index.php

Intoilu kapitalismin “nollauksesta” on talouslukutaidotonta populismia

Syyskuun 18. päivä tunnettu talouslehti Financial Times julkaisi näyttävästi etusivullaan uuden agendansa: “Capitalism. Time for a reset.” Otsikkovalinta, jonka tarkoitus oli markkinoida lehden uutta agendaa, herätti maailmanlaajuista innostusta ja kiinnostusta.

Erityisesti kapitalismiin epäilevästi tai jopa vihamielisesti suhtautuvissa piirreissä näyttää syntyneen tulkinta, että arvovaltaisena pidetty ja liberaalikapitalistista maailmanjärjestystä edustanut lehti olisikin viimein kääntänyt kelkkansa, todennut kapitalismin toimimattomaksi ja vaatimassa perustavanlaatuisia uudistuksia.

Vallankumoukselliseen johtopäätökseen oli helppo päätyä, mikäli ei lukenut otsikkoa pidemmälle.

Financial Timesin päätoimittajan Lionel Barberin kirjoittamasta lyhyestä saatteesta käy nopeasti ilmi, ettei kyse olekaan ideologisesta U-käännöksestä tai juuri mistään muustakaan mullistavasta. Barber ylistää vapaaseen markkinatalouteen perustuvaa globaalia kapitalismia ja sen myönteisiä vaikutuksia ihmiskunnalle. Hän lukee liberaalikapitalistisen järjestelmän ansioiksi muun muassa rauhan ja vakauden, vaurauden kasvun, uskomattoman teknologisen edistyksen ja köyhyyden merkittävän vähenemisen (ympäri maailmaa).

Tämän jälkeen Barberin kärsivällisyys kuitenkin loppuu. Hän siirtää huomionsa näistä ihmiskuntaa mullistavista saavutuksista kapitalismin kyteviin ongelmiin. Hän mainitsee epämääräisesti, että edellisen maailmanlaajuisen finanssikriisin jälkeen kapitalismi ja voitontavoittelu ovat joutuneet kriittisempään syyniin. Barber toivoo yrityksiltä voiton lisäksi “tarkoitusta”. Tätä hän perustelee sillä, että tarkoitus (jonka termin hän jätti tarkemmin määrittelemättä) palvelisi sekä liiketoiminnan että eri sidosryhmien, kuten asiakkaiden ja työntekijöiden, etua:

“Vapaan kapitalismin pitkäaikainen terveys riippuu voiton tuottamisesta tarkoituksenmukaisella tavalla. Yritykset ymmärtävät, että tämä yhdistelmä palvelee heidän omaa etuaan sekä heidän asiakkaitaan ja työntekijöitään. Jos tähän [nykytilanteeseen]  ei tule muutosta, hoito-ohjeet voivat [tulevaisuudessa] olla paljon tuskallisemmat.” (suom.)

Sosiaalisessa mediassa ympäri maailmaa heräsi toivoa jonkinlaista uutta, vierasta, jännittävää, mutta kaikin puolin hyveellistä kapitalismin paradigman muutosta kohtaan. Financial Timesin brändi-ilmeen kohotuksen nähtiin olevan kytköksissä viime aikoina kuultuihin tunnettujen yritysjohtajien vaatimuksiin tarkastella liiketoimintaa voitontavoittelua laajemmin.

Financial Timesin yritystä positioida itsensä uudelleen kiristyvän mediakilpailun kentällä ei pidä ylitulkita. Financial Timesin uuden brändi-ilmeen vanavedessä julkaistuissa artikkeleissa ja vaatimuksissa ei ole sellaisenaan mitään uutta, vaan ne ovat vuosikymmeniä jatkuneen monitahoisen keskustelun ilmentymiä. Keskustelun ytimessä ovat muun muassa sidosryhmäajattelun (stakeholder approach) ja yritysten sosiaalisen vastuullisuuden (corporate social responsibility) narratiivit, joista on käyty monipuolista ja polveilevaa keskustelua perinteistä osakkeenomistajanäkökulmaa (shareholder approach) vasten jo vuosikymmenten ajan.

Sidosryhmäajattelu – ei mitään uutta auringon alla

Eri puolilla maailmaa on jo aiemmin nostettu esille vastaavanlaisia ajatuksia. Niille kaikille on yhteistä yritysten tehtävien ja velvoitteiden laajentaminen uusille alueille ja tällä hetkellä laajasti hyväksyttävinä pidettyihin monenlaisiin tavoitteisiin. Pohjimmiltaan sidosryhmäajattelu ei kuitenkaan ole ristiriidassa osakkeenomistajanäkökulman kanssa, koska sidosryhmien huomioiminen on välinearvoisesti tärkeä keino voitontavoittelussa. Toimitusketjut, työntekijät ja asiakaslähtöisyys ovat olleet osa keskeistä johtamiskirjallisuutta jo vuosikymmenten ajan. Liiketoiminnan arvojen, henkilöstöstä huolehtimisen ja asiakastyytyväisyyden merkitys taloudelliselle tulokselle ovat olleet merkittävä osa muun muassa hyvän hallintotavan (corporate governance) ja johdon ohjausjärjestelmien (management control systems) viitekehyksiä viime vuosituhannen lopulta lähtien. Tämän olennaisen asian “unohtamista” ei voi pitää sattumana.

Barberin vaatimukset ja siitä vedetyt tulkinnat ovat ikään kuin saman vitsin jatkumoa. Financial Timesin poleemisen otsikon avulla artikkelin lukemaan houkutellulle, kapitalismia inhoavalle lukijalle todetaankin jo aivan alussa vallankumouksen olevan peruttu. Taloudelliseen ajatteluun perehtyneelle lukijalle ohjelmajulistuksen loppu on lähinnä retorista myyntipuhetta, jossa ehdotetaan kömpelösti ja ennalta-arvattavasti sidosryhmäajattelua osakkeenomistajien voittomotiiviin ja omistaja-arvoon vedoten.

Eri tahojen reaktiot Financial Timesin markkinointitempaukseen ovat osoitus taloudellisen ajattelun rapistumisesta varsinkin yhteiskunnallisesti valveutuneissa piireissä. Ihmiset näyttävät vieraantuneen todellisuudesta, jos heille voi myydä ajatuksen siitä, että yritystoimintaan ei sellaisenaan voisi liittyä tarkoitusta tai merkityksellisyyttä – sidosryhmäajattelusta nyt puhumattakaan.

Kukaan ei näytä pysähtyneen vakavasti pohtimaan, mitä tällaiset epämääräiset vaatimukset ”tarkoituksesta” käytännössä tarkoittaisivat esimerkiksi osakeyhtiölain, hyvän hallintotavan, yritysrahoituksen tai rahoitusmarkkinoiden näkökulmasta. 

Sidosryhmistä, vastuullisuudesta ja tarkoituksista puhuminen on helppoa, mutta poikkeukselliset väitteet vaativat poikkeuksellisia todisteita. Lopulta konkretia ratkaisee. Ylevien epämääräisten sanojen merkittävimmät haasteet tiivistyvät juuri niiden määrittelyyn, loogiseen perustelemiseen, rajanvetoihin ja käytännön jalkauttamiseen. Vaikka yritys julistaisi syleilevänsä maailmaa, resurssien niukkuus ajaisi sen silti tekemään käytännön rajanvetoja. Millä perusteella yritysten tulisi tunnustaa lisää sidosryhmiä, priorisoida niiden välillä, valita vastuunkantamisen kohteita ja yleviä tarkoituksia? Koska “vastuun” ja “tarkoituksen” termit ovat tulkinnanvaraisia, yhteiskuntavastuusta ja sidosryhmäpelistä tulee politiikan jatke vailla parlamentaarista näkyvyyttä. Myös sääntelijän kaappauksen uhka on realistinen.

Yritykset eivät ole syntyneet tyhjästä, eivätkä ne myöskään toimi tyhjiössä. Yritykset ovat jo pitkään toimineet monimutkaisessa sopimusten, lupausten ja vuorovaikutusten sosiaalisessa verkostossa. Ajatus siitä, että yritykset eivät olisi vastuussa kenellekään muille kuin osakkeenomistajille osoittaa täydellistä perehtymättömyyttä tai vieraantumista yritystoiminnan perusteista. Yritykset ovat jatkuvassa kanssakäymisessä muun muassa kuluttajien, työntekijöiden, tavarantoimittajien, toimialaverkostojen ja julkisen vallan edustajien kanssa. Yritystoiminnan perimmäinen “tarkoitus” ei ole luoda työtä, verotuloja tai investoida yhteiskuntaan. Bisnes on viime kädessä vapaaehtoista ja syntyy spontaanisti, joten pyrkimys määritellä tämänkaltaiselle toiminnalle keskitettyä tarkoitusta on täysin mielivaltaista. Yritys on viime kädessä aina omistajiensa luoma ja ohjaama projekti. Tyypillisesti se tavoittelee menestystä houkuttelemalla maksuhaluiset kuluttajat puolelleen.

Yritystoiminta on monimutkaisempaa kuin monesti kuvitellaankaan. Jo pelkän lyijykynän valmistaminen on yhdelle ihmiselle lähes mahdoton tehtävä. Yksinkertaistenkin kulutustuotteiden takaa löytyy helposti maailmanlaajuinen työnjako erilaisten raaka-aineiden tuotannosta lopputuotteiden suunnitteluun, valmistukseen, markkinointiin ja logistiikkaan. Yritykset kilpailevat keskenään useilla markkinoilla muun muassa asiakkaista, yhteistyökumppaneista, osaamisesta sekä pääomista. Erilaiset sopimukset ja velvoitteet huomioiden millä tahansa hetkellä kuka tahansa ja minkä tahansa sidosryhmän edustaja voi viheltää pelin poikki yrityksen kanssa käytännössä mistä syystä tahansa. Yritykset eivät pääsääntöisesti halua laiminlyödä velvoitteitaan, koska niiden toiminnan kannalta on tärkeää näyttäytyä hyväksyttävänä ja haluttavana yhteistyökumppanina.

Kapitalismin monet kasvot

Kapitalismi on haastava aihealue, sillä sen käsitteellä on eri merkityksiä eri asiayhteyksissä. Kapitalismi voi tarkoittaa esimerkiksi kulttuuria, aikakautta, uskontoa, talous- ja sosiaalijärjestelmää, oikeusjärjestystä, poliittista ideologiaa, yhteiskunnallista kehitysprosessia, ihmisten välistä spontaania yhteistyötä tai edellä mainittujen näkökulmien yhdistelmää. Tämän lisäksi on tärkeä ymmärtää, että käytännössä elämme markkinatalouden ja valtiojohtoisuuden monimutkaisessa yhdistelmässä, sekataloudessa. Kulttuuri, politiikka ja talous kietoutuvat siinä tiiviisti toinen toisiinsa. Minkä tahansa sekatalouden ilmiöiden mielivaltainen leimaaminen kapitalismiksi ilman tarkempaa analyysiä on älyllisesti epärehellistä. Kapitalismin huolimaton käyttö huomiota herättävänä avainsanana lähes mille tahansa nykyajan ongelmalle tai henkilökohtaisen katkeruuden aiheelle vie huomion helposti pois vaativammalta ja arkijärkeilyä haastavalta taloudelliselta ajattelulta.

Ohjelmajulistuksesta käytyä keskustelua seuratessa on saanut vaikutelman, että erään 1900-luvun merkittävimmän vapausajattelijan F. A. Hayekin kuvaama “kohtalokas ylimieli” elää ja voi hyvin. Klikkimanian, massahysterian ja somepöhinän aikakaudella “nollausta” tai muutakaan suurta yhteiskunnallista muutosohjelmaa ei tarvitse sen tarkemmin perustella. Pelkkä sekatalouksien oireiden havaitseminen ja luetteleminen eivät kuitenkaan tarkoita, että mikä tahansa diagnoosi olisi luotettava – ratkaisuehdotuksista puhumattakaan. Kiihkoton keskustelu lukuisista haasteellisista maailmantalouden ilmiöistä on enemmän kuin paikallaan. Juuri siksi huomiohakuiset julistukset sekä kiirehtiminen poliittisiin johtopäätöksiin ovat huono lähtökohta monimutkaisen maailman ymmärtämiseksi. Parempaa esimerkkiä näyttää mm. Financial Timesin Martin Wolf, joka käsitteli alustavasti kansainvälisen talouden epäkohtia ja sitä, miten ne ovat tulosta yritysten ja politiikan monimutkaisemmasta suhteesta.

Paradoksaalisesti ”totuuden jälkeisestä ajasta” ja populismista huolestuneessa yhteiskunnassa on talousasioiden kohdalla hyväksyttävää sortua epäkohtiin, joista syyttää muita.

Yhteiskunnallisesti aktiivisilla ihmisillä on matala kynnys julistaa tuomiota kapitalismille, vaikka ei olisi vielä määritellyt sitä itselleenkään. Talous ei ole arjen päälle liimattu systeemi, vaan pohjimmiltaan ihmisten toimintaa niukassa maailmassa. Se ei ole kone, jonka voisi käynnistää uudelleen tai palauttaa jonkinlaiseen lähtötilaan. Poliittiset pyrkimykset “nollata” ihmisluonto tai taistella sitä vastaan löytyvät yksinomaan ihmiskunnan historian traagisimmilta sivuilta.

Huipputuloisten tilityksistä närkästyminen on huono lähtökohta politiikalle

Viimeisen viikon ajan suomalaisia on puhuttanut professori Anu Kantolan ja akatemiatutkija Hanna Kuuselan mielenkiintoinen sosiologinen tutkimus, jossa on kartoitettu laadullisin menetelmin suomalaisen vauraan eliitin moraalisen identiteetin muodostumista. Tutkijakaksikko on aiemmin julkaissut 28 haastateltua kattaneen tutkimuksen arvostetussa Sociology-tiedelehdessä. Nyt julkaistu vertaisarvioitu kirja Huipputuloiset — Suomen rikkain promille on ansiokas yhteenveto 90 haastattelusta, jotka tehtiin Suomen vauraimpaan promilleen kuuluville talouseliitin edustajille.

Syyskuun alussa Helsingin Sanomat julkaisi Kantolan ja Kuuselan tutkimusta käsitelleen ja vilkasta keskustelua herättäneen laajan artikkelin, jossa erityistä huomiota oli annettu piikikkäille lainauksille ja niistä tehdyille päätelmille. Samalla linjalla jatkoi myös Kansan Uutisissa julkaistu artikkeli, jossa tutkijat luonnehtivat haastattelemiensa huipputuloisten vahvoja poliittisia näkemyksiä yllättäviksi. Teräväkärkisen uutisoinnin myötä oikeistopiirit suhtautuivat epäilevästi sekä tutkijoiden tarkoitusperiin että median esille nostamiin aiheisiin.

Tutkijoiden mukaan rikkailla oli tapana hakea moraalista oikeutusta asemalleen vetoamalla henkilökohtaisiin ponnistuksiin ja ansioihin. Samalla haastatellut kyseenalaistivat suomalaisen hyvinvointivaltion, ammattiyhdistysliikkeen vallan, korkean verotuksen sekä sosiaaliturvan anteliaisuuden. 

Niinpä hallituksen kansanedustajat ja hallituspuolueita lähellä olevat tahot tarttuivat eriarvoisuuden, köyhyyden ja tuloerojen teemoihin linjaillen lavealla pensselillä poliittisia toimenpidesuosituksia. Hurjimmat ulostulot tarjosivat ratkaisuksi jo “rikkaiden verottamista takaisin todellisuuteen”. Jotkut ehtivät myös pohtia sitä, miten eräässä maailman tasa-arvoisimmista maista “varallisuuden radikaalin uudelleenjaon” uhka saattaisi kannustaa eliitin takaisin ruotuun hyvinvointivaltioideologian taakse. 

Tutkimuksen sisällön sijaan julkinen huomio onkin kiinnittynyt siihen, millaisia poliittisia johtopäätöksiä huipputuloisten ajatusmaailmasta ja tuntemuksista pitäisi tehdä.  

Tutkimuksen politisoituminen on huolestuttava ilmiö

Tutkimuksen politisointi on erikoista, sillä se ei itsessään kumoa vallitsevia yhteiskuntapoliittisia oletuksia tai tarjoa yhteiskunnan kannalta merkittäviä tosiasioita muillekaan poliittisille johtopäätöksille. Keskustelun rajoittaminen pelkkiin eliitin asenteisiin voi helposti vääristää laajempaa ymmärrystä. Esimerkiksi EVAn tuoreen arvo- ja asennetutkimuksen mukaan sosiaaliturvan hyväksikäytön moraalinen tuomitseminen on suomalaisten keskuudessa varsin yleistä, eikä vain rahaeliitin erityispiirre.

Kantolan ja Kuuselan tutkimus on sekä aineistoltaan että lähestymistavaltaan ainutlaatuinen, vaikka joku saattaa erehtyä pitämään sitä “herravihan lietsontana” tai oikeutuksena verottaa “rikkaat takaisin todellisuuteen”.

Tutkijoiden tavoitteena on ollut ymmärtää yhden varakkaiden joukon identiteettien muodostumista ja uusintamista, mutta tutkimusta ja sen tuloksia ei voi vielä yleistää kaikkia varakkaita koskeviksi päätelmiksi. Tutkijat itsekin huomauttivat, ettei kyse ollut vertailevasta tutkimuksesta. Voidaan siis aiheellisesti kysyä, antaako se pohjaa julkisuudessa esitetyille huomioille ja johtopäätöksille?

Esimerkiksi kansanedustaja Emma Kari julisti Twitterissä vaativansa toimia varallisuuden keskittymisen torjumiseksi veronkorotuksilla. Vastoin yleistä uskomusta, varallisuuserojen syntyminen ei ole seurausta siitä, että suomalaiset rikkaat “varastaisivat” köyhiltä tai piilottavat varallisuutensa veroparatiiseihin. Asiakeskeisempää olisikin ollut todeta rikkaiden ja köyhien välisten kuilujen johtuvan siitä, etteivät köyhemillä ole mahdollisuutta vaurastua nopeammin.

Suomi on maailman mittakaavassa yksi alhaisimpien tulo– ja varallisuuserojen, korkeimman sosiaalisen liikkuvuuden ja korkeimman kokonaisverotaakan maista. Suomessa toimeentuloerot ovat kaiken kaikkiaan kansainvälisesti tarkastellen maltilliset. Suomi on taloudellisesti tarkasteltuna tasa-arvoinen maa, jonka pitkäaikainen menestys on perustunut muun muassa omaisuudensuojan kunnioittamiseen. Lisäongelmia verointoiluun tuovat myös maailmanlaajuinen verokilpailu ja pääomien ja ihmisten liikkuvuus, jotka rajoittavat voimakkaasti kansallisvaltioiden tosiasiallisia mahdollisuuksia ryhtyä mielikuvituksellisiin veropoliittisiin harjoituksiin.

Tulo- ja varallisuuserojen itseisarvoinen alentaminen ja mahdollisimmat laajat valtion interventiot resurssien kohdistamisessa eivät ole teoriassa, eivätkä varsinkaan historiallisen tiedon valossa, yksiselitteisen toimivia menestystekijöitä. Taloustieteilijä Robert Higgsin mukaan arvaamattomat ja poukkoilevat poliittiset toimenpiteet voivat johtaa “hallinnolliseen epävarmuuteen”, jonka seuraukset voivat olla täysin ennalta-arvaamattomia. Palkansaajien, yrittäjien, sijoittajien ja muiden ihmisten usko hallinnon ennakoitavuuteen rapautuu ja vähentää halua panostaa tulevaisuuteen.

Kaikenlaisesta ideologisesta intoilusta luopunut pragmaatikko voi jo ihmetellä suomalaisia realiteetteja vasten, mistä kumpuaa pelko vaurastumista kohtaan sekä fiksaatio toisten omaisuuteen? Mistä kumpuaa halu rapauttaa olemattomia yksityisen riskipääoman markkinoita yhteiskunnassa, joka etsii epätoivoisesti kilpailukyvyn ja innovaatioiden lähteitä sekä ratkaisuja suuriin ongelmiin?

Oman lisämausteensa keskusteluun toi kansanedustaja Veronika Honkasalo, joka näki tärkeänä, että eriarvoisuustutkimus valottaa vaihteeksi pienituloisten sijaan myös varallisuuden kasautumista. Kuitenkin, varallisuuden kertymistä, varainhoitoon liittyviä haasteita ja menetelmiä, riskinottoa, yrittäjyyttä ja innovaatioita on tutkittu monilla tieteenaloilla vähintään viime vuosisadan alusta lähtien. Taloustieteilijät ovat tutkineet tulonmuodostusta, eriarvoisuutta ja varallisuutta vuosikymmeniä. Lisäksi tutkimusta on kertynyt ajallisista epäjatkumoista, talouden rakennemuutoksesta, kilpailusta ja epävarmuudesta. 

Viime vuosina perinnöllisyystutkimuksen ja käyttäytymisgenetiikan saralla tehdyt uudet avaukset voivat tuoda edellä mainittuja aiheita koskevaan yhteiskunta- ja sosiaalipoliittiseen keskusteluun uusia näkökohtia muun muassa soveltavan taloustieteellisen tutkimuksen kautta. Yksi mielenkiintoisimmista käyttäytymisgenetiikan löydöksistä on ollut se, että monien psykologisten ominaisuuksien periytyvyys kasvaa ihmisten ikääntyessä, ja ihmisten geneettiset erityispiirteet voivat omalta osaltaan vaikuttaa siihen, miten ihminen on vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Esimerkiksi hiljattain julkaistu Ari Hyytisen ja tutkijakollegoiden tutkimus näyttää viittaavan siihen, että valtaosa tuloeroista johtuu perintötekijöistä, jotka voivat vaikuttaa muun muassa koulutus- ja ammatinvalintaan. Jo aiemmin on ilmennyt viitteitä siitä, että tietyt persoonallisuuspiirteet ja älykkyys ennakoivat keskimääräistä merkittävämpää osakesijoittamista.

Kun tavoitteena on löytää parhaat mahdolliset keinot edesauttaa kaikkien mahdollisuuksien tasa-arvoa, on nämä kysymykset huomioita eriarvoisuudesta ja varallisuudesta käytävässä keskustelussa, vaikka aihealue voi tuntua vaikealta ja epämiellyttävältä.

Johtopäätökset

Loppujen lopuksi se, mitä vajaa sata suomalaista huipputuloista ajattelee itsestään tai itseään köyhemmistä, on yhteiskuntapoliittisesti ja taloudellisesti melko merkityksetöntä. Kantolan ja Kuuselan tutkimuksen pohjalta voisi yhtä hyvin nostaa esille huolen siitä, aikooko merkittävä nettoveronmaksajien ryhmä joskus nostaa kytkintä vai jäädä juuri Suomeen?

Kantolan ja Kuuselan tutkimus on merkittävä lisä sosiologiseen tutkimuskirjallisuuteen, joka laajentaa ymmärrystä Suomen varakkaimpien ajatuksista ja tuntemuksista. Tutkimuksissa esitetyt havainnot muun muassa rikkaiden identiteetistä ja tilityksistä muille tahoille eivät kuitenkaan sellaisenaan anna yhteiskunnallisesti merkittävää lisää politiikkasuositusten tekemiseksi. On havaittavissa, että tieteellisiä tutkimuksia koskevassa julkisessa keskustelussa keskitytään hyvin helposti erilaisiin vaikutelmiin ja tunnereaktioihin konkreettisen selitysvoiman sijaan. Viime perjantain Ruben Stiller -keskusteluohjelmassa esiintynyt kansanedustaja Juhana Vartiainen totesi, että tutkijat antavat kirjassaan varakkaista julkista keskustelua myönteisemmän kuvan, eli rikkaat eivät olekaan sellaisia hirviöitä, jollaisiksi heidät julkisuudessa ehdittiin jo maalata.

Nopean ja hätiköivän ajattelun vaarana on se, että se sivuuttaa laajemman kokonaisymmärryksen yhteiskunnasta, valtiosta ja taloudesta. Kun aihealue on tiedeyhteisön ulkopuolella poliittisesti kiistelty ja tunteita herättävä, tutkijoiden tulisi avoimesti peräänkuuluttaa tutkimuksen rajoitteita ja kehottaa niin kriittisyyteen kuin yleistysten välttämiseenkin johtopäätöksiä tehtäessä. 

Olisi salakavalaa tieteeksi puettua politikointia pyrkiä selittämään esimerkiksi hyvinvointivaltioon kohdistuvaa kritiikkiä lähinnä henkilön identiteetillä, tunnetiloilla tai tilityksillä. Kriittisyydessä hyvinvointivaltiota, poliittista päätöksentekoa tai verotusta kohtaan on kyse paljon muustakin kuin polarisaatiosta tai arvopohjaisen indoktrinaation epäonnistumisesta tietyn ihmisryhmän tai yksilön kohdalla. Esimerkiksi nykyisen sosiaaliturvajärjestelmän ja sen luomien kannustinloukkujen arvostelua ei ole rehellistä pelkistää huipputuloisten valitukseksi.

Viime vuosina on ollut muodikasta huolestua “faktojen jälkeisestä ajasta”, populismin noususta, todellisuuden pirstaloitumisesta, voimakkaasta polarisoitumisesta ja tieteen tulevaisuudesta. Huoli on perusteltu, joten edistyksellisinä itseään pitävillä ihmisillä on näytön paikka vaalia kiinnostusta tiedettä kohtaan, vaatia älyllistä johdonmukaisuutta ja irtisanoutua tunnepohjaisesta populismista sekä tieteellisen tutkimuksen valikoivasta käytöstä.  Varsinkin hyvinvointivaltion innokkaimmat kannattajat tarvitsevat uusia ratkaisuehdotuksia huolehtiakseen veronmaksuhalukkuudesta myös korkeampien tuloluokkien keskuudessa.

Eriarvoisuudesta ja epätasa-arvosta julistamisen sijaan olisi syytä ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, jotka edistäisivät kaikkien suomalaisten vaurastumista.

Kuvalähde: OpenClipart-Vectors / Pixabay License