index.php

Vake ja ilmastorahasto – Sitä samaa vanhaa uudessa kiiltopaperissa

Valtion kehitysyhtiö Vake on neljässä vuodessa saanut aikaiseksi lähinnä toimitusjohtajan vaihdoksen, mutta poliitikoille se on jo vakiintunut budjettirahoituksen ulkopuolisena runsaudensarvena.

Jo Sipilän hallituksen perustaessa Vakea, nostimme Liberassa esiin huolen jälleen yhden julkisen sijoitusyhtiön perustamisesta. Kriittisten äänien määrä on kuitenkin selkeässä kasvussa.

Esimerkiksi Oulun yliopiston työelämäprofessori Pentti Pikkarainen esitti toistaiseksi avoimeksi jääneitä kysymyksiä ilmastorahaston tukimallista. Hän myös muistutti, että ilmastoprojektien suhteen ongelma ei ole rahoituksen puutteessa, vaan rahoitettavien projektien vähäisyydessä.

Myös Osmo Soininvaara esitti huolensa Vaken strategiasta riskirahoittaa kaupallisesti kannattamattomia hankkeita. Soininvaara viisaasti huomautti, ettei ongelma ratkea tukihimmeleitä rakentamalla vaan hintaohjaukseen puuttumalla.

Julkinen tukiraha tuhoaa markkinat

Oivana esimerkkinä toimii Suomen maksamat tuulivoimasubventiot. Veronmaksajien rahoilla tuettu tuulivoima kannibalisoi markkinat, tehden lähes kaikkien muiden energiamuotojen rakentamisesta taloudellisesti kannattamatonta.

Uusin manifesti huonolle ympäristöpolitiikalle kirjattiin Euroopan vihreän kehityksen ohjelmaan, joka tukee poliittisesti sopivia energiamuotoja ja jättää esimerkiksi vähäpäästöisen ydinvoiman tukimekanismien ulkopuolelle. Oikea ratkaisu energiamarkkinallakin olisi teknologianeutraalisti verottaa aiheutettua ulkoishaittaa, esimerkiksi hiilidioksidi- ja pienhiukkaspäästöjä. Järkevällä vero-ohjauksella tuulivoimatuille tai green dealille ei olisi koskaan ollut tarvetta, vaan vähäpäästöisiä energiamuotoja olisi voitu rakentaa markkinaehtoisesti.

Too big to fail – Liian iso epäonnistumaan

Mutta historian valossa valtiojohtoisiin projekteihin liittyy muitakin ongelmia. Ensimmäinen on ”liian iso epäonnistumaan”-mekanismi, jossa veronmaksajien rahoilla puhallettua aluepoliittista toiveiden kuplaa ei voida poliittisen riskin takia päästää puhkeamaan.

Esimerkiksi valtionyhtiöiden ja julkisten rahoituslaitosten kautta rahoitettu Talvivaaran kaivosprojekti on maksanut vuosien saatossa veronmaksajille satojamiljoonia euroja. Nyt Terrafamesta enemmistön omistava valtionyhtiö Suomen Malminjalostus Oy on suunnittelemassa puolen miljardin euron investointia akkutehtaisiin.

Mitä tapahtuu, jos Terrafamen kaivoksella ajaudutaan uusiin ongelmiin? Entä, jos sähköautobuumi ei täytäkään odotuksia tai akkumateriaalien globaali raaka-ainemarkkina muuttaa liiketoiminnan tappiolliseksi? Silloin pölkylle menee jälleen kerran veronmaksajan lompakko, jos tappiollisesta liiketoiminnasta ei haluta päästää irti.

Ehkä Talvivaara-projektin veronmaksajille aiheuttama haitta saadaan joskus korvattua. Kyseisellä kaivoksella ei silti tehty mitään, mitä yksityisen sektorin toimijat eivät olisi voineet tehdä omalla riskillään. Valtion on turha väkisin mennä markkinahäiriköksi kaivos-, akku- tai muuhunkaan bisnekseen.

Liikaa politiikkaa, liian vähän markkinoita

Tukien ja valtion rahojen jakaminen politisoituu aina, eikä todennäköisesti johda esimerkiksi ulkoishaittojen vähentämisen kannalta hyvään ratkaisuun. Tämä johtaa entisestään kasvavaan tukien tarpeisiin, mikä vinouttaa markkinoita entisestään. Noidankehä on valmis.

Sipilän hallituksen perustaessa Vakea, sen pääomia toivottiin silloisen hallituksen toiveesta yritystoiminnan riskirahoittamiseen. Nyt valta on vaihtunut ja Vaken rahoja ollaan suuntaamassa hallituksen lempilapsen, ilmastotyön, edistämiseen. Ja kun valta vaihtuu vuonna 2023, Vaken miljardeja syydetään taas uuden hallituksen lempikohteisiin, veronmaksajien riskillä tietysti.

Vake on jo nyt muodostunut yhdeksi suomalaisen eturyhmäpolitiikan alajaostoksi. Sen toiminnassa lopputuksen määrittävät henkilökemiat, poliittiset suhteet ja kaikki muu epäolennainen. Muutaman vuoden kuluessa Vakesta muodostuu eduskunnan päätöksille immuuni poliittinen monoliitti, koska niin moni politiikko, poliitikon kaveri, poliittinen raato, virkamies, tutkija tai muu edunsaaja elää ko. rahaston tuotoista.

2,3 miljardilla eurolla voi ostaa paljon valtaa ja vakiinnuttaa asemansa nopeasti. Kysykää vaikka Alkon tai Veikkauksen hillotolpasta kynsin hampain kiinni pitäviltä poliitikoilta ja kansalaisjärjestöiltä.

Lakkokevät todistaa, että aika ajoi työmarkkinajärjestelmän ohi

Lakkokevään inspiroimina Lasse ja Tere pohtivat työmarkkinajärjestelmämme roolia uuden vuosituhannen työmarkkinoilla. Jäivätkö työnantaja- ja työntekijäliitot kehityksen jalkoihin ja parantavatko ne itse asiassa kenenkään elämää? Kuinka kauan suomalainen duunari tai yritykset jaksavat maksaa jarrukahvassa roikkuvien korporaattien päähänpistoista? Ja miten itseltään mattoa jalkojen alta vetävää työmarkkinajärjestelmää pitäisi uudistaa?

Työmarkkinajärjestöillä on historiallisesti ollut paikkansa ja sillä varmasti on rooli myös tulevaisuuden työmarkkinoilla. Koko järjestelmä kuitenkin on ajautunut korporaatioiden ja ulkoparlamentaaristen vaikuttajien panttivangiksi. Työmarkkinajärjestöt jäykistävät työmarkkinaa, ajaen ihmisiä työttömyyteen ja teollisuutta ulos maasta, vaikka uuden ajan työntekijät sekä toimiva kansantalous vaatii työmarkkinan dynaamisuutta. Työmarkkinateatteri haittaa yrittäjiä, yrityksiä, työntekijöitä, julkista taloutta jne, eli kaikkia muita paitsi lakkokäskyjä ja työsulkuja julistavia korporaatiojohtajia itseään.

Kuinka Puumalan kunta pelasti taloutensa? – Vinkkejä kuntapäättäjille

Kuntaliiton mukaan Suomen kunnista 2/3 teki negatiivisen tuloksen vuonna 2019. Mitä talouskurimuksessa kamppailevien kuntien päättäjät voivat oppia Puumalan kunnalta, joka on vuosien saatossa kääntänyt taloutensa ylijäämäiseksi?

YLE kertoi viime syksynä tarinan Puumalasta, joka aikoinaan oli Suomen ensimmäisiä kriisikuntia. Vielä vuonna 2010 kunnassa oli koko maan korkein tuloveroprosentti, tuolloin 21,0. Tälle vuodelle veroprosenttia laskettiin kolmannen kerran, nyt 19,5 %:iin, joka on Suomessa jo matalimmasta päästä. Vuosikate on vuodesta 2013 lähtien ollut Suomen kuntien top 20:ssä asukasta kohden tarkasteltuna. Tarina ei ole aivan tavanomainen Suomessa.

Puumalan hyvä taloudellinen tilanne on monen asian summa. Ensinnäkin veropohja on kehittynyt suotuisasti ja tämän lisäksi kunta on hyötynyt valtionosuuslainsäädäntöön tehdyistä muutoksista. Mutta myös menot ovat kehittyneet suotuisasti. Mistä se on johtunut?

On syytä korostaa, ettei yksittäisiä toimia voi välttämättä kopioida kunnasta toiseen. Siksi mitään hopealuotia ei ole olemassa, mutta pitkäjänteinen työ kyllä yleensä palkitaan. Tässä muutama vinkki, jotka olen Puumalan kunnanjohtajana oppinut:

Talouden kehitys on maraton, ei yhden vuoden pikajuoksu

Kuntaliiton tilaaman selvityksen mukaan 221 kunnalla asukasluku väheni vuosien 2009 ja 2018 välisenä aikana. Kuitenkin vain 31:llä kunnalla toimintakate (=nettomenot ennen verotuloja, valtionosuuksia ja rahoitustuottoja/-kuluja) oli reaalisesti parantunut tänä ajanjaksona. Eikö kuulostakin kovin erikoiselta? Toki asukkaiden palvelutarpeet voivat ikääntyessä kasvaa, mutta on myös muistettava, että esim. perusopetuksessa oppilasmäärät ovat pienentyneet.

Olennaista on asenne: jos ajattelee, että menojen vähentäminen ja toimintojen järkeistäminen kuuluu vain tasapainottamisohjelman yhteyteen, niin niitä saa kyllä laatia tasaisin väliajoin. Parhaiten pärjää se, joka osaa tehdä järkeviä ratkaisuja silloinkin kun ei ole pakko ja menee hyvin.

Menokasvu ei ole luonnonlaki.

Menojen kasvamiselle löytyy kyllä syynsä, joko paremmat tai huonommat. Päättäjien tehtävä on osata arvioida tarvetta. Pahinta on jos ei edes tiedetä, että minkä vuoksi menot ovat kasvaneet.

Helsingin kaupungilla oli aikoinaan tuottavuustavoite, joka perustui siihen, että menot kasvavat suhteellisesti vähemmän kuin asukasluku. Oli mallista mitä mieltä vaan, niin Helsingin talous on tällä hetkellä erittäin vahva, mikä mahdollistaa vahvan investointitason, maksuttomat terveyskeskuskäynnit ja muutenkin hyvän palvelutason.

Ei ole kunnan rahoja, on vain veronmaksajien rahoja

Pitkäaikainen ruotsalainen demariministeri Gustav Möller totesi aikoinaan:

”Jokainen huonosti käytetty verokruunu on varastamista kansalta”

Kunnat saavat kunnallisverotuloja keskimäärin noin 3500 euroa asukasta kohden. Tällä kaavalla voi suhteuttaa aina kaikki menot: jos kunta käyttää johonkin asiaan 350 000 euroa, tarvitaan keskimäärin 100 kuntalaisen verotulot maksamaan hankinta. Näin ajateltuna kustannukset saavat paljon paremmat mittasuhteet. Aika monen meistä on helpompi ymmärtää ero 10 euron ja 100 euron välillä kuin 200 000 euron ja 300 000 euron välillä.

Olennaista on rahankäytön tuottavuus ja vaikuttavuus: tehdäänkö asioita järkevästi, ja ennen kaikkea tehdäänkö oikeita asioita. Jokainen muutostilanne kannattaa miettiä mahdollisuutena parantaa omaa juoksua.

Valtuusto ei päätä talouden kehittymisestä

Mutta se luo edellytykset glorialle – ja katastrofille. Nokia ilmoitti viime lokakuussa, että sen liikevoitto pienenee selvästi aiemmin ilmoitetusta. Oliko yhtiökokous tehnyt vääriä valintoja? Tuskin.

Yhtiökokouksen tärkein tehtävä on valita yhtiölle riittävän osaava hallitus, joka puolestaan valitsee yhtiölle mahdollisimman hyvän toimivan johdon ja sparraa sitä sekä päättää isoista linjoista. Kuntien osalta elää kuitenkin vahvana illuusio siitä, että niiden taloudellinen pärjääminen ratkaistaan valtuustosalissa. Todellisuudessa valtuusto tosiasiassa päättää hyvin rajatusta määrästä kustannuksista.

Valtuustolla on suurin vastuu ohjata kuntaansa oikealle tielle ja pysymään sillä. Päättäjien tulee puolestaan tarjota viranhaltijoille riittävä selkänoja, tai päättää olla tarjoamatta.

Menot eivät tipu taivaasta

Jokaisen kunnan jokainen kulutettu euro johtaa juurensa yksittäiseen palkkakuittiin, sopimukseen, lakiin tai ostolaskuun. On varsin yleistä, että ihmiset ajattelevat esimerkiksi sote-kulujen olevan lakisääteisiä ja menoja perustellaan ajatuksella ”ihmiset on hoidettava, menoille ei voi mitään”.

Toinen yleinen ajatus on, että menoja voi vähentää vain heikentämällä palveluja tai vähentämällä toimipisteitä. Yhdelläkään yrityksellä ei olisi tällaiseen johtamiseen varaa. Sen sijaan parhaiten menestyvät yritykset pystyvät sopeuttamaan menojaan liikevaihdon siitä kärsimättä.

Tiedä, tai ainakin tiedä joku joka tietää

Kunnan talouden johtaminen ei voi toimia ilman riittävää tietoa. Jos olet päättäjä, vaadi perusteellista, laadukasta ja säännöllistä (mieluiten vielä automatisoitua) talousraportointia. Jos et sellaista pyynnöstä huolimatta saa, niin en suosittele olemaan kovin luottavainen siihen, että kunnan talouttakaan voidaan johtaa menestyksekkäästi.

Älä tyydy vaihtoehdottomuuteen

Vaihtoehdottomuuden tarjoaminen on helpoin tie: saatetaan sanoa, että jokin ratkaisu on pakko tehdä. Vaadi aina päätöksenteon tueksi riittävät ja realistiset vaikutusarvioinnit ja vaihtoehdot.

Asiantuntijatkaan eivät ole aina oikeassa

Hans Roslingin kirjoittamassa kirjassa Faktojen maailma on hyvä esimerkki tästä. Rosling on teettänyt 12 000 ihmiselle 14 eri maassa kyselyn, jossa on 12 kysymystä ja jokaisessa kysymyksessä kolme vaihtoehtoa. Kysymykset koskettavat maailman tilaa ja kehitystä. Arvaamalla jonkin vaihtoehdon valitseva simpanssi vastaisi siis keskimäärin 4 kysymykseen oikein.

12 000 ihmisestä yksikään ei ole osannut vastata kaikkia kysymyksiä oikein. Yksi henkilö tiesi vastauksen 11 kysymykseen. 80 % vastaajista vastasi huonommin kuin simpanssi teoriassa vastaisi. Kysely tehtiin myös 64:lle Nobel-palkitulle. Heistä 8 % tiesi oikean vastauksen, kun kysyttiin rokotettujen lasten osuutta ja vaihtoehtoja oli siis kolme.

Kuuntele asiantuntijoita, mutta muista, että heilläkin on vahvuutensa ja heikkoutensa. Suureen osaan akateemisista loppututkinnoista ei sisälly lainkaan talouden opintoja.

Älä rakastu rakenteisiin, äläkä niiden muuttamiseenkaan

Seiniin, toimintatapoihin, virkoihin tai statussymboleihin ei kannata rakastua, vaan aina kannattaa miettiä kunnan perustarkoitusta: asukkaiden hyvinvointia ja alueen elinvoimaa.

Toisaalta kannattaa myös muistaa suhteuttaa hyödyt, haitat, riskit ja mahdollisuudet toisiinsa. Vähäisen hyödyn takia ei kannata ottaa isoa riskiä. Toisaalta pientä riskiä ei kannata pelätä, jos hyötyjä on odotettavissa. Ja aina kannattaa pysähtyä miettimään, että kannattaisiko kuitenkin tehdä asiat jotenkin toisin kuin on ajateltu.

Investointi ei yleensä ole investointi

Yksi ehkä suurin rakenteellinen ongelma kuntataloudessa on hieman yli 20 vuotta käytössä ollut tapa jakaa tiukasti menot käyttötalouteen ja investointeihin. Suurin ongelma on tässä pitkälti henkinen: monet kuntapäättäjät mieltävät, että investointien tekeminen on tärkeää ja lähtökohtaisesti positiivinen asia.

Ajatusmalli johtunee siitä, että mielikuvissa sekoittuvat yritysten investoinnit ja kuntien ”investoinnit”. Ensin mainitulla tarkoitetaan, sanakirjankin mukaan, kertaluonteista menoa, joka tuo yritykselle tuottoja pidemmällä aikavälillä. Investoinnin tarkoituksena on siis kasvattaa yrityksen liiketulosta.

Jostain syystä samaa sanaa ”investointi” on ryhdytty hyödyntämään myös kuntataloudessa, jolloin investoinnilla tarkoitetaan kertaluonteista menoa, joka kirjataan poistoina kuluksi useampana vuotena. Toisin sanoen sen käyttöaika on vuotta pidempi.

Toki joissain tapauksissa kuntienkin investoinnit voivat tuoda tulevaisuudessa tuottoja: tällaisia voivat olla vaikkapa uudet vesi- tai kaukolämpöverkostot. Lisäksi joihinkin investointeihin voi aiheellisesti tai aiheettomasti liittyä toive uusista veronmaksajista, joista saatavat tulot kattavat toteutettavat investointimenot. Tällainen ajattelu on myös yleensä monella tapaa virheellinen, mutta ei siitä sen enempää tässä kirjoituksessa.

Iso osa kuntien ”investoinnista” on kuitenkin niitä, joissa kunnat rakentavat tai korjaavat palvelurakennuksiaan tai katujaan. Yleistä on, että investoinnit kertamenon lisäksi lisäävät tai betonoivat kuntien käyttötalousmenoja myös tulevaisuudessa. Investoinneissa riskit myös kumuloituvat: väärällä tavalla rakennetusta koulusta tai sairaalasta kun ei käytännössä pääse eroon.

Lopuksi

Tällaiset pohdinnat ovat tuoneet meillä Puumalassa tulosta vuosien saatossa. Kuntapäättäjien ja kuntien virkailijoiden harteilla on tulevina vuosina entistä painavampi taakka. Toivon teille kaikille viisautta, rohkeutta ja onnea tärkeässä työssänne.

Hallituksen perhevapaauudistus ei paranna tasa-arvoa eikä perheiden asemaa

Perhevapaauudistuksen kokonaiskuva on se, että hallitus kiihdyttää velkaantumista, jotta yhä harvempi suomalainen kävisi töissä.

Valtiovarainministeriön ennusteet, Kansainvälinen valuuttarahasto IMF, Euroopan komissio, Talouspolitiikan arviointineuvosto ja jatkuvasti kasvava määrä taloustieteilijöitä arvioivat Suomen julkisen talouden olevan kestämättömällä tasolla. Silti hallitus esitteli sosiaali- ja terveysministeri Anna-Kaisa Pekosen suulla perhevapaauudistuksen, joka lisää julkista alijäämää pahimmillaan yli 100 M€ ja tuhoaa pessimistisimmän arvion mukaan n. 5000 työpaikkaa.

Perhevapaauudistuksessa on hyviäkin asioita, kuten kaikkien perhemuotojen neutraalimpi huomiointi, joustavuuden lisääntyminen ja sukupuolisidonnaisuuksien poistuminen. Ikävä kyllä nämä hyvät puolet jäävät ideologian sumentaman arvuuttelun, aikuisten alentuvan holhoamisen ja suoranaisen fiskaalisen välinpitämättömyyden varjoon.

Perhevapaauudistus ei paranna tasa-arvoa

Perhevapaauudistusta on ajettu ensisijaisesti vetoamalla tasa-arvon ja naisten työmarkkina-aseman parantumiseen. Harmillisesti uudistus nykymuodossaan ei paranna kumpaakaan niistä. Tälle tosiasialle niin ministeri Pekonen, pääministeri Sanna Marin kuin muukin hallitus on puheenvuoroissaan viitannut kintaalla.

Nykyisessä mallissa äidin pitämä maksimi-perhevapaa on 263 arkipäivää, uudessa mallissa 257 arkipäivää (olettaen raskausrahan olevan n. 24 päivää). Ero äideille maksetuissa vapaissa siis on huimat kuusi päivää.

Näin ollen mikään ei muutu: Naiset ovat todennäköisesti jatkossakin yhtä pitkään perhevapaalla ja miehet edelleen nihkeämmin. Edes muutos miesten asenteissa ei automaattisesti johda naisten pidentyviin työuriin, vaan miesten pidentyviin lomiin.

Yksilönvapauksia kunnioittavassa liberaalissa demokratiassa tasa-arvo toteutuu silloin, kun yksilöt voivat valita vapaasti omasta puolestaan. Jos halutaan merkittävää muutosta isien ja äitien käyttämien perhevapaiden suhdelukuun, tapahtuu se korkeintaan yksilöiden vapaiden valintojen seurauksena, ei esivallan pakottamana.

Sama asia joudutaan toteamaan kerta toisensa jälkeen, oli kyseessä sitten ammatinvalinnan sukupuolijakaumat tai mikä tahansa muu lopputulosten tasa-arvoa pakottavien ideologien työkaluksi alistettu tilastokeskiarvo.

Heikko julkinen talous on uhka lasten tulevaisuudelle

Perhevapaauudistusta markkinoitiin myös perheiden ja lasten asemaa parantavana muutoksena. Todellisuudessa kasvava julkisen sektorin alijäämä sekä Euroopan kasvu- ja vakaussopimuksen rajan ylittävä velkaantumisaste ei paranna kenenkään asemaa. Ei varsinkaan niiden lasten ja nuorten, jotka joutuvat tulevaisuudessa siivoamaan epäpätevien nykypoliitikkojen jälkeensä jättämän sotkun. Väitän myös, että uudistuksen seurauksena ne arviolta tuhannet työnsä menettävät perheelliset tuskin näkevät perheensä tai lastensa aseman parantuneen.

Hallituksen välinpitämättömyys julkisen talouden realiteetteja kohtaan on turhauttavaa ja raivostuttavaa. Useat hallituksen edustajat ovat kommentoineet perhevapaauudistuksen hintalappua antamalla ymmärtää, ettei oikealla asialla olevan tarvitse välittää julkisen talouden kestävyydestä tai työllisyysasteesta.

Perhevapaamallin tarkoitus ei ole lisätä työllisyyttä, vaan tasa-arvoa.

Näin totesi ministeri Pekonen ykskantaan STM:n tiedotustilaisuudessa. Myöhemmin hän vielä täsmensi, että uudistuksen maksajiksi on päätetty valjastaa palkansaajat ja työnantajat. Tämän päätöksen vaikutus kansantalouden toimintaan vaikuttaa olevan tiedossa kaikkialla muualla paitsi vasemmistohallituksessa.

Keskusta-puolueen puheenjohtaja ja valtiovarainministeri Katri Kulmuni taas totesi Facebook-kirjoituksessaan:

Kun isät ovat enemmän lastensa kanssa, paranee sitä kautta myös naisten työmarkkina-asema. Tämän vuoksi perhevapaauudistus saa myös maksaa.

Taustalla tuntuu olevan kuvitelma nollasumma-pelistä, jossa miehen työpaikan ajatellaan olevan naiselta pois. Jos Kulmunia on uskominen, on hallitus ostamassa miehiä ulos työelämästä lastemme maksettavaksi jäävällä velalla. Toimintamalli on alati pahentuvan kestävyysvajeen viitekehyksessä käsittämätön.

Julkisen talouden alijäämän ja velkaantumisasteen kasvaessa satojenmiljoonien eurojen roiskiminen sinne tänne työpaikkojen tuhoutumisesta välittämättä on äärimmäisen vastuutonta. Nämä päätökset joudutaan tulevaisuudessa maksamaan hyvinvointipalveluita purkamalla ja repimällä rahat tänään vielä taaperoiässä olevien selkänahoista.

”Tyhmät hallintoalamaiset, kun käyttävät vapauksiaan väärin”

Sen lisäksi, että keskushallinnon tunkeutuminen mikromanageroimaan perheiden arkea on tehotonta, on se myös äärimmäisen alentuvaa ja nöyryyttävää. Se antaa kansalaisille signaalin, että koska te tyhmät hallintoalamaiset ette osaa itse tehdä vallanpitäjää miellyttäviä päätöksiä, täytyy vallanpitäjän tehdä ne puolestanne.

Tämän sanottuani haluan tilastojen valossa osoittaa muutaman sanan erityisesti miehille: Varsinkin vauva-aika menee nopeasti ohi. Todella, todella, nopeasti. Harva vanhempi tuskin arvaa etukäteen, kuinka vauvan tai taaperon kanssa vietetty aika suhdettanne lujittaa. Jos suinkin mahdollista, vanhempainvapaat kannattaa yrittää jakaa mahdollisimman tasaisesti. Ja jos se ei onnistu, ei asiasta kannata tuntea huonoa omaatuntoa — epätäydellisessä maailmassa on toisinaan pakko valita pienimmän haitan tie.

Perhemääräraha antaisi vapautta ja vastuuta

Nyt käsillä oleva perheiden sisäistä päätöksentekoa mikromanageroiva ja työllisyyttä sekä taloutta heikentävä perhevapaamalli edustaa ummehtunutta keskuhallintoajattelua. Esitän tilalle kustannusneutraalia sekä työllisyyttä ja perheiden valinnanvapautta parantavaa mallia, perhemäärärahamallia.

Jos perhevapaita halutaan yhteisistä varoista tukea, tulee tuen seurata lasta. Jokainen syntyvä lapsi siis saisi saman määrärahan, jolla huoltajansa voisivat perhevapaita ostaa. Perhemäärärahan vanhemmat, tai onnettomammissa tapauksissa muut lähihuoltajat, voisivat käyttää millaisissa pätkissä haluavat.

Monet työssäkäyvät vanhemmat ostaisivat itselleen perinteisen mallin mukaan vapaata töistä. Mutta entä, jos pikaisesti työelämään tahtova yksinhuoltaja voisi palkata lapsen hoitajaksi isovanhemman, perhetutun tai vaikka ulkopuolisen lastenhoitajan? Entä, jos haluat siirtyä perhevapaalta töihin vaikka kolmepäiväisen työviikon kautta tai liittää osan vapaista kesälomaasi? Oletko yrittäjä? Ei ongelmaa, määräraha seuraa lasta ja valinnan tekee vanhemmat.

Perhemääräraha mahdollistaisi erilaisissa elämäntilanteissa oleville laajan valinnanvapauden sovittaa työelämä ja perhevapaat yhteen. Tällainen malli toteuttaisi lähtökohtaisesti lapsen etua ja antaisi vanhemmille niin vapautta kuin vastuutakin. Samalla malli olisi helposti sovitettavissa budjettiraamiin ja mahdollistaisi työelämän joustot.

Vastuu perhevapaajärjestelmän kustannuksista ei myöskään kuulu lähtökohtaisesti yrityksille, vaan äänioikeutetuille. Jos äänestäjät haluavat laajennettuja perhevapaita, niin silloin pitää olla valmis työntelemään käsiä omiin taskuihin.

Tuli perhevapaauudistuksesta millainen tahansa, se ei saa tuhota työpaikkoja eikä kasvattaa julkisia menoja.

Liberacast – Libera ja liberalismi vuonna 2020

Onko markkinaliberaalilla ollenkaan sydäntä? Kuka oikeasti ajaa köyhän ja vähäosaisen asiaa? Onko puolueiden politiikassa mitään liberaalia? Näihin kysymyksiin saadaan vastaus jälleen henkiin herätellyssä podcastissa.

Tässä lämmittelyjaksossa sisältöjohtajamme Tere Sammallahti ja toiminnanjohtaja Lasse Pipinen pohtivat liberalismia, purkavat siitä rakennettuja myyttejä, käyvät läpi Liberan vuoden 2020 suunnitelmia ja piiskaavat eduskuntapuolueita kohti liberaalimpaa ajattelua.

Minimipalkka rankaisee heikoimmassa asemassa olevia työttömyydellä

Minimipalkka, oli se sitten lakiin tai työehtosopimukseen kirjattu, estää erityisesti yhteiskuntamme heikoimmassa asemassa olevia työllistymästä.

Viime päivinä kiihtyneessä työmarkkinakeskustelussa on pohdittu myös sitä, miten minimipalkasta pitäisi säätää. Nämä pohdinnat ovat suomalaisessa työmarkkinatodellisuudessa toki reaaalipoliittisesti järkeviä. Työmarkkinoiden toiminnan, työpaikkojen syntymisen ja työttömien kannalta minimipalkka on kuitenkin yksi huonoimmista keksinnoistä.

Esimerkiksi voimme ottaa vaikkapa lievästi kehitysvammaisen opiskelijan tai osatyökykyisen pitkäaikaistyöttömän. Jos mahdollinen työnantaja ei voi varmistua työntekijän tuottavan vähintään minimipalkan verran arvoa yritykselle, ei rekrytointi ole taloudellisesti hyväksyttävissä. Jos työntekijällä kuitenkin on mahdollisuus neuvotella palkkansa ilman minimipalkan asettamaa kynnystä, niin yrittäjäriski pienenee ja rekrytointi saadaan taloudellisesti kannattavaksi.

Työmarkkinoille pyrkivä työntekijä saa kipeästi kaipaamaansa työkokemusta, jota tarvitaan parempipalkkaisten töiden hakemiseksi. Työn tuomat arkirutiinit ja sosiaaliset kontaktit ovat paras suoja syrjäytymistä vastaan. Työstä saa myös roppakaupalla omanarvontuntoa – harva meistä haluaa elää muiden almuilla.

Nykyisessä järjestelmässämme molempien esimerkkihenkilöiden työllistymisen mahdollisuus on minimaalinen. Sen todistaa mm. Suomen 30 000 kehitysvammaista, joista Kehitysvammaliiton mukaan palkkatyössä on vain n. 600. Tiukat työehdot minimipalkkoineen estävät tuhansia vammaisia pääsemästä palkkatyön suomien arkirutiinien syrjään kiinni. Sama koskee muitakin työmarkkinoiden marginaaliryhmiä.

Minimipalkka syrjäyttää vähäosaiset

Minimipalkasta kärsivätkin eniten nuoret ja kokemattomat, maahanmuuttajat ja huonosti koulutetut, pitkäaikaissairaat, vammaiset, työhalukkaat vanhukset, pitkäaikaistyöttömät sekä muut heikosti työllistyvät ryhmät. He, joiden työn tuottavuus ei ainakaan vielä yllä minimipalkan tasolle, suljetaan tahallisesti ulos työmarkkinoilta. Monien kohdalla tämä johtaa jatkuvaan pitkäaikaistyöttömyyteen sekä syrjäytymiseen lieveilmiöineen.

Minimipalkka on sanalla sanottuna epäinhimillinen mekanismi, koska se syrjäyttää heikompiosaiset yhteiskunnasta. Paradoksaalisesti minimipalkkaa ja jopa sen korottamista kannattaa tiukimmin se poliittinen klikki, joka tykkää juhlapuheissaan esiintyä olevansa heikoimmassa asemassa olevien suomalaisten asialla.

Jos AY-liike ja vasemmistopoliitikot haluavat aidosti parantaa työttömien ja vähäosaisten arkea, niiden on syytä vaatia työmarkkinasääntelyn keventämistä ja minimipalkkasäännösten purkamista.

Jos ja kun pienelläkin palkalla työllistyvän suomalaisen perusturvan taso halutaan turvata, voidaan asia hoitaa esimerkiksi Liberan esittämällä perustili-mallilla. Sen myötä työn vastaanottamisesta voidaan tehdä aina työntekijälle taloudellisesti kannattavaa. Joka tapauksessa työmarkkinoiden toimivuuden kannalta minimipalkoista tulisi luopua.

Tieturva-monopoli – Väyläviraston tietokannasta kansalaisjärjestön tuloautomaatiksi

Väylävirasto on luovuttanut Suomen Pelastusalan Keskusjärjestö ry:lle miljoonien eurojen arvoisen monopolin Tieturva-koulutusten ja niiden oheistuotteiden myyjänä. Viimeaikaisten tapahtumien perusteella hämärästi kilpailutetun palvelutoiminnan järjestäjällä, SPEK:lla, on Väyläviraston siunaus olla välittämättä asiakaspalvelusta, kuluttajan tietosuojasta tai edes kilpailulainsäädännöstä.

Yleisten teiden ylläpidosta vastaava Väylävirasto eli Väylä (Ent. Liikennevirasto) toimii Liikenne- ja viestintäministeriön alaisuudessa. Virastona se edellyttää yleisiä tietä rakentavien urakoitsijoiden suorittavan Tieturva-koulutuksen, jolla varmistetaan työntekijöiden perehtyneisyys työympäristön vaaroihin. Suomen Pelastusalan Keskusjärjestö ry SPEK on pelastus- ja turvallisuusalalla vaikuttava yleishyödyllinen kansalaisjärjestö.

SPEK:n ja Väylän vanha monopolipeli

Tieturva-koulutusten järjestämisestä on kirjattu Väylän ja SPEK:n väliseen sopimukseen, joka on ollut voimassa vuodesta 2012 lähtien. Sopimuksessa SPEK:lle on kirjattu kattavasti velvollisuuksia: Kurssinjohtajien, koulutettujen, kurssien ja koulutusorganisaatioiden tietojen tallentaminen omistamaansa Tieturva -tietokantaan, Tieturva -korttien painotilaukset, sekä asiakaspalautteiden käsittely ja välittäminen toimikunnalle.

Vastineeksi SPEK on saanut yksinoikeuden myydä tieturva-kortteja, kurssijohtajakoulutuksia, seminaareja ja muita materiaaleja, joiden myyntituotot kattavat moninkertaisesti sopimukseen sisältyvät vaatimukset. Maaliskuussa 2016 Tieturva-koulutettuja oli julkisten tietojen mukaan lähes 300 000. Jokainen heistä on ostanut SPEK:n yksinoikeudella myymiä tuotteita viranomaisen, eli Väylän, vaatimuksesta.

Tieturva-koulutuksen hämärä kilpailutus

Vuonna 2018 Väylä ilmoitti siirtävänsä Tieturva 1 -koulutuksen vain verkossa suoritettavaksi. Tuolloin ainakin kaksi yritystä ilmoitti kiinnostuksensa osallistua tarjouskilpailuun.

Lähetin Väylään kyselyn kilpailutuksen tilanteesta, koska sitä ei 2019 alkuun mennessä oltu järjestetty. Vastauksessa hankinta ilmoitettiin toteutetun suorahankintana, koska “työn toteuttajalla on aiempaa Tieturva-materiaalinpäivittämisosaamista. Näin toimimalla päivitystyön hankintahinta on tilaajalle edullisempi”. Melkoinen olettama, koska edullisinta hankintahintaa ei voi selvittää kuin kilpailuttamalla!

Väyläviraston vastauksesta käy myös ilmi tällaiseen julkiseen palveluostamiseen liittyvä dilemma. Hankinnan kokonaissumma alittaa hankintalain 60 000 euron kynnysrajan, koska Väylän ja SPEK:n välillä ei liiku rahaa. Viraston mandaatilla myönnetty palvelutuotantomonopoli on kuitenkin tuottajalle miljoonien eurojen arvoinen. Tällaisia virastojen ja kansalaisjärjestöjen välisiä menettelyitä on Suomessa useita muitakin, niistä lisää joskus toiste.

Viime hetkellä järjestetty pikakilpailutus

Väylä kuitenkin julkaisi 24.10.2019 Tieturva 1 -verkkokoulutusjärjestelmän kilpailutuksen. Ajoitus hämmensi, koska alkuperäisen ilmoituksen mukaan järjestelmän toteutuksen piti tapahtua vuoden 2019 loppuun mennessä. Viime hetkellä järjestetty kilpailutus oli voimassa vain kaksi viikkoa 08.11.2019 asti.

Kilpailutusasiakirjoihin tutustuminen toi mukanaan yllätyksiä. Mukana oli esimerkiksi vaatimus tietojen siirtämistä SPEK:in ylläpitämään Tieturva-rekisteriin. Herää kysymys, miksi kansalaisjärjestö hallinnoi valtionhallinnon koulutustietokantoja?

Monet muutkin kilpailutuksen vaatimukset olivat sellaiset, ettei niitä voi kohtuullisin kustannuksin tuottaa, ellei käytä valmiiksi tiettyjä tietojenkäsittelyjärjestelmiä. Mm. vaatimukset järjestelmän Moodle -pohjaisuudesta sekä vaatimukset käytön aikaisesta tuen saatavuudesta nostivat tarjousten hintaa niin, että kolme kilpailutuksen toimijaa päätti vetäytyä tarjouskilpailusta

Edellä mainitun johdosta herää epäilys, että haluttu palveluntuottaja oli jo tiedossa. Enää tarvitsi räätälöidä kilpailutuksen vaatimukset niin, että vain yksi toimija pystyisi ne täyttämään. Mainittakoon, että julkisessa kilpailutuksesta saa valita vain toimijan, joka täyttää kaikki kilpailutuksen kriteerit. Eli ne tarjoukset, jotka eivät vaadittuja kriteereitä täytä, jätetään joka tapauksessa käsittelemättä.

Uusi Tieturva-nettijärjestelmä rikkoo kilpailutussopimusta ja tietosuoja-asetuksia

19.12.2019 Väylä julkaisi tiedotteen Tieturva 1 -koulutusten siirtymisestä kokonaan verkkokoulutuksiin 02.01.2020 alkaen. Julkaisupäivänä havaittiin, ettei palvelun etu– tai rekisteröitymissivulla ole tietoja palvelun omistajasta eikä se täytä GDPR:n vaatimuksia. Nettisivuilta ei saanut tietoa, mistä palvelusta on kyse tai mikä toimija palvelun omistaa. Yksi kilpailutuksen vaatimus oli kattava käytön tuki, mutta uudella sivustolla ei ollut edes tuen yhteystietoja.

Puutteista ilmoitettiin heti Väylälle, mutta korjaavia toimia ei tapahtunut. Siksi puutteista ilmoitettiin myös Liikenne- ja viestintäministeriöön, jotta epäselvä palvelu suljetaan lain edellyttämien korjausta valmistumiseen asti. Sivusto suljettiin vain päivä julkaisun jälkeen, 03.01.2020. Kilpailutusasiakirjoissa edellytettiin toteutusaikataulussa pysymistä sanktioiden uhalla.

Väylä tiedotti ilmoituksen tehneelle sekä Tietosuojavaltuutetun toimistoon, että “Valitettavasti Väyläviraston Tieturvakoulutuksia ja –korttia koskevaa tietosuojaselostetta ei vielä oltu ehditty lisätä uudelle alustalle 2.1.2020”. Lisäksi rekisteriseloste luvattiin toimittaa jo aikaisemmin rekisteröityneille käyttäjille.

Selitys vaikuttaa epäuskottavalta

Tietosuojaseloste ilmestyi palveluun vasta 10.01.2010 ja oli päivätty samalle päivälle. Tämä viittaa siihen, ettei lain vaatima dokumentaatio ollut alunperin valmiina julkaisupäivänä.

Verkkosivusto avautui jälleen 10.01.2010. Annetusta lupauksesta huolimatta rekisteriselostetta ei lähetetty ainakaan kaikille aiemmin rekisteröityneille. Tarkistimme myös palveluun lisätyn tietosuojaselosteen, mutta tarjouskilpailun kriteerinä aikaisemmin mainitusta tukipalvelusta ei löytynyt tietoja.

Mitä Tieturva-koulutus oikeasti pitää sisällään, kuka tietää?

Uuteen Tieturva 1 -koulutukseen liittyy iso periaatteellinen ongelma: Koulutuksen sisältöä ole julkisesti määritelty. Tämä on merkittävä ongelma sekä viranomaisen tekemien kilpailutusten avoimuuden, että työntekijöitään kouluttavien yritysten oikeusturvan suhteen.

Myös Aluehallintavirasto edellyttää, että turvallisuuskoulutusten sisällön tulee olla tunnettua ja sen on oltava työhön soveltuvaa. Ilman julkista tietoa koulutuksen kriteereistä koulutuksen suorittaneet urakoitsijat eivät voi uskottavasti osoittaa viranomaiselle vaadittua tiellä työskentelyn turvallisuusasioihin perehtyneisyyttä. Koulutuksen suorittamisesta saatu todistus kun sisältää vain suorittajan ja koulutuksen nimen sekä päivämäärän.

Viranomaistietokannasta kansalaisjärjestön hallitsemaksi monopoliksi

Miten viranomainen voi ilman asianmukaista kilpailutusta luovuttaa viranomaisrekisterin ylläpidon sekä viranomaisen vaatiman koulutuksen oheisliiketoimintoineen yksinoikeudella kansalaisjärjestölle? Eikö viranomaisen tarvitse valvoa ostamiensa palveluiden laatua, soveltaa sopimusten sanktioita tai lakiin kirjattuja tietosuojavaatimuksia? Miten aatteellinen yhdistys pystyy yhdistyslain puitteissa tuottamaan tällaisia palveluita tai ylläpitämään viranomaisrekisteriä?

Väylän vastineissa todetaan: “Koska sopijapuolten välillä ei liiku rahaa, ei kysymyksessä ole palveluita koskeva hankintasopimus”. Toteamus kuulostaa aika lavealta tulkinnalta menettelytavoista tapauksessa, jossa viranomainen rakentaa kansalaisjärjestölle palvelutoimintamonopolin. Vaikka kilpailutuslain rajaa ei ylitetä, on liiketoiminnan reaalinen arvo ollut miljoonia euroja.

Koulutusten sisällön on oltava avointa

Mikään ei estä Tieturva -koulutusten vapaata ja avointa kilpailuttamista. Väylä:llä on työturvallisuuskoulutusten suositelluista vähimmäissisällöistä avoin linjaus, mutta juuri Tieturva -koulutuksista on luotu monopoli. Miksi vapaata ja avointa linjaa ei toteuteta myös Tieturva-koulutuksen toteutuksessa?

Tieturva 1 -koulutus on edelleen kytketty vahvasti SPEK:iin ja näyttää siltä, että tavoitteena on saada kaikki ilmaisen koulutuksen suorittaneet ostamaan koulutustodistus SPEK:ltä. Tätä olettamaa tukee myös se, että Väylä ja SPEK pyrkivät pyyntöihin annettujen vastausten perusteella estämään henkilön suoritustiedon siirtämisen toiseen järjestelmään henkilön itse sitä vaatiessa. Linjaus on erikoinen, koska esimerkiksi Traficom:lla on prosessi ajokorttitietojen siirtämiseen. Toki, tiedon siirtäminen ja käsittely eri rajapintojen yli tekisi SPEK:n myymistä Tieturvakorteista osin tarpeettomia.

Tieturva 1 -uudistuksen osalta voidaan todeta jo nyt, ettei kaikki mennyt putkeen. Kaikkea voidaan korjata, mutta tässä on jo rakenteissa niin paljon väärää, korjaaminen ei riitä. Ehkä olisi parempi purkaa vanha malli ja rakentaa koko järjestelmä uudestaan.

Ei yksittäistapaus vaan maan tapa

Tämä on esimerkki yhdestä viraston ja yhdistyksen ylläpitämästä kilpailulta suljetusta liiketoiminnasta. Monien muidenkin yhdistysten harjoittamaan liiketoimintaan kytkeytyvät turvakorttijärjestelmät ovat oma tarinansa, joissa haasteet ovat hieman erilaista, mutta kuluttajalle aiheutunut haitta jopa paljon suurempi.

Suljettujen järjestelmien ja mikromonopolien sijaan Suomi tarvitsee avoimuutta ja vastuullista vapautta myös viranomaisten vaatimien turvallisuuskoulutusten toimintaan. Toiminnan avoimuuden vaatimus ja kehittämisen paine tulee myös yhteiskunnan korkeimmilta päättäjiltä, kuten Valtioneuvoston sivuilla todetaan: “Tavoitteena on suotuisan toimintaympäristön luominen digitaalisille palveluille ja uusille liiketoimintamalleille.

Digitalisaatio on päivän sana. Sen avulla voidaan tehdä taskuissa kuljetettavat muovikortit ja todistukset tarpeettomaksi. Samalla voidaan varmistaa avoin kilpailu palvelutuotannossa sekä helpompi viranomaisten vaatimien koulutussisältöjen ajantasaisuus ja tarpeellisuus. Tätä kehityksen suuntaa ei saisi viranomaisten toimesta hankaloittaa.

Firenzeläinen renessanssin ajan filosofi ja valtiomies Niccolò di Bernardo dei Machiavelli (3. toukokuuta 1469 – 21. kesäkuuta 1527) kirjoitti viisaasti keski- ja uuden ajan taitteessa kirjoittamassaan Ruhtinas-kirjassa:

”Täytyy muistaa, että ei ole mitään vaikeampaa suunnitella, ei epävarmempaa aikaansaada, ei vaarallisempaa johtaa kuin asioiden uuden järjestyksen luominen. Aloitteentekijä saa kokea vihamielisyyden niiden taholta, jotka hyötyvät vanhojen instituutioiden säilyttämisestä, ja vain haaleita puolustajia niiden joukosta, jotka hyötyvät uusista instituutioista.”

Kyläkauppatuki on myöhässä, kyläkauppoja ei voi enää pelastaa

Vuonna 2020 kyläkauppatukea myönnettiin 80:lle kaupalle, yhteensä hieman vajaa miljoona euroa. Tuen tarkoituksena on parantaa syrjäseutujen elinvoimaisuutta, mutta yritys on tuomittu epäonnistumaan. Kauppaa ilman asiakkaita ei kuitenkaan voi pelastaa tulonsiirroilla. Kyläkauppojen aika on ohi.

Helsingin Sanomat julkaisi kyläkauppoja käsittelevän artikkelin, joka piirtää jälleen yhden synkän kuvan tyhjenevästä maaseudusta. Kuolevalla kylällä asuvat ovat pääosin eläkeikäisiä ja heistäkin iso osa matkaa parinkymmenen kilometrin päähän parempien palveluiden äärelle.

Ajatus kyläkauppojen pelastamisesta ja syrjäseutujen palveluiden turvaamisesta on kaunis ja tietysti arvokas tukien saajille itselleen. Kenties myös niille kesäsesongin asiakkaille, joille kyläkaupan häviäminen mökkikunnan kirkonkylältä ei ole niin iso harmi, että tekisivät kuluttamisellaan liikkeen toiminnasta kannattavaa. Kyläkauppatuki on kuitenkin pois veronmaksajilta ja kannattavasta liiketoiminnasta, aivan kuten muukin tyhjenevien syrjäseutujen tekohengittämiseen ajetut tulonsiirrot.

HS:n artikkelissa todetaan, että vuosituhannen alussa kyläkauppoja oli n. 700, vuonna 2017 enää 241. Valtioneuvoston arvion mukaan n. 30 kyläkauppaa lopettaa toimintansa joka vuosi.

Tuomio on selvä: Kun asiakkaat muuttavat kohti kasvukeskuksia, ei syrjäseutujen liiketoiminnalle ole kysyntää. Ainoa oikea johtopäätös on, että ainakaan juuri noihin paikkoihin yhteisiä verorahoja ei pitäisi ohjata. Aluepolitiikan ja siltarumpujen maassa tämä kuitenkin toimii erityisesti Keskusta-puolueen poliitikoille signaalina siitä, että kuivahtaneeseen kankkulan kaivoon pitää kaataa lisää rahaa.

Tulonsiirto veronmaksajalta syrjäseuduilla jatkuvasti heikkenevän liiketoiminnan tekohengittämiseksi on väärin. Se heikentää verovelvollisten ostovoimaa, muttei tee kuolevasta liiketoiminnasta kannattavaa. Juurisyy kyläkauppojen ongelmiin kun on asiakkaiden ja sitä myöten liiketoimintaedellytysten puutteessa.

Kyläkaupoilla, kuten millä tahansa heikosti kannattavalla yritystoiminnalla, on todellisuudessa vain kaksi pitkälle kantavaa vaihtoehtoa: Joko parantaa tuottavuutta tai minimoida tappiot ja lopettaa. Kyläkaupan kaltaisessa yrityksessä keinot tuottavuuden nostamiseen yritystoiminnan elvyttävälle tasolle ovat kuitenkin käytännössä olemattomat.

Maaseudun tyhjentyessä suurin osa kyläkaupoista ei voi välttää vääjäämätöntä. Kauppa-autot ja kyläkaupat nostavat minunkin mielessäni nostalgisia muistikuvia, kuten myös lankapuhelimet, neonvärit ja lasiset limsapullot. Mutta maailma menee eteenpäin, eikä jää odottamaan ketään meistä. Se tosiasia on kyläkauppojenkin kohdalla jo aika myöntää.

Vain rikas voi paeta perintöveroa

Perintö- ja lahjaveron voi välttää verrattain helposti, mutta niin pystyvät yleensä tekemään vain erittäin varakkaat. Köyhempi kansanosa  ei voi suunnitella verojaan ja näin ollen perintö- ja lahjavero kasvattaa varallisuuseroja entisestään.

Kuinka vältät perintöveron?

Perintö- ja lahjaverotus on kansainvälisesti poistumassa oleva veromuoto. Näin ollen Suomen perintö- ja lahjavero on monissa tilanteissa varsin helppoa välttää. Perinnön tai lahjan antajan sekä saajan täytyy asua varallisuuden siirtymisajankohtana maassa, jossa ei ole ­perintö- ja lahjaverotusta.

Suomen kannalta erityisen ongelmallista on, että lähinaapureissamme Ruotsissa, Norjassa ja Virossa ei ole enää perintö- ja lahjaveroa. Asuinpaikan pysyvä tai väliaikainen muuttaminen on verrattain helppoa, mutta käytännössä mahdollinen verosuunnittelumuoto vain varakkaille verovelvollisille. Sellainen vero, joka luo varakkaille merkittävän kannustimen muuttaa pois Suomesta, on huono vero. Samalla se on myös epäoikeudenmukainen vero, koska sen välttäminen ei ole mahdollista pieni- ja keskituloisille suomalaisilla.

Perintö- ja lahjaverotusta puolustetaan nimenomaisesti varallisuuserojen kaventamisella. Tavoitetta voi kyseenalaistaa jo senkin takia, että Suomi on yksi maailman pienimpien tulo- ja varallisuuserojen maa. Tämän tavoitteen toteuttaminen on vaikeaa kansainvälisessä ja avoimessa taloudessa, jossa monet muut maat eivät verota perintöjä ja lahjoja. Tällöin uhkana on, että verot jäävät ensisijaisesti keskiluokan, ns. tavallisten kansalaisten maksettaviksi.

Perintövero kasvattaa varallisuuseroja

Myös väite perintö- ja lahjaveron varallisuuseroja pienentävästä vaikutuksesta saattaa olla heikommalla pohjalla kuin aikaisemmin on ajateltu. Uppsalan yliopiston tutkijat julkaisivat vuonna 2016 keskustelualoitteen otsikolla Inheritance and Wealth Inequality: Evidence from Population Register. Vaikka kyseessä on ns. keskustelualoite, on siinä esitetyn tutkimusdatan otoskoko poikkeuksellisen suuri. Tarkastelu kattoi 160 000 vuosina 2002–2004 perintöä jättänyttä ja 470 000 heidät perinyttä ruotsalaista.

Tutkimuksen johtopäätösten mukaan perintö- ja lahjavero aiheuttaa suhteellisesti isomman hyvinvointitappion pieni- ja keskituloisille perijöille kuin jo taloudellisesti riippumattomille tai erittäin varakkaille perijöille. Perintö- ja lahjaverolla ei ole merkittävää vaikutusta jo ennestään varakkaiden elintasoon. Vähävaraisen perijän perinnön verottaminen taas alentaa merkittävästi hänen mahdollisuuksiaan parantaa elintasoaan.

Toinen johtopäätös oli se, että perintö- ja lahjavero ei itsessään vähennä varallisuuseroja, toisin kuin yleisesti on ajateltu. Tutkimuksessa varallisuuseroja mittaava gini-kerroin laski ~5–10 % perintö- ja lahjaveron poiston seurauksena. Yhtenä selityksenä arveltiin olevan sen, että isommat perinnöt jakautuvat useammalle perijälle. Toisekseen tutkijat arvelivat, että veromuodon poisto vapautti suhteellisesti enemmän pääomia vähävaraisemmille perijöille, verrattuna heidän alkuperäiseen omaisuuteensa.

Yksi selitys varallisuuserojen pienentymiselle voi olla myös se, että Ruotsissakin varakkaat pystyivät keventämään verotaakkaansa verosuunnittelulla siinä, missä vähävaraisemmat ovat maksaneet perintö- ja lahjaverot täysimääräisinä. Toisaalta varakkaampien perimä varallisuus voi soveltua erilaisten verohuojennusten piiriin. Aivan, kuten Suomessakin tällä hetkellä tapahtuu.

Ja kun veroja maksetaan vähemmän, kansalaiset luonnollisesti vaurastuvat. Tämän tutkimuksen mukaan erityisesti alimpien varallisuusdesiilien todennäköisyys siirtyä seuraavaan ylempään desiiliin kasvoi.

Aineiston perusteella ei vielä saada laskettua tarkkoja arvioita sille, miten perintö- ja lahjaverosta luopuminen vaikuttaisi Suomessa. Lisää täsmentävää tutkimusta aiheesta varmasti tarvitaan syy-seuraus suhteiden ymmärtämiseksi. Silti tämä tutkimus antaa vahvoja ja verrattain johdonmukaisia viitteitä siitä, että perintö- ja lahjavero itsessään kasvattaa varallisuuseroja, toisin kuin veropoliittisessa keskustelussa yleensä esitetään.

Perintöveron poisto on suomalaisten mahdollisuus vaurastua

Niin veropolitiikan realiteetit kuin perintö- ja lahjaveron tutkimuskin viittaa siihen, että kyseinen veromuoto olisi syytä poistaa pikaisesti. Se estää erityisesti vähävaraisia suomalaisia vaurastumasta, aiheuttaa heille hyvinvointitappioita ja johtaa kasvaviin varallisuuseroihin. Perintö- ja lahjaveron poisto antaisi kaikille suomalaisille paremmat mahdollisuudet vaurastua. Poiston ainoa huono puoli on se, että joudumme yhteiskuntana tarkastelemaan uudelleen luutuneita käsityksiämme veropolitiikan lainalaisuuksista.

Taksin takapenkilläkin katse kannattaa siirtää peruutuspeilistä tulevaisuuteen

13.12. julkaistussa Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa pohdittiin taannoisen taksilain uudistamisen vaikutuksia. Teemallisesti teksti sivusi edellistä taksilaki-pääkirjoitusta, jossa vastuu kuskien välisestä nyrkkitappelusta ulkoistettiin lakiuudistukselle.

Kirjoituksessa todetaan, että uudistuksesta on kuulunut valituksia niin asiakkailta kuin kuljettajiltakin. Tietysti on. Olisikin erikoista, jos 5,5 miljoonan asukkaan maassa kukaan ei kipuilisi rakennemuutosten edessä. Julkisessa keskustelussa on kuitenkin päässyt unohtumaan, että uudistus on tehnyt paljon hyvää ja sitä myös kehutaan laajasti.

Taksilain uudistuksen myötä taksilupien määrä on kasvanut merkittävästi, autoja on paremmin tarjolla, kuluttajalla on parempi mahdollisuus kilpailuttaa kyytejä ja sovelluspohjaiset palvelut pääsivät takaisin markkinoille. Ruuhka-aikaan kyydit ovat kalliimpia, hiljaisina aikoina halvempia ja kuskeilla enemmän valtaa reagoida jatkuvasti muuttuvaan kysyntään. Markkina siis toimii vapaammin ja kysyntä sekä tarjonta kohtaavat paremmin, aivan kuten olisi aina pitänyt ollakin.

Kirjoittaja myös viittasi erittelemättä jääneeseen tilastoon, jonka mukaan taksin kuluttajahinnat eivät lupauksista huolimatta ole laskeneet. Tämä voi olla, tai olla olematta, koko totuus. Tilastokeskuksen keräämän taksiliikenteen kustannusindeksin dataan on tutkimuspaikasta riippuen saattanut valikoitua vain suurimmilta taksiyrityksiltä tehtyjä testiostoja. Jos sovelluspohjaiset ja muut halvat uudet vaihtoehdot jätetään vertailusta pois, heikkenee tilaston luotettavuus merkittävästi.

Toisaalta, taksiuudistuksen myötä nousseet taksimatkojen hinnat eivät todista uudistuksen olleen  huono. Se vain tarkoittaisi, että aikaisempi sääntely pakotti kuskit tekemään työtään alihinnalla ja nyt markkinan hiljalleen normalisoituessa kuskit saavat työstään käyvän markkinahinnan. Näin toimii markkinatalous ja hyvä niin.

HS:n pääkirjoitus vaatii nykyistä hallitusta korjaamaan taksilain, muttei erittele, mikä uudessa laissa mahtaa olla vikana? Kaipaako joku todella taksitolpan halaamista? Puhelinkeskuksissa ja räntäsateessa jonottamiseen sidottua kyytipalvelua? Kyytipulasta huolimatta asetettua taksilupakiintiötä? Taksilaissa voi olla hienosäädettävää esimerkiksi syrjäseutujen palvelutarjonnan parantamiseksi. Mutta sitäkään ongelmaa ei kannata yrittää korjata keskussääntelyyn palaamalla, vaan verotusta ja sääntelyä entisestään vähentämällä. Mitä paremmat työnteon kannustimet ovat, sen hanakammin ihmiset tilaisuuteen tarttuvat.

Kirjoittajan loppukaneetista on kuitenkin helppoa olla samaa mieltä — taksin kyytiin astuessa hinta kannattaa selvittää, ettei perillä odota ikävää yllätystä. Niin myös esimerkiksi parturissa, ruokakaupassa, elektroniikkaliikkeessä ja autokaupassa on hyvä tarkastaa tuotteen hinta ennen ostopäätöksen tekemistä.

Suomalaiset näkevät kilpailun tuomat edut aina palveluita tai tavaroita ostaessaan. Moni käyttää pitkiäkin aikoja vertaillakseen esimerkiksi joululahjojen hintoja tavaratalojen välillä. Jotkut kilpailuttavat ostoksensa Kiinaa myöten. Joukkoliikenteen suhteen kukaan ei enää kaipaa vuosituhannen taitteeseen ja aikaan ennen halpalento- ja halpabussiyhtiöitä. Niiden markkinoille tuoma kilpailu pakotti kartellitoimijat lopettamaan asiakkaiden vedättämisen. Miksi siis taksimarkkinan vapautuminen aiheuttaa nyt niin paljon harmistusta?

Uskallan väittää, että bussi- ja lentoliikenteen esimerkkiä seuraten, viiden vuoden päästä kukaan ei enää halua palata keskushallittuun taksimarkkinaan.

Kasvukivut ovat normaali osa aikuistumista. Nyt valtiovallan tiukasta syleilystä vapauteen päästetty taksimarkkina kypsyy ja löytää pian uusia liiketoimintamahdollisuuksia. Silloin kasvukivut helpottavat ja vanhaan palaaminen alkaa tuntua nololta ajatukselta. Peruutuspeiliin katsomisen sijaan taksialalla onkin nyt ennen näkemätön mahdollisuus hyödyntää avautuvaa markkinaa ja kasvattaa liiketoimintaansa. Kekseliäimmät rikastuvat, jääräpäisimmät jäävät räntäsateeseen jonottamaan.

Kenen joukoissa hallitus seisoo työmarkkina­kiistoissa?

Postin toteuttaessa postilain velvoittamia ja yhtiön hallituksen päättämiä tehtäviä, ei maan hallituksen uskoisi ajavan yhtiötä takapenkiltä ja heittävän sieltä vielä kapuloita rattaisiin. Taannoisten tapahtumien jälkeen on syytä kysyä, kenen etua hallitus toiminnallaan on ajanut?

Postikriisin alkaessa ainakin omistajaohjausministeri Sirpa Paatero, opetusministeri Li Andersson ja kansanedustaja Paavo Arhinmäki toruivat Postin johtoa “rikkureiden” käytöstä. Terminä “rikkuri” on vanhaa AY-slangia ja tarkoittaa ihmistä, joka mieluummin tekee töitä kuin aiheuttaa haittaa työnantajalleen esimerkiksi osallistumalla tuki- tai poliittisiin lakkoihin. Hallituksen AY-aktiiveja ei hidastanut edes tieto siitä, että kyseiset ”rikkurit” paljastuivat vuokratuiksi sesonkiapulaisiksi.

Epäilyksiä herätti myös pääministerin ja omistajaohjausministerin alati muuttuvat tarinat siitä, onko Postin liikkenluovutuksesta ja TES:n vaihtamisesta ilmoitettu omistajaohjaajalle asianmukaisesti.

Ministeri Paatero väitti vuoroin, ettei ole informoitu ja on informoitu. Seuraavaksi pääministeri Antti Rinne tiesi, että hallitusta on informoitu jo keväällä. Pari päivää myöhemmin Rinne kuitenkin kertoi haastattelutunnillaan, ettei Paatero ollut tiennyt. Seuraavaksi Paatero myönsi Ylen A-studiossa, että päivämäärä oli sittenkin ilmoitettu asianmukaisesti ja hyvissä ajoin.

Alusta lähtien oli ilmiselvää, että Posti on tehnyt asianmukaisen ilmoituksen. Tiukasti ammattiliittojen kainalossa olevilta ministereiltä olisi tulevan uransa kannalta epäviisasta olla huomioimatta ilmoitusta työehtojen heikentämisestä. Niinpä jos ilmoitusta ei olisi tehty, polttopisteessä olevat ministerit olisivat varmasti pesseet kätensä sotkusta ja työntäneet Postin vastuuhenkilöt välittömästi AY-bussin alle.

Nähtäväksi jää, onko hallitus piilotellut totuutta tarkoituksellisesti vai jostain muusta syystä? On vaikeaa uskoa, että valtavan avustajalauman palkanneessa hallituksessa kukaan ei huomannut erittäin tärkeitä päivämääriä. En myöskään haluaisi uskoa, että erilaisten etujärjestöjen kuristusotteessa olevat puolueet ajaisivat aivan näin röyhkeästi ulkoparlamentaaristen toimijoiden etua.

Vaakaa eturyhmäsuhmuroinnin suuntaan kallistaa pääministeri Antti Rinteen lausunto, jonka mukaaan hallitus aikoo rajoittaa kieltää työehtojen kilpailuttamisen Suomesta. Entisen AY-johtajan uhotessa yhdistysmisvapauden rajoituksilla, kuului kabineteista samalla huhuja omistajaohjaajan asettuneen avoimesti valtionyhtiötä vastaan tukemalla ammattiliittojen asiaa.

Samoin opetusministeri Andersson kertoi lakon loputtua hallituksen omistajaohjauslinjan olleen looginen — AY-liittojen linjaa mukaillen hallitus on aktiivisesti estänyt Postia parantamasta liiketoimintaedellytyksiään ja suorittamasta valtion sille määräämää tehtävää.

Huhut ovat tämän kohun aikana vahvistuneet pikavauhtia. Helsingin Sanomat uutisoi keskiviikkona nähneensä kiistaan liittyvää sähköpostivaihtoa. Vastoin aikaisempaa tietoa, pääministeri onkin ollut kokoamassa kiistaa ratkonutta selvitysryhmää. Paateron todistuksen mukaan pääministeri oli tuolloin toteuttanut “PAU:n ja Postin tahtoa”. Jälkikäteen tosin kävi ilmi, että Posti ei ollut ryhmän kokoonpanoon yhtä tyytyväinen kuin pääministeri tai työntekijöiden edustaja PAU. Jälleen herää kysymys, ottaako pääministeri vaalirahoittajiltaan tai muilta ulkoparlamentaarisilta toimijoilta käskyjä vastaan?

Hallituksen ministerit ovat postikriisin aikana ottaneet roolia niin omistajaohjaajana, Postin hallituksena, sen hallintoneuvostona, työmarkkinajärjestöinä kuin valtakunnansovittelijanakin. Aivan kriisin loppumetreillä Rinne kuitenkin otti pari askelta taaksepäin  valokeilasta ja Paatero sai mennä yksin A-studioon selittämään hallituksen sotkuja. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin syyllinen on jo päätetty. Nyt enää katsotaan, kuinka paljon raskauttavaa aineistoa pitää tulla päivänvaloon ennen kuin Rinteen on pakotettava Paatero luopumaan ministeriydestä.

Postilakon aikana vähemmälle huomiolle jäi työmarkkinajärjestöjen keskinäinen kinastelu. Ensin työntekijöitä edustava PAU kaatoi työnantajille kelpaavan esityksen. Sitten PAU:n johto syytti Teollisuusliiton tukevan työnantajia edustavaa Medialiittoa. Hetkeä myöhemmin sovintoesitykseksi nostettiin PAU:n ja Paltan keskenään neuvottelema sopimus. Lakkoilusta eniten kärsivien työnantajien edustaja Medialiitto hylkäsi sovintoesityksen, koska se olisi joutunut soveltamaan muiden liittojen keskenään neuvottelemaa sopimusta. Kaikki tämä johti asteittain kasvaviin ja suomalaisten elämää vaikeuttaviin lakkoihin.

Lähes kaikki postilakkoon liittyneet avainpelaajat olivat toisensa entuudestaan tuntevia demareita ja AY-järjestöjohtajia.

Valtavaa vahinkoa elinkeinoelämälle ja palkansaajille aiheuttanut ammattiliittojen välinen riitely todistaa, että vallahimo voi olla niille merkittävästi paljon peräänkuulutettua sopimisen kulttuuria tai työntekijän edunvalvontaa merkittävämpi motiivi.

Kansalaisjärjestöillä on tietysti oikeus myös tehdä jäsentensä elämästä kurjempaa. Ongelma on se, että työmarkkinajärjestöjen valtaa erioikeuksillä pönkittävässä, teollistumisen aikaan juuttuneessa ja yleissitovassa työmarkkinajärjestelmässä kaikki suomalaiset joutuvat kärsimään pahimmillaan yhden AY-jäsenen turhamaisuuden takia.

Suomi tarvitsee kipeästi avoimempia työmarkkinoita, mutta liian moni vaikuttaja haaveilee saunaosastoilla ja kabineteissa kokoontuvasta kolmikannasta sekä tulopoliittisista kokonaisratkaisuista. Tämä ei ole yllättävää ottaen huomioon hallituksessa kulloinkin vaikuttavan vahvan etujärjestöedustuksen, puolueesta riippumatta. Tässä hallituksessa se vaikutus vain sattuu olemaan poikkeuksellisen suurta ja erittäin näkyvästi läsnä.

Ministerien ja maan ylimpien lainsäätäjien ei missään tapauksessa tule toimia ulkoparlamentaaristen järjestöjen bulvaaneina.

Esimerkiksi Greenpeacen etua Arctia Shippingin tapauksessa ajanut Vihreiden Heidi Hautala jätti ministeripestinsä merkittävästi vähäpätöisemmän virheen takia.

Tällaisten sekoilujen jälkeen tapahtuneesta olisi ehdottomasti tehtävä laajempi selvitys. Jos käy ilmi, että pääministeri on vahingossa puhunut vastoin parempaa tietoa suorassa TV-lähetyksessä ja täysistunnossa, kyseessä on nolo virhe. Mutta jos niin on tehty vaalirahoittajien tai muiden ulkoparlamentaaristen toimijoiden lepyttelemiseksi, on kyseessä äärimmäisen vakava uhka demokratiallemme.

Puheista ja teoista päätellen paholaiselle annettu pikkusormi saattaa nyt olla viemässä pääministeripuolueelta käden. Erityisen mielenkiintoista on nähdä, millainen paine hallituksen AY-tovereihin kohdistuu ensi vuoden alkupuolella, kun neuvottelut yli miljoonan suomalaisen työntekijän työehtosopimuksista pyörähtävät käyntiin.

Suomalaisten kärkipoliitikkojen ja työmarkkinakorporaatioiden vuosikymmeniä jatkunut käsikynkkä näyttää ajaneen työmarkkinajärjestelmän absurdiin kriisiin. Samalla parlamentarismiamme työnnetään kabinettien suljettujen ovien taakse. Salailun, eturyhmäsuhmuroinnin ja korruption sijaiskärsijöiksi joutuvat aina tavalliset suomalaiset siinä, missä varsinkaan työmarkkinajohtajiin miljardilakoilla ei ole mitään henkilökohtaista vaikutusta.

Mitä tulee Postiin, on sen ympärillä pyörivä sirkus manifesti valtionyhtiöiden ongelmallisuudesta. Valtion ydintehtävien ulkopuolella toimiessaan ne tunkeutuvat erityisasemansa turvin vapaille markkinoille aiheutamaan häiriötä. Samalla valtiojohtoisen liiketoimintayksikön liikesalaisuuksien varjelu pakottaa yhtiön toimintaa valvovat poliitikot eturistiriitoihin, jotka vaarantavat avoimen demokratian toteutumisen.

Postin toiminnot tulisikin välittömästi myydä yksityisille yrityksille. Sama tulisi tehdä kaikille valtionyhtiöille, joilla ei ole keskeistä merkitystä valtion ydintehtävien hoitamiselle.

Hävetkää hyvätuloiset, on tuomiopäivän aamu

On verotietojen julkistamispäivä, tuo jouluun ja juhannukseen verrattava kotimainen perinnejuhla. Tänään media marssittaa suurituloisimmat suomalaiset vihaisen väkijoukon eteen häpeämään kaikkea sitä, mitä lähes maailman suurimman veroasteen jäljiltä sattui jäämään käteen.

Tulorajat rikkaille, raippavero pääomatuloille?

Tänä vuonna tulevaa juhlapäivää markkinoitiin ennen näkemättömällä tavalla. Lauantaina Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin, jossa annettiin ymmärtää, että listaamattomien yhtiöiden kautta voisi nostaa osinkoja maksamalla merkittävästi vähemmän veroja kuin mitä ansiotuloveroista maksetaan. Seuraavana päivänä Yle julkaisi samansisältöisen artikkelin. Väite listaamattomien yritysten osinkoverotuksesta toistui, mutta höysteeksi oli keksitty vieläkin kummallisempia väittämiä. Kuten, että pääomien sijoittaminen osakkeisiin olisi pois investoinneista tuotantovälineisiin tai tuotekehitykseen.

Useampikin vaikuttaja korjasi näitä virheellisiä väittämiä somessa, mutta ainakin vielä tätä kirjoittaessa molempien artikkelien sisältö välittää lukijalleen edelleen väärää tietoa.

Uutisartikkelien lisäksi Ylen kolumneissa pohjustettiin tulevaa talikoiden ja soihtujen värittämää juhlaa sarjakuvalla. Siinä hyvätuloisista luotiin kuvaa narkomaaneihin sekä alkoholisteihin rinnastettavina addikteina, jotka ahneuttaan tuhoavat itsensä, lähipiirinsä ja koko planeetan. Sarjakuvassa spekuloidaan sairaiksi julistettujen hyvätuloisten hoitoon ohjaamista, tiukempia tulorajoja ja muita hyvätuloisuutta rajoittavia lakeja. Jätän arvaamatta, mitä hyvätuloisten ”hoitokeinoja” viimeisimmällä mahdetaan edes tarkoittaa.

Edellä mainituilla konsteilla kuulemma suojellaan hyvätuloisia ahneuden ja liian suurten tulojen aiheuttamalta ahdistukselta. Kuinka jaloa!

Analyysi tosin ei kertonut, kuinka pieni tulorajan pitäisi olla tai, että miten se asetettaisiin rikkomatta YK:n ihmisoikeusjulistuksen 17:ttä artiklaa, joka takaa jopa meille suomalaisille oikeuden yksityisomistukseen? Varmaa on ainoastaan se, että tulipunaiseen kiiltopaperiin on taas kerran kääritty rekkamiehen pastilli.

Tämä kaikki on jatkumoa puoluepoliittiselta kentältä kuuluville synkille puheenvuoroille, joiden mukaan rikkaat eivät maksa veroja ja ovat jonkinlaisia vapaamatkustajia. Pääomamarkkinaa, yritystoimintaa ja verotuksen luomia kannustimia ymmärtämättömät vaativat milloin tulorajoja, milloin ”rikkaiden” omaisuuden takavarikoimista ja milloin mitäkin, mikä takuuvarmasti tuhoaisi Suomen kansantalouden.

Tämä kaikki vain sen takia, että liian moni suomalainen poliitikko ja tutkija on vakuuttunut ihmisten verotuksella köyhäksi tekemisen eheyttävästä voimasta.

Hyvätuloiset maksavat edelleen eniten veroja

Kaikesta mustamaalaamisesta huolimatta totuus on se, että suurituloisemmat maksavat edelleen merkittävästi enemmän veroja kuin pienituloiset. Suuri- ja pienituloisimman tuloluokan veroprosentti toki on lähellä toisiaan, mutta palveluita ja tulonsiirtoja ei makseta prosenteilla, vaan euroilla. Veronmaksajain keskusliiton julkaiseman taulukon mukaan vuonna 2017 suomalaisten suurituloisin 0,6 % maksoi saman verran tuloveroja kuin pienituloisin 52,9 %.

Suomalaisten suurituloisin 0,6 % maksoi saman verran tuloveroja kuin pienituloisin 52,9 %.

Tosiasioita ei pääse karkuun: Mitä suurituloisempi olet, sitä isompi hyvinvointivaltion tekohengittämiseen tarvittava verotaakka harteillasi lepää.

Siksi kummastelenkin tätä suomalaiseen julkiseen keskusteluun pesiytynyttä virusta, joka saa ihmiset näkemään vaurastumisen huonona asiana. Rikkaita armotta päähän potkivien poliitikkojen, toimittajien ja kolumnistien olisi syytä ymmärtää, että Suomen kansantalouden kannalta ongelma ei todellakaan ole ylimmän tuloluokan veroprosentin pienuus. Ongelma on alimman tuloluokan suhteettoman suuri koko (kuvaajan vasen vihreä palkki) ja se, että suurin osa noista ihmisistä on tuomittu pienituloisuuteen jyrkän verokiilan, suurten tulonsiirtojen ja jäykän työmarkkinasääntelyn takia.

On älytöntä maalata hyvätuloisista kuvaa yhteiskuntaamme ahneudellaan rapauttavina psykoottisina riistäjinä, kun todellisuudessa suurin osa heistä tukee savijaloilla huojuvaa sosiaalivaltiotamme valtavilla verosummilla. Ei hyvätuloisia siitä hyvästä tarvitse kumartaa tai nostaa jalustalle. Mutta heitä voisi kohdella aivan normaalisti, sylkemättä silmille tai syyllistämättä ongelmista, joihin he eivät ole syyllisiä.

Kansallisena tirkistelypäivänä en aio palkita hömppäjournalisteja klikkauksilla. Meille kaikille olisi parempi, jos rikkaiden kampittamisen sijaan suomalaiset käytttäisivät aikansa edistääkseen yhteiskuntamme köyhimpien mahdollisuuksia tulla vaurauksi omalla työllään ja vaivannäöllään. Näin aion ainakin itse tehdä.

Onko mikään Veikkauksessa enää totta?

Maanantaina Ylen tutkivan journalismin ohjelma MOT sekä A-studio todistivat suomalaisille, että Veikkaukseen kytkeytyvä korruptio on laajempaa ja järjestelmällisempää kuin aikaisemmin on osattu epäillä. Rahapelimonopoli on hyvää vauhtia paljastumassa Suomen historian suurimmaksi huijaukseksi.

MOT:ssa Veikkauksen toimitusjohtaja Olli Sarekoskea pyydettiin selittämään, miksi Veikkaus käyttää markkinoinnissa ja sisäisessä kirjanpidossa eri summia liikevaihtonsa ilmoittamiseen? Sarekoski muisti vakuuttaa, ettei mitään piilotella ja loput vastauksesta oli suoraan huonon liikkeenjohdon sapluunasta: Näin tehdään, koska näin on tehty ennenkin ja tehdään muuallakin. Selitys on tuttu Veikkauksen luovan kirjanpidon pelikirjasta, minkä todisti asiasta tiedotteen myöhemmin kirjoittanut Veikkauksen CFO Regina Sippel.

Veikkauksen vuoden 2018 vastuullisuusraportti toteaa liikevaihdon olleen 3,2 MRD€, vaikka sisäisesti Veikkaus käyttää summaa 13 MRD€. Sama toistuu läpi Veikkauksen julkisten materiaalien aina toimintakertomusta myöten.

Toki rahapelien kohdalla liikevaihdon määritelmästä voidaan väitellä: Onko liikevaihto vain yrityksen kassaan jäävä vai koko yrityksen laitteiden kautta kiertänyt summa? Jos laskennan tekee Veikkaus, riipuu käytetty matematiikka tarkasteltavasta pelimuodosta. Selitykseksi Veikkaus kertoo, että raha-automaattipelaaminen on luonteeltaan erilaista muihin pelimuotoihin verrattuna – siinä sama raha kiertää pelaajan kädestä koneeseen ja takaisin. Tosin niin kiertää kaikissa muissakin rahapeleissä. Laskentatavan mielivaltainen valinta vaikuttaa tarkoitukselliselta keskeisten liiketoimintaan liittyvien lukujen manipuloinnilta.

Selitys raha-automaattipelien liikevaihdon luonteesta olisi hyväksyttävä, jos sama logiikka koskisi kaikkia Veikkauksen rahapelejä. Vaan kun ei koske.

Myös termin ”voitto” määrittely on Veikkauksen kohdalla luovaaSisäministeriön asetuksen mukaan rahapelivoitoksi katsotaan käytännössä mikä tahansa summa, jopa 0 euroa (s. 183). Tämän Veikkauksenkin käyttämän tulkinnan mukaan asiakas voittaa myös silloin, kun häviää kaikki rahansa. Joku irvileuka saattaisi kutsua tällaista sanojen merkitysten vääntelyä harhaanjohtamiseksi.

Jos Veikkauksen omankin määritelmän mukaan jokainen koneesta ulos tuleva euro on pelaajalle voittoa, voidaan tuon rahan katsoa käyneen Veikkauksen kassassa huolimatta siitä, kuka sen on koneeseen työntänyt ja milloin. Johdonmukaisesti laskettuna Veikkauksen liikevaihto olisi 13 MRD€, mikä murentaisi monopoliyhtiön oikeutusta entisestään. Tästä syystä Veikkaus osaa laskea liikevaihtonsa suuruuden aina tarpeen mukaan: Edunsaajille korostetaan Veikkauksen suuruutta, muille kansalaisille sen pienuutta.


Oman mausteensa soppaan heitti Ylen A-studio, jossa vieraana oli omistajaohjausministeri Sirpa Paatero. Hänen ei ollut vaikeaa arvata puolustavan rahapelimonopolia, onhan Paatero tehnyt kaksi lähes kaksi vuosikymmentä kestäneen uran erilaisissa Veikkauksen ja sen edunsaajien luottamustehtävissä. Hän on toiminut mm. demari-vaikuttajien suojatyöpaikkana toimivan ja Veikkaus-rahansa haamuseuroilla huijaavan Työväen urheiluliiton (TUL ry) luottamustehtävissä, viimeksi sen puheenjohtajana vuodet 2007-2016.

Silti selkeän eturistiriidan kanssa sisäisesti painivan ministerin köysissä rimpuilua oli kiusallista katsoa.

Toimittajan kysymyksiin Paatero ei meinannut löytää vastauksia. Miksi Veikkaus tilastoi kolikkopelien liikevaihdon eri tavalla kuin muissa rahapeleissä? Miksi hyväksymme peliautomaattien koukuttavan läsnäolon kaikkialla? Onko vastuullista väittää vähentävänsä pelihaittoja ja samalla tyrkyttää pelejä joka tuutista? Pitäisikö pelikoneet laittaa sermin taakse piiloon tai poistaa kokonaan?

Lähes kaikki kysymykset jäivät vaille tyydyttävää vastausta. “Historiallisesti rahapelit on järjestetty näin”, “pelaaminen vähenee”, “näin on yhdessä sovittu”, “näin vähennetään pelihaittoja”, “eduskunta päättää”, “ongelmiin on jo puututtu”. Nämä Veikkaus-perheen kynttiläillallisilta opitut fraasit ovat tuttuja jo vuosien takaa.

Veikkauksen ikärajavalvonta on epäonnistunut katastrofaalisesti. Ikärajavalvonnan onnistumisesta luotu illuusio on puolestaan onnistunut loistavasti.

Karkein virhe ministeri Paaterolle kuitenkin kävi hänen väittäessään, että Veikkauksen ikärajavalvonta on onnistunut hyvin. Todellisuudessa vuonna 2018 ällistyttävät 89 % alaikäisistä koeostajista oli päässyt pelaamaan K-18 peliautomaatteja. Luku on mielenkiintoinen ottaen huomioon, että vielä vuonna 2004 vain 21 % suomalaisista arvioi Veikkauksen onnistuneen ikärajavalvonnassa hyvin. Vuoteen 2018 ”vastuullista pelaamista” rummuttanut markkinointikoneisto oli onnistunut nostamaan luvun jo 61 %:iin. Tällaista todellisuuden ja subjektiivisten kokemusten väliin hakattua kuilua voi huoletta kutsua murskaavaksi propagandavoitoksi.

”Veikkaus on onnistunut pelien ikärajavalvonnassa”. Eikä ole. Se on onnistunut vain luomaan illuusion onnistumisesta.

Veikkauksen suojelurahoista nauttivat edunsaajajärjestöt eivät halua horjuttaa tuloautomaattinsa yhteiskunnallista erityisasemaa. Tätä ilmiselvyyttä paljon pahempaa epätoivoa on aiheuttanut se, kuinka kansanedustajien some-tilit ovat hiljentyneet Veikkaus-vyyhdin hiljalleen auetessa. Tämän mittaluokan kohut vapauttavat aina eetteriin valtavan määrän poliittisia irtopisteitä, joista poliitikot tavallisesti tappelevat verissä päin. Nyt Veikkaus-kohua vältellään, aivan niin kuin siihen koskeminen saattaisi tuhota poliittisen uran.

Normaalisti kyynelsilmin eriarvoisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta fiilistelevien puolueiden hiljaisuus on korvia huumaavaa.

Pienituloisten ja eläkeläisten äänillä hallitukseen ratsastaneet puolueet? Ei voisi addiktioiden riivaamat kansanryhmät vähempää kiinnostaa. Markkinoiden vapauttamista ja kansantalouden tasapainottamista vaativat puolueet? Vaikenevat monopoliyhtiön kaikkialle yhteiskuntaan juurruttamasta korruptiosta. Moraalittomuudesta ja korruptioherkkyydestä muita haastavat puolueet? Ei hiiskahdustakaan. Edes Poliisihallituksen Veikkaukselta pyytämien tietojen pimittäminen ei tunnu herättävän tunteita julkishallinnon läpinäkyvyydestä fiilistelevissä päättäjissä.

Kansalaisjärjestöt ja puolueet vaikuttavat olevan Veikkauksen vaikutusvaltaa puolustamaan ostettuja palkkasotilaita. Vuosikymmeniä jatkunut korruptio on jo niin ilmiselvää, että totuus paistaa kiinni painettujen silmäluomienkin läpi.

Libera toivoo kaikille kansalaisaktiiveille, tutkiville journalisteilla, poliitikoille ja muille vaikuttajille rohkeutta sekä jaksamista Veikkauskratian vastaisessa taistelussa.

Julkista sektoria paisutetaan holtittomasti – Ajetaanko Suomi-laiva tahallaan jäävuoreen?

Vuodelle 2020 Suomen julkisen talouden nettomenojen kasvuvauhdiksi ennustetaan  3,1 %, kun EU:n kasvu- ja vakausmekanismin suosittelema maksimi on 1,9 %. Euroopan komissio pyysi valtiovarainministeriöltä asiasta selvityksen, joka käytettävissä olevien lukujen valossa vaikuttaa käsittämättömältä.

Aluksikin, VM:n ennusteessa BKT:n kasvun ennustetaan laskevan hallituskauden loppua kohden, mikä johtaa kasvavien menojen myötä kiihtyvään velkaantumiseen. Komissiolle Suomen velan vakuutettiin olevan ”suhteellisen matalalla tasolla” vaikka VM ennustaa julkisyhteisöjen bruttovelan kasvavan 61.7 %:iin, eli yli EU:n kasvu- ja vakaussopimuksen määrittelemän 60 %:n rajan. Näin ollen Suomi tulee menemään yli kahden vakaussopimuksessa määrittellyn rajan ja vieläpä tavalla, joka kroonistaa kansantaloutemme alijäämän.

VM ennustaa julkisyhteisöjen velkaantumisen jatkuvan. Mitä tapahtuu, kun hoitajamitoitus vuonna 2023 muuttuu sitovaksi?

Vertauskuvallisesti näyttää siltä, että Suomi-laivan komentosillalta ei haluta kertoa EU-luotsille, ettei kukaan enää pidä ruorista kiinni.

Euroopan komissiolle Suomen kansantalouden pelastavaksi strategiaksi kerrottiin työllisyysasteen nosto 75 %:iin. Tosin ensimmäistäkään uskottavaa suunnitelmaa tavoitteen saavuttamiseksi ei vielä ole annettu. Komissiolle kyllä kehutaan, kuinka työllisyysastetta muka parannetaan kiihdyttämällä julkisia menoja palkkatukea, valtionhallintoa ja palveluita paisuttamalla. Jos hallituksen työllisyystavoite on tarkoitus saavuttaa tulonsiirtoja ja velkaa lisäämällä, tehdään seuraavan hallituksen talouspoliittiset linjaukset Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n toimesta.

VM ennustaa julkisyhteisöjen velkaantumisen jatkuvan. Mitä tapahtuu, kun hoitajamitoitus vuonna 2023 muuttuu sitovaksi?

Suunnitelma ei vaikuta uskottavalta senkään takia, että VM:n ennusteessa vuoden 2023 työllisyysasteeksi ennustetaan vain 73,1 %. Toistan: Edes valtiovarainministeriön ennuste ei anna syytä olettaa, että hallitus saavuttaisi 75 %:n työllisyystavoitteensa.

SOS.

Ongelma on myös se, että hallitus rahoittaa pysyviä menonlisäyksiä myymällä valtion omaisuutta. Valtion ydintoimintoihin kuulumattomien omistusten vähentäminen ei itsessään ole huono asia, mutta omaisuutta ei voi myydä kuin yhdesti siinä, missä pysyvät kulut on maksettava joka vuosi. Näin etupainoinen menojen lisääminen epävakauttaa kansantalouttamme entistä pahemmin tulevina vuosina.

Kun laiva on vieläpä lastattu hoitajamitoituksella, joka astuu sitovasti voimaan vasta nykyisen hallituksen lähtiessä seuraaville vaalilomille, voidaan velkaantumiskehityksestä annettuja ennusteita pitää vähintäänkin yltiöoptimistisina.

Muutenkin kansantalouteen liittyvät ennusteet tuntuvat olleen säännönmukaisesti aivan liian valoisia. Esimerkiksi Tilastokeskuksen juuri julkaiseman tilaston mukaan vuoden 2018 julkisyhteisöjen alijäämä kasvoi 400 M€ enemmän kuin alkuvuonna arvioitiin. Kunnian tästä laskusta saa tietysti edellinen hallitus, jonka sopeutustoimet olivat kansantaloudellisesti tervetulleita, mutta parhaimmillaankin riittämättömiä. Nyt yritystä ei näytä olevan sitä vähääkään, vaikka Suomen kansantalouden kuin maailmantaloudenkin ennustetarkkuus muuttuu jatkuvasti epävarmemmaksi.

Jo ennen vaaleja käytössä olleiden lukujen ja tämän Euroopan komission nootin valossa on vaikeaa nähdä tilannetta positiivisesti. Suoraan sanottuna hallitus näyttää kääntäneen Suomi-laivan tietoisesti kohti jäävuorta ja odottavan nyt jännityksellä, että väistääkö jäävuori.

Onneksi ykkösluokassa samppanja on kylmää ja viulu soi.

Kun Veikkauksesta soitettiin

Veikkauksen ympärillä pyörivän korruptioloton lisänumero arvottiin talouteemme lauantaina 12.10.2019, kun iltapäivän keskeytti palvelunumerosta tuleva puhelinsoitto. ”Asiakaspalvelija X Veikkauksesta terve”. No terve…

Kaksi minuuttia ja 57 sekuntia kestäneen puhelun aikana kävi ilmi, että Veikkaus soittelee läpi asiakkaitaan, joiden etuasiakastili on ollut epäaktiivinen pidempään. Loin tilini kesällä syistä, jotka Liberan lukijat saavat tietää vielä tämän syksyn aikana. En kuitenkaan ole logannut tilille tai käyttänyt sitä pariin kuukauteen. Ystävällinen asiakaspalvelijani kävi läpi Veikkauksen etuasiakkaille järjestetyt alennukset ja ilmaisarvonnat, ohjaten minua hellästi, mutta määrätietoisesti sukeltamaan syvemmälle unelmien täyttämään Veikkaus-maailmaan. Veikkauksen nettisivujen kätköistä löytyikin kaikkea mielenkiintoista.

Vastuunsa tuntevan rahapeliyhtiön sisäänheittotuotteiksi on järjestetty arvontoja, joissa palkintoina mm. ”Risteily lottovoittajan tapaan” sekä ”backstage-elämys Huuhkajien ottelussa”. Veikkauksen etuasiakkaat saavat myös alennuksia Veikkaus-tappiorahoilla elätetyiltä kulttuurialan toimijoilta, kuin myös Veikkaukselle tuloja tuovista tapahtumistakin. Toisaalta Veikkauksen edunsaajia on tuhansia, joten vain muutamakymmentä alennuskohdetta tuntuu kehnolta saavutukselta. En tiedä, kumpaan pitäisi olla enemmän pettynyt: Veikkaus-toiminnan moraalittomuuteen vai etuasiakkaiden saamaan palveluun?

Etuasiakkaana saat paremmat voitot. Vai saatko? Palautusprosentti peleissä on edelleen sama.

Erikoisen addiktioansan muodostavat etuasiakkaille luvatut suuremmat voitot. Homma siis toimii niin, että jo kaiken tarvittavan elämässään saavuttanut ihminen päättää laittaa ylimääräiset rahansa esimerkiksi Hedelmäpoksu-, Repolainen- tai Talismaani-peleihin. Veikkauksen nettisivulla häntä kannustetaan tekemään etuasiakastili suurempien voittojen saavuttamiseksi. Saat lupauksen isommista voitoista, mutta palautusprosentit eivät tietenkään muutu. Myyt sielusi ilmaiseksi antaen samalla Veikkaukselle luvan useisiin eri markkinoinnin muotoihin, kuten viikonloppuisiin painostuspuheluihin, jos et heti innostukaan häviämään rahojasi addiktiorobotteihin.

Veikkauksen ”pointseja” ropisee, kunhan muistat pelata kiihtyvällä tahdilla.

Psykologisesti mielenkiintoisinta on kuitenkin se, että Veikkaus on tavoitteellistanut ja pelillistänyt etuasiakkuuden. Etuasiakas voi nostaa tilinsä joko hopea- tai kulta-tasolle saaden parempia uhkapelaamiseen liittyviä etuja, kunhan suorittaa tietyt Veikkauksen pelaajalle määrittelemät tehtävät. Alimmalta tasolta lähdettäessä mukana on myös vastuullisuuteen liittyviä asioita, mutta enemmän pelimonopolin propagandaa sekä uhkapelaamiseen liittyvää tavoitteellisuutta. Kulta-tasolle päästessään asiakas on kokeillut suurinta osaa Veikkauksen tarjoamista pelimuodoista ja pelaa jo kolmea eri peliä kolmena eri päivänä joka kuukausi. Jos Veikkaukselta kysytään, niin mikään näistä markkinointielementeistä ei varmaankaan kannusta pelaamaan?

Veikkauksen etuasiakkaita kannustetaan pelaamaan enemmän ja useampia erilaisia pelejä. Vastuullista pelaamista?

Samaa keinoa pelaajien koukuttamiseen käytetään erityisesti ns. mikromaksuilla voittonsa tekevissä F2P-peleissä (Free-to-play), joissa ansaintalogiikka on koukuttaa asiakkaita pelillistämisen kautta.  Kuluttajalle luodaan tunne, että kun vain maksaa aina hieman lisää, niin saavuttaa jonkin aivan käden ulottuvilla olleen tavoitteen ja elämässä loksahtaa uusi palanen paikalleen. Todellisuudessa asiakas on vain sotkeutunut pahemmin addiktioherkkyyttään hyväksi käyttävään ansaan. Tämän tehokkaan psykologisen mekanismin takia menestyneiden mobiilipelien kehittäjistä on tullut super-rikkaita ennätyksellisen nopeasti.

Mutta miksi Veikkaus soittaa asiakkaitaan läpi juuri viikonloppuna? Todennäköisesti siksi, että huonosti firman peleihin koukuttunut uhri on juuri viikonloppuisin vapaa tutustumaan uhkapelaamisen jännittävään maailmaan. Tämä lähestymistapa antaa aivan uuden ja kitkerän mausteen mainoslauseelle ”vastuullista pelaamista”.

Twitterissä Veikkaus huomioi uteluni sapluunavastauksella laadukkaasta asiakaspalvelusta. Jos tarkoitus ei ole opastaa pelaamaan, niin miksi nettikasinon suuntaan ohjataan ihmisiä, joita etuasiakkuus ei selkeästikään kiinnosta? Ja miksi palautetta kysellään henkilöltä, jolla ei ole kokemusta palvelun käytöstä? Jos asiakaspalvelun laatua halutaan parantaa, niin soitot olisi loogisempaa kohdistaa aktiivisille pelaajille. Selityksistä huolimatta on täysin selvää, että Veikkauksen puhelinmyyjien tarkoitus on kannustaa uhri tutkimaan Veikkauksen kotisivuja ja innostumaan niin etuasiakkuudesta kuin kokeilemaan pelaamistakin.

Epäselväksi jäi vain se, paljonko tällaisen asunto- ja autovelallisen lapsiperheen isän olisi hyvä hävitä Veikkauksen peleihin, ettei minua enää häiritä työstä palautumiseen tarkoitetulla vapaa-ajallani?

Mantranomaisesti toisteltu tavoite pelihaittojen ehkäisystä voidaan jälleen todeta pelkäksi Veikkauksen todellisen luonteen peittäväksi savuverhoksi. Veikkaus on korruptoivat lonkeronsa lähes joka yhteiskunnan osa-alueelle ulottanut myynti- ja markkinointikoneisto, jonka luotetaan tuottavan mahdollisimman paljon rahaa poliitikoille eteenpäin jaettavaksi. Mitä useampi suomalainen, peliongelmainen tai ei, hassaa rahansa Veikkauksen markkinoimaan turhuuteen, sen vahvempi asema Veikkauksella sekä sen rahoista elävillä poliitikoilla ja järjestöillä on. Jos pelimonopolin aito tavoite olisi pelihaittojen ehkäisy, Veikkauksen toimintaa tarkasteltaisiin eduskunnassa kriittisesti ja pelimonopolille keksityt perusteet olisi todettu kestämättömiksi aikoja sitten.

Jos olet eri mieltä, niin kysy itseltäsi, hyväksyisitkö tupakka- tai alkoholiteollisuudelle samat vapaudet markkinointiin ja poliittiseen vaikuttamiseen kuin Veikkaukselle? Jos Suomeen perustettaisiin valtiollinen tupakkamonopoli, niin antaisitko sille luvan pystyttää jokaisen kaupan eteiseen rivin tupakka-automaatteja? Tai hyväksyisitkö sille moraalisen oikeuden lahjoa poliitikot, virkamiehet ja kansalaisaktiivit valtion tupakkamonopolin puolustajiksi? Kuulostaisiko valtiollisen tupakkamonopolin mainospropaganda ”tupakoinnin haittojen rajoittamisesta ja vastuullisen tupakoinnin edistämisestä” mielestäsi loogiselta?

Entä, jos Alko alkaisi soitella mielestään liian vähän ryyppääville ”etuasiakkailleen”, että ”siellä olisi kivoja arvontoja ja hyviä tarjouksia nettikaupassa, käypä kurkkaamassa”?

Tai ajatelkaa, jos meillä olisi valtiollinen alkoholimonopoli tai valtion ohjauksessa oleva alkoholijuomayhtiö! Olisiko niiltä moraalisesti ja loogisesti kestävää yrittää myydä mahdollisimman paljon viinaa, sekä väittää samalla olevansa välttämättömiä vastuullisen alkoholikulttuurin edistämiselle?

Ai niin..

Kansalaisjärjestöt Veikkauksen lobbareina

Veikkauksen edunsaajien kiusaksi kohu Veikkauksen ja sen uhkapelitappioilla rahoitetun miljardibisneksen ympärillä ei meinaa loppua millään. 

Veikkauksen mokailua ja järjestökentällä piileviä eturistiriitoja on raahattu päivänvaloon lähes viikoittain alkukesästä lähtien. Niiden myötä kokonaiskuva Veikkauksen, ministeriöiden, poliitikkojen ja kansalaisjärjestöjen välisestä yhteistyöstä piirtyy vähintään yhtä lohduttomaksi, kuin Liberan vuonna 2017 julkaisemassa Kultaiset kahleet-raportissa esitettiin.

Mitä useampi paljastus on rapauttanut Veikkaus-monopolin oikeutusta, sitä raivokkaammaksi edunsaajien puolustustaistelu on käynyt. Seuraamalla vanhaa mantraa Veikkaus-rahoilla tehtävästä laupeudentyöstä todistaa, että tyypillinen monopolin puolustaja on Veikkauksen työntekijä, hallituksen tai hallintoneuvoston jäsen, edunsaajajärjestön aktiivi tai niiden toimintaan kytkeytynyt poliitikko. Hupaisana yksityiskohtana mainittakoon, että Veikkaus-piireissä edunsaajia sanotaan veikkausvoittovarojen edunvälittäjiksi. Uuskieli on niin ihanan kasaria.

Suomalainen journalismi antaa Veikkaukselle hämmästyttävän paljon valtaa määritellä, millä ehdoilla ja mihin sävyyn monopoliyhtiöstä julkisuudessa keskustellaan.

On tärkeää huomata, että suomalaisessa journalistisessa perinteessä Veikkauksen asiamiehillä on viestintäväylät aina auki siinä, missä Veikkaus-hirviötä uhrilahjoillaan ruokkivien addiktien ääni on yllättävän vaimea. Esimerkiksi vielä meneillään oleva Veikkaus-keskustelu alkoi jo alkukesästä. Silti Veikkauksen toimitusjohtaja Olli Sarekoskelta ei saatu puristettua aiheesta kommenttia ennen elokuuta. Silloinkaan Sarekoskea ei laitettu lujille, vaan eri mediat toimivat lähinnä sylikoirina vieden eteenpäin toimitusjohtajan ilosanomaa siitä, kuinka Veikkaus aikoo viikkoja jatkuneen kohun myötä rajoittaa mainostamista. Toki sekin lupaus oli tyhjä ja nettikasinoiden addiktiorobotteja mainostettiin televisiossa tuosta eteenpäinkin.

Vuoroin vieraissa. Lottomajalla koulutetaan tulevaisuuden Veikkaus-lobbareita. Lähde.

 

Osaksi mediankin säyseys lienee Veikkauksen miljardeilla tehdyn laajan ja ahkeran lobbaustyön ansiota. Valtavia määriä peliaddiktien häviämää rahaa käytetään koulutuksiin, seminaareihin ja muihin edunsaajien ja sidosryhmien kökkäjäisiin. Tunnetuimmat näistä lienevät Veikkauksen Saariselällä sijaitsevan edustusmökin, Lottomajan, lämmössä järjestetyt tapahtumat kynttiläillallisineen, saunailtoineen ja huolettomine talvipäivineen. Niissä niin maan tapaan jo tottuneet, kuin myös nuorisojärjestöissä kasvavat tulevaisuuden vaikuttajatkin, vakuutetaan Veikkauksen monopolin tarpeellisuudesta. Lottomajan lämmöstä Veikkauksen markkinointikoneiston ilosanoma leviää kansalaisaktiivien viemänä erilaisten järjestöjen, journalistien ja muiden kansalaisten keskuuteen.

Vanha sananparsi Saariselälle talveksi muuttavasta Veikkauksen toimistosta tuskin on syntynyt aivan tyhjästä.

Kaikesta vuosien saatossa paljastetusta moraalittomuudesta, kähminnästä, suhmuroinnista ja jopa suoranaisesta korruptiosta huolimatta Veikkauksen eteen on ryhmittynyt valtava määrä monopoliyhtiön laupeudentöistä vakuuttuneita aatteen sotureita. 

Ristiriitaisimpia esimerkkejä lienee myös pelihaittojen ehkäisyyn panostava Ehkäisevä päihdetyö EHYT ry, joka kuitenkin puoltaa monopolin säilyttämistä. Toki muistaen aina vaatia lisää rahaa pelihaittojen ehkäisyyn sekä korvamerkittyä paikkaa Veikkauksen hallitukseen oman järjestösektorinsa edustajalle. Jokainen voi arvioida, onko EHYT ry jäävi osallistumaan keskusteluun sen enempää pelihaitoista kuin Veikkauksen monopoliasemastakaan ottaen huomioon, että se saa vuosittain yli viisi miljoonaa euroa STEA:n kautta kanavoitua Veikkaus-rahaa. 

EHYT ry tosin ei ole poikkeus, vaan sääntö suomalaisella järjestökentällä. Todennäköisesti kymmenettuhannet järjestösektorilla työskentelevät suomalaiset joko maksavat laskunsa Veikkaus-rahoilla tai saavat niistä merkittävää henkilökohtaista hyötyä. Tämä luo Veikkaus-edunsaajille epäterveen kannustimen käyttää laupeudentöihin tarkoitettuja varoja monopolijärjestelmän tukemiseen ja sen puolesta lobbaamiseen.

Vuoroin vieraissa. Lottomajalla saadut opit laitetaan järjestökentällä tehokkaaseen levitykseen.

Veikkaus, kansalaisjärjestöt, poliitikot ja virkamiehet ovat vuosien saatossa onnistuneet kaivamaan korruption lonkerot syvälle suomalaisen parlamentarismin ytimeen. 

Peliaddikteja hyväksi käyttämällä saadut rahat kulkevat järjestökentällä aktiivisesti vaikuttavien poliitikkojen hallitsemille ministeriöille ja niiden kautta järjestökentälle. Sieltä edunsaajat kanavoivat rahaa poliitikkojen lobbaamiseen ja median kautta tehtävään vaikuttamistyöhön, jolla monopolijärjestelmään pesiytynyt korruptio yritetään valkopestä hyväntekeväisyydeksi. 

Ihmiset ovat kautta maailmanhistorian uhkapelanneet. Niinpä lienee turvallista todeta, ettei uhkapelaaminen koskaan lopu monopoliyhtiön ansiosta tai se lakkauttamalla. Kasinoalasta voidaan kuitenkin markkinoita avaamalla ja niitä järkevästi säätelemällä tehdä moraalisesti kestävämpi, vähemmän pelihaittoja aiheuttava ja vastuunsa peliensä aiheuttamista ongelmista aidosti kantava palveluala. Ennen sille tielle astumista suomalaisten poliitikkojen enemmistön täytyy kuitenkin asettua näkyvästi Veikkauksen monopolin vastustajiksi ja sitoutua lopettamaan tämä yhteiskuntaamme sisältä käsin myrkyttävä hirviö.

 

 

AY-retoriikka for dummies

Politiikassa käytetään ahkerasti uuskieltä, jonka teho perustuu kuulijan ennakkoasenteiden vahvistamiseen, tunteisiin vetoamiseen ja väsymättömään toistoon. Poliitikot ja puolueet käyttävät uuskieltä ahkerasti, mutta sen soihdunkantaja toimii kuitenkin suomalainen ammattiyhdistysliike.

George Orwell lanseerasi termin uuskieli (newspeak) dystopiaa kuvaavassa klassikkokirjassaan Vuonna 1984. Kirjan kuuluisin esimerkki uuskielestä lienee iskulause ”sota on rauhaa, orjuus on vapautta, tietämättömyys on voimaa”. Se kuvastaa, kuinka vallanpitäjä pyrkii harhaanjohtavilla kielikuvilla hämärtämään todellisuuden rajat manipuloidakseen suurta yleisöä omaksi edukseen.

Harmillisesti uuskieli ei ole pelkkää fiktiota, vaan se on pureutunut syvälle suomalaisen politiikan ytimeen.

Esimerkiksi eräs ympäristö- ja tiedepuolue on viimeisen neljän vuoden aikana vaatinut niin hakkuukiintiöiden merkittävää kasvattamista kuin pienentämistäkin, vedoten molemmilla kerroilla ilmastotaisteluun. Markkinatalouspuolue ajoi vaaliohjelmassaan 110 miljoonan euron lisäyksiä taide- ja kulttuuribudjettiin. Veronmaksajien rahoilla rakennetut siltarummut muka ”pitävät koko Suomen asuttuna”, Veikkauksen ja Alkon monopolien suojeleminen on addiktiohaittojen vähentämistä, tukiloukkujen syventäminen työttömien auttamista ja kiihtyvä julkinen velkaantuminen nuorista sukupolvista huolehtimista. Tasa-arvoa muka ajetaan kyttäämällä ihonvärejä, syrjintää ehkäistään kiintiöillä, lähimmäisenrakkautta korostetaan seksuaalivähemmistöjä syrjimällä ja sananvapautta joko uhataan tai puolustetaan aina sen mukaan, kuka teki rikosilmoituksen.

Uuskieli ja toisto ovat kuitenkin läsnä erityisesti ammattiyhdistysliikkeen markkinoinnissa.

Esimerkiksi Sipilän hallituksen toimet työttömyysasteen alentamiseksi tuntuivat olevan kovaa myrkkyä AY-liikkeelle ja vastalääkkeeksi otettiin uuskieli. Kun Sipilän hallitus vuonna 2018 esitti henkilöperusteisen irtisanomisen helpottamista pienten yritysten palkkaamiskynnyksen pienentämiseksi, lanseerasi AY-liike SAK:n johdolla #viimeinenniitti-kampanjan. Siinä primus motorina toiminut SAK kehysti esityksen ”mielivaltaiseksi irtisanomislaiksi”.

Hallitus ei valmistellut ”mielivaltaista irtisanomislakia”, vaan maltillista kevennystä pienimpien yritysten irtisanomiskäytäntöihin palkkaamiskynnyksen madaltamiseksi.

Kampanjan kuvat antoivat ymmärtää, että laki antaisi työnantajalle vapaat kädet irtisanoa esimerkiksi työtapaturmassa loukkaantunut työntekijä. Lakiesityksessä mikään ei viitannut siihen suuntaankaan, tietenkään. Maksettujen mainoskampanjoiden väsymätön toisto kuitenkin teki ”irtisanomislaista” totuuden osalle vastaanottajista, vaikka viesti oli tahallisen harhaanjohtava.

AY-liikkeen uuskieliset vaikuttamiskampanjat kiihtyivät sitä mukaa, kun Sipilän hallituksen hattuun tuli uusia sulkia.

Kun Sipilän hallitus aikoi keventää kroonista työttömyyttä ylläpitävää työmarkkinasäätelyä, AY-liike apureineen lanseerasi termin ”pakkolaki”. Lakien noudattaminen tosin ei ole vapaaehtoista kenellekään meistä ja SAK myöntää itsekin, että ”[pakkolaki] ei ole oikeustieteellinen termi, vaan työmarkkinoiden arkikieleen iskostunut, Sipilän hallituksen aikomuksia tarkoittava käsite”. Toisin sanoen se on oppikirjaesimerkki uuskielestä: Mielivaltaisesti määritelty termi, jolla vallanpitäjä pyrkii hämärtämään todellisuuden rajoja ja manipuloimaan suurta yleisöä.

Pakkolaki-termin käyttöä puolustettiin vedoten siihen, että ottaessaan lainsäädäntövallan jälleen eduskunnalle, Sipilän hallitus irtautui ”sopimisen kulttuurista” murentaen ”sopimusyhteiskuntaa”. Alkujaan sopimusyhteiskunta on tarkoittanut yksilöiden välistä sopimusvapautta, jota esimerkiksi TES:n yleissitovuus rikkoo räikeästi. Aidossa sopimusyhteiskunnassa AY-liike ei heiluttele lakkoasetta kiristääkseen lainsäädäntövallan eduskunnalta kabinetteihin, äänestäjien ulottumattomiin.

Tulopoliittisten kokonaisratkaisujen perään haikaileva AY-liike on retoriikassaan kehystänyt 1970-luvun kabinettisopimiseen palaamisen ”uudistamiseksi” ja ”työntekijöiden mukaan ottamiseksi”.

Työpaikoille haluttu ”työntekijöiden edustus” tarkoittaa monista hyvistä puolistaankin huolimatta esiliinan pakottamista myös sitoutumattomille työntekijöille. Pahimmassa tapauksessa tämä valta voi manifestoitua esimerkiksi koko Suomen vienteollisuuden pysäyttämiseen heikkojen henkilökemioiden takia.

Kun kiky-sopimuksen positiivinen vaikutus työllisyyteen vahvistui, leimasi AY-liike kiky-tunnit ”ilmaiseksi työksi” ja ”palkattomaksi talkootyöksi”. Tosin kikyn kirjaus työajasta on aivan normaali osa työehtoihin vaikuttavaa sopimusta. Jos sopimuksilla ei ole mitään merkitystä, niin palkankorotukset, pekkaspäivät tai lomarahat voidaan leimata ”palkaksi tekemättömästä työstä”. Kuulostaako järkevältä?

Edellä mainittujen kikkojen lisäksi AY-retoriikan suuria voittoja on ollut kiky-sopimuksen ja aktiivimallin kehystäminen Sipilän hallituksen tekemäksi pahantahtoiseksi kyykytykseksi.

Todellisuudessa kiky-sopimus oli työmarkkinajärjestöjen esitys ja aktiivimalliakin ne olivat sorvaamassa virkamiesten avustuksella. Kyllä, luit oikein: Kiky-sopimus, jota mm. SAK kiitteli vuolaasti sopimuksen syntymisen päätteeksi, on valmisteltu kolmikannassa. Siksi onkin ihmeteltävä, miksi juhlapuheissaan TUPOa ja duunarin etuja ajava AY-liike nyt haluaa purkaa nämä kymmenientuhansien suomalaisten työllistymiseen johtaneet TUPO-menettelyllä aikaansaadut uudistukset?

Samaa linjaa ovat jatkaneet myös Teollisuusliiton Liiton mies-kampanja, jossa duunarin etuja valvovan asiamiehen päällehuutaminen, lapselliset olkiukkoargumentit ja painostavat maneerit kehystetään ”neuvottelemiseksi”.

”Tuunks mä sinne vai tuut sä ulos?” – Vanha AY-neuvottelijan sananparsi

Erityismaininnan ansaitsee ammattiyhdistysliikkeen vaalien alla lanseeraama ja raflaavasti nimetty Vapaiden valtakunta-kampanja. Jo pelkkä puhe vapaudesta on tässä yhteydessä varsin röyhkeää, kun kampanjan tarkoitus oli varjella työmarkkinajärjestöjen kuristusotetta eduskunnasta. Saman ”vapauden” hedelmistä nauttivat myös työttömät sekä järjestäytymättömät työntekijät, joita työehtosopimusten yleissitovuus kahlitsee heidän tahdostaan riippumatta. Alla olevan kuvan kaltaisia harhaanjohtavan retoriikan tyylinäytteitä löytyy tapahtuman FB-sivulta varsin kattava kokoelma.

Vapaiden valtakunta-kampanjan retorinen tyylinäyte. ”Ei tarvitse miettiä poliittisia lakkoja” tarkoittaa todellisuudessa: ”Ei tarvitse miettiä, että mahdollisuuttani poliittiseen lakkoiluun rajoitettaisiin”. Poliittisia lakkoja on rajoitettu suurimmassa osassa Eurooppaa, koska työmarkkinajärjestöt eivät ole vaaleilla valittuja parlamentaarisia toimijoita.

Ei kannata erehtyä luulemaan, että kaikessa tässä olisi työntekijän saati työttömän edusta. Kyse on AY-korporaatioiden edusta, jolle yritetään saada suuren yleisön kannatus hämärtämällä todellisuuden rajoja. Uuskielen ei ole tarkoituskaan olla johdonmukaista, vaan loogisten kuperkeikkojen myötä johtaa kuulijaa harhaan kertojan omaksi eduksi.

Uuskieli on haitallista, koska totuus pyritään piilottamaan sen taakse. Liberaalidemokratian periaatteet eivät toteudu, jos siinä operoivat poliittiset toimijat eivät ole avoimen rehellisiä ajamastaan politiikasta. Kun seuraavan kerran tunnistat uuskielen, muistutathan käyttäjäänsä sen haitallisuudesta.

 

PS. Tässä vielä pähkinänkuoressa lyhyt muistilista AY-liikkeen käyttämästä uuskielestä:

  • Pakkolaki: Kun laillisesti valittu eduskunta säätää lait.
  • Sopimisen kulttuuri: Kun ulkoparlamentaarinen kansalaisjärjestö säätää lait.
  • Sopimusyhteiskunta: Poliittisilla lakoilla eduskunta kiristetään taipumaan AY-liikkeen tahtoon.
  • Uudistus: Palataan takaisin 1970-luvun TuPo-kabinettisopimiseen.
  • Työntekijät mukaan: Eduskunnan valtaa siirretään AY-liitoille.
  • Työntekijöiden edustus: Luottamusmies päättää ja neuvottelee myös liittoon kuulumattomien työntekijöiden puolesta.
  • Työnantajan armoilla: Satojenmiljoonien eurojen päällä istuva ammattiliitto kiristää yrittäjää kalliilla oikeusjutulla.

 

Maailmantaloudesta on tulossa painajainen, Suomi nukkuu Ruususen unta

Eilen globaaleilta markkinoilta kuului taas varoituslaukauksia, joiden olisi viimeistään pitänyt herättää suomalaiset päättäjät korjaamaan kotimaisen talouspolitiikan suuntaa.

Aamulla Euroopan talousveturi Saksa ilmoitti kansantaloutensa kehityksen painuneen miinukselle. Iltapäivällä USA:sta saatiin taantumaa ennustelevia merkkejä, kun jo vuoden ajan laskeneet 10-vuotisten valtionlainojen korot sukelsivat rajusti. Samaan aikaan valtiovarainministeriömme julkisti unihiekkaan kirjoitetun budjettiesityksensä, joka toteutuessaan paisuttaisi julkista sektoria, lisäisi tulonsiirtoja, kiihdyttäisi lainanottoa ja korottaisi palkansaajien verotusta samalla laskien suomalaisten ennestään alhaista ostovoimaa.

VM:n resepti on vastuuttomuudessaan suoraan sanottuna käsittämätön. Sen alijäämä on huimat 2,3 miljardia euroa, eikä lukuun ole vielä edes laskettu ”tulevaisuusinvestoinneiksi” ristittyjä menonlisäyksiä. Tulevina vuosina tilanne näyttää vieläkin synkemmältä, kun julkisen sektorin menonlisäykset heikentävät julkisen sektorin rahoitusasemaa entisestään. Tämä talousarvioesitys keinoineen ei paranna Suomen edellytyksiä selviytyä oven takana murisevan lamamörön kourissa, päin vastoin.

Julkisen talouden rahoitusasema heikkenee tulevina vuosina. Lähde: Valtiovarainministeriö

 

Eikä suomalaisen kansantalouden painajainen mikään uusi uutinen ole. Vaatimukset julkisen sektorin tasapainottamisesta, työmarkkinareformeista, talouskurista ja verotuksen kohtuullistamisesta ovat kaikuneet kuuroille korville koko tämän vuosituhannen ajan, hallituspohjasta riippumatta. Ja vaikka eilisen tapahtumat olisivat pelkkää mielikuvituksen tuotetta, niin huonoja merkkejä maailmantalouden kehityksestä on ollut nähtävillä jo pitkään.

Kiina ja Yhdysvallat kalistelevat sapeleitaan kauppasodan aattona. Euroopan keskuspankin korkoaseesta on lipas tyhjä, kun korkotasoa on pidetty keinotekoisen alhaalla jo vuosikymmen. Samalla eurooppalaiset julkishallinnot ja kuluttajat ovat velkaantuneet omilla tahoillaan. Suomalaisen kansantalouden kananluina ja teelehtinä toimiva rakennusala rämpii huonojen osavuosikatsausten ja vuosia arvoaan menettäneiden osakkeiden ristitulessa. Niin koko euro-alueen kuin Saksankin teollisuustuotannon volyymin trendi on laskenut jo yli vuoden.

Saksan teollisuustuotannon trendi on laskenut vuodesta 2018. Lähde: Destatis.de

 

Näyttää siltä, että suomalaisten on syytä hiljalleen siirtyä ”Milloinkohan se alkaa?”-vaiheesta ”Kuinka kovaa rytisee?”-vaiheeseen.

Kummoisiakaan maallikon ennustajanlahjoja ei tarvita, jopa asiantuntijat alkavat olla tilanteen kanssa varpaillaan. Yhä useammin ekonomisteilta ja talousanalyytikoilta kuulee maailmantalouden siirtyneen tuntemattomalle alueelle, jossa tulevaisuuden ennakointi on mahdotonta. Varmaa on ainoastaan se, että Suomen kiihtyvä velkaantuminen, tulonsiirtojen lisääminen ja verotuksen korottaminen eivät ole oikea tapa varautua tulevaan.

Sipilän hallitus aloitti työnsä nelisen vuotta sitten komeiden henkselin paukahdusten saattelemana. Markkinaliberaalin sydäntä lämmitti puheet työehtosopimusten yleissitovuuden ja normien purkamisesta, verotuksen alentamisesta sekä talouskurista.

Vaikka Sipilän hallitus monessa tavoitteessaan onnistuikin, jäivät kaikki suuret reformit tekemättä. Erityisesti yleissitovuuden purkamisesta pakittaminen taannee sen, ettei Suomen työllisyysaste tule saavuttamaan 75 %:n, saati 80 %:n rajaa lähivuosina. Niiden saavuttaminen on kuitenkin elinehto sille, että suomalaisten nykyisenkaltainen elintaso voidaan säilyttää.

On ikävää olla yksi niistä harvoista, jotka nappaavat unikeolta peiton päältä ja huutavat ”HERÄTYS!”. Mutta jonkun sekin on tehtävä, kun kotimaisessa politiikassa perinteisesti vaikuttaneet unilukkaritkin ovat vaipuneen horrokseen. Suomalaisten päättäjien on korkea aika herätä Ruususen unestaan ja pyyhkiä unihiekat silmistä.

Uudella hallituksella saattaa olla vielä hetki aikaa toimia ja pelastaa, mitä pelastettavissa on. Jos se vaatii vaalilupausten rikkomista, niin sitten vaatii. Erityisesti hyvinvointivaltiosta ja julkisista palveluista huolissaan olevien on syytä vaatia laajoja työmarkkina-, sosiaaliturva- ja veroreformeja, jotka takaavat suomalaisille laajemmat vapaudet parantaa elintasoaan työnteolla.

Libera toivottaa uudelle hallitukselle viisautta ja voimia epäkiitollisessa työssään.