täyttää kaksi vaatimusta:
1. Se takaa kaikille kansalaisille ja yhteiskuntaluokille yhdenmukaiset koulutusmahdollisuudet.
2. Opintoihin liittyvät kannusteet ovat kunnossa.

Kyllästyttyään epätasa-arvoon ja muihin ongelmiin korkeakouluissa työväenpuolueiden hallitukset Australiassa ja Englannissa uudistivat maidensa korkeakoulujen rahoituksen, Australiassa vuonna 1989 ja Englannissa vuonna 2006. Sittemmin myös Uusi-Seelanti ja Unkari ovat toteuttaneet samanlaisen uudistuksen. Ne ovat oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa lisääviä, vahvistavat korkeakoulujen resursointia ja mahdollistavat korkeakoulujen laadun kehittämisen.

Australian ja Englannin järjestelmissä opiskelijoilta ei opiskeluaikana kerätä maksuja. He päinvastoin saavat opintotukea, joka mahdollistaa täysipäiväisen opiskelun. Valtion opintolainalla rahoitetaan täysimääräisesti tutkinnon hintaan suhteutetut lukukausimaksut korkeakouluille.

Tärkeintä on huomata, ettei näissä malleissa rahoitus ei ole esteenä kenenkään opiskelulle.

Australiassa lukukausimaksuja maksetaan takaisin opintojen jälkeisten tulojen suhteessa.

Ne loppututkinnon suorittaneet, joiden tulot ylittävät keskitulot, siis hyvätuloiset, maksavat valmistumisensa jälkeen tuloverotuksen yhteydessä yhteiskunnalle takaisin veronmaksajien heihin tekemän sijoituksen. Pienituloiset, alle 45 000 Australian dollarin (n. 32 000 euron) tulorajan alle jäävät vapautetaan kokonaan takaisinmaksusta. Järjestelmään on siten sisään rakennettu niin tasa-arvoa vahvistava, kuin myös vahva vakuutuselementti sitä riskiä vastaan, että opiskelija ei pääsisi keskitason ylittäville ansioille.

Myös opiskelijat pitävät järjestelmää oikeudenmukaisena. Tutkimusten mukaan Englannissa työväenpuolueen hallituksen vuonna 2006 toteuttaman vastaavan uudistuksen seurauksena alemmista sosiaaliluokista opiskelupaikan saaneiden opiskelijoiden osuus on kasvanut ja yhteiskunnallinen tasa-arvo on lisääntynyt.

Lukukausimaksun ei tarvitse olla kohtuuton

Jos Suomessa toteutettaisiin Australian mallin mukainen opintolainapohjainen opintotuki, ei edes keskituloisen kohdalla ei olisi kyse kohtuuttomasta kuukausimaksusta. Suomessa keskipalkka on 37 332 euroa eli 3 111 euroa kuukaudessa. Kun keskituloisten veroaste (tulovero, eläkemaksu ja työttömyysvakuutusmaksu) on 35,45 prosenttia, nettopalkaksi jää 24 097 eli 2 008 euroa kuukaudessa. Jos opintolaina olisi 40 000 euroa ja valmistuttuaan työelämään siirtynyt lyhentäisi sitä 4 prosentin vuosivauhtia, hän maksaisi kuukausittain 133 euroa.

Sitä paitsi maisteritutkinnon suorittaneiden keskipalkka vuonna 2011 oli selvästi korkeampi, 4 328 euroa kuukaudessa. Maistereilla alin desiilikin oli 2 720 euroa kuukaudessa. Kuukausimaksu 133 euroa on niin kohtuullinen, että se ei edes luo kannustinta muuttaa
veroa pakoon ulkomaille. Opintolainaan olisi liitettävissä myös ehto, että ulkomaille muutto ei vapauta opintolainan takaisinmaksusta.

Nämä ovat yksi tapa järjestää lukukausimaksut, muitakin tehokkaita tapoja varmasti on. Joka tapauksessa nykymuotoinen maksuton opiskelu on tulonsiirto tulevaisuuden pienituloisilta tulevaisuuden suurituloisille. Järjestelmää ei voi hyvällä tahdollakaan pitää oikeudenmukaisena, siksi se tulee muuttaa.

Suomea ei voi pelastaa veronkorotuksilla — Vastine Sonja Finérille ja Hanna Kuuselalle

HS:n vieraskynä-kirjoituksessaan Finnwatchin toiminnanjohtaja Sonja Finér ja akatemiatutkija Hanna Kuusela esittivät veronkorotuksia talouskriisin ratkaisuksi. Oikea tie kuitenkin on alati paisuvan julkisen sektorin menojen leikkaaminen.

Yksi suomalaisen veropoliittisen keskustelun oire on varakkaimman prosentin pääomaverotuksen ylikorostaminen. Se paljastaa 99 % suomalaisista jo niin raskaasti verotetuiksi, ettei heidän verotuksensa korottamista nähdä enää vaihtoehdoksi edes jatkuvia menonlisäyksiä vaativien keskuudessa. Se kertoo karua kieltään siitä, millaiseen umpikujaan hyvinvointiyhteiskunnan rahoituspohja on ajettu jatkuvien menonlisäysten myötä.

Jo toista vuosikymmentä velaksi elävän Suomen ei voida olettaa muuttuvan paremmaksi paikaksi, vaikka vielä hetken suljemme silmät edessä olevilta leikkauksilta.

Liikaa menoja, liikaa veroja

Suomen julkisen talouden ongelma ei ole liian vähäinen verotus, vaan liian isot kulut. Niiden kattamiseksi Suomen kokonaisveroaste oli vuonna 2019 yksi maailman korkeimpia, 42,1 %. Ja kuten Finér ja Kuusela itsekin toteavat, uusi talouskriisi vetää julkisen talouden entistäkin alijäämäisemmäksi. Tätä epäkohtaa ei voi korjata lisäverotuksella, koska ongelman juurisyy ei ole liian pieni verotus.

Olisi naiivia ajatella, että voisimme yhtenä maailman raskaiten verottavista maista elää vielä toisen menetetyn vuosikymmenen velaksi ilman, että sillä olisi vakavia vaikutuksia hyvinvointiyhteiskunnan pitkän aikavälin taloudelliseen kestävyyteen. Tämä kestävyysvaje tulee väistämättä myös heikentämään suomalaisten hyvinvointia.

Finérin ja Kuuselan esittämä pääomaveroprogression jyrkentäminen heikentäisi Suomen asemaa kansainvälisessä verokilpailussa. Niinpä pääomaverotuksen korotuksen voi olettaa toimivan samoin kuin auto- ja alkoholiverojen kanssa on käynyt: Kokonaisverokertymä laskee, työllisyys heikkenee ja pääomia ohjautuu ulos Suomesta.

Jos ja kun hyvinvointiyhteiskunnasta halutaan pitää kiinni, sen verojärjestelmä on pakko rakentaa pääomia hyvin houkuttelevaksi ja sen julkisen sektorin kulurakenne kestäväksi. Kumpikaan näistä ehdoista ei ole täyttynyt yli vuosikymmeneen, eikä myöskään korjaannut Finérin ja Kuuselan esittämillä keinoilla.

Veronkorotukset hidastavat kriisistä toipumista

Viime aikojen huoltovarmuuskeskustelussa yhteiskuntamme taloudellinen kriisivalmius onkin jäänyt vähälle huomiolle. Jos taloutemme kriisivalmiutta olisi yritetty parantaa nyt esitetyin keinoin, eli nostamalla kokonaisveroastetta vieläkin korkeammaksi, niin yritysten ja yksityistalouksien asema olisi vielä nykyistäkin merkittävästi heikompi.

Samat verojen nostamiseen liittyvät ostovoiman ja taloudellisen toimeliaisuuden heikkenemiseen liittyvät ongelmat ovat edessä edelleen. Pääomaverotuksen kiristäminen jo ennestään heikosti investointipääomia houkuttelevassa Suomessa hidastaisi talouden toipumista. Niinpä, jos nykyistä rahoituskriisiä yritetään ratkaista veroja nostamalla, yhä useampi suomalainen tulee riippuvaiseksi alati kasvavista tulonsiirroista, kunnes tulonsiirtoihin ei enää ole varaa.

Finérin ja Kuuselan esiin nostamia varallisuuseroja isompi ongelma on se, että korkean verotuksen takia suurimmalla osalla suomalaisista on heikot mahdollisuudet vaurastua. Myös tiukka työmarkkinasääntely heikentää työmarkkinoidemme toimintaa ja heikentää taloudellista toimeliaisuutta. Korkea verokiila leikkaa kuluttajien ostovoimaa ja osaltaan ylläpitää korkeaa työttömyyttä. Suomessa työn kannustimet ovat liian heikot ja kannustinloukut syvät. Ongelmaa voi korkeintaan pahentaa veroprogressiota entisestään kiristämällä.

Menestyksen resepti on laskea veroja

Kun tarkoitus on lisätä suomalaisten hyvinvointia, on järkevämpää mahdollistaa vähävaraisemman kansanosan vaurastuminen kuin aiheuttaa pääomapako yliverottamalla sitä viimeistä maksukykyistä marginaalivähemmistöä. Toisin sanoen, on rakennemuutoksen kautta parempi auttaa työttömiä työllistymään kuin yrittää varmistaa, että myös hyvätuloiset saadaan köyhdytettyä hyvinvointiyhteiskunnan tukiverkkojen vangeiksi.

Finér ja Kuusela ovat oikeassa siinä, että verotuksen tulee olla neutraalia. Veroreformeja tehdessä veroasteen kuitenkin tulee laskea kaikissa tuloluokissa, jolloin kannustimet työntekoon ja investointeihin paranevat. Niinpä verotuksen neutraaliutta tavoiteltaessa kannattaa tähdätä verotuksen keventämiseen, ei verojen korottamiseen.

Mistä Veikkauksen tuotot syntyvät? — Suomen rahapelimonopoli ja sen oikeutus

Rahapelien yksinoikeusjärjestelmästä huolimatta Suomessa pelataan kansainvälisesti vertailtuna paljon ja hävitään rahapeleihin neljänneksi eniten maailmassa henkeä kohti (Sulkunen et al., 2019).

Tämän vuoden helmikuussa julkaistussa tutkimuksessamme (Marionneau & Lähteenmaa, 2020) vertailimme Suomen ja Norjan rahapelimarkkinoita. Tulokset osoittavat, että Veikkaus tuottaa yhteiskunnalle huomattavasti suuremman määrän tuloja kuin Norsk Tippingin ja Norsk Rikstoton muodostama Norjan laillinen rahapelimarkkina.

Suomessa on paljon rahapeliongelmia

Ero ei johdu ainoastaan markkinaosuuksista, palautusprosenteista tai kustannustehokkuudesta, sillä ne ovat maiden välillä samankaltaiset. Sen sijaan Suomessa pelataan huomattavasti Norjaa enemmän. Pelaamisen määrä puolestaan selittyy pelitarjonnan painotuksilla ja etenkin nopeiden rahapeliautomaattien osuudella.

Samalla automaateista koituu kuitenkin myös merkittäviä haittoja suomalaisille ja suomalaiselle yhteiskunnalle.

Suomen ja Norjan yksinoikeusjärjestelmät lukeutuvat Euroopan viimeisimpien joukkoon, ja molempia on perusteltu kuluttajansuojeluun vedoten. Aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa on kuitenkin havaittu, että yksinoikeusjärjestelmät eivät välttämättä ole tehokkaampia ehkäisemään pelihaittoja (ks. Sulkunen et al., 2019; Planzer et al., 2014).

Kansainvälisten vertailujen tekeminen peliongelmien tasosta on vaikeaa johtuen metodologisista eroista ja mittaamiseen liittyvistä ongelmista. Ongelmapelaamista mittaavat tutkimukset eivät myöskään kuvaa rahapelihaittoja kokonaisuudessaan. Silti tutkimuksissa, joissa vertailua on yritetty, rahapeliongelmien taso on näyttäytynyt Suomessa verrattain melko korkealta (Planzer et al., 2014; Williams et al., 2012).

Rahapelimonopolin oikeutus

Juridisesti Suomen yksinoikeusjärjestelmän oikeutus perustuu tarpeelle estää väärinkäytökset ja ehkäistä sekä vähentää rahapelaamiseen liittyviä haittoja (Laki 2112.2016/1286, 1§). Linjaus on sopusoinnussa Euroopan Unionin tuomioistuimen sekä komission linjausten kanssa, joiden mukaan rahallisten tuottojen kerääminen valtion tai kolmannen sektorin tarpeisiin ei saa olla markkinarajoitusten pääasiallinen syy.

EU-tason linjaukset puolestaan perustuvat perussopimusten mukaiseen palveluiden vapaaseen liikkuvuuteen (Littler, 2011). Arpajaislain aiemmissa versioissa myös tuottojen tärkeys on kuitenkin ollut olennainen perustelu yksinoikeusjärjestelmälle (Marionneau, 2015). Rahapelituotot ja niiden ohjaaminen urheilulle ja järjestösektorille olivat keskeisiä perusteluja myös Raha-automaattiyhdistyksen perustamiselle vuonna 1938 ja Veikkauksen perustamiselle vuonna 1940 (Matilainen, 2010).

Myös kansainvälisesti rahapelit kerryttävät merkittäviä summia valtioiden kassaan sekä edunsaajille. Aiemmassa vertailevassa tutkimuksessa Euroopan tasolla huomasimme, että jäsenvaltiot perustelevat rahapelipoliittiset päätöksensä EU:n suuntaan käyttäen tuomioistuimen määrittelemiä hyväksyttyjä oikeutuksia. Näitä ovat pelihaittojen vähentäminen tai ehkäiseminen sekä rikollisuuden torjunta. Kuitenkin kotimaan politiikassa ja omien kansalaisten suuntaan perusteluina edelleen käytetään rahapeleillä kerättyjen tuottojen tärkeyttä (Marionneau et al., 2018).

Veikkauksen ja Norjan laillisten rahapelimarkkinoiden tuotot yhteiskunnalle

Suomessa veikkausvaroja tuotetaan yhteiskunnalle noin 1,2 miljardia euroa vuodessa. Rahapelituotot vastaavat kokoluokaltaan noin kahta prosenttia valtion budjetista (Sulkunen et al., 2019) tai 0,8 % BKT:stä (Kotakorpi et al., 2016). Valtion budjetin sijaan Suomessa ja Norjassa valtaosa rahapeliyhtiöiden tuotoista ohjataan kuitenkin korvamerkittyihin tarkoituksiin.

Suomen tapauksessa merkittävimmät edunsaajat ovat sosiaali- ja terveysjärjestöt (362 M€), kulttuuri ja taide (246 M€) sekä liikunta (155 M€) (Veikkaus, 2018). Norjassa pääasialliset edunsaajasektorit ovat urheilu (290 M€), kulttuuri (82 M€), humanitääriset järjestöt (82 M€) sekä ruohonjuuritason järjestöt (46,8 M€) (Norsk Tipping 2018).

Korvamerkittyjen tukien lisäksi Veikkausta verotetaan normaalia yhteisöverotusta alhaisemmalla 12 arpajaisverolla. Norjassa Norsk Tipping ei maksa veroa ollenkaan, ja Norsk Rikstoto vain noin kolme prosenttia tuloksestaan (Veikkaus 2018; Norsk Tipping 2018; Norsk Rikstoto 2018).

Näistä samankaltaisuuksista huolimatta Veikkaus tuotti yhteiskunnalle 2,4-kertaisen määrän tuloja vuonna 2017 verrattuna Norjan markkinaan. Näissä luvuissa on otettu huomioon myös ostovoimakorjaus.

Veikkauksen tuotot perustuvat aggressiiviselle markkinoinnille

Ero ei selity markkinaosuuksilla. Laillisten toimijoiden osuus kaikesta pelaamisesta oli molemmissa maissa melko samantasoinen vuonna 2017, jolloinVeikkauksen markkinaosuus oli 90 % ja Norjan toimijoiden vastaava luku 84 %.

Ero ei myöskään selity palautusprosenteilla. Yhteiskunnalle siirtyvän pelituotto-osuuden ja maksettujen voittojen jälkeisen tulon suhde erosi Veikkauksella ja Norjan laillisilla rahapelimarkkinoilla vain alle viidellä prosenttiyksiköllä. Veikkauksella palautusprosentti oli 68,9 % ja Norjan laillisilla rahapelimarkkinoilla 64,4 %.

Sekä Norjan että Suomen rahapelimarkkinat ovat myös yhtä lähes kustannustehokkaita. Veikkauksen tapauksessa kulujen osuus tuotosta on noin 31 %, Norsk Tippingin tapauksessa noin 33 %.

Veikkauksen keräämä korkea yhteiskunnalle ohjattu tuotto johtuu pääasiassa kokonaispelaamisen korkeasta tasosta.

Pelityyppikohtainen tulojen tarkastelu paljastaa vielä suuremman kertaluokkaeron. Suomalaiset hävisivät Veikkauksen jännityspeleihin 5,6-kertaisen määrän suhteessa norjalaisten Norjan laillisten markkinoiden jännityspeleihin hävittyyn summaan. Tämä johtuu siitä, että Suomessa pelataan huomattavasti enemmän nopeita ja korkean palautusprosentin jännityspelejä.

Jännityspelien luokkaan kuuluvat automaattipelit, raaputusarvat ja digitaalipelit. Vuonna 2017 jännityspelit tuottivat 54,2 % Veikkauksen tuloista, kun taas Norjassa osuus oli vain 21,7 %. Suurin osa jännityspelien tuotoista syntyi automaattipeleistä.

Sen sijaan Norjassa hitaammat loton ja kenon kaltaiset unelmointipelit sekä urheiluvedonlyönnin ja toton kaltaiset harrastuspelit muodostivat Suomea suuremman osan kokonaispelituotoista. Vaikka myös näissä peleissä suomalaiset pelaajat hävisivät norjalaisia enemmän absoluuttisina rahamäärinä, suhteelliset erot eivät ole yhtä suuria. Harrastuspeleihin norjalaiset hävisivät 13,1 prosenttia ja unelmointipeleihin 38,5 prosenttia suomalaisia vähemmän.

Pelityyppien osuudet maksettujen voittojen jälkeisestä tulosta 2017

Peliautomaattien korostuminen Suomen veikkausvarojen tuottamisessa selittyy etenkin laajalla saatavuudella. Suomessa rahapeliautomaattien määrä on huomattavasti Norjaa korkeampi, sillä yhtä rahapeliautomaattia kohti on Suomessa 296 asukasta, Norjassa 1 927.

Rahapeliautomaattien on havaittu aiheuttavan myös paljon riippuvuuksia (Sulkunen et al., 2019, Young & Markham, 2017), mikä todennäköisesti osaltaan selittää pelaamisen määrää. Suomessa viisi prosenttia pelaajista tuottaa yli puolet rahapelituotoista (Salonen et al., 2017).

Suojeleeko yksinoikeusjärjestelmä kuluttajaa?

Suomen yksinoikeusjärjestelmä tuottaa tehokkaasti varoja yhteiskunnalle. Tämä tuotto syntyy kuitenkin korkealla pelaamisen tasolla. Lisäksi valtaosa tuotoista syntyy Veikkauksen ns. punaisiksi peleiksi luokittelemien ja addiktiivisisten rahapeliautomaattien pelaamisesta, eikä esimerkiksi vähemmän haitallisista haaveilupeleistä kuten Norjassa.

Suomessa tarvitaan lisää kriittistä keskustelua rahapelien yksinoikeusjärjestelmän oikeutuksesta ja todellisesta tehtävästä, sekä mahdollisista vaihtoehdoista. Yksi mahdollisuus tähän on syntynyt tänä keväänä, kun rahapeliautomaatit on suljettu koronaviruksen tartuntariskin takia. Tilanne vaikuttanee myös pelituottoihin.

On ajankohtaista pohtia myös sitä, voidaanko julkisen sektorin ydintehtävien kannalta olennaiset kansalaisjärjestöjen tuottamat palvelut siirtää suoraan valtion budjettirahoitukseen? Samalla pitää pohtia, miten muille nykyisille veikkausvarojen edunsaajille mahdollistetaan rahoituksen kerääminen.

 

Lähteet:
Kotakorpi, K., Roukka, T. & Viren, M. (2016). Rahapelien verotus ja rahapelituottojen käyttö Suomessa. Keille kuuluvat rahapelien tuotot? Yhteiskuntapolitiikka 81 (4), 447-452.

Littler, A., (2011). Member States versus the European Union: The Regulation of Gambling. Leiden: Martinus Nijhoff.

Marionneau, V. & Lähteenmaa, J. (2020). Yhteiskunnallisten tuottojen kerääminen rahapeleillä ja peliportfolioiden vaikutus tuottoihin valtion yksinoikeusjärjestelmissä. Yhteiskuntapolitiikka, 85 (1), 81-89.

Marionneau, V. (2015). Justifications of national gambling policies in France and Finland. Nordic Studies on Alcohol and Drugs 32 (3), 295-309.

Marionneau, V., Nikkinen, J. & Egerer, M. (2018). Conclusion: Contradictions in promoting gambling for good causes. Teoksessa Egerer, M., Marionneau, V. & Nikkinen, J. (toim.). Gambling policies in European welfare states: Current challenges and future prospects. London: Palgrave McMillan, 297-314.

Matilainen, R. (2010). Mitä rahapelaaminen kertoo suomalaisten historiasta? Tieteessä tapahtuu 1/2010, 16-22.

Norsk Rikstoto (2018). Annual report 2017.

Norsk Tipping (2018). Annual report 2017.

Planzer, S., Gray, H. & Shaffer, H. (2014). Associations between national gambling policies and disordered gambling prevalence rates within Europe. International Journal of Law and Psychiatry 37 (2), 217-229.

Salonen, A., Kontto, J., Alho, H. & Castrén, S. (2017). Suomalaisten rahapelikulutus – keneltä rahapeliyhtiöiden tuotot tulevat? Yhteiskuntapolitiikka 82 (5), 549-559.

Sulkunen, P., Babor, T., Cisneros Örnberg, J., Egerer, M., Hellman, M., Livingstone, C., Marionneau, V., Nikkinen, J., Orford, J., Room, R. & Rossow, I. (2019). Setting Limits: Gambling, Science, and Public Policy. Oxford: Oxford University Press.

Veikkaus (2018). Vuosiraportti 2017.

Williams, R. J., Volberg, R. A., & Stevens, R. M. (2012). The population prevalence of problem gambling: Methodological influences, standardized rates, jurisdictional differences, and worldwide trends. Ontario Problem Gambling Research Centre.

Young, M. & Markham, F. (2017). Coercive commodities and the political economy of involuntary consumption: the case of gambling industries. Environment and planning, 49 (12), 2762-2779.

Ay-liike välttelee osallistumista kriisitalkoisiin

Ammattiliittojen vaatimukset yrityksille ja veronmaksajille on kuultu, mutta aikovatko liitot itse osallistua kriisitalkoisiin?

Talouskriisin negatiiviset vaikutukset tulevat ylettymään kaikkialle yhteiskuntaan. Tai lähes kaikkialle. Jälleen kerran ammattiyhdistysliike näyttää välttelevän paljon peräänkuuluttamaansa vastuuta muun kansakunnan selättäessä yhteistä ongelmaa.

Siispä herroille, myöskin laulu laulakaa,

Ammattiliitot istuvat miljardiomaisuuden päällä, mutta sen käyttämisestä lähihistorian suurimman talouskriisin vaikutusten lieventämiseen ei ole puhuttu. Jos liittojen valtavaa omaisuutta ei käytetä niiden maksavien jäsenten auttamiseen näin vakavan kriisin aikana, niin milloin sitten?

Nousukauden TES-neuvottelut

Vielä syksyllä ammattiliitoissa oltiin taistelumielellä, vaikka valtiovarainministeriöstä jo luettiin julkiselle taloudelle madonlukuja. Kevään tultua julkisen talouden kestävyys on kääntynyt entistä jyrkempään syöksyyn, mutta liittojohtajien puheista päätellen elämme edelleen kuuminta nousukautta.

Nyt kuntatyöntekijöitä edustavat liitot ovat ajautuneet ilmiriitaan, kun SuPer ja Tehy kieltäytyvät allekirjoittamasta sopimusta, jossa niille tarjotaan 3,3 %:n palkankorotuksia. Kuntatalouden palkakorotusvarasta kertonee riittävästi se, että 75 % kunnista teki negatiivisen tuloksen nousukauden lopulla, vuonna 2019! Kun kuntapuolen rahoitusasema talouskriisin myötä heikkenee entisestään, ei tällaisiin korotuksiin yksinkertaisesti ole varaa.

nuo johtajat liikelounaillaan,

SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta tietysti antaa tulitukea tovereille selvällä viestillä: Liitot eivät halua julkisen talouden sopeutustoimia, työmarkkinoiden joustavoittamista tai mitään, mikä voisi edes kuvitteellisesti auttaa talouttamme jälleen jaloilleen. Päinvastoin, vaatimuslistalla on pitkä liuta uusia saavutettuja etuja ja julkisia menonlisäyksiä.

On mielestäni syytä kysyä, onko ammattiyhdistysliikkeen valmius joustoihin ja uudistumiseen näin olemattoman pieni? Ollaanko liitoissa todella siinä käsityksessä, että kiihtyvällä vauhdilla muuttuvassa maailmassa heidän kannattaa keskittää huomionsa nimenomaan jarrukahvan kiskomiseen?

Mitä tarkoittaa solidaarisuus?

Vappupuheissaan liittojohtajat muistivat korostaa solidaarisuuden merkitystä vaikeina aikoina. Samaa yhteisvastuullisuuden ja solidaarisuuden viestiä toistivat työväenaatteen nimissä liitoilta vaalirahoitusta saaneet poliitikot. Mutta mitä solidaarisuus tarkoittaa?

kaiken työläisiltä he tahtoo anastaa,

Tarkoittaako se sitä, että miljardiomaisuuden päällä istuvat ammattiliitot tuomitsevat niin kuntatyönantajat kuin yksityiset yrityksetkin niiden leikatessa menoistaan? Menoista, joiden käsistä karatessa yhä useampi perheenisä ja -äiti menettää työpaikkansa, ja joutuu lastensa maksettavaksi jäävällä velalla?

Tarkoittaako solidaarisuus sitä, että kymmenientuhansien suomalaisten joutuessa lomautetuiksi tai irtisanotuiksi, ammattiyhdistysliike maalaa kunta-, ja erityisesti, sote-työntekijöistä kuvaa talouskriisin uhreina? Työntekijöistä, joiden työsuhdeturva on kriisiaikanakin poikkeuksellisen vahva?

Onko solidaarisuus sitä, että erilaisista verovapauksista nauttivat ja massiivisia osinkoja nostavat ammattiliitot vaativat yrityksiä pidättäytymään osingonjaosta ja kampanjoivat pääomaverotuksen korottamisen puolesta?

Lähde: Yle

Ehkä solidaarisuus on sitä, että jo ennestään avoimen suomalaisen yrityskulttuurin läpinäkyvyyttä penäävä ay-johto kieltäytyy aktiivisesti paljastamasta eräiden liittojen tilinpäätöksiä?

Ay-retoriikassa, jonka uuskielistä epäloogisuutta olen kritisoinut aiemminkin, solidaarisuus vaikuttaa erehdyttävästi joltain, jota vaaditaan kaikilta muilta paitsi liitoilta itseltään.

Ammattiliitot ovat Suomen rikkaimpia instituutioita, joilla on riittävästi varallisuutta osallistua kriisitalkoisiin auttamalla jäseniään. Samoin liitoilla on yhdestoista hetki luopua työmarkkinauudistusten jarruttamisesta, jotta me suomalaiset emme joudu elämään toista peräkkäistä menetettyä vuosikymmentä.

Jos ay-liitot eivät nyt vuosisadan pahimman talouskriisin aattona käytä miljardiomaisuuttaan jäsenistään huolehtimiseen, vaan tyytyvät pelkästään huutamaan yrityksiä ja veronmaksajia talkoisiin, niin höpinät työväenliikkeen solidaarisuudesta voidaan jatkossa ohittaa pelkkinä vappupuheina.

ihmisveri virtaa heidän himoissaan.

P.S. Tekstiin upotetut lainaukset ovat Vasemmistoliiton Solidaarisuutta nyt!-nimeä kantaneessa vappujuhlassa esitetystä työväenlaulusta. 

Valtion mediatuki uhkaa median riippumattomuutta

Suomalaista mediaa yritetään kesyttää kytkemällä se poliitikkojen laupeudesta riippuvaan uuteen tulonsiirtojärjestelmään. Korona-kriisin varjolla annettu esitys vaarantaa median riippumattomuuden ja uhkaa tulla kalliiksi veronmaksajille.

Liikenne- ja viestintäministeriön tiistaisessa tiedotustilaisuudessa Timo Harakka esitteli yhdessä toimittaja ja tietokirjailija Elina Grundströmin kanssa raportin, jossa selvitetään journalismin tukea koronakriisin aiheuttamassa poikkeustilanteessa. Niin Harakan kuin Grundströminkin johtopäätös, jonka mukaan median toimintakyky ja luotettavuus voidaan taata tekemällä se riippuvaiseksi valtion rahoituksesta, on yksiselitteisesti väärä.

Mediatuet yhden kansalaisvaikuttajan käsissä?

Huomionarvoista on, että ministerin toimenpide-esitykset pohjautuvat vain yhden ihmisen, Elina Grundströmin, kirjoittamaan raporttiin. Miksi juuri Grundström ja miksi yksin hän?

Syyt löytynevät niistä pienistä eturyhmien saunaseuroista, joita suomalainen politiikka on pullollaan. Kun ministeri mediatukien julkistamistilaisuudessa tituleeraa itseään toimittajaksi, ei tuo eturyhmäkytkös jää epäselväksi, eikä luo kovin mairittelevaa kuvaa siitä tavasta, jolla uutta tulonsiirtojärjestelmään ollaan nyt edistämässä.

Jostain täysin käsittämättömästä syystä tehtävä uuden tulonsiirtojärjestelmän ideoinnista on annettu ulkoparlamentaariselle taholle. Ja kaiken lisäksi vieläpä yhdelle ainoalle tulevien edunsaajien edustajalle. Yhtä järjetöntä olisi antaa EK:n kulloisenkin toimitusjohtajan päättää, miten yritystukia jaetaan.

Ulospäin tilanne näyttää siltä, että ministeri Harakka on päästänyt Grundströmin ministeriön takaovesta sisään ja ojentanut vanhalle kollegalleen budjettivaltaa demokratian sekä hyvän hallintotavan ohi. On selvää, ettei tällainen menettely ole linjassa avoimen demokratian ja tiedonvälityksen periaatteiden kanssa.

Mediatuki, joka ei auta journalisteja

Raportin tehtävänannosta selviää selvityksen outo lähtökohta. Tarkoitus ei ole edes selvittää tukien aitoa tarvetta, vaan raportin kirjoittajan tehtäväksi on jäänyt keksiä, miten ministerin tahtotila perustellaan suurelle yleisölle.

Raportissa tosin todetaan, ettei erillistä mediatukea voi perustella elinkeinopoliittisista lähtökohdista, sillä mediayhtiöt voivat hakea samoja kriisitukia kuin muutkin yritykset. Niinpä uudelle tulonsiirtojärjestelmälle keksitään uusi abstrakti tarkoitus: Journalismin tukeminen.

Erottaako raportti mediayhtiöt journalismista siksi, ettei mediayhtiöiden katsota tuottavan journalistisia sisältöjä? Vai voisiko kyse olla siitä, ettei ministerin ja raportin kirjoittajan haaveilemaa tulonsiirtojärjestelmää pystytä perustelemaan ilman retorisia silmänkääntötemppuja? Jälkimmäinen vaikuttaa todennäköisemmältä, sillä raportti toteaa paikallisten tiedotusvälineiden tukemisen olevan tarpeellista siinäkin tapauksessa, ettei sitä kustantava konserni olisi kannattavuuskriisissä.

Huomattavaa on myös, ettei mediatuki nyt esitetyssä laajuudessa muutenkaan paikkaisi mediatalojen isointa kassashokkia eli mainosmyynnin romahtamista. Toisin sanoen näyttää siltä, että koronakriisin varjolla rakennetaan uusia medialle suunnattuja tulonsiirtomekanismeja, vaikkei niitä voida perustella sen enempää journalistisesti kuin taloudellisestikaan.

Harkinnanvarainen mediatuki politisoi mediakenttää

Raportin yksi selkeimmistä teemoista on vaatimus harkinnanvaraisten mediatukien jakamiseksi erikseen perustettavan tukilautakunnan päätöksillä. Yksi esitys tukilautakunnan kokoonpanoksi on Julkisen sanan neuvosto (JSN), jonka entinen puheenjohtaja Grundström on. Myös pohdinta JSN:n entisten varapuheenjohtajien tai mediatukiin perehtyneen professorin muotoilemasta esityksestä tukilautakunnan kokoonpanoksi vaikuttaa epäilyttävän valmiilta tiekartalta sille, miten asiaa edistetään ministerin ja selvityksen tekijän etukäteen valitsemien tahojen kanssa.

Kuten veikkausvaroilla korruptoitu kansalaisyhteiskuntamme todistaa, miljoonatukia jakava tukilautakunta politisoituisi välittömästi ja sen ympärille muodostuisi oma tuen myöntäjien ja hakijoiden ekosysteemi. Historian toistaessa itseään rahakasan päällä istuvat tukilautakunnan jäsenet olisivat erittäin haluttua saunaseuraa. Niinpä kulisseissa lautakuntapaikoista käytäisiin veristä kamppailua ja ajatuskin poliittisesti neutraalista sekä objektiiviseen harkintaan perustuvasta tukien jakamisesta jäisi haaveeksi.

Tukilautakunnan vieläpä esitetään olevan ”journalisteista ja journalismin asiantuntijoista koostuva itsenäinen ja autonominen toimielin”. Näillä reunaehdoilla tukilautakunta muuttuu välittömästi poliittisesti koskemattomaksi, sillä jokainen tätä tulonsiirtohimmeliä arvosteleva tai sen leikkaamista esittävä poliitikko tullaan tulevaisuudessa esittämään lehdistönvapauden ja vapaan tiedonvälityksen vihaajana. Näin ollen tukilautakunnasta tulisi ennätysajassa pysyvä osa julkista kulurakennetta.

Edellä olevaa järkeilyä tukee se tosiasia, että raportin alussa esitetty harkinnanvaraisia kriisitukia myöntävä kertaluonteinen tukilautakunta on raportin toiseksi viimeiseen kappaleeseen mennessä muuttunut pysyviä harkinnanvaraisia tukia jakavaksi tukilautakunnaksi.

Valtion rahoittama journalismi ei ole riippumatonta

Raportissa todetaan runollisesti, että ”…laadukas journalismi on juomaveden kaltainen julkishyödyke, jonka riittävä saatavuus valtioiden tulee varmistaa”. Maailmanhistoriassa lienee kuitenkin riittävästi esimerkkejä siitä, mitä journalismin laadulle tapahtuu, kun se tulee riippuvaiseksi poliitikkojen päähänpistoista. Siksi erityisesti kahden toimittajan esittelemänä ajatus journalismin laadun parantamisesta se julkisiin tulonsiirtoihin sitomalla on täysin absurdi.

Selvityksessä esiteltyjen tukimuotojen väitetty hyvyys ei perustu objektiivisiin arvioihin. Esimerkiksi Tanskan vuonna 2014 tekemä uudistus on raportin mukaan ”herättänyt ihastusta”, koska tukisumma oli suuri ja harkinnanvaraisuutta lisättiin. Isot tulonsiirrot herättävät saajissaan ihastusta, sitä tuskin voi uutiseksi sanoa. Mutta olivatko ko. tukimuodot tehokkaita ja täyttivätkö ne tarkoitustaan? Sitä raportissa ei kerrota, vaikka juuri nuo tiedot olisivat tukien tarpeellisuuden määrittämisessä välttämättömiä

Toisin kuin Harakka esittää, ei mediaa ole ”lyöty moukarilla”. Journalismia tuetaan joka vuosi n. puolella miljardilla eurolla. Jos tuo veronmaksajien taskusta otettu tulonsiirto ei riitä puolueettoman tiedonvälityksen varmistamiseen, niin syy löytyy rahoituksen heikosta kohdistamisesta.

Erillisiin tukiin ei journalismin tai mediatalojen kohdalla ole tarvetta. Ei varsinkaan sellaisiin, jotka julkisen talouden nykytilanteessa kasvattaisivat sen enempää väliaikaisia kuin pysyviäkään julkisia menoja. Media-alan yritysten kassakriisiä voidaan helpottaa tismalleen niillä samoilla keinoilla, joita Libera on esittänyt yritysten kriisiavuksi: Laskemalla tuotteiden ALV-kantaa ja yritysverotusta sekä poistamalla työntantajamaksut vähintään väliaikaisesti.

Lisää epäselvyyksiä Business Finlandin myöntämissä tuissa

Business Finlandin jakamat tuet korostavat tukijärjestelmämme tehottomuutta kriisitilanteessa sekä herättävät kysymyksen, onko Business Finland joutunut rikkomaan lakia hallituksen määräyksestä?

Business Finlandin (BF) julkistama avoin lista kriisirahoitusta saaneista yrityksista ja rahoitussummista on erikoista luettavaa. Kun data yhdistetään yritysten ilmoittamiin liiketoiminnan tunnuslukuihin, näyttää tilanne vieläkin erikoisemmalta.

Tuen myöntämisen sietämätön keveys

Yksi datasta selkeimmin näkyvä asia on, ettei tuen myöntämiselle ole löydettävissä yhtenäistä kriteeristöä. 100 000 euron tukisummia ovat saaneet yhden hengen yrityksistä satojen henkien yrityksiin. Samoin liikevaihto tai tulos on saattanut olla mitä tahansa, joten tukisummien suuruuden ja liiketoiminnan tunnuslukujen väliltä ei vaikuta löytyvän sen enempää kausaliteettia kuin korrelaatiotakaan.

Business Finlandin tuen myöntäminen ei tunnu seuraavan ainakaan yritysrekisteristä löytyviä liiketoiminnan tunnuslukuja.

Osa tuista vaikuttaa myös myönnetyn tiettyjen konsernien eri osille. Joissain tapauksissa yritysten nimien ja toimialojen perusteella näyttää todennäköiseltä, että emo-, tytär- ja sisaryhtiöille on myönnetty tukea saman yhtiöiden johdossa olevan henkilön hakemana. Näin liiketoimintansa pienempiin yhtiöihin jakanut on voinut hakea moninkertaiset tuet. Pahimmillaan tukia on jopa myönnetty yrityksille, joiden tilinpäätöstietoja ei ole toimitettu kaupparekisteriin.

Suurin osa Business Finlandin myöntämistä tukisummista on joko esiselvitys- tai kehityshankkeille ilmoitettuja maksimisummia.

Seuraava paljastava seikka on myönnettyjen tukipäätösten summien määrällinen jakautuma. 66 % myönnetyistä tuista on joko 10 000 € tai 100 000 €. Nämä sattuvat olemaan myös esiselvitys- ja kehityshankkeiden maksimisummat.

En väitä olevani maailmanluokan tarjouslaskennan ammattilainen, mutta sen verran olen kustannusarvioita niin tarjoajan kuin ostajankin roolissa pyöritellyt, että tasasummat saavat hälytyskellot heti soimaan. Asiallisesti laskettu tarjous kun normaalisti päätyy aivan muunlaiseen summaan kuin pitkään riviin nollia ensimmäisen numeron perässä. Iso tasasumma kielii siitä, että summa on ravistettu hihasta ilman asianmukaista kustannuslaskentaa. Suomeksi sanottuna se on yksi selvimpiä merkkejä vedättämisestä.

On tietysti selvää, että yrittäjä hakee maksimisummaa, kun niin tekemällä ei voi mitään hävitä. Mutta näin suuri maksimisummien yliedustus kielii siitä, ettei uskottavia kustannusarvioita ole todennäköisimmin tehty. Tätä johtopäätöstä tukee Helsingin Sanomien käsiinsä saama höveli ohjeistus BF:n tukien myöntämisperusteista.

Kuka käskee ja kuka ottaa vastuun?

Koska BF:n toimintaa säätelee laki, on aiheellista kysyä, toimitaanko nykyisessä kaoottisessa tilanteessa enää lain kirjaimen mukaan? Jos ei, niin voidaanko hallituksen katsoa painostaneen julkisen instituution toimimaan lakien vastaisesti? Jos kyllä, niin voidaanko sellainen ohittaa olankohautuksella ottaen huomioon, että elämme kriisitilanteessa?

Loppujen lopuksi vastuu on tietysti ministerillä ja/tai valtioneuvostolla. Korona-kriisin iskettyä hallitus julkisti miljardien elvytyspakettinsa, joka on sittemmin paljastunut ennemminkin silmänkääntötempuksi. Yksikään tukimuodoista ei vastaa yritysten todelliseen tarpeeseen, vaan rahaa rätkitään tukihaulikolla pitkin yrityskenttää ja toivotaan, että osuisi edes johonkin.

Tosiasia kuitenkin on se, että veronmaksajien rahoilla jatkuvasti paisutettavat julkiset tulonsiirtohimmelit on rakennettu kaikkien suomalaisten puolueiden herttaisessa yhteisymmärryksessä. Siihen ja viimeaikaisiin tapahtumiin nähden syyllisten etsiminen tai eropyyntöjen vaatiminen tuntuisi turhan arkipäiväiseltä ja epätarkoituksenmukaiselta. Toivon ennemmin, että rahan ympäriinsä paiskomiselle tulee nyt loppu ja hallitus aloittaa jo aikaisemmin ehdotetut yritysten maksuvelvoitteiden keventämiset sekä palauttaa jo maksettuja ALVeja sekä ennakoita.

Mitä tekisit elämäntyösi pelastamiseksi?

Yrittäjien toiminta nykyisessä tilanteessa on ymmärrettävää, vaikka pieni osa tukihakemusten motiiveista ei moraalista tarkastelua kestäisikään.

Oletetaan, että olet vuosien ajan maksanut yrittäjän verotaakkaa saamatta vastineeksi tavalliselle palkansaajalle kuuluvaa sosiaali- ja terveysturvaa. Olet ehkä jo nähnyt muutaman laman, tehnyt konkurssin tai pari, ja silti puskenut leuka rinnassa eteenpäin.

Nyt yrityksesi liiketoimintaedellytykset ovat kärsineet ja eräiden yrittäjien kohdalla valtio jopa mahtikäskyllään estänyt yritystoiminnan jatkamisen. Kuukausia sitten poliitikot lupasivat kriisipaketteja, joita ei koskaan kuulunut.

Millaisiin toimiin ryhtyisit tällaisessa tilanteessa? Pelastaisitko perheesi elannon hakemalla rahallista tukea edes niistä harvoista lähteistä, joista sitä on mahdollista saada, vai katsoisitko vapaaehtoisesti elämäntyösi tuhoutuvan ja aloittaisit kaiken taas alusta?

Tehottomuus ratkaistaan rakennemuutoksella

Yksittäisten yrittäjien tai yritysten riepottelu tässä tilanteessa on suoraan sanottuna naurettavaa. Ongelmien juurisyy löytyy vuosikymmenien aikana erilaisten eturyhmälobbareiden ja itselleen suojatyöpaikkoja pedanneiden poliitikkojen ohjauksessa rakennetuista tukijärjestelmistä. On selvää, että tuollaiset järjestelmät toimivat nykyisessä kriisitilanteessa huonosti, kun ne toimivat epäoptimaalisesti normaalitilanteessakin.

Toivottavasti tilanne vihdoin herättää niin äänestäjät kuin poliitikotkin huomaamaan, että Suomessa on valtavia talouden rakenteisiin liittyviä ongelmia, joiden on tietoisesti annettu jatkua vuosikymmenien ajan. Asia on korjattavissa, mutta se vaatii erityisesti poliitikkoja astumaan epämukavuusalueelleen tekemään niitä laajoja rakennemuutoksia, joiden edistäminen on epäkiitollisinta ja poliittisen uran kannalta riskialtteinta.

Onko yritysten kriisituessa mitään järkeä?

Niin julkiset kriisituet kuin muutkin suorat yritystuet muodostavat eturyhmäpolitiikalla ja byrokratialla kuorrutetun sillisalaatin. Järjestelmä voidaan tehdä oikeudenmukaiseksi, mutta se vaatii poliittista tahtoa.

Korona-kriisin yrityksille aiheuttamaa taloudellista iskua on lähdetty pehmentämään lukuisten julkisten instituutioiden kautta. Ne kuitenkin määrättiin ampumaan rahaa haulikolla ympäri yrityskenttää. Tulos on tekijänsä näköinen.

Tukea tuen hakemisen ammattilaisille

Suomi on tulonsiirtojen luvattu maa, johon on syntynyt aivan oma tukilobbareiden ja tuen hakijoiden ammattikunta. Veikkausvoittovaroja on vuosikymmenet korvamerkitty poliitikkojen lähellä oleville kansalaisjärjestöille, sama koskee yritystukia. Nyt yritysten kriisirahoitusta jakaa ainakin neljä julkista toimijaa: Business Finland, Finnvera, kunnat ja ely-keskukset.

Eniten kansalaiskeskustelussa on äimistelty Business Finlandin myöntämiä tukia. Tukijärjestelmän on helppo todeta olevan rikki, kun kansanedustajan omistama yritys, jonka viimeisin kaupparekisteristä löytyvä tilinpäätös on vuodelta 2016, sai 70 800 € kehittämistukea. Tai, kun Postin toimitusjohtajan pyörittämä konsulttitoimisto, jonka liikevaihto on alle 60 000 euroa, sai 100 000 euroa kehittämisrahaa. Tai, kun reilusti voitollinen konsulttiyhtiö Miltton voi saada asiakkaaltaan, eli Business Finlandilta, saman 100 000 euron maksimituen. Tai, kun lihavan kassan päällä istuva konehalliyritys saa saman 100 000 euron tuen.

Business Finlandin myöntämät tuet painottuvat IT-alan ohjelmisto- ja konsultointiyrityksille sekä liikkeenjohdon konsultointiin. Se lienee luonnollista, onhan näissä yrityksissä paras ymmärrys tukihakemusten täyttämisestä heti veikkausvaroilla elävän kansalaisjärjestökentän jälkeen. Oman siivunsa kriisikakusta saavat tietysti tukihakemuksien tekemisessä avustavat konsultit.

Mutta osataan sitä ely-keskuksissakin. Helsingin Sanomien tekemän selvityksen mukaan ely-keskukset ovat ampuneet rahoja ympäriinsä täysin käsittämättömin perustein. Osa yrityksistä on saanut moninkertaisesti oman liikevaihtonsa ylittävän määrän tukia. Jopa 0 euron liikevaihtoa tekevälle pöytälaatikkofirmalle oli myönnetty 55 000 euron tuet.

Oma lukunsa on sitten surullisen kuuluista Valtion rahoitus- ja kehitysyhtiö VAKE, joka on istunut vuosikaudet miljardipääomiensa päällä saamatta niillä aikaan muuta kuin henkilöstökuluja. Jos näitä miljardeja ei palauteta takaisin veronmaksajille, olisi niitä voinut käyttää vaikka sitten kriisirahoitukseen. Ja toki meillä on myös sellaisia toimijoita kuin Finnfund, Teollisuussijoitus ja Solidium.

Niiden käsiä kuitenkin sitovat lait. Niinpä vastuu on ensisijaisesti lait säätävillä poliitikoilla, eduskunnalla.

Epäoikeudenmukainen kriisituki

Työ- ja elinkeinoministeriön julkaiseman avustusmatriisin mukaan eri yritystyypeille tukea on haettavissa ainakin neljästä julkisesta lähteestä. Jokaisessa niistä tuet määräytyvät eri kriteerein, summat vaihtelevat virkailijoiden subjektiivisten tulkintojen mukaan ja tukien tehokkuutta voi korkeintaan arvailla.

Suurin osa kriisituista vaatii yrityksiltä jämäkkää taloutta tai halua ottaa lainaa talouskurimuksen kynnyksellä. Yksinyrittäjille on tarjolla lähinnä lämmintä kättä.

20.4. mennessä Business Finlandin myöntämä keskimääräinen rahoituspäätös oli 34 300 €/projekti. ELY-keskuksen myöntämä tuki taas oli 9000 €/päätös ja kuntien myöntämä yritysavustus 2000 €/yritys.

Tukia ei jaeta tarpeenmukaisesti tai yhtenäisen kriteeristön perusteella, vaan jokaisella hakemuksia käsittelevällä byrokraatilla on erilliset ohjeet ja valtuudet tehdä henkilökohtaista harkintaa. Tukijärjestelmämme sisäänrakennettu ominaisuus siis on se, että tukia menee mihin sattuu, mitä tahansa summia sattuu ja millä tahansa perusteilla sattuu.

Voi vain kuvitella, miltä keskisuuren kaupungin yksinyrittäjästä tuntuu lukea uutisia sadantuhannen euron tuista Postin toimitusjohtajan sivubisnekselle tai Penan pöytälaatikkofirmalle? Yksinyrittäjälle itselleen kun on lähtökohtaisesti tarjolla tuo kuntien myöntämä 2000 euron kertaluontoinen tuki, jolla liiketilan vuokrat maksetaan juhannukseen asti. Ellei tietysti joudu ajamaan yritystä alas jo aikaisemmin toimeentulotuen saamiseksi. Toki yksi vaihtoehto on vedättää ely-keskusta, jos moraali antaa myöten.

Nallekarkit eivät mene nyt tasan ja jotkut vieläpä jäävät ilman. Näin heikosti ja epäoikeudenmukaisesti toimiva tukijärjestelmä suututtaa – ja niin pitääkin!

Tukijärjestelmän on toimittava kriisissä kuin kriisissä

Hyvinvointiyhteiskunnan instituutiot on lähtökohtaisesti rakennettu auttamaan yhteiskunnan jäseniä kriisitilanteiden yli. Näin ollen yritysten tukemista voitanee nyt perustella kriisitilanteella. Silti, kaikki tuki ei ole tarkoituksenmukaista tukea, kuten nyt on nähty. Esimerkiksi nyt annettu mahdollisuus lainan ottamiseen kassakriisin hoitamiseksi on itsetuhoista siinä, missä innovaatiotukikaan ei vastaa kriisin syihin tai seurauksiin.

Tasavertaisen kohtelun puitteissa paras tapa olisi keventää yritysten ja työntekijöiden verotaakkaa kautta linjan. Alkuvuonna perittyjen ALV:en palauttaminen auttaisi isoa osaa kassakriisin kanssa painivia yrityksiä. Myös yritystoimintaan kohdistuvien verojen sekä työnantamajaksujen periminen pitää lopettaa tai maksutaakkaa leikattava merkittävästi. Kotitalouksien ostovoimaa voidaan kohentaa alentamalla palkansaajien verotusta ja lopettamalla veroluonteisten maksujen periminen toistaiseksi.

Seuraavaksi paras tuki on suora tuki. Jos ja kun yritysten tukeminen katsotaan kriisitilanteessa tarpeelliseksi, tulee tuen myöntämisen olla innovaatiopöhinällä kuorrutettujen lappujen hinkkaamisen sijaan mahdollisimman automaattista ja perustua liiketoiminnan tunnuslukuihin.

Edellä mainituilla toimilla tuet kohdistuvat suoraan niitä tarvitseville, ovat tarpeenmukaista, kaikille läpinäkyviä ja lasku jyvittyy suoraan valtion taseeseen. Malli toimii tarvittaessa tulevaisuuden kriireissäkin on takuuvarmasti parempi kuin rahan kierrättäminen aivan eri tarkoitukseen luotujen julkisten rahoitusyhtiöiden kautta.

Eurolle kaikki on mahdollista, myös hajoaminen

Savijaloilla huojuvaa euroa ei tule pelastaa hinnalla millä hyvänsä.

EU:n tavoitteet ja toimet muun muassa vapaakaupan edistämiseksi ovat hyviä. EU ja euro ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Euroaluetta ja sen toimivuutta on analysoitu monien eri tutkimusten ja ekonomistien toimesta ennen euron luomista ja myös eurokriisin jälkeen. Jo ennen euron luomista Nobel-palkitut huippuekonomistit (muun muassa Milton Friedman) varoittivat siitä, että yhteisvaluutta ei tulisi toimimaan ja ajautuisi vaikeuksiin ennemmin tai myöhemmin. Friedman ennakoi vuonna 2001, ettei euron luominen rohkaise poliittiseen yhdentymiseen.

Libera julkaisi Euron tulevaisuus – Suomen vaihtoehdot-kirjan vuonna 2014. Sen kirjoitti taloustieteilijöistä koostunut tutkijaryhmä nimeltään Eurothinktank, joka työskenteli kansantaloustieteen professori Vesa Kanniaisen johdolla. Yksi kirjoittajista oli nykyinen Liberan hallituksen puheenjohtaja ja Kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki.

Kirja analysoi euron tilannetta yksityiskohtaisesti verraten sitä muun muassa aikaisempiin itsenäisten valtioiden yhteisvaluuttoihin. Kirjassa todetaan, ettei taloushistoria tunne esimerkkejä toimivista itsenäisten valtioiden yhteisvaluutoista. Sixten Korkmania mukaillen, valuutta vailla valtiota on huono idea. Lisäksi kirjassa arvioitiin, että euro on aiheuttanut 10 % hyvinvointitappion euroalueen kansalaisille vuoteen 2014 mennessä. Professori Kanniainen totesi vuonna 2020 tammikuussa, että “Tätä kirjoitettaessa tuon arvion voi kertoa kahdella”.

Euro aiheuttaa edelleen hyvinvointitappiota

Viime vuosien talouskehitys ei ole muuttanut kirjan johtopäätöstä. Euroalueen bruttokansantuote ei ole vieläkään saavuttanut vuonna 2008 alkanutta finanssikriisiä edeltävää tasoa ja euroalueen talouskasvu on jäänyt vaatimattomaksi. Tämä vahvistaa kirjan havainnot, joiden mukaan euro aiheuttaa nykyisessä muodossaan yhä merkittävää hyvinvointitappiota jäsenmaiden kansalaisille, sillä niiden talouskasvu selkeästi kärsii yhteisvaluutasta.

USA:n ja euroalueen (EMU) BKT dollareina ilman kausitasoitusta vuosina 1999-2018. Euroalueen BKT ei ole noussut yli 2008 tason.

Tämä löydös on linjassa Mundellin optimaalisen valuutta-alueen teorian (1961) kanssa. Sen mukaan valuutta-alueen talouksien ollessa liian erilaisia syntyy jäsenmaille voimakkaita eroja vaihtotaseissa, kun erot eri maiden kustannustasoissa eivät pääse poistumaan oman valuutan heikentymisen/vahvistumisen välityksellä.

Euron keskeisin ongelma on, että osa euromaista on jatkuvasti vaihtotaseen kehitykseltään alijäämäisiä ja osa ylijäämäisiä. Erot poistuvat hitaasti sisäisen devalvaation kautta. Suomessa tämä näkyi esimerkiksi kiky-sopimuksen solmimisena. Nimellisten työvoimakustannusten laskeminen vie vuosia ja johtavat menetettyyn taloudelliseen hyvinvointiin. Euro siis ei voi toimia ilman vaihtotaseiden tasausmekanismia, joka euroalueella voisi olla esimerkiksi vastikkeettomat tulonsiirrot yli nykyisten kansallisten rajojen.

Alhainen korkotaso ei ole sidottu euro-jäsenyyteen

Monet euron puolestapuhujat viittaavat usein Suomen markan traumaattiseen historiaan, jolloin esimerkiksi asuntolainoista maksettiin kaksinumeroisia korkoja. Suomella oli korkeat korot etenkin 90-luvun alussa, jolloin Suomen Pankki oli kiinnittänyt markan ECU:un (European Currency Unit), jota voisi myös kutsua “protoeuroksi”. Sen seurauksena Suomen markalla oli kiinteä vaihtokurssi, jonka puolustaminen vaati keskuspankilta korkojen nostamista pilviin.

Suomen Pankin oli siis puolustettava rahapolitiikan työkaluilla kiinteää markan vaihtokurssia, jonka seurauksena Suomen Pankki joutui nostamaan korkoja rajusti vähentääkseen pääomapakoa Suomesta. Lopulta Suomen Pankin oli pakko päästää markka kellumaan. Kelluva markka oli markkinahintainen, sen hinta oli joka hetki oikea, eikä sitä kohtaan voinut tulla devalvaatio- tai revalvaatio-odotuksia. Kellutuksen seurauksena suomalaisten pankkien välinen Helibor-korkokin lähti laskuun ja Suomen talous uuteen nousuun.

Näiden havaintojen puolesta puhuu Ruotsin korkotason laskeminen samanaikaisesti verrattuna Suomeen. Alhainen korkotaso ei siten ole sidottu eurojäsenyyteen.

Suomen ja Ruotsin 10-vuotiset valtiolainakorot ovat seuranneet vahvasti toisiaan niin ennen kuin jälkeen euron luomisen

Elina Lepomäki tarkasteli Liberan järjestämässä seminaarissa kiinteän ja kelluvan valuuttakurssin eroa sekä ennen kaikkea väitettä euron tuomasta “vakaudesta”. Lepomäen tarkastelun perusteella väite euron tuomasta vakaudesta ei kestä tarkempaa tarkastelua ainakaan hinta-, korko- ja valuuttakurssivakauden osalta, kun vertailukohtana käytetään kelluvan markan ajanjaksoa.

Mikäli Suomi palaisi omaan valuuttaan, sen tulisi ehdottomasti olla kelluva.

Kelluvan valuuttakurssin osalta puheet kaksinumeroisista koroista, devalvaatioista ja valuuttahyökkäyksistä kannattaa unohtaa, sillä ne ovat kiinteiden valuuttakurssien ongelmia.

Euron on väitetty vähentäneen suomalaisten yritysten valuuttakurssiriskiä. Näin se onkin tehnyt euroalueen sisäisessä kaupassa, mutta Suomen ulkomaankaupasta vain noin 40 prosenttia tapahtuu euroalueella. Loppujen 60 %:n osalta ei kuulu valitusta valuuttakurssiriskin olemassaolosta.

Liike-elämä on oppinut elämään valuuttakurssien vaihteluiden kanssa ja valuuttakurssiriskiltä pystyy nykyisin suojautumaan esimerkiksi pankkien tarjoamilla valuuttavakuutuksilla. Ruotsin taloudelle Ruotsin kruunun heilahtelut eivät ole olleet haitallisia ja ruotsalaiset yritykset ovat menestyneet varsin hyvin. Näistä syistä valuuttakurssiriskin osittainen poistuminen ei ole kriittistä tarkastelua kestävä peruste eurojäsenyyden puolesta.

Suomen pitää valmistautua euron hajoamiseen

Eurooppalainen yhteistyö, EU ja taloudellinen integraatio ovat hyviä asioita. Silti talouden ja kansallisen hyvinvoinnin kasvunäkymät ovat huonot euroalueen ollessa selvästi heikosti toimiva valuutta-alue. Siksi Suomen pitäisikin valmistautua mahdolliseen euron hajoamiseen tai siihen, että osa jäsenmaista eroaa eurosta.

Suomen tulee tehdä kaikessa hiljaisuudessa selkeä suunnitelma mahdollista kelluvaan markkaan palaamista varten. Euroalueella oli jo 10 vuotta sitten “vitsit vähissä” ja vitsit ovat etenkin tällä hetkellä vähissä. Suurin riski ei olekaan euron hajoaminen vaan se, että euro pidetään kasassa “whatever it takes”. Näin totesi Elina Lepomäki jo vuonna 2014, eikä asia ole vuosien saatossa muuttunut.

Yrittäjä ei tarvitse tukia, vaan rakennemuutoksen

Vasemmistosta oikeistoon valtiota vaaditaan pelastamaan terveet yritykset talousongelmista. Mutta kuinka terveellä pohjalla yritystoiminta on ollut, jos kassa ei kestä parin kuukauden kolinaa?

Koronavirus-kriisi pyöräytti maailmankirjat sekaisin. Piinkovat oikeistolaiset ja yrittäjät vaativat valtiota pelastamaan yrityksiä. Loputonta talouskasvua perinteisesti kritisoinut vasemmisto taas yrittää kammeta talouden jälleen loputtomalle kasvu-uralle. Työmarkkinakabineteissa ymmärrettiin, että työmarkkinasääntelyn keventäminen parantaa yritysten mahdollisuuksia työllistää. Varusmiehet halutaan määrätä ilmaistyövoimaksi pottupelloille.

Julkisuudessa ravintola- ja kulttuurialat saivat äänensä kuuluviin, muiden ääni loistaa poissaolollaan. Miksei kukaan itke konsulttien, koulutusfirmojen, rakennusalan tai keskustojen erikoisliikkeiden perään?

Melkoista.

Valtion tehtävä ei ole pelastaa elinkelvottomia yrityksiä

Nyt tulee niin sanottua katkeraa kalkkia: Ei ole valtion asia pelastaa elinkelvottomia yrityksiä tässäkään tilanteessa.

Koronavirus-kriisin osuminen juuri tähän hetkeen ei ollut ennalta nähtävissä, mutta yrittäjälle ei pitäisi ikinä tulla yllätyksenä, että lihavien vuosien jälkeen koittaa katokausi. Edellisestä kuopasta on kulunut vuosikymmen ja ekonomistit ovat ennustaneet taantumaa kiihtyvällä tahdilla jo vuosia. Kriisiin on ollut kosolti aikaa valmistautua.

Voidaan tietysti ajatella, ettei pandemia kuulu tyypillisen yrittäjäriskin piiriin. Siinäkin tapauksessa valtiolla on parempia keinoja auttaa yrityksiä kuin nyt vaaditut tuet. Valtion ensisijainen tehtävä olisi säätää lait, jotka tekevät liiketoimintaympäristöstä mahdollisimman joustavan.

Niinpä valtion kannattaa keskittyä mieluummin vähentämään yritystoimintaan kohdistuvaa verotusta ja työllistämisen sivukuluja. Samalla pitää keventää työmarkkinasääntelyä, jotta yritykset voivat sopeuttaa liiketoimintansa nopeasti muuttuneeseen taloustilanteeseen. Ja tietysti huolehtia siitä, että mahalaskun jälkeen yrittäjä voisi ottaa uuden juoksulähdön mahdollisimman rivakasti.

Been there, done that

Ymmärrän, että tällaisten kommenttien kuuleminen saattaa tuntua iskulta vasten kasvoja, kun oma elämäntyö sulaa alta. Mutta älkää ampuko viestintuojaa.

Olen itse tehnyt konkurssin 90-luvulla, ja oppirahojeni viimeinen takaisinmaksuerä oli vasta vuonna 2005. Näin omin silmin, miten valtio katsoi läpi sormien pankkien teurastaessa terveitäkin yrityksiä. Konkurssista, veloista ja katkerista vuosista huolimatta olen sitä mieltä, että on yrittäjän itsensä vastuulla varautua paskan ja tuulettimen lähikontaktiin.

Tässä kohtaa olisi helppoa syyttää pankkeja ja moni niin tekeekin. On suorastaan liikuttavaa huomata, miten vasemmisto ja pienyrittäjät ovat nyt löytäneet niistä yhteisen vihollisen. Silti, pankitkin ovat yrityksiä. Siinä missä Pertsan Mämmi ja Mutteri Oy:ssä siirrellään muttereita, pankeissa liikutellaan pätäkkää.

Ja vaikka pankkeja voi monesta asiasta syyttää, ne ovat kuitenkin oppineet jotain 90-luvusta. Kasvukelvottomat ja maksukyvyttömät yritykset eivät saa lainaa kriisin aikana, eikä niiden pidä saadakaan. Jos pankit alkaisivat lainoittaa kohti maksukyvyttömyyttä nopeasti vaipuvia yrityksiä, laskun maksaisivat pian terveemmät yritykset. Eikä aikaakaan, kun joku taas keksisi ehdottaa roskapankkijärjestelyä. Ei kiitos, ei tällä kertaa.

Valtiovalta on fanfaarien saattelemana julistanut auttavansa yrityksiä. Laskutaitoista yrittäjää juhlapuheet eivät kuitenkaan hämää. Alla on valtioneuvoston jakama infograafi, jossa on selkeästi esitetty, mistä yritys voi hakea tukea. Selkeytin graafia tekemällä siihen pieniä lisäyksiä punaisella.

Yksinkertaistettuna: jos sinulla ei ole isoa firmaa, tervettä liiketoimintaa, vakuuksia tai massia takataskussa, olet liemessä. Tämä on huono uutinen erityisesti monelle kädestä suuhun elävälle pienyrittäjälle.

Voit toki yrittää hakea rahoitusta, mutta jos kassavirta ei ole kerryttänyt säästöjä tähänkään mennessä, en jäisi pidättelemään hengitystä. Ja vaikka saisitkin lainantakauksia, niin kuinka paljon yrityksesi tase kestää velkaelvytystä? Voit toki saada myös kehitysrahaa, mutta montako myynnitöntä lisäpäivää saat sillä ostettua?

Valtion touhussa ihmetyttää se, miksi rahaa jaetaan isoille korporaatioille, jotka sitä kaikkein vähiten tarvitsevat? Jo nyt on ollut nähtävissä, miten rahat ohjautuvat isommille yrityksille, ja yksinyrittäjille on tarjolla kirstunvartijan iloinen vilkutus. Tämä suurieleisesti rakennettu julkisuustemppu ei tunnu olevan mitään muuta kuin tulonsiirto maksukykyisiltä veronmaksajilta isoille pörssiyhtiöille.

Viesti hallitukselle

Vaikka valtion tehtävä ei olekaan pelastaa elinkelvottomia yrityksiä, yrittäjistä ja yritystoiminnan edellytyksistä on syytä pitää parempaa huolta.

Tämä tarkoittaa, että nyt olisi viimeistään aika ajaa läpi ne pitkään pohditut työelämän rakennemuutokset. Jos suomalainen työmarkkinasääntely olisi ajan tasalla, moni kohta nurin menevä firma olisi voinut paremmin tasapainoilla kannattavuuden rajamailla erilaisin henkilökunnan kanssa sovituin paikallisin järjestelyin.

Koska rakennemuutos antaa edelleen odottaa itseään, ollaan nyt tilanteessa, jossa yhtälön joustavin komponentti on työvoima. Suomeksi sanottuna väkeä tulee lentämään pellolle seuraavan vuoden aikana ennen näkemätöntä tahtia. Yritysten kulurakenteen sopeuttamisen mahdollistavat väliaikaiset muutokset tulevat armotta liian myöhään ja tehottomana kokonaisuutena.

Talouskasvua ja tuoreita työpaikkoja ei luoda liittojen mahonkisissa neuvottelupöydissä, vaan ne luodaan pk-yrittäjien ja työntekijöiden lihaksilla. Olisi kaikkien etu, että aikaansaavat ihmiset voisivat aloittaa uuden yrityksen kasvattamisen ja ihmisten työllistämisen mahdollisimman pian.

Viesti pulassa oleville pienyrittäjille

Jos olet pulikoinut jo ennen koronakriisiä nenä juuri ja juuri pinnalla pysyen, nyt on hyvä hetki näyttää firmalle kirvestä. Hallitus tarjoaa sinulle pelkkiä pikavippejä ja yritystalouden todellisuus tulee lyömään sinua korville, jos ei ole jo lyönyt.

Oman taloudellisen tilanteesi kannalta on myös paljon parempi lopettaa nyt, kuin painaa velkarahalla menemään vielä puoli vuotta kohti vääjäämätöntä lopputulosta. Ylimääräisten kuukausien euromääräinen vaikutus omalle taloudellesi on loppupeleissä merkittävä. Tässä kohtaa kannattamattoman yrityksen lopettaminen on myös henkisesti helpompaa, kun siihen on hyvä ulkoinen syy.

Osa elämäntyöstäsi valuu nyt kenties hukkaan ja joudut kovaan paikkaan irtisanoessasi työntekijöitä. Monet itkut on vielä itkemättä. Silti rehellisten johtopäätösten tekeminen ja lyhyt kärsimys on parempi kuin se vaihtoehto, jossa ajat itsesi ja henkilökohtaisen taloutesi loppuun. 90-luvulla liian moneen hautakiveen kirjoitettiin sellaisen sankarin nimi. Älä leiki sankaria, pidä huolta itsestäsi.

Ajat ovat kovat, eikä tilanne passivoitumalla parane. Jos on pakko, laita firma lihoiksi, ota hetki happea ja sitten vaan uutta matoa koukkuun. Konkurssi ei ole häpeä, mutta toimimattoman bisneksen tekohengittäminen on.

Poikkeustilasta ei saa tulla uutta normaalia

Koronavirus-kriisi on pakottanut yhteiskuntamme poikkeustilaan ja hallituksen turvautumaan valmiuslakiin. Vapaan median ja kansalaisyhteiskunnan tehtävä on varmistaa, ettei poikkeustilasta tule uutta normaalia.

Koronavirus-epidemia on hyvinvointiyhteiskunnan uusi tulikoe, jossa eduskunta, viranomaiset, sairaanhoitohenkilökunta, ja muut kriisin polttopisteessä toimivat tahot joutuvat kantamaan suurimman työtaakan. Samalla meidän muiden velvollisuus on tarjota tukeamme niin julkishallinnolle kuin toisillemmekin epidemian selättämiseksi. Kaikilta meistä, koko suomalaiselta yhteiskunnalta, odotetaan nyt vertaansa vailla olevaa ponnistusta, jonka pituutta voi vain arvailla.

Kansalaisyhteiskunta valvoo vallanpitäjää

Suomalaiset odottavat julkiselta sektorilta tehokasta ja nopeaa toimintaa kriisin ratkaisemiseksi, siksi hallitus turvautuu valmiuslakiin. Valmiuslain 3 §:n mukaan ”väestön toimeentuloon tai maan talouselämän perusteisiin kohdistuva erityisen vakava tapahtuma tai uhka” antaa valtioneuvostolle yhdessä presidentin kanssa mahdollisuuden normaalia laajempien toimivaltuuksien käyttöönottamiseen.

Menettely mahdollistaa kansalaisoikeuksien rajoittamisen, mikä velvoittaa hallintokoneistomme erityiseen vastuullisuuteen. Koska vallanpitäjä ei tyypillisesti ole hyvä valvomaan omaa toimintaansa, on kansalaisyhteiskunnan oltava erityisen valppaana. Sen on toiminnallaan varmistettava, ettei hallintokoneistomme käytä poikkeuksellista valtaansa muuhun kuin täysin välttämättömään ja, että kriisin ratkettua kansalaisoikeutemme palautetaan täysimääräisinä.

Poikkeustilanteen vaatimista poikkeuksellisista keinoista ei saa tulla uutta normaalia.

Poikkeustila on uhka demokratialle

Maailmanhistoria todistaa, että yhteiskunnalliset kriisit johtavat monesti viranomaisten toimivaltuuksien laajentamiseen ja yksilönvapauksien kaventumiseen. Kriisiajat ja niiden mahdollistamat poikkeuslait ovat historiallisesti tarjonneet vallanpitäjille keinoja keskittää valtaa itselleen.

Yksi näistä esimerkeistä on WTC:n terrori-iskujen jälkeen pikavauhtia läpi runnottu Patriot Act. Nimestään huolimatta sillä ei ollut juurikaan tekemistä patriotismin kanssa, vaan sillä laajennettiin viranomaisten valtaoikeuksia tavalla, jota yksilönvapautta kunnioittavassa demokratiassa kaikkien tulisi kavahtaa.

Toinen historiankirjoihin jäävä esimerkki tulee olemaan Unkarin pääministeri Viktor Orbánin puolueineen rakentama harvainvalta, joka nyt koronavirus-kriisin myötä on kääntymässä diktatuuriksi. Unkarin parlamentti hyväksyi juuri pääministerille yksinvaltiuden ennalta määrämättömäksi ajaksi. Orbánin tavoitteekseen ilmoittama kansallismielinen ja autoritaarinen hallinto tullee käyttämään valtaoikeuksiaan, kuten diktatuureille on luonteenomaista: Kansalaisten sortamiseen vallanpitäjän eduksi.

Kuulostaako Unkarin tai USA:n vertaaminen Suomeen rajulta? Tietysti, ja sitä se onkin. Ei vaikuta alkuunkaan todennäköiseltä, että Suomessa valmiuslakia lähtökohtaisesti käytettäisiin väärin. Silti kansalaisoikeuksien ja yksilönvapauksien varjelemisen suhteen ei koskaan voi olla liian varovainen.

Yksilöt yhdessä kohti parempia aikoja

Koronavirus-kriisi tulee koettelemaan yhteiskuntaamme tavalla, jota harva meistä vielä edes ymmärtää. Tämän ei-toivottu muutos ei kuitenkaan saa olla tekosyy ytheiskuntamme sulkeutumiselle tai kansalaisoikeuksien rajoittamiselle. Päinvastoin.

Nyt on aika korostaa yksilönvapautta ja erityisesti kansalaisten vastuuta omasta hyvinvoinnistaan. Suomalaisten omatoimisuus, vapaudesta versova luovuus ja toistemme auttaminen antaa julkiselle vallalle paremmat mahdollisuudet toteuttaa tärkeintä ydintehtäväänsä suomalaisten turvallisuuden takaajana.

Ajatuspaja Libera tukee Suomea ja suomalaisia niin kriisien kuin jälleenrakennuksenkin aikana. Toimikaa turvallisesti ja muistakaa pyytää tarvittaessa apua niin toisiltanne kuin Liberaltakin. Yhteystietomme löytyvät täältä.

P.S. Tämä teksti on alunperin julkaistu Liberan uutiskirjeessä. Julkaisemme sen viimeaikaisten tapahtumien johdosta poikkeuksellisesti myös blogissa pienten muutosten saattelemana. Jos haluat korkeintaan kerran kuussa koonnin Liberan tärkeimmistä sisällöistä ja tapahtumista sähköpostiisi, suosittelemme tilaamaan uutiskirjeemme etusivun alaosasta.

Tappoiko koronavirus markkinaliberalismin?

Markkinaoikeiston epäillään myyneen periaatteensa, koska vaativat koronavirus-pandemian hoitoon myös julkisen sektorin apua. Kuvitelma perustuu ikävälle harhakäsitykselle liberalismin suhteesta julkishallintoon.

Mihin katosivat verotuksen alentamista ja pientä valtiota kaipaavat liberaalit? Miten markkinaliberaali voi olla johdonmukainen vaatiessaan valtiolta toimia korona-epidemian hoidossa? Näitä kysymyksiä kysellään nyt leimallisesti vasemmistoon nojaavien kansalaisaktiivien ja poliitikkojen toimesta.

On selkeästi tarpeen oikaista muutama sitkeästi elävä väärinkäsitys suomalaisen liberalismin aatteenfilosofiasta.

Pienempi valtio vs. ei valtiota ollenkaan

Erityisesti suomalaiseen liberaaliin eetokseen kuuluu ymmärrys siitä, että julkisella sektorilla on perusteltu tarkoituksensa. Liberaalien vaatimus verorahojen harkitusta ja tarkoituksenmukaisesta käytöstä ei ole synonyymi valtion lakkauttamiselle, vaikka aatteenfilosofisesta pohdinnasta hieman liikaa aikaa nipistäneet haluavat tällaista mielikuvaa ylläpitää.

Yhtä väsähtänyttä ”logiikkaa” edustaisi se, että jokainen edes vähäistä verotusta kannattava haukuttaisiin kolhooseista haaveilevaksi vasemmistodiktatuurin kannattajaksi.

Suomalaisen markkinaliberaalin ja sosialistin välinen konflikti ei siis typisty kiistaan siitä, pitäisikö julkinen sektori lakkauttaa vai siirtyä autoritääriseen kommunismiin. Kyse on julkisen sektorin ydintehtävien määrittelystä ja parhaista keinoista niiden toteuttamiseen.

Niinpä markkinaliberaaleja on turha yrittää leimata tekopyhiksi, kun he vaativat julkiselta sektorilta toimia esimerkiksi koronavirus-epidemian haittavaikutusten rajoittamiseksi. Markkinaliberaalit kyllä allekirjoittavat valtion roolin sisäisiä ja ulkoisia uhkia torjuttaessa. Näitä ydintehtäviään, kuten maanpuolustusta ja epidemioiden torjuntaa, varten valtion katsotaan olevan oikeutettu keräämään verorahoja ja muita resursseja kriisintorjuntavalmiuden ylläpitämiseksi.

Liian korkea verotus heikentää yhteiskunnan immuunivastetta

Markkinaliberaaleja nyt kritisoivien teksteissä toistuu virheellinen ajatus siitä, että julkisen sektorin pitäisi aina korottaa veroja kriisiin valmistautuessa ja sitten vielä enemmän veroja kriisin aiheuttamien kustannusten kattamiseksi. Näin julisti mm. SDP:n kansanedustaja Erkki Tuomioja kätensä jälleen hapuillessa varakkaampien veronmaksajien taskulle, tällä kertaa pandemia tekosyynään.

Tämä jatkuvasti kasvavan verotuksen autuutta korostava ajatusmaailma on johtanut Suomen tilanteeseen, jossa kokonaisveroasteemme on yksi maailman korkeimpia ja julkinen talous raskaasti alijäämäinen nousukaudellakin. Näin vieläpä ennen kuin kestävyysvaje tai uusi talousshokki on iskenyt täydellä voimalla.

Ja juuri tästä syystä erityisesti hyvinä aikoina tulisi elää säästeliäästi: Jotta valmius seuraavaan kriisiin olisi mahdollisimman hyvä.

Koska yksityinen sektori tuottaa vuosittain rajallisen määrän verotettavaa lisäarvoa, on jokainen menneisyydessä turhuuteen hassattu euro pois nyt vaadituista epidemia- ja talouselvytystoimista.  Tai vaihtoehtoisesti tulevaisuudessa veronmaksajien kukkaroista.

Esimerkiksi jokainen vuosikymmenien saatossa hevostaloudelle lahjoitettu miljoona voisi olla yrityksille, yrittäjille ja palkansaajille kerääntynyttä omaisuutta, sitä kriisiaikana tarvittavaa kotivaraa. Jokainen tiukan työmarkkinasääntelyn takia menetetty työpaikka ja korkean työttömyyden paikkaamiseen tarvittu tulonsiirto on pois siitä pahan päivän varasta, jota nyt tarvittaisiin kipeämmin kuin koskaan. Sama koskee kaikkea sitä julkisen sektorin hävikkiä, joka koostuu mm. poliittisten eturyhmien saamista Veikkaus-varoista, julkisen sektorin tehottomuudesta sekä korruptiosta.

Jakovara ja tulevaisuusinvestointi

Edellä mainittuun tehottomuuteen on subprime-kriisin jälkeen tuhlattu kymmeniämiljardeja euroja, eivätkä jakovarasta ja tulevaisuusinvestoinneista horisevat poliitikot tunnu oppineen historiasta mitään. Kaikki tuo varallisuus voisi olla nyt käytettävissä kriisintorjuntaan.

Vaan ei ole, koska suomalaisessa talouspolitiikassa kakku on perinteisesti syöty ennen kuin sille on edes löydetty leipojaa.

Vuoden 2007 eduskuntavaaleihin valmistautuvat puolueet lahjoivat äänestäjiä lupaamalla miljardien ”jakovaraa”. Puoli vuotta myöhemmin alkoi subprime-kriisi, joka ajoi Suomenkin talouden taantumaan.

Näin ollen ymmärrettävää on myös se, että tiukassa verottajan kuristusotteessa oleva yksityinen sektori nyt vaatii maksamiensa verojen vastineeksi julkisen sektorin tukea ja puuttumista pandemian aiheuttamaan väliaikaiseen markkinahäiriöön. Ja mitä korkeampi veroaste on, sitä selkeämpi moraalinen oikeutus niin kansalaisilla kuin yrityksilläkin näihin vaatimuksiin on.

Koronavirus-epidemia ei siis ole syy jatkuvalle julkisen sektorin  laajentamiselle tai verojen korotukselle. Päinvastoin, edessä oleva talouskriisi tulee näyttämään meille, jälleen kerran, että julkisella kulutuksellakin on rajansa. Ja jos ne ylitetään, niin kärsijä on aina veronmaksaja, tavallinen kansalainen.

Poikkeustilaan ei voi valmistautua kuten Suomi on valmistautunut, eli syömällä kotivaran jo etukäteen ja tuhlaamalla säästöt huvituksiin.

Kun historiasta ei opita mitään. Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa ääniä kalasteltiin lupauksilla ”tulevaisuusinvestoinneista” ja katteeton usko hyvään talouskehitykseen oli sokeaa.

Korkean veroasteen glorifiointi ja veronkorotusten vaatiminen pandemian varjolla on muutenkin anteeksiantamattoman vastuutonta. Länsimaissa, Suomi mukaan luettuna, kyse ei ole lähtökohtaisesti resurssien riittävyydestä, vaan käytetyistä keinoista.

OECD:n vertailun mukaan Suomessa kokonaisveroaste vuonna 2018 oli 42,4 %. Koronavirus-epidemian hallinnan mallioppilaina ylistetyissä Japanissa ja Etelä-Koreassa kokonaisveroasteet taas ovat OECD:n keskiarvoa alempia, 28-31 %:n tuntumassa. Varautuminen ja tehokas kriisinhallinta ovat mahdollia myös siinä markkinaliberaalien vaatimassa todellisuudessa, jossa Suomen kokonaisveroastetta alennetaan tuntuvasti.

Ja juuri tätä me talouskuria vaatineet markkinaliberaalit olemme yrittäneet vuosikausia kertoa: Yrityksille ja muille verovelvollisille asetettu kohtuuton verotaakka heikentää mahdollisuuksiaan kerätä varmuusvarastoa huonoja aikoja varten. Myös työmarkkinoiden toimivuutta rasittava tiukka työmarkkinasääntely jarruttaa suomalaisten mahdollisuuksia vaurastua ja varautua kriisitilanteisiin.

Holtittoman jakovara-politiikan takia olemme eläneet velaksi viimeisen vuosikymmenen. Nyt uusi talousshokki on repimässä julkisen velan hurjaan kasvuun ja kaatamassa nuorempien sukupolvien niskaan sellaisen velkataakan, että vielä vuosituhannen taitteessa vaikuttaneet vasemmistopoliitikotkin olisivat kutsuneet tilannetta vastuuttoman talouspolitiikan aiheuttamaksi painajaiseksi.

Liberalismiin leimallisesti kuuluvia talouskurin ja mahdollisimman tehokkaan julkisen sektorin ihanteita tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa enemmän kuin koskaan itsenäisen Suomen historiassa.

Koronavirus ei siis tappanut liberalismia. Päinvastoin, liberalismi on paras lääke tämän pandemian parantamiseen.

Pienpanimot ja ravintola-ala tarvitsevat nopean pelastuspaketin

Koronavirusepidemia runtelee pienpanimo- ja ravintola-alaa ennennäkemättömällä tavalla. Mitkä ovat alan keskeiset ongelmat ja miten niin valtio kuin yksityishenkilötkin voivat alan yrityksiä kriisin keskellä?

Montako panimoalan tapahtumaa koronavirus-epidemian takia peruutetaan?

Moni pienpanimo on varautunutkesään ja festivaalikauteen tekemällä isoja eriä olutta tai ainakin tilaamalla raaka-aineita valmistusta varten. Lisäksi ravintolat ovat tehneet isoja tilauksia sesonkia varten. Nyt oluttapahtumista ainakin Helsinki Beer Festival (HBF), Korjaamon Sour Spring Break ja lahtelainen Ant Fest on peruttu tai siirretty tulevaisuuteen.

Nämä kaikki tapahtumat oli määrä järjestää huhtikuun alkupuolella, joten suurin osa tai lähes kaikki oluet näitä varten ovat jo valmistuneet tai valmistumassa. Kun samaan aikaan ravintolat joutuvat sulkemaan oviaan tai ainakin asiakasmäärät ovat huomattavasti tavallista pienemmät, tapahtumiin varatut oluet jäävät helposti varastoon.

En edes uskalla ajatella mitä tapahtuu, jos koronaviruksen aiheuttama poikkeustilanne jatkuu pitkään ja kesän isot tapahtumat kuten Craft Beer Helsinki tai Suuret Oluet, Pienet Panimot joudutaan perumaan.

Voiko valtio tehdä jotain?

Ravintola- ja panimoalan tilanne kriisin kynnyksellä on erittäin uhkaava, mutta ainakaan tätä tekstiä kirjoitettaessa valtion esittämät tukitoimet eivät ole riittävät pienten toimijoiden auttamiseksi. Esimerkiksi Ruotsissa on annettu valtion toimesta n. 28 miljardin euron tukipaketti auttamaan yrityksiä pahimman epidemian aiheuttaman kriisin yli. Tanskassa valtio sitoutuu maksamaan tietyin ehdoin kolme neljäsosaa palkoista työntekijöille, jotka olisivat muuten vaarassa joutua irtisanotuiksi.

Näihin toimiin verrattuna Suomen toimet ovat pisara Itämeressä. Ilman asianmukaista kriisiapua moni ravintola-alan yritys ajautuu konkurssiin, mikä vaikuttaa myös panimoiden tulevaisuuteen.

Jos yksityiset pienet toimijat poistuvat ravintolakartalta, heikentyy pienpanimoiden liiketoimintaedellytykset entisestään. Jo nyt esimerkiksi pienpanimoiden merkittävä jakelukanava kaupparavintola Pien Shop & Bar Helsingissä ilmoitti lomauttaneensa kaikki työntekijät ja pyörittävänsä toimintaa omistajien voimin.

Tilanne on synkkä, mutta ei toivoton. Poikkeustilassa toivomme valtiolta apua, ensisijaisesti parempia liiketoimintaedellytyksiä.

Mitä apua pienpanimot ja ravintola-ala tarvitsee?

Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan toimitusjohtaja Rami Aarikka ehdotti, että valtio voisi tukea suomalaisia pienpanimoita mahdollistamalla valmiuslain nojalla verkkokauppatoiminnan ja suoramyynnin. Tämä antaisi pienpanimoille mahdollisuuden myydä tuotteitaan suoraan kuluttajille. Monissa Euroopan maissa panimoyrittäjillä on oikeus suoramyyntiin jo muutenkin. Nyt suomalaisten eristäytyessä epidemian hidastamiseksi, tarve etämyynti- ja kuljetuspalveluiden mahdollistamiselle on äärimmäisen kiireellinen.

Yrittäjänä sydämeni tietysti sanoo, että ihmisten tulisi käydä ravintoloissa syömässä ja nauttimassa olut, kun se vielä on mahdollista. Järki kuitenkin sanoo, että hallituksen ohjeistusta tulee noudattaa, jotta epidemia menee ohi mahdollisimman nopeasti.

Alla on maalaisjärkeen perustuva lista tavoista, joilla kaikki meistä voivat jotenkin auttaa kotimaisten pienpanimoiden ja ravintoloiden selviytymistä.

  • Etätöissä ollessa tilaa lounasta pienistä ravintoloista joko kotiin toimitettavaksi tai paikan päältä noudettavaksi.
  • Käy ostamassa oluesi suoraan panimoiden kaupasta. Osa panimoista on jo laajentanut omien kauppojensa aukioloaikoja ruuhkien välttämiseksi.
  • Osta oluet kaupparavintoloista. Moni kaupparavintola on jo helpottanut asioimista ja tehnyt mahdolliseksi ennakkotilauksen, jonka voi käydä noutamassa liikkeestä.
  • Monilla ravintoloilla on ulosmyyntioikeus kauppavahvuisille pullo- ja tölkkituotteille, joten muista tarkastaa lempiravintolasi ulosmyyntitarjonta.
  • Osta lahjakortti parempien aikojen varalle. Näin yritykset saavat rahat heti käteiskassaan, mikä helpottaa selviytymistä nykyisestä tilanteesta. Lähes kaikki lahjakortit voi ostaa netistä tai vähintään sähköpostitse, jos ei halua koskea liikkeen ovenkahvaan.
  • Jos ostat olutta ruokakaupasta, tutustu rohkeasti suomalaisten pienpanimoiden oluisiin. Samalla tuet kotimaisia pienyrityksiä.
  • Tärkein apu: Ole järkevä! Jos vähänkään tunnet olosi sairaaksi, jätä menemättä julkisiin tiloihin. Mitä nopeammin epidemia menee ohi, sitä nopeammin pääsemme jälleen normaaliin päivärytmiin ja kaikkien yritysten tulonmenetykset jäävät mahdollisimman pieniksi
  • Lyhyesti, mutta ytimekkäästi sanottuna, tue paikallista! Suomessa on yli 100 pienpanimoa, joiden tuotteista varmasti jokainen löytää jotain itselleen sopivaa.

Koronavirus-epidemia selätetään yhdessä

Koska negatiivisuudessa märehtiminen ei auta mitään, on syytä pitää mieli positiivisena. Uskon vahvasti, että kriisistä selvitään yhteistyöllä ja yhteisöllisyyden voimalla. Ehkäpä poikkeusolot poikivat tulevaisuudessa lisää yhteisöllisyyttä: panimot tekevät lisää yhteistyöoluita, ravintolat ja kaupat suosivat enemmän paikallisia tuotteita, sosiaalinen kanssakäyminen esimerkiksi after workkien muodossa lisääntyy, ja kulutus siirtyy jälleen enemmän ravintoloihin kotona juomisen sijasta.

Uskon ja toivon, että viimeistään parin vuoden päästä tilanne on normalisoitunut, ja maamme pienpanimokulttuuri voi paremmin kuin koskaan. Pienpanimoiden välinen yhteisöllisyys on ollut aina Suomessa todella tiivistä. Kriisi vahvistanee yhteisöämme entisestään.


Tämä kirjoitus on osa LINJA-vertaistukipalvelun kampanjaa, joka antaa yrittäjille mahdollisuuden tarjota ja saada apua koronavirus-epidemian vaikutusten lieventämiseksi. Libera osallistuu talkoisiin tarjoamalla yrittäjille vaikuttajamediansa äänen. Jos haluat kirjoittaa Liberan blogiin analyysin edustamasi toimialan liiketoimintaedellytyksistä, niin otathan yhteyttä Tereen.

Koronavirus – Varaudu viisaasti

Koronavirus COVID-19 on nyt lyömässä maailmaa hetkeksi polvilleen, eikä Suomi tule olemaan poikkeus. Kriisin vaikutusten lieventämiseen vastaus on viisas varautuminen.

Paniikki tai lamaantuminen ovat inhimillisiä reaktioita, mutta niistä on kriisitilanteessa lähinnähaittaa. Näitä ei-toivottuja ilmiöitä voi lievittää varautumalla, eli ennakoimalla tulevaa ja minimoimalla tarpeettomien riskien toteutumista. Jaan nyt kanssanne ajatuksia varautumisen filosofiasta sekä muutaman keinon, joita itse käytän saavuttaakseni mielenrauhan.

Hamstraamista vai viisasta varautumista?

Toisinaan, kuten nyt koronavirus-pandemian alla, varautujaa saatetaan kutsua hamstraajaksi. Toki, jos reagoit kriisiin ostamalla pakettiautollisen vessapaperia tai täytät saunasi kymmenellä kuutiolla sokeria, niin olet todennäköisesti hamstraaja eli pakonomainen kerääjä.

Varautumisella taas tarkoitetaan johdonmukaiseen riskianalyysiin perustuvaa ennakointia, mikä ei periaatteeltaan eroa esimerkiksi laskettelukypärän tai turvavyön käytöstä. Kyse on itsellesi hyödyttömän riskin minimoimisesta.

“Turhaa hössötystä tuollainen. Parin viikon päästä kaikki on ennallaan”, sanoo korona-kriisiin skeptisesti suhtautuva. Toivotaan parasta, mutta silti varautuminen on viisasta. Käy mielessäsi läpi oheinen taulukko. Mitkä ovat mahdolliset varautumisen hyödyt ja haitat?

On helppoa huomata ainoan merkittävän riskin muodostuvan tilanteessa, jossa et varautunut mitenkään ja kriisi alkaa. Sama taulukko toimii pohdittaessa myös turvavyön, kypärän tai muiden yleisten varotoimien mielekkyyttä.

Mitä voi saavuttaa kävelemällä silmät kiinni suojatielle? Mitä etua saa uudenvuoden pommien räjäyttelystä ilman suojalaseja? Niinpä.

Etsi sisäinen stoalaisesi

On tärkeää oppia hyväksymään maailma sellaisena kuin se on. Koronavirus on nyt Suomessa ja iso osa suomalaisista tulee siihen sairastumaan. Suurin osa sairastuneista tulee selviämään lyhyellä sairastamisella ja hyvin pieni osa riskiryhmien edustajista tulee kuolemaan. Silti tämä virus on vain yksi niistä lukuisista traagisista tavoista, joilla ihmiselämä voi päättyä. Se ei ehkä ajatuksena ole lohduttava, mutta sen hyväksyminen tosiasiana on silti tärkeää.

Tällekään kriisille et voi tehdä määrääsi enempää. Siksi tarmo kannattaa keskittää varautumiseen, muiden auttamiseen ja elämästä nauttimiseen. Ikävien asioiden etukäteen stressaaminen tarkoittaa vain, että joudut stressaamaan kahdesti. Olennaista on pysyä rauhallisena ja tehdä tympeästä tilanteesta mahdollisimman siedettävä itselle sekä muille.

Tapahtui mitä tahansa, se on se todellisuus, jossa elämme. Tilanne ei muutu voivottelemalla, vaan toimimalla.

Ota vastuu itsestäsi

Suomalaiset opetetaan luottamaan siihen, että tuli millainen pipi tahansa, niin julkinen sektori tulee puhaltamaan. Hallitukselta ja viranomaisilta vaaditaan paljon, ja ihan syystäkin, mutta tosiasiassa me yksilöt, kuten sinä ja minä, ratkaisevat tämänkin kriisin kulun. Siksi on jokaisen suomalaisen vastuulla varmistaa, ettemme pahenna tilannetta entisestään.

Karanteenialueet laajenevat, kouluja laitetaan kiihtyvää tahtia kiinni Euroopassakin ja terveydenhuoltosektori ylikuormittuu epidemia-alueilla. Varman päälle pelaava lukee tilannetta niin, että Suomessakin kouluja suljetaan ja terveydenhuollon ammattilaisten kohdalla käsite “työaika” lakkaa vaikuttamasta useammaksi viikoksi.

Jos minun pitäisi ennustaa, niin Suomi ns. “menee kiinni” ensi viikolla. Hyvin varautuneelle ajankohdalla ei tietysti ole mitään väliä. Siksi on syytä varautua, niin mihin?

Varaudu viisaasti

Tavallisen aikuisen pitäisi pystyä ennakoimaan tulevaa nyt saatavilla olevien tietojen perusteella. Esimerkiksi Kiinan Wuhanissa kotikaranteenit jatkuivat lähes kaksi kuukautta. Italiassa karanteenia on kirjoitushetkellä kestänyt lähes viikon ja jatkuu varmasti vielä pitkään. Taudin saaneelle suositellaan 2-3 viikon eristäytymistä. Useamman hengen talouksissa taudin ketjutuksen takia perheen eristys voi kestää pidempään. Suomalaisen siis kannattaa varautua vähintään 4-8 viikkoa kestävään eristykseen.

Koska korona-kriisi ei ole tuhoamassa ruoantuotantoketjuja, ei varautumisen syy ole nälkäkuoleman välttäminen. Terve varautuja voi halutessaan madaltaa tautiriskiä eristäytymällä ja mahdollisesti sairastuttuasi sinun ei tarvitse lähteä kauppaan levittämään tautia. Riittävä varmuusvarasto antaa sinulle myös mahdollisuuden esimerkiksi siirtää karanteeni kesämökille, ystävien tai läheisten luokse. Tarvittaessa voit auttaa muita. Kaikki voittavat, paitsi virus.

Varautuminen siis ei ole pelkästään yksilön etu, vaan vahvasti yhteisöllinen asia. Oikein toimimalla suojelet perhettäsi, muita lähimmäisiäsi sekä myös itsellesi tuntemattomia kanssakansalaisia.

Tämän riskianalyysin perusteella talouteemme hankittiin tarvikkeet kuukauden karanteenia varten. Säännöstelyllä ja kroppaan säilötyllä vararavinnolla tarvikkeet riittävät tarvittaessa kahdeksi kuukaudeksi.

Mitä kaappiin on syytä hankkia?

Esimerkiksi Marttaliiton kotivara-opas on hyvä pohja, joskin siitä löytyy tarvikeet yleisesti suositeltua 72 tunnin varautumista varten. Vaikka viranomaisilta on kuultu syyllistävää viestiä yli 72 tunnin varautumisesta, on tosiasia se, että nyt varaudutaan pidempään poikkeustilaan. Niinpä myös varautumisen filosofiaa on hieman muokattava.

Aivan ensimmäiseksi sanottakoon, että vessapaperihylly on prioriteettilistan häntäpäässä. Koska vesihuolto tai paperiteollisuus ei ole pysähtymässä, on paperia kaupassa jatkossakin ja hanasta tulee vettä pöllönsilmän pesemistä varten. Ja jos korona-kriisi muuttuukin maailmanlopuksi, niin sitten on aikaa kantaa pyllynpesuvettä lähimmästä vesistöstä. Muista stoalainen rauhallisuus.

Ruoan puolesta valinnat ovat verrattain helppoja. Katso tuotteen päivämäärää ja osta pääasiassa tavaraa, joka kestää vähintään puoli vuotta. Pidempi aika antaa sinulle pelivaraa mahdollisen karanteenin suhteen ja ehdit syödä varmuusvarastosi pois tilanteen päätyttyä. Kriisi ei ole syy lisätä hävikkiä, vaan päin vastoin, pienentää sitä. Myös pakastaminen on korona-kriisiin varautuvalle mahdollisuus, koska energiantuotanto ei ole keskeytymässä ja kylmälaitteet pysyvät jatkossakin päällä.

Riisiä, pastaa, näkkileipää, lihasäilykkeitä, kuivatuotteita. Herkkusuu voi ostaa myös meetwurstia, juustoa ja voita. Huonosti säilyvät tai kalliit lihat voi korvata esimerkiksi pavuilla ja ruokia voi helposti tuunata mausteilla sekä säilykekastikkeilla. Muista kaupassa käydessäsi myös hammastahna, käsisaippua, pesuaineet, kuukautissiteet ja muut mahdolliset arjen päivittäistavarat.

Ja sitten tietysti ne ehkäisevät toimenpiteet. Tehokkain tapa suojella varsinkin riskiryhmiä on ajatella, että olet toistaiseksi sairas ja toimia sen mukaisesti. Tee etätöitä, jos mahdollista. Aivasta kyynärtaipeeseen tai kainaloon. Vältä fyysistä kontaktia, julkisia kulkuneuvoja ja massatapahtumia. Pese käsiä, älä kaiva nokkaa tai muitakaan ruumiinonkaloita. Ota lapset pois päiväkodista ja koulusta, jos mahdollista.

Entä, jos kaikesta huolimatta tauti yllättää taloudessanne? Onko kotonasi ylimääräinen huone? Jos on, tee siitä karanteenitila. Jos ei ole, laita vaikka olohuoneen nurkkaan peti ja karanteenivarustus valmiiksi. Tärkeintä on, että sairastunut voi potea rauhassa joutumatta jatkuvasti hiplaamaan ovenkahvoja, kaukosäätimiä, hanoja ja jääkaapin ovea. Mieti, mitä viikon sängyssä makaaminen vaatii ja varaudu asiaan kuuluvalla tavalla.

Näinkö helppoa on varautuminen?

No ei tässä vielä kaikki, mutta näillä pääsee alkuun. Jos ja kun korona-epidemia pysäyttää oppi- ja hoitolaitoksia, hidastaa virastojen toimintaa ja kenties pakottaa osan yhteiskunnastamme eristyksiin, on edessä vielä paljon arjen haasteita. Kuinka esimerkiksi järjestetään lastenhoito, miten yritysten toimintakyvystä pidetään huolta ja miten poikkeustilan käyntiin polkaiseman taantuman negatiiviset vaikutukset selätetään? Nämä ovat kysymyksiä, joita jokainen pohtii omalta kohdaltaan ja toivottavasti varautuu parhaaksi katsomallaan tavalla.

Kannattaa myös muistaa, että elämme yhdessä maailman turvallisimmista maista, jossa vahvat instituutiot toimivat hyvin. Isoimmat yhteiskuntamme haasteet liittyvät edelleen vallitsevaan lainsäädäntöön ja tekemättömiin rakenneuudistuksiin, mutta jätän poliittiset puheet nyt sikseen. Se mitä yritän alleviivata on se, ettei hätääntymiseen ole syytä.

Ei varsinkaan viisaasti varautuneella.

Maan tapa on laillistettua korruptiota

Kuka valvoo vallanpitäjää ja viranomaisia? Suomessa ei oikein kukaan ja siksi meillä on niin paljon korruptiota, jota kutsutaan leikillisesti maan tavaksi.

Yhdysvaltain Postilaitoksen USPS:n pääjohtaja (eng. Postmaster General) tienaa noin 250,000 euroa vuodessa. Suomen Posti Groupin, joka on valtion eli kansalaisten omistama enemmistöltään, maksoi johtajalleen lähes miljoona euroa. Ja yhden Golf-osakkeen. Suomen Postilla on töissä 20 500 työntekijää. USPS työllistää 634 tuhatta ihmistä. Se on 11% koko Suomen väkiluvusta.

Huumepoliisin päällikkö, Jari Aarnio nautti aikanaan poliisin täydellistä luottamusta. Mutta mitkä ovat hänen salakuljetustoimintansa kerrannaisvaikutukset? Useita poliiseja on epäiltynä virkarikoksesta suojeltuaan muita Aarnio-vyyhteen sotkeutuneita viranomaisia. Samalla julkkisten tai naapureidensa tietoja viranomaistietokannoista urkkivat viranomaiset pääsevät pälkähästä pienellä läpsyllä ranteelle.

Viranomaisten valvonta ja vastuu on olematonta

On täysin absurdia, että Suomessa virkamiehiä ei valvota kunnolla. Tarkastuslautakunnat tai sisäministeriö tuskin kykenevät, tai ymmärtävät, kontrolloida näitä asioita. Korruptiontorjunta.fi-sivusto tuntuu olevan juuri niiden tahojen pyörittämä, jotka näihin vääryyksiin saattavat syyllistyäkin.

Kun taas tutkitaan yritysten rahankäyttöä, on täysin yleistä, että valtavan työn vaativia verotarkastuksia käynnistetään parinsadan euron lisäveron löytämiseksi. Kymmeniä tuhansia euroja tuhlattiin ja virkamiehet kohauttavat olkapäitään. Kaiken tämän maksat sinä.

Virkamiehet voivat siis heittää hukkaan yhteiskunnan rahaa vain tehdäkseen kiusaa, vailla mitään vastuuta. Mikäli paljastuisi, että jotkin yhdistykset olisivat jatkuvassa epävirallisessa yhteistyössä näiden viranomaisten kanssa, saatettaisiin nähdä Euroopan isoin oikeudenkäynti sitten Nürnbergin. Elämä on usein tarua ihmeellisempää, tässä tapauksessa toivon, ettei näin olisi.

Haluammeko lisää korruptiota?

Pörssiin listautui 2018 yhtiö nimeltään Kojamo, jonka osakkeista ammattiyhdistysliike omistaa puolet. Kojamo teki viime vuonne 200 miljoonaa euroa voittoa. Puolet summasta maksetaan omistajayhdistyksille ilman veroa. Tällä rahalla ajellaan takseilla pitkin Helsinkiä, juhlitaan Lapissa huviloissa, maksetaan vaalikampanjoita, uhkaillaan työssä käyviä ”rikkureita” ja suolletaan ulos propagandaa. Ja kuka tietää, mitä muuta?

Mainittakoon lisäksi, että Kojamo palkkasi amerikkalaisen investointipankin Goldman Sachsin myymään itseään kansainvälisille sijoittajille. Kyseinen pankki on tunnettu siitä, miten se tuhosi Subprime-lainakriisin aikana tuhansien amerikkalaisperheiden elämän ja pelasti johtajansa tuomioilta marssittaen samalla satoja työntekijöitään kadulle.

Valta turmelee ja absoluuttinen valta turmelee absoluuttisesti, vieläpä ilman verokillinkiäkään. Tähän kun yhdistetään presidentti Niinistönkin mainitsema tilastofakta, päästään seuraavaan kauhuskenaarioon: Jos joka neljäs suomalainen on valmis lahjomaan virkamiehen saadessaan siitä etua, voidaan vain todeta, että meillä on käsissämme tikittävä korruptiopommi.

Media ja kansalaisyhteiskunta, paljastakaa vääryydet!

Kuka maksaa kotimaisen viranomaisjärjestelmän sotkujen selvittämisen? Jokainen meistä.

Mediaa kutsutaan vallan vahtikoiraksi ja kansalaisyhteiskunnalla on velvollisuus valvoa viranomaistoimintaa. Korruption paljastaminen jää näiden tahojen harteille. Järjestelmäämme pesiytynyt korruptio tulisi paljastaa määrätietoisesti ja järjestelmä tulisi rakentaa uudelleen. Siitä hyötyy tällä hetkellä liian moni, joten poliitikot eivät halua puuttua asiaan.

Vaikka näiden epäterveiden rakenteiden parantaminen aiheuttaa monimutkaisen korruptiojärjestelmämme edunsaajissa irvistyksiä, on parempi ottaa lääke heti kuin odottaa, että tauti vielä pahenee.