index.php

Intoilu kapitalismin “nollauksesta” on talouslukutaidotonta populismia

Syyskuun 18. päivä tunnettu talouslehti Financial Times julkaisi näyttävästi etusivullaan uuden agendansa: “Capitalism. Time for a reset.” Otsikkovalinta, jonka tarkoitus oli markkinoida lehden uutta agendaa, herätti maailmanlaajuista innostusta ja kiinnostusta.

Erityisesti kapitalismiin epäilevästi tai jopa vihamielisesti suhtautuvissa piirreissä näyttää syntyneen tulkinta, että arvovaltaisena pidetty ja liberaalikapitalistista maailmanjärjestystä edustanut lehti olisikin viimein kääntänyt kelkkansa, todennut kapitalismin toimimattomaksi ja vaatimassa perustavanlaatuisia uudistuksia.

Vallankumoukselliseen johtopäätökseen oli helppo päätyä, mikäli ei lukenut otsikkoa pidemmälle.

Financial Timesin päätoimittajan Lionel Barberin kirjoittamasta lyhyestä saatteesta käy nopeasti ilmi, ettei kyse olekaan ideologisesta U-käännöksestä tai juuri mistään muustakaan mullistavasta. Barber ylistää vapaaseen markkinatalouteen perustuvaa globaalia kapitalismia ja sen myönteisiä vaikutuksia ihmiskunnalle. Hän lukee liberaalikapitalistisen järjestelmän ansioiksi muun muassa rauhan ja vakauden, vaurauden kasvun, uskomattoman teknologisen edistyksen ja köyhyyden merkittävän vähenemisen (ympäri maailmaa).

Tämän jälkeen Barberin kärsivällisyys kuitenkin loppuu. Hän siirtää huomionsa näistä ihmiskuntaa mullistavista saavutuksista kapitalismin kyteviin ongelmiin. Hän mainitsee epämääräisesti, että edellisen maailmanlaajuisen finanssikriisin jälkeen kapitalismi ja voitontavoittelu ovat joutuneet kriittisempään syyniin. Barber toivoo yrityksiltä voiton lisäksi “tarkoitusta”. Tätä hän perustelee sillä, että tarkoitus (jonka termin hän jätti tarkemmin määrittelemättä) palvelisi sekä liiketoiminnan että eri sidosryhmien, kuten asiakkaiden ja työntekijöiden, etua:

“Vapaan kapitalismin pitkäaikainen terveys riippuu voiton tuottamisesta tarkoituksenmukaisella tavalla. Yritykset ymmärtävät, että tämä yhdistelmä palvelee heidän omaa etuaan sekä heidän asiakkaitaan ja työntekijöitään. Jos tähän [nykytilanteeseen]  ei tule muutosta, hoito-ohjeet voivat [tulevaisuudessa] olla paljon tuskallisemmat.” (suom.)

Sosiaalisessa mediassa ympäri maailmaa heräsi toivoa jonkinlaista uutta, vierasta, jännittävää, mutta kaikin puolin hyveellistä kapitalismin paradigman muutosta kohtaan. Financial Timesin brändi-ilmeen kohotuksen nähtiin olevan kytköksissä viime aikoina kuultuihin tunnettujen yritysjohtajien vaatimuksiin tarkastella liiketoimintaa voitontavoittelua laajemmin.

Financial Timesin yritystä positioida itsensä uudelleen kiristyvän mediakilpailun kentällä ei pidä ylitulkita. Financial Timesin uuden brändi-ilmeen vanavedessä julkaistuissa artikkeleissa ja vaatimuksissa ei ole sellaisenaan mitään uutta, vaan ne ovat vuosikymmeniä jatkuneen monitahoisen keskustelun ilmentymiä. Keskustelun ytimessä ovat muun muassa sidosryhmäajattelun (stakeholder approach) ja yritysten sosiaalisen vastuullisuuden (corporate social responsibility) narratiivit, joista on käyty monipuolista ja polveilevaa keskustelua perinteistä osakkeenomistajanäkökulmaa (shareholder approach) vasten jo vuosikymmenten ajan.

Sidosryhmäajattelu – ei mitään uutta auringon alla

Eri puolilla maailmaa on jo aiemmin nostettu esille vastaavanlaisia ajatuksia. Niille kaikille on yhteistä yritysten tehtävien ja velvoitteiden laajentaminen uusille alueille ja tällä hetkellä laajasti hyväksyttävinä pidettyihin monenlaisiin tavoitteisiin. Pohjimmiltaan sidosryhmäajattelu ei kuitenkaan ole ristiriidassa osakkeenomistajanäkökulman kanssa, koska sidosryhmien huomioiminen on välinearvoisesti tärkeä keino voitontavoittelussa. Toimitusketjut, työntekijät ja asiakaslähtöisyys ovat olleet osa keskeistä johtamiskirjallisuutta jo vuosikymmenten ajan. Liiketoiminnan arvojen, henkilöstöstä huolehtimisen ja asiakastyytyväisyyden merkitys taloudelliselle tulokselle ovat olleet merkittävä osa muun muassa hyvän hallintotavan (corporate governance) ja johdon ohjausjärjestelmien (management control systems) viitekehyksiä viime vuosituhannen lopulta lähtien. Tämän olennaisen asian “unohtamista” ei voi pitää sattumana.

Barberin vaatimukset ja siitä vedetyt tulkinnat ovat ikään kuin saman vitsin jatkumoa. Financial Timesin poleemisen otsikon avulla artikkelin lukemaan houkutellulle, kapitalismia inhoavalle lukijalle todetaankin jo aivan alussa vallankumouksen olevan peruttu. Taloudelliseen ajatteluun perehtyneelle lukijalle ohjelmajulistuksen loppu on lähinnä retorista myyntipuhetta, jossa ehdotetaan kömpelösti ja ennalta-arvattavasti sidosryhmäajattelua osakkeenomistajien voittomotiiviin ja omistaja-arvoon vedoten.

Eri tahojen reaktiot Financial Timesin markkinointitempaukseen ovat osoitus taloudellisen ajattelun rapistumisesta varsinkin yhteiskunnallisesti valveutuneissa piireissä. Ihmiset näyttävät vieraantuneen todellisuudesta, jos heille voi myydä ajatuksen siitä, että yritystoimintaan ei sellaisenaan voisi liittyä tarkoitusta tai merkityksellisyyttä – sidosryhmäajattelusta nyt puhumattakaan.

Kukaan ei näytä pysähtyneen vakavasti pohtimaan, mitä tällaiset epämääräiset vaatimukset ”tarkoituksesta” käytännössä tarkoittaisivat esimerkiksi osakeyhtiölain, hyvän hallintotavan, yritysrahoituksen tai rahoitusmarkkinoiden näkökulmasta. 

Sidosryhmistä, vastuullisuudesta ja tarkoituksista puhuminen on helppoa, mutta poikkeukselliset väitteet vaativat poikkeuksellisia todisteita. Lopulta konkretia ratkaisee. Ylevien epämääräisten sanojen merkittävimmät haasteet tiivistyvät juuri niiden määrittelyyn, loogiseen perustelemiseen, rajanvetoihin ja käytännön jalkauttamiseen. Vaikka yritys julistaisi syleilevänsä maailmaa, resurssien niukkuus ajaisi sen silti tekemään käytännön rajanvetoja. Millä perusteella yritysten tulisi tunnustaa lisää sidosryhmiä, priorisoida niiden välillä, valita vastuunkantamisen kohteita ja yleviä tarkoituksia? Koska “vastuun” ja “tarkoituksen” termit ovat tulkinnanvaraisia, yhteiskuntavastuusta ja sidosryhmäpelistä tulee politiikan jatke vailla parlamentaarista näkyvyyttä. Myös sääntelijän kaappauksen uhka on realistinen.

Yritykset eivät ole syntyneet tyhjästä, eivätkä ne myöskään toimi tyhjiössä. Yritykset ovat jo pitkään toimineet monimutkaisessa sopimusten, lupausten ja vuorovaikutusten sosiaalisessa verkostossa. Ajatus siitä, että yritykset eivät olisi vastuussa kenellekään muille kuin osakkeenomistajille osoittaa täydellistä perehtymättömyyttä tai vieraantumista yritystoiminnan perusteista. Yritykset ovat jatkuvassa kanssakäymisessä muun muassa kuluttajien, työntekijöiden, tavarantoimittajien, toimialaverkostojen ja julkisen vallan edustajien kanssa. Yritystoiminnan perimmäinen “tarkoitus” ei ole luoda työtä, verotuloja tai investoida yhteiskuntaan. Bisnes on viime kädessä vapaaehtoista ja syntyy spontaanisti, joten pyrkimys määritellä tämänkaltaiselle toiminnalle keskitettyä tarkoitusta on täysin mielivaltaista. Yritys on viime kädessä aina omistajiensa luoma ja ohjaama projekti. Tyypillisesti se tavoittelee menestystä houkuttelemalla maksuhaluiset kuluttajat puolelleen.

Yritystoiminta on monimutkaisempaa kuin monesti kuvitellaankaan. Jo pelkän lyijykynän valmistaminen on yhdelle ihmiselle lähes mahdoton tehtävä. Yksinkertaistenkin kulutustuotteiden takaa löytyy helposti maailmanlaajuinen työnjako erilaisten raaka-aineiden tuotannosta lopputuotteiden suunnitteluun, valmistukseen, markkinointiin ja logistiikkaan. Yritykset kilpailevat keskenään useilla markkinoilla muun muassa asiakkaista, yhteistyökumppaneista, osaamisesta sekä pääomista. Erilaiset sopimukset ja velvoitteet huomioiden millä tahansa hetkellä kuka tahansa ja minkä tahansa sidosryhmän edustaja voi viheltää pelin poikki yrityksen kanssa käytännössä mistä syystä tahansa. Yritykset eivät pääsääntöisesti halua laiminlyödä velvoitteitaan, koska niiden toiminnan kannalta on tärkeää näyttäytyä hyväksyttävänä ja haluttavana yhteistyökumppanina.

Kapitalismin monet kasvot

Kapitalismi on haastava aihealue, sillä sen käsitteellä on eri merkityksiä eri asiayhteyksissä. Kapitalismi voi tarkoittaa esimerkiksi kulttuuria, aikakautta, uskontoa, talous- ja sosiaalijärjestelmää, oikeusjärjestystä, poliittista ideologiaa, yhteiskunnallista kehitysprosessia, ihmisten välistä spontaania yhteistyötä tai edellä mainittujen näkökulmien yhdistelmää. Tämän lisäksi on tärkeä ymmärtää, että käytännössä elämme markkinatalouden ja valtiojohtoisuuden monimutkaisessa yhdistelmässä, sekataloudessa. Kulttuuri, politiikka ja talous kietoutuvat siinä tiiviisti toinen toisiinsa. Minkä tahansa sekatalouden ilmiöiden mielivaltainen leimaaminen kapitalismiksi ilman tarkempaa analyysiä on älyllisesti epärehellistä. Kapitalismin huolimaton käyttö huomiota herättävänä avainsanana lähes mille tahansa nykyajan ongelmalle tai henkilökohtaisen katkeruuden aiheelle vie huomion helposti pois vaativammalta ja arkijärkeilyä haastavalta taloudelliselta ajattelulta.

Ohjelmajulistuksesta käytyä keskustelua seuratessa on saanut vaikutelman, että erään 1900-luvun merkittävimmän vapausajattelijan F. A. Hayekin kuvaama “kohtalokas ylimieli” elää ja voi hyvin. Klikkimanian, massahysterian ja somepöhinän aikakaudella “nollausta” tai muutakaan suurta yhteiskunnallista muutosohjelmaa ei tarvitse sen tarkemmin perustella. Pelkkä sekatalouksien oireiden havaitseminen ja luetteleminen eivät kuitenkaan tarkoita, että mikä tahansa diagnoosi olisi luotettava – ratkaisuehdotuksista puhumattakaan. Kiihkoton keskustelu lukuisista haasteellisista maailmantalouden ilmiöistä on enemmän kuin paikallaan. Juuri siksi huomiohakuiset julistukset sekä kiirehtiminen poliittisiin johtopäätöksiin ovat huono lähtökohta monimutkaisen maailman ymmärtämiseksi. Parempaa esimerkkiä näyttää mm. Financial Timesin Martin Wolf, joka käsitteli alustavasti kansainvälisen talouden epäkohtia ja sitä, miten ne ovat tulosta yritysten ja politiikan monimutkaisemmasta suhteesta.

Paradoksaalisesti ”totuuden jälkeisestä ajasta” ja populismista huolestuneessa yhteiskunnassa on talousasioiden kohdalla hyväksyttävää sortua epäkohtiin, joista syyttää muita.

Yhteiskunnallisesti aktiivisilla ihmisillä on matala kynnys julistaa tuomiota kapitalismille, vaikka ei olisi vielä määritellyt sitä itselleenkään. Talous ei ole arjen päälle liimattu systeemi, vaan pohjimmiltaan ihmisten toimintaa niukassa maailmassa. Se ei ole kone, jonka voisi käynnistää uudelleen tai palauttaa jonkinlaiseen lähtötilaan. Poliittiset pyrkimykset “nollata” ihmisluonto tai taistella sitä vastaan löytyvät yksinomaan ihmiskunnan historian traagisimmilta sivuilta.

Huipputuloisten tilityksistä närkästyminen on huono lähtökohta politiikalle

Viimeisen viikon ajan suomalaisia on puhuttanut professori Anu Kantolan ja akatemiatutkija Hanna Kuuselan mielenkiintoinen sosiologinen tutkimus, jossa on kartoitettu laadullisin menetelmin suomalaisen vauraan eliitin moraalisen identiteetin muodostumista. Tutkijakaksikko on aiemmin julkaissut 28 haastateltua kattaneen tutkimuksen arvostetussa Sociology-tiedelehdessä. Nyt julkaistu vertaisarvioitu kirja Huipputuloiset — Suomen rikkain promille on ansiokas yhteenveto 90 haastattelusta, jotka tehtiin Suomen vauraimpaan promilleen kuuluville talouseliitin edustajille.

Syyskuun alussa Helsingin Sanomat julkaisi Kantolan ja Kuuselan tutkimusta käsitelleen ja vilkasta keskustelua herättäneen laajan artikkelin, jossa erityistä huomiota oli annettu piikikkäille lainauksille ja niistä tehdyille päätelmille. Samalla linjalla jatkoi myös Kansan Uutisissa julkaistu artikkeli, jossa tutkijat luonnehtivat haastattelemiensa huipputuloisten vahvoja poliittisia näkemyksiä yllättäviksi. Teräväkärkisen uutisoinnin myötä oikeistopiirit suhtautuivat epäilevästi sekä tutkijoiden tarkoitusperiin että median esille nostamiin aiheisiin.

Tutkijoiden mukaan rikkailla oli tapana hakea moraalista oikeutusta asemalleen vetoamalla henkilökohtaisiin ponnistuksiin ja ansioihin. Samalla haastatellut kyseenalaistivat suomalaisen hyvinvointivaltion, ammattiyhdistysliikkeen vallan, korkean verotuksen sekä sosiaaliturvan anteliaisuuden. 

Niinpä hallituksen kansanedustajat ja hallituspuolueita lähellä olevat tahot tarttuivat eriarvoisuuden, köyhyyden ja tuloerojen teemoihin linjaillen lavealla pensselillä poliittisia toimenpidesuosituksia. Hurjimmat ulostulot tarjosivat ratkaisuksi jo “rikkaiden verottamista takaisin todellisuuteen”. Jotkut ehtivät myös pohtia sitä, miten eräässä maailman tasa-arvoisimmista maista “varallisuuden radikaalin uudelleenjaon” uhka saattaisi kannustaa eliitin takaisin ruotuun hyvinvointivaltioideologian taakse. 

Tutkimuksen sisällön sijaan julkinen huomio onkin kiinnittynyt siihen, millaisia poliittisia johtopäätöksiä huipputuloisten ajatusmaailmasta ja tuntemuksista pitäisi tehdä.  

Tutkimuksen politisoituminen on huolestuttava ilmiö

Tutkimuksen politisointi on erikoista, sillä se ei itsessään kumoa vallitsevia yhteiskuntapoliittisia oletuksia tai tarjoa yhteiskunnan kannalta merkittäviä tosiasioita muillekaan poliittisille johtopäätöksille. Keskustelun rajoittaminen pelkkiin eliitin asenteisiin voi helposti vääristää laajempaa ymmärrystä. Esimerkiksi EVAn tuoreen arvo- ja asennetutkimuksen mukaan sosiaaliturvan hyväksikäytön moraalinen tuomitseminen on suomalaisten keskuudessa varsin yleistä, eikä vain rahaeliitin erityispiirre.

Kantolan ja Kuuselan tutkimus on sekä aineistoltaan että lähestymistavaltaan ainutlaatuinen, vaikka joku saattaa erehtyä pitämään sitä “herravihan lietsontana” tai oikeutuksena verottaa “rikkaat takaisin todellisuuteen”.

Tutkijoiden tavoitteena on ollut ymmärtää yhden varakkaiden joukon identiteettien muodostumista ja uusintamista, mutta tutkimusta ja sen tuloksia ei voi vielä yleistää kaikkia varakkaita koskeviksi päätelmiksi. Tutkijat itsekin huomauttivat, ettei kyse ollut vertailevasta tutkimuksesta. Voidaan siis aiheellisesti kysyä, antaako se pohjaa julkisuudessa esitetyille huomioille ja johtopäätöksille?

Esimerkiksi kansanedustaja Emma Kari julisti Twitterissä vaativansa toimia varallisuuden keskittymisen torjumiseksi veronkorotuksilla. Vastoin yleistä uskomusta, varallisuuserojen syntyminen ei ole seurausta siitä, että suomalaiset rikkaat “varastaisivat” köyhiltä tai piilottavat varallisuutensa veroparatiiseihin. Asiakeskeisempää olisikin ollut todeta rikkaiden ja köyhien välisten kuilujen johtuvan siitä, etteivät köyhemillä ole mahdollisuutta vaurastua nopeammin.

Suomi on maailman mittakaavassa yksi alhaisimpien tulo– ja varallisuuserojen, korkeimman sosiaalisen liikkuvuuden ja korkeimman kokonaisverotaakan maista. Suomessa toimeentuloerot ovat kaiken kaikkiaan kansainvälisesti tarkastellen maltilliset. Suomi on taloudellisesti tarkasteltuna tasa-arvoinen maa, jonka pitkäaikainen menestys on perustunut muun muassa omaisuudensuojan kunnioittamiseen. Lisäongelmia verointoiluun tuovat myös maailmanlaajuinen verokilpailu ja pääomien ja ihmisten liikkuvuus, jotka rajoittavat voimakkaasti kansallisvaltioiden tosiasiallisia mahdollisuuksia ryhtyä mielikuvituksellisiin veropoliittisiin harjoituksiin.

Tulo- ja varallisuuserojen itseisarvoinen alentaminen ja mahdollisimmat laajat valtion interventiot resurssien kohdistamisessa eivät ole teoriassa, eivätkä varsinkaan historiallisen tiedon valossa, yksiselitteisen toimivia menestystekijöitä. Taloustieteilijä Robert Higgsin mukaan arvaamattomat ja poukkoilevat poliittiset toimenpiteet voivat johtaa “hallinnolliseen epävarmuuteen”, jonka seuraukset voivat olla täysin ennalta-arvaamattomia. Palkansaajien, yrittäjien, sijoittajien ja muiden ihmisten usko hallinnon ennakoitavuuteen rapautuu ja vähentää halua panostaa tulevaisuuteen.

Kaikenlaisesta ideologisesta intoilusta luopunut pragmaatikko voi jo ihmetellä suomalaisia realiteetteja vasten, mistä kumpuaa pelko vaurastumista kohtaan sekä fiksaatio toisten omaisuuteen? Mistä kumpuaa halu rapauttaa olemattomia yksityisen riskipääoman markkinoita yhteiskunnassa, joka etsii epätoivoisesti kilpailukyvyn ja innovaatioiden lähteitä sekä ratkaisuja suuriin ongelmiin?

Oman lisämausteensa keskusteluun toi kansanedustaja Veronika Honkasalo, joka näki tärkeänä, että eriarvoisuustutkimus valottaa vaihteeksi pienituloisten sijaan myös varallisuuden kasautumista. Kuitenkin, varallisuuden kertymistä, varainhoitoon liittyviä haasteita ja menetelmiä, riskinottoa, yrittäjyyttä ja innovaatioita on tutkittu monilla tieteenaloilla vähintään viime vuosisadan alusta lähtien. Taloustieteilijät ovat tutkineet tulonmuodostusta, eriarvoisuutta ja varallisuutta vuosikymmeniä. Lisäksi tutkimusta on kertynyt ajallisista epäjatkumoista, talouden rakennemuutoksesta, kilpailusta ja epävarmuudesta. 

Viime vuosina perinnöllisyystutkimuksen ja käyttäytymisgenetiikan saralla tehdyt uudet avaukset voivat tuoda edellä mainittuja aiheita koskevaan yhteiskunta- ja sosiaalipoliittiseen keskusteluun uusia näkökohtia muun muassa soveltavan taloustieteellisen tutkimuksen kautta. Yksi mielenkiintoisimmista käyttäytymisgenetiikan löydöksistä on ollut se, että monien psykologisten ominaisuuksien periytyvyys kasvaa ihmisten ikääntyessä, ja ihmisten geneettiset erityispiirteet voivat omalta osaltaan vaikuttaa siihen, miten ihminen on vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Esimerkiksi hiljattain julkaistu Ari Hyytisen ja tutkijakollegoiden tutkimus näyttää viittaavan siihen, että valtaosa tuloeroista johtuu perintötekijöistä, jotka voivat vaikuttaa muun muassa koulutus- ja ammatinvalintaan. Jo aiemmin on ilmennyt viitteitä siitä, että tietyt persoonallisuuspiirteet ja älykkyys ennakoivat keskimääräistä merkittävämpää osakesijoittamista.

Kun tavoitteena on löytää parhaat mahdolliset keinot edesauttaa kaikkien mahdollisuuksien tasa-arvoa, on nämä kysymykset huomioita eriarvoisuudesta ja varallisuudesta käytävässä keskustelussa, vaikka aihealue voi tuntua vaikealta ja epämiellyttävältä.

Johtopäätökset

Loppujen lopuksi se, mitä vajaa sata suomalaista huipputuloista ajattelee itsestään tai itseään köyhemmistä, on yhteiskuntapoliittisesti ja taloudellisesti melko merkityksetöntä. Kantolan ja Kuuselan tutkimuksen pohjalta voisi yhtä hyvin nostaa esille huolen siitä, aikooko merkittävä nettoveronmaksajien ryhmä joskus nostaa kytkintä vai jäädä juuri Suomeen?

Kantolan ja Kuuselan tutkimus on merkittävä lisä sosiologiseen tutkimuskirjallisuuteen, joka laajentaa ymmärrystä Suomen varakkaimpien ajatuksista ja tuntemuksista. Tutkimuksissa esitetyt havainnot muun muassa rikkaiden identiteetistä ja tilityksistä muille tahoille eivät kuitenkaan sellaisenaan anna yhteiskunnallisesti merkittävää lisää politiikkasuositusten tekemiseksi. On havaittavissa, että tieteellisiä tutkimuksia koskevassa julkisessa keskustelussa keskitytään hyvin helposti erilaisiin vaikutelmiin ja tunnereaktioihin konkreettisen selitysvoiman sijaan. Viime perjantain Ruben Stiller -keskusteluohjelmassa esiintynyt kansanedustaja Juhana Vartiainen totesi, että tutkijat antavat kirjassaan varakkaista julkista keskustelua myönteisemmän kuvan, eli rikkaat eivät olekaan sellaisia hirviöitä, jollaisiksi heidät julkisuudessa ehdittiin jo maalata.

Nopean ja hätiköivän ajattelun vaarana on se, että se sivuuttaa laajemman kokonaisymmärryksen yhteiskunnasta, valtiosta ja taloudesta. Kun aihealue on tiedeyhteisön ulkopuolella poliittisesti kiistelty ja tunteita herättävä, tutkijoiden tulisi avoimesti peräänkuuluttaa tutkimuksen rajoitteita ja kehottaa niin kriittisyyteen kuin yleistysten välttämiseenkin johtopäätöksiä tehtäessä. 

Olisi salakavalaa tieteeksi puettua politikointia pyrkiä selittämään esimerkiksi hyvinvointivaltioon kohdistuvaa kritiikkiä lähinnä henkilön identiteetillä, tunnetiloilla tai tilityksillä. Kriittisyydessä hyvinvointivaltiota, poliittista päätöksentekoa tai verotusta kohtaan on kyse paljon muustakin kuin polarisaatiosta tai arvopohjaisen indoktrinaation epäonnistumisesta tietyn ihmisryhmän tai yksilön kohdalla. Esimerkiksi nykyisen sosiaaliturvajärjestelmän ja sen luomien kannustinloukkujen arvostelua ei ole rehellistä pelkistää huipputuloisten valitukseksi.

Viime vuosina on ollut muodikasta huolestua “faktojen jälkeisestä ajasta”, populismin noususta, todellisuuden pirstaloitumisesta, voimakkaasta polarisoitumisesta ja tieteen tulevaisuudesta. Huoli on perusteltu, joten edistyksellisinä itseään pitävillä ihmisillä on näytön paikka vaalia kiinnostusta tiedettä kohtaan, vaatia älyllistä johdonmukaisuutta ja irtisanoutua tunnepohjaisesta populismista sekä tieteellisen tutkimuksen valikoivasta käytöstä.  Varsinkin hyvinvointivaltion innokkaimmat kannattajat tarvitsevat uusia ratkaisuehdotuksia huolehtiakseen veronmaksuhalukkuudesta myös korkeampien tuloluokkien keskuudessa.

Eriarvoisuudesta ja epätasa-arvosta julistamisen sijaan olisi syytä ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, jotka edistäisivät kaikkien suomalaisten vaurastumista.

Kuvalähde: OpenClipart-Vectors / Pixabay License

Urbaani liberalismi on retoriikkaa vailla sisältöä

Vihreiden Osmo Soininvaara lanseerasi blogissaan vastikään käsitteen “urbaani liberalismi”. Soininvaara esittää, että sanotut urbaanit liberaalit ovat Suomessa hajallaan eri puolueissa, ja että jos Suomen puoluekartta aloitettaisiin nyt puhtaalta pöydältä, tulisi tällaisesta urbaania liberalismia edustavasta ryhmästä suurpuolue. Esimerkkijäseninä hän mainitsee Jungnerin lisäksi Juhana Vartiaisen (kok), Antero Vartian (vihr) ja Olli Rehnin (kesk).

Soininvaara mm. ehdottaa, että urbaani liberalismi ottaisi markkinatalouden tosiasiana, mutta olisi kuitenkin luonteeltaan vasemmistolaista. Edelleen tekstistä voidaan implikoida, ettei aate sopisi ainakaan konservatiiveille, libertaareille, oikeistolaisille eikä maalaisille.

Analysoimme Soininvaaran ehdotusta poliittisen ajattelun näkökulmasta. Onko ehdotettu urbaani liberalismi ideologisesti johdonmukaista? Miten se asettuisi poliittiselle kartalle? Mihin urbaanit liberaalit uskovat? Mikä heitä yhdistää, ja toisaalta erottaa muista? Mitä uutta Soininvaaran kehittämä uusi liberalismin alalaji toisi ideologioiden kirjoon? Missä määrin se lukeutuu tunnettuun ajatteluperinteeseen?

Liberalismi on ideologia, ei elämäntapa

Jos kyse on liberalismista, termin kriteerinä on vapaus ja valtion roolin rajoittaminen. Pienistä – ja suuremmistakin – tulkintaeroista huolimatta tämä on liberalismin ideologinen ydin sen kaikissa variaatioissa.

Liberalismi ei ole mikään urbaani itseidentiteettiproggis, vaan poliittinen ideologia ja maailmankuva. Kukaan ei voi ryhtyä liberaaliksi vain kutsumalla itseään sellaiseksi. Liberalismi on periaatteellinen kanta kunnioittaa kanssaihmisten vapautta, eli mahdollisuutta ajatella ja tehdä itsenäisiä valintoja. Se on siis kaikkea muuta kuin jokin tietty yksilöllinen elämäntapa tai asennoituminen yksittäisiin arvovalintakysymyksiin. Arvostaessaan yksilönvapautta myös konservatiivisesti elävä maalainen voi hyvin olla liberaali ja jopa liberaalimpi kuin tavallinen cityvihreä. Tämä on tärkeä huomio, jota yhteiskunnallisessa keskustelussa harvoin muistetaan. Suomessa on todennäköisesti paljon luultua enemmän yksilönvapautta arvostavia ihmisiä, jotka suhtautuvat kriittisesti julkiseen valtaan patenttiratkaisuna erinäisiin asioihin. Tällaiset ihmiset eivät usein luonnehdi itseään ideologisin termein. Heitä voi olla myös hankala tunnistaa liberaaleiksi, mikäli he elävät urbaaneista sukupolvimuodeista poikkeavaa perinteisempää elämää.

Mitä tulee tasa-arvoon, liberalismin tasa-arvo on ennen kaikkea vapautta ja tasa-arvoa lain edessä sekä mahdollisuuksia elää omaa elämäänsä ilman, että sen enempää toisilla kansalaisilla kuin valtiolla itselläänkään on oikeutta tähän aiheettomasti puuttua. Se ei ole sosialistin tasa-arvoa, jossa yhteisö saa määrätä – tapahtuipa tämä sitten demokraattisesti tai kominternilla – mitä kenenkin on tehtävä, tai mikä kuuluu kenellekin.

Jos haluaa puhua jonkinlaisesta “arvovapaasta” vasemmistolaisuudesta urbaaneissa puitteissa, niin mikäpä ettei, mutta tätä ei pidä sotkea liberalismiin, joka on ja tulee aina olemaan ensisijaisesti vapausaate.

Tarkentavat etuliitteet toki voivat aika ajoin olla paikallaan, kunhan ne eivät ole ristiriidassa liberalismin perusmääritelmän kanssa. Kaksi yleisintä tällaista etuliitettä ovat klassinen ja sosiaaliliberalismi. Näiden lisäksi käytämme tekstissä myös käsitettä pseudoliberalismi sellaisista ajattelutavoista, joita kutsutaan liberaaleiksi, mutta jotka eivät tarkemmassa tarkastelussa kuulu mihinkään liberalismin haaraan, tai noudata sen periaatteita.

Liberalismin suuntaukset

Klassisella liberalismilla tarkoitetaan liberalismin vanhempaa muotoa, jossa korostuvat yksilönvapaudet, laillisuusperiaate sekä vapaa markkinatalous. Se on myös varsin lähellä sitä, mihin Soininvaara viittaa tekstissään käsitteellä oikeistolibertarismi.

Sosiaaliliberalismilla taas tarkoitetaan liberalismin hieman uudempaa versiota, jossa vapauden edellytykseksi katsotaan valtion toteuttama sosiaalinen oikeudenmukaisuus esimerkiksi koulutuksen, terveydenhuollon ja tulonsiirtojen kautta.

Rajanveto klassisen ja sosiaaliliberalismin välillä ei ole aina täysin selvä, mutta perusajatus molemmissa on pitää valtion rooli varsin rajattuna. Sosiaaliliberalismikin nähdään liberalismin eikä esimerkiksi sosialismin variaatioksi juuri siitä syystä, että siinäkin valtion roolia lisäävistä elementeistä huolimatta pyrkimyksenä on myös rajoittaa sitä. Myös tässä suuntauksessa valtion interventiot on perusteltava ensisijaisesti vapauden edistämisen kautta, vaikkakin vapauden määritelmää on laajennettu käsittämään esimerkiksi ihmisten toimintavalmiuksien turvaamista. Joskus tähän viitataan esimerkiksi käsitteellä mahdollisuuksien tasa-arvo. Näin ei ole esimerkiksi sosialismissa tai hyvinvointivaltioajattelussa, jossa perusteet interventioille voivat olla aivan jotain muutakin.

Varsin yleinen virhe on käyttää liberalismia käsitteenä myös esimerkiksi sellaisesta edistysmielisestä tai holhoavasta politiikasta, jossa valtion roolia tosiasiassa lisätään ilman, että tällä on mitään tekemistä yksilön vapauksien suojelemisessa. Esimerkkejä tällaisesta pseudoliberalismista voisi antaa kaikista puolueista, mutta erityismainintamme menee oppositiossa ärhäköityneille Vihreille nykyisellä linjallaan, jossa liberalismi-sanasta on tehty synonyymi kaikille puolueen toivomuksille, olivatpa ne liberalismin mukaisia tai eivät. Pahinta tässä on kenties se, että aidosti liberaalejakin politiikkatoimenpiteitä leimataan sumeilematta liberalismin vastaisiksi, jos ne eivät käy yksiin urbaanien pseudoliberaalien mieltymysten kanssa. Vaikka puolueesta löytyy aitojakin sosiaaliliberaaleja, ovat he ilmeisesti jääneet vähemmistöön punavihreän ja populistisen retoriikan myötä.

Havainnollistuksen vuoksi voidaan sanoa, että suomalaisista poliitikoista Elina Lepomäkeä voidaan kutsua klassiseksi liberaaliksi, Juhana Vartiaista sosiaaliliberaaliksi ja Ville Niinistöä pseudoliberaaliksi.

Liberaali suhtautuminen taloudelliseen vapauteen ja eriarvoisuuteen

Mihin Soininvaaran hahmottelema urbaani liberalismi sitten asettuu? Onko se klassista, sosiaali- vai kenties pseudoliberalismia?

Johtolankana voidaan katsoa kohtaa, jossa Soininvaara ehdottaa, että urbaanin liberalismin pitäisi olla vasemmistolaista. Soininvaara jatkaa: “Se eroaisi oikeistolaisista libertaareista siinä, että lähtökohtana olisi markkinavirheiden ja ulkoisvaikutusten korjaaminen – siellä oikeallahan ajatellaan, ettei mitään markkinavirheitä tai huomioon otettavia ulkoisvaikutuksia ole ja että eriarvoisuus nyt vain on luonnollinen asia.”

Mitä tulee väitteisiin markkinavirheistä ja ulkoisvaikutuksista, alkeistasonkin katsaus libertaariin ajatteluperinteeseen kumoaisi Soininvaaran olkiukkoväitteen – näitä aiheita on käsitelty kattavasti Adam Smithin päivistä lähtien.

Sen sijaan toinen väite, joka käsittelee liberalismin suhtautumista eriarvoisuuteen on mielenkiintoisempi, koska siinä on myös perää. Liberalismi, toisin kuin sosialismi, hyväksyy taloudellisen eriarvoisuuden ja pitää vapaata markkinataloutta lähtökohtaisesti hyvänä asiana. Tämä pätee kaikkiin liberalismin lajeihin. Miksi?

Kuten totesimme, liberalismin keskiössä on vapaus ja valtion toiminnan rajoittaminen. Talous on ihmisten toimintaa, ja taloudellinen vapaus on erottamaton osa ihmisten vapautta. Lisäksi, kuten oikeistoliberaali Milton Friedman hyvin asian esitti, taloudellinen vapaus on myös perusedellytys politiikan ja kansalaisyhteiskunnan vapaudelle. Maissa joissa ei ole taloudellista vapautta ei ole myöskään poliittista vapautta, eikä liberalismia. Toisin sanoen: henkilö, joka ei kannata talouden vapautta ei ole liberaali.

Vaikka aika ajoin puhutaan talousliberalismista, käsite on sikäli turhanpäiväinen, että kaikki johdonmukainen liberalismi on samalla myös talousliberalismia.

Entä sitten eriarvoisuus? Kaikki talouden eriarvoisuus ei tietenkään johdu sen vapaudesta. Valinnanvapaus kuitenkin tarkoittaa mahdollisuuksia. Tästä seuraa erilaisia yksilöllisiä lopputuloksia. Näin ollen, talouden vapaudesta seuraa myös luonnollisesti eriarvoisuutta. Näin ymmärrettynä liberalismi hyväksyy eriarvoisuuden luonnollisena asiana. Tämä on jopa erottamaton osa liberalismia.

Tätä näkökulmaa ei ole suosittua sanoa Suomessa ääneen. Kuitenkaan liberalismin määritelmä ei ole riippuvainen sen suosiosta Suomessa.

Loppukaneetti

Toistaiseksi Soininvaaran urbaani liberalismi näyttäisi olevan lähinnä jonkinlaista sunnuntailiberalismia – poliittista retoriikkaa vailla analyysiä tai sisältöä. Tässä suhteessa se on melko tyypillinen esimerkki niistä retorisista ja tunteisiin vetoavista keinoista, joilla poliitikot pyrkivät omimaan poliittisiin käsitteisiin liittyvät positiiviset tuntemukset itselleen.

Sikäli kun tällainen “urbaani” liberalismi ei ota valtion roolin rajoittamista olennaisesti määritelmäänsä, sitä ei nimestään huolimatta voi lukea liberalismin alaisuuteen. Korkeintaan sitä voidaan pitää toisiinsa samaistuvien kaupunkilaisten keskinäisenä kerhona.

Se että hyväksyy markkinoiden olemassaolon ei vielä yksistään tee kenestäkään liberaalia, vaan korkeintaan oikeustoimikelpoisen. Poliittisen suuntauksen luokittelu liberalismiksi edellyttää kuitenkin myös, nimensä mukaisesti, vapauden johdonmukaista puolustamista.

 

Lähteet:

Osmo Soininvaara: Jungner ja urbaani liberalismi

http://www.soininvaara.fi/2017/04/11/jungner-ja-urbaani-liberalismi/

Perinnön vastustaja laittaa kaikki pelimerkit punaiselle

Helsingin Sanomien tiedetoimittaja Mikko Puttonen kirjoitti provokatiivisen kolumnin ”Sadan prosentin perintövero tasaisi pelimerkit”, jossa kyseenalaistettiin yksilön moraalinen oikeus vastaanottaa perintöä. Irrallisten perustelujen tilkkutäkki sisälsi mm. idean vastikkeettomasta etumatkasta kuvitteellisessa elämän kilpajuoksussa.

Merkittävänä perusteluna Puttonen piti myös meritokratiaa: aseman saavuttamista omalla työllä. Kirjoittaja näki perinnön kyseenalaistamisen älylliset perusteet niin vahvoiksi, ettei pitänyt mahdollisena vasta-argumenttina muuta kuin “vainajan tahtoa”. Tämänkin hän kyseenalaisti välittömästi vaatimalla huomiota elävien ihmisten maailmaan. Vainajan tahto ei ole yksittäinen irrallinen sivuseikka. Se on suoraan kytköksissä talouden ja yhteiskuntafilosofian perusteisiin, omistajuuteen ja vapauteen. En lähde tässä arvailemaan, kumpuaako tiedetoimittajan näköalattomuus kyvyttömyydestä vai ideologisesta haluttomuudesta tunnustaa tätä.

Ensinnäkin, “vainajan tahto” on vähättelevä ja kiertelevä ilmaisu länsimaisen sivilisaation kannalta perustavanlaatuisesta moraalisesta ja käytännöllisestä ihanteesta, omistusoikeudesta. Sopimusvapaus puolestaan perustuu omistusoikeuteen. Perintö on siis vain yksi johdonmukainen sovellus näistä moraalisista ja juridisista ihanteista. Perusajatus on se, että omistaja päättää, mitä omaisuudellaan tekee. Omaisuutta lahjoitettaessa vastaanottaja päättää, suostuuko ehdotukseen ottaa jotain vastaan. Tämä osapuolien vapaus ei riipu siitä, onko vastaanottaja ansioitunut jonkun kolmannen osapuolen mielestä riittävästi ollakseen oikeutettu lahjoittajan ehdotukseen.

Perinnön vastustaminen on pohjimmiltaan yksilönvapauden vastustamista. Siinä, missä tavallinen lahjoittaja siirtää omaisuuttaan ennalta määrättynä ja tiedossa olevana päivämääränä, perinnön antaja jättää päivämäärän auki. Syy on käytännöllinen. Kuolema tulee usein varoittamatta, eikä jätä tulevalle vainajalle aikaa hoitaa transaktiota loppuun omin avuin. Perinnön kaltaisen sopimuksen estäminen tarkoittaisi entistä ankarampaa valtion väliintuloa vainajan omaisuuden ja omaisten välille, eli omistusoikeuden ja vapauden loukkaamista. Yhteiskunta olisi ennalta arvaamattomien ja epävakautta lisäävien muutosten edessä, mikäli koko oikeusjärjestelmästä poistuisi kuolleen sopimusosapuolen tunnustaminen. Pragmaattisemmin ajateltuna lähimmäisten hyväksi kuoleman varalta sopimusjärjestelyjä hankaloittava valtio ampuisi itseään jalkaan ja ajaisi perinteiset perhekeskeiset ihmiset entisestään vapaampiin maihin.

Vieläkin pragmaattisemmin ajateltuna, vaatimus perinnön kieltämisestä tai ankarammasta verottamisesta pitää sisällään absurdeja rajanvetoja. Ensinnäkin, perinnön nostaminen tikun nokkaan lisäisi entistä suurempia kannustimia siirtää omaisuutta perijöille elinaikana. Ennakkoperintö, lahjoittaminen ja elättäminen perheen sisällä joutuisivat luonnollisesti suurempaan syyniin. Jää vain mielikuvituksen varaan, mitä eri odottamattomia seurauksia yksittäisellä huonosti mietityllä verokäytännöllä olisi. Johdonmukaisesti ajateltuna tien päässä olisi ankarampi valvonnan ulottaminen arkiseen resurssien jakamiseen perheen sisällä. Siinä, missä koko länsimaisessa historiassa perhe ja suku ovat olleet ensimmäisiä ja luonnollisimpia turvaverkkoja, omistusoikeudelle vieraat kollektivistiset ajattelusuuntaukset ajavat yksilölle tietämättään atomistisempaa roolia.

Käytännön lisäksi ei sovi unohtaa, että omistusoikeuden kyseenalaistaminen on ideologinen kysymys. Eniten omistusoikeudelle löytyy kunnioitusta liberaalista ajatteluperinteestä. Tätä asiaa ei kumoa se, että Puttonen on löytänyt mainittavaksi yhden perintöön kriittisemmin suhtautuneen 1800-luvulla eläneen sosiaaliliberaalin filosofin tai yhden talousnobelistin. Joka tapauksessa suppeimmin kunnioitusta yksityiselle omistusoikeudelle löytyy sosialistisista ideologioista. Myös varkaat ovat määritelmällisesti ihmisiä, jotka eivät kunnioita omistusoikeutta.

Vaikka omistusoikeutta ei arvostaisikaan moraalisesti, perinnön irrottaminen muista transaktioista ontuu joka tapauksessa loogisesti. Perintö on edelleen kuin mikä tahansa muukin lahja tai jopa transaktio. Ensinnäkin, jos kyseenalaistaa oikeuden perintöön, tulisi myös kyseenalaistaa oikeus mihin tahansa muuhunkin lahjoitukseen tai varallisuuden siirtoon. Pitäen mielessä talouden perusteet subjektiivisesta arvosta lähtien, vapaaehtoisessa transaktiossa vastikkeellisen ja vastikkeettoman transaktion ero on vähintäänkin häilyvä ja jopa epärelevantti. Vapaaehtoisesti resursseja toiselle siirtävä yksilö kokee saavuttavansa jotain itselleen arvokkaampaa. Perinnön asettaminen erilaiseen rooliin muiden transaktioiden kanssa on epäloogista ja myös yksilön elinaikanaan kokemaa arvoa heikentävää.

On helppoa kyseenalaistaa perijän kyvykkyys vastata omasta varallisuudestaan. Vielä olennaisempaa on miettiä, onko valtio parempi omistaja perinnölle. Mikäli perinnön täysi verottaminen olisi ylipäätään mahdollista saati niin helppoa kuin se taloustieteen alan ulkopuolisille ihmisille näyttää, suurempi osa yhteiskunnan resursseista päätyisi julkisen vallan, poliitikkojen ja tulosvastuuttomien virkamiesten ohjaukseen. Julkisen vallan resurssiohjaus kärsii tunnetusti lukemattomista kannustinongelmista, joihin voi tutustua esimerkiksi julkisen valinnan teorian kautta. Sopimusten ja kannustimien taloustiede ovat liittyneet olennaisesti juuri Suomen tuoreen talousnobelistin Bengt Holmströmin akateemiseen työhön. Ei ihme, että Holmström onkin viime vuosina mediassa kritisoinut valtion omistajuutta ja peräänkuuluttanut tarvetta vauraille yksityisomistajille.

Perintöveroa vastustetaan sillä, että toiset ihmiset saavat “etumatkaa”. Etumatkaa missä? Entä ne, jotka perivät hyvät geenit tai saavat muuten vain mukavat vanhemmat? Miksi yksilönvapauden kriitikot ajattelevat koko ajan vain pelkkää rahaa? Ansiot ja rahamääräinen omaisuus ovat toki melko helppoja vertailukelpoisia mittareita. Niitä ei kuitenkaan ole pakko valita omaksi kilparadakseen. Ihmisen tulisi olla vähintäänkin itselleen enemmän kuin yksi numeromääräinen summa. Elämän ajatteleminen kilpailuna ylipäätään on itse aiheutettu ongelma. Helpompi ratkaisu on lopettaa toisten unelmien tavoittelu ja keskittyä itselleen arvokkaisiin asioihin.

Euroopasta katsottuna Suomi ei näytä houkuttelevalta

Kirjoitan tämän tekstin Itävallasta neljän kuukauden aikana opiskelijavaihdossa kertyneiden kokemusten pohjalta. Osana kauppatieteellisiä maisteriopintojani Aalto-yliopistossa päätin suorittaa viimeisen lukukauden vaihdossa Wienin kauppakorkeakoulussa.

Valitsin kohteeni sillä perusteella, että Itävalta edustaa minulle tyypillistä, historian ja kulttuurin puolesta kiehtovaa tasokasta Keski-Eurooppaa. Entuudestaan osasin odottaa Itävallan olevan hieman Suomen kaltainen hyvinvointivaltio, jolla on pitkät konsensuspoliittiset perinteet. Ensimmäisestä päivästä lähtien olen kokenut kulttuurishokkia, johon en ole sopeutunut vielä tähänkään mennessä. Shokki on kuitenkin kohdemaata kohtaan positiivinen. Myönnettäköön, että olen aina suhtautunut kriittisesti sokeaan uskoon Suomen maailmanlaajuista ylivertaisuutta kohtaan. Silti arkielämän kokemukset Keski-Euroopassa herättävät jatkuvasti aivan uudella tavalla kriittisiä ajatuksia Suomessa harjoitettavasta politiikasta ja sen taustalla olevasta mentaliteetista.

Uskon, että kokemuksissani ja havainnoissani on paljon samaa kuin lukuisilla suomalaisilla opiskelijoilla, jotka arvioivat kotimaataan ja tulevaisuuttaan globaalin maailman vaihtoehtoja vasten.

Arjen havaintoja

Elämä Keski-Euroopassa on yllättänyt sujuvuudessaan niin määrällisesti kuin laadullisestikin. Vaikka Itävallassa nimellinen bruttokansantuote onkin vain neljä prosenttia korkeampi kuin Suomessa, keskieurooppalaisella hintatasolla korjattuna reaalinen ero nousee melkein 17 prosenttiin.

Tämän lisäksi yksilölliset erot kulutustottumuksissa voivat lisätä kuilua Suomeen entisestään. Esimerkiksi nuoren miehen ostoskori on täällä huomattavasti edullisempi johtuen mm. elintarvikkeiden, oluen ja viinin suhteellisesti suuremmasta osuudesta. Kauppaketjujen välillä on suurta kilpailua, eikä yksi tehoton ja läpinäkymätön osuuskunta ulota lonkeroitaan kaikkialle.

Germaaniseen tehokkuuteen viritetyissä discounter-myymälöissä lähinnä huvittuu S-ryhmän ”halpuuttamisesta” tai kanta-asiakaseduista. Suomessa ollaan kaukana eurooppalaisesta edullisuudesta. Monipuolisempi kaupoissa asioiminen on myös helpompaa. Mukavan tuoksuisen paistopisteen vierestä voi vaivattomasti poimia vaikka pullon viiniä ja vielä murto-osalla suomalaisesta hinnasta. Tällaista mukavuutta nähdessään vain kysyy, miksi asiat on tehty Pohjoismaissa tahallaan hankalammiksi kuin missäkin hölmöläistarinoissa.

Palvelukulttuuri on ollut minulle suuri yllätys. Tavallisesti Suomessa kaikkialla paitsi hieman tunnelmallisemmissa ravintoloissa asiakas joutuu menemään palvelun luo. Euroopassa on yleisempää, että palvelu tulee asiakkaan luo. Tilaukset otetaan vastaan pöydissä, joissa myös laskun maksaminen tapahtuu vasta ennen pois lähtemistä. Tällöin pöytäseurue, sen keskustelut ja tunnelma pysyvät kasassa läpi illan. Tämä on laatua, jonka ymmärtää vasta kun sen pääsee itse kokemaan (ja jälleen menettämään Suomeen palatessaan).

Erilainen suomalaistyylinen jonottaminen ja itsepalvelu ovat tietenkin liiketoiminnallisesti tehokkaita malleja, joissa pienemmillä yleiskustannuksilla saadaan palveltua useampia pienemmässä ajassa. Tämän pohjalta luulisi helposti Suomen ravintolahintojen olevan jopa edullisempia kuin täällä. Vertailukelpoisissa Helsingin ravintoloissa hinnat ovat kuitenkin melkein kaksinkertaiset esim. Wieniin verrattuna.

Asuminen ja työ

Käsitykseni yleisemmin mm. asuntomarkkinoista ja nuorten työllistymisestä perustuvat enemmän tapaamiini wieniläisiin. Erityisen avartavaa on ollut keskustella kokemuksista paikallisen suomalaisen Taneli Luotojärven kanssa, joka muutti Wieniin opiskelemaan viisi vuotta sitten. Tuossa ajassa hän on kertonut asuneensa kahdessa eri vapailta markkinoilta vuokratussa asunnossa keskustan tuntumassa. Helsinkiin verrattuna markkinoilla ei ole pulaa asunnoista, ja hinnat ovat n. neljänneksen alhaisempia.

Itävallassa varsinkin nuorten suosiossa on Minijobs-käytäntö. Se tarkoittaa, että työntekijä saa ansaita reilun 415€ kuukaudessa ilman, että työnantajalle kohdistuisi suurempia sivukuluja kuten sairausvakuutusta ja verokiilaa. Siinä, missä moinen nähtäisiin Suomessa loukkuna nollatyötuntisopimuksille, Itävallassa joustavuus on ponnahduslauta ja mahdollisuus hankkia arvokasta kokemusta.

Nuorille on jatkuvasti tarjolla monipuolisia töitä. Varsinaista kesätyökautta ei siis ole, puhumattakaan puoli vuotta etukäteen aloitettavasta hakemuskierroksesta. Yllätyin ystäväni kertomasta tilanteesta, jossa itävaltalaiset nuoret eivät suuremmin valitelleet seurueensa jäsenen joutumista työttömäksi. He olivat varmoja, että lähitulevaisuus toisi hyvin pian uusia mahdollisuuksia.

Toinen erikoisuus Suomeen nähden on se, että esimerkiksi kauppatieteellisellä alalla maisteritutkinto ei ole inflatoitunut. Kanditutkinnolla pärjää hyvin työmarkkinoilla, ja ennen sitäkin löytyy relevantteja työtehtäviä. Tällöin ei ole yllättävää, että moni siirtyy täysillä työelämään jo kandidaatiksi valmistuttuaan. Kokonaiskuva on hyvin erilainen verrattuna Suomeen, jossa opiskelujen pitkittäminen nähdään jopa henkilökohtaisena reaalioptiona huonon suhdanteen varalta.

Suhtautuminen sääntelyyn

Suomessa on totuttu ottamaan monet epämukavuudet ja niitä puolustavat argumentit annettuina. Viiniä ei voi ostaa leipähyllyn vierestä, vaan sitä varten on kulutettava aikaa ja vaivaa siirtymällä Alkoon jonottamaan. Talouspuhetta ja talousajattelua vieroksuvalle suomalaiselle aika ei saa olla rahaa. Jos se kuitenkin on, niin tuo kunniamarssi ja jonossa jäpittäminen koetaan kunniakkaaksi teoksi kansanterveydelle. Pääsyynä ei ole tavallinen tolkun ihminen, vaan tuntematon alkoholisti ja hänen lähipiirinsä.

Jo kaupassa myytävien juomien alkoholirajan nostaminen 0,8 prosenttiyksikköä ylöspäin oli vähällä kaatua mm. Lääkäriliiton pastoraaliseen saarnaan lisääntyvästä ”kärsimyksestä, sairauksista ja kuolemasta”. Suostumalla hakemaan mm. laadukkaat IPA-oluet Alkosta asti, kuluttajan uskotaan ehkäisevän näitä uhkakuvia.

Täällä myytit murtuvat. Suomalaisen alkoholipolitiikan selittäminen ja terveysviranomaisten sitaattien kertominen ovat taattua viihdettä keskieurooppalaisessa pöytäseurassa. Alkoholi ei ole tabu. Ihmiset nauttivat sitä näkyvästi, eikä puhe saatavuuden rajoittamisesta tai byrokratian lisäämisestä tulisi kuuloonkaan keskieurooppalaisessa hyvinvointivaltiossa.

Siinä, missä papereiden kysyminen vielä kolmekymppisiltäkin on suomalainen käytäntö, Itävallassa se olisi poikkeuksellista ja loukkaavaa. Ikärajojen valvonta ei ole minkäänlainen sisäpoliittinen prioriteetti. Yhteiskunnan ei pelätä romahtavan siihen, jos lievästi alaikäinen onnistuu tilaamaan ravintolassa tuopin. Viranomaiset kohdistavatkin niukkoja julkisia resursseja yhteiskunnan kannalta kriittisempiin kohteisiin.

Edellä mainitut havainnot laittavat suomalaisen miettimään. Korkean elintason hyvinvointivaltio, joka Suomen tapaan tarjoaa terveydenhuoltoa ja koulutusta, ei lähde yksilön perään aggressiivisella mikromanageroinnilla ja arkielämän vaikeuttamisella. Talous ei ole kaatunut alkoholin haittakuluihin. Päin vastoin se on paljon Suomea paremmassa kunnossa. Suomalaista julkista keskustelua dominoivat ääritapausten parissa työskentelevät sosiaali- ja terveysalan ihmiset. Etanolin kulutusmääristä ja alkoholin ”käyttämisestä” puhutaan mekaanisena prosessina aivan kuin asiantuntijat eivät itse olisi kokeneet sosiaalista iltaa hyvässä seurassa appelsiinimehua väkevämpää nestettä kilistelemällä.

Euroopassa olutta, viiniä jne. pidetään nautintoaineina. Juoman rooli ymmärretään yhtenä osana mm. virkistävää sosiaalista elämää, jonka arvo on jokaiselle subjektiivista. Hyvää elämää ei mitata haittojen minimoimisella, vaan elämysten ja kustannusten erotuksena. Elämästä nauttimisen arvo ja terve intuitio unohtuvat suomalaisessa normikeskustelussa.

Poliittinen liikehdintä

Sotien jälkeen kaksi suurta puoluetta, konservatiivit ja sosiaalidemokraatit, ovat pitäneet Itävallassa järkähtämätöntä enemmistövaltaa konsensushakuisesti. Varsinaista maaseudun omaa tulonsiirtopuoluetta ei ole. Pääkaupungin väestön osuus on koko maahan nähden suhteellisesti suurempi kuin mm. Suomessa.

Kahden viikon takaisia Itävallan presidentinvaaleja on ruodittu Suomen mediassa pitkälti oikeistopopulismin nousun, pakolaiskriisin, Venäjän intressien ja kansan kahtiajaon kulmasta. Keskusteltuani aiheesta kevään aikana lukuisten paikallisten kanssa, vaikutelma poikkeaa esim. Suomen median antamasta kuvasta. Ennen kaikkea Itävallassa on kasvanut tyytymättömyys pysähtyneisyydestä ja hyvä veli -politiikasta syytettyä vakiintunutta poliittista eliittiä, ”establishmentia” vastaan. Ilmiö ei ole satunnainen poikkeus Euroopassa tai maailmalla. Se on sukua suuremmalle länsimaiselle liikehdinnälle, joka on tuonut nostetta myös Donald Trumpin ja Bernie Sandersin kantaisille leipäpoliitikkoja ravisteleville hahmoille.

Vaalien ensimmäisellä kierroksella kolme ehdokasta, Itävallan vapauspuolueen Norbert Hofer, sitoutumaton vihreä Alexander van der Bellen sekä sitoutumaton Irmgard Griss kiilasivat kärkeen kahden suurimman valtapuolueen edustajien ohi jättäen heidät listan häntäpäähän. Vastaavaa ei ole tapahtunut aikaisemmin Itävallan historiassa toisen maailmansodan jälkeen.  

Erityinen huomio establishmentin haastamisesta on se, että suositut hahmot nousevat poliittisen eliitin verkostojen, kabinettien ja eturyhmien ulkopuolelta. Ensimmäisellä kierroksella kahden suurimman puolueen ehdokkaiden ohi kiilannut, aikaisemmin korkeimman oikeuden johdossa työskennellyt Griss oli merkittävin esimerkki tällaisesta.

Asetelman peilaaminen Suomea vasten on mielenkiintoista. Kun katsoo meneillään olevia suomalaisten puolueiden puheenjohtajavaaleja, ennakkosuosikeista on edelleen helppo tunnistaa poliittisen eliitin koneistoissa kasvatettuja ammattipoliitikkoja. Monissa muissa maissa ja varsinkin Itävallassa kevään vaalien jälkeen poliittisen eliitin valta-asema ei ole enää itsestäänselvyys.

zum Schluss

Itävallassa olen oppinut, miten suomalaiset elävät itseään koskevien myyttien keskellä. Jos ulkomailla tehdään asioita toisin, sen ei uskota toimivan Suomessa. Yhteiskuntapolitiikka on lähtökohtaisesti oikeassa, ja vika on kansalaisissa. Eniten minua on mietityttänyt se havainto, ettei suomalainen hyvinvointivaltiomalli ole kategoriansa ainut tai erityinen luomus Euroopassa. Se ei näytä pysyvän enää edes Pohjoismaiden perässä.

Itävalta kuuluu hyvinvointivaltioiden kategoriaan, mutta julkinen sektori ei silti ole politiikassa aivan pyhän lehmän roolissa. Sääntelyyn liittyy jonkinlaista suhteellisuudentajua. Pienten riskien takia ei tarvita suuria kieltoja ja valvontaa. Tällaisessa yhteiskunnassa ihmisen on mahdollisuus hakea oma-aloitteisesti ratkaisuja yksilöllisiin tai muiden kanssa jakamiinsa haasteisiin. Suomessa erilaiset byrokratian veijaritarinat ja kokemukset rajoitteista saavat ihmisen epäilemään harmittomankin arkielämän lainmukaisuutta.

Itävallassa vitsaillaan, että suuren maailman trendit omaksutaan aina 50 vuoden viiveellä. Silti Suomeen verrattuna paljon dynaamisemmassa yhteiskunnassa ei tyydytä muistuttelemaan historiallisista saavutetuista eduista joka käänteessä. Suomesta on sanottu, ettei se houkuttele kunnianhimoisia ihmisiä.

Itävalta ei ole lepokoti vain keskinkertaisuutta tavoitteleville erakoille. Nuorilla on uskoa tulevaisuuteen, eikä esimerkiksi sukupolvien välillä ole vahvoja yhteiskunnallisia jännitteitä ja eturistiriitoja. Yhteiskunnan dynaamisuus on melkein jo itsessään lupaus kehityksestä. Tämä on ratkaiseva tekijä, joka vetää puoleensa niitä ihmisiä, joilla on paljon annettavaa ja vielä elämä edessään. Näiden ihmisten työpanos varmistaa myös sen, että koko yhteiskunnan elintaso säilyy ja kasvaa.

Tässä on haastetta Suomelle.

Teksti on kirjoitettu Wienissä asuvan opiskelijan Taneli Luotojärven kanssa.

Suomalaisessa talouskeskustelussa ei ymmärretä arvon luomista

Keväällä kiihtynyttä talouskeskustelua ovat määrittäneet avainsanat kuten Panama, Uber, valtionyhtiöt ja taloustalkoot. Yleisimpiä puheenvuoroja ja lähestymistapoja Suomen talouden haasteisiin vaivaa yksi keskeinen ongelma, ymmärtämättömyys arvon luomista kohtaan. Esimerkiksi keskustelu veroparatiiseista liittyy pohjimmiltaan pelkkään tulonjakoon. Uber-puheenvuorot melkein jo hipovat arvon luomista, mutta hyvin kivikautisella ajattelutavalla. Siinä laatu on jotain viranomaisen määrittämää, irrallaan asiakkaan yksilöllisten tarpeiden ymmärtämisestä. Antti Rinteen viimeisimmistä ulostuloista puolestaan saisi kuvan, että talous olisi mekaaninen black box, joka kasvaa, jos mm. vientiä vauhdittamaan perustetaan erikseen oma valtionyhtiö. Politiikkasuosituksista puuttuvat prioriteetit ja nöyryys.

Yhteiskunnan toiminnot voidaan jäsennellä kakun leipomiseen, kaappaamiseen ja jakamiseen. Yksityinen toiminta markkinoilla on selkein todistettava muoto ”kakun leipomisesta”, nk. positiivisesta summapelistä. Kahden osapuolen välillä tapahtuva vapaa vaihdanta on ainut varma osoitus siitä, että molemmat kokevat saavansa jotain itselleen henkilökohtaisesti arvokkaampaa. Suomalainen talouskeskustelu ottaisi huiman edistysaskeleen heti, kun jokainen sisäistäisi tämän ajatuksen arvon subjektiivisuudesta. Vertailukohtia kakun leipomiselle olisivat nollasummapeli ja miinussummapeli. Niissä vaihdannan osapuolet vain kaappaavat ja jakavat toisten leipomaa kakkua keskenään osallistumatta itse sen leipomiseen. Julkinen sektori ja varsinkin eturyhmäpolitiikka toimivat tällä logiikalla.

Markkinoilla toimiva yritys on ensisijaisesti olemassa siksi, että tietty yrittäjä on tunnistanut mahdollisuuden luoda arvoa maksaville asiakkaille. Toimiakseen kannattavasti, yrittäjän on onnistuttava yhdistämään tuotannontekijöistä lopputuote tai -palvelu, jonka arvo asiakkaalle on korkeampi kuin yrittäjälle koituneet kustannukset. Pelkkä näkemys ei kuitenkaan riitä. Yritystoiminnan rahoittaja on laittanut omaa varallisuuttaan pantiksi epävarman tulevaisuuden edessä uskoen siihen, että kaikkien kustannusten, kuten välittömien palkkojen jälkeen hänelle jäisi tuottoa. Voitto on osoitus kannattavasta toiminnasta sekä lisäresurssi jatkaa onnistunutta toimintaa. Vastaavasti tappio vähentää resursseja ja toimii välittömänä kannustimena muuttaa toimintatapoja. Tässä on kuvattu pohjimmiltaan se mekanismi, jolla yhteiskunta vaurastuu. Myös jotkut julkiset palvelut voivat luoda arvoa sekä tukea yksityisellä sektorilla tapahtuvaa arvon syntymistä. Kuitenkin jäädessään markkinamekanismin ulkopuolelle niiden luomaa arvoa on hankalampi tunnistaa ja jopa mahdotonta varmistaa.

Talouskeskustelusta on tunnistettavissa harhaisia oletuksia arvon syntymisestä. Merkittävin viimeaikainen osoitus tästä on Panama-populismi, joka nosti verojen välttelyn Suomen talouskehityksen polttavimmaksi haasteeksi. Verotulojen maksimointi muuttui monen mielessä yhteiskunnan vaurauden ajuriksi. Logiikka ontuu pahasti, sillä verotus ja julkinen sektori ovat lähinnä kakun kaappaamista ja jakamista, eivät leipomista. Kenties tähän asti kovimmasta ylilyönnistä vastaa taloushistorioitsija Markku Kuisma, joka väläytteli verojen välttelyn johtavan kaikkien sotaan kaikkia vastaan ja ihmiskunnan taantumiseen. On syytä muistaa, että vaikka jo kivikauden ihmisillä olisi ollut nykyisten taloushistorioitsijoiden ja vero-oikeuden asiantuntijoiden kompetenssia tarttua verojen välttelyyn, se ei olisi kuitenkaan nostanut ihmisten elintasoa. Kaikkein tuhoisimmat konfliktit ja ikävimmät resurssipulat ihmiskunnan historiassa ovat tapahtuneet, kun yhteiskunnan voimavaroja on keskitetty valtiojohtoisesti markkinamekanismin ulkopuolelle.

Talouden harha-ajatukset johtavat myös kyseenalaisiin moraalisiin johtopäätöksiin, kuten yritysten syyllistämiseen ja lähtökohtaiseen skeptisyyteen yritysmaailmaa kohtaan. Vastaavasti kakun kaappaajat ja jakajat säästyvät sivussa jopa hyveellisellä imagolla. Esimerkiksi Kauppalehden pääkirjoituksessa väitettiin veroa välttelevien yritysten vihaavan avoimuutta. Asetelma antaisi helposti ymmärtää, että kyseessä olisi pelkästään yrityksille herkkä asia. Läpinäkyvyyden lisääminen olisi muille vielä suurempi haaste. Esimerkiksi laajasta julkisesta sektorista huolimatta palvelujen hinnat eivät Suomessa ole kovin läpinäkyviä veronmaksajille. Siihen ei ole edes painetta. Tulosvastuu ja erilaiset ohjausmekanismit ovat julkisella sektorilla vaihtelevan epämääräisiä. Myöskään kovin moni tulonsiirtojen nauttija ei pitäisi ajatuksesta, että muut saisivat tietää hänen hintalappunsa nettoveronmaksajille. Vähintään viimeiset puoli vuotta Suomessa on myös taistelu erilaista ”talouspuhetta” vastaan, eli taloudellisen logiikan soveltamista yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Esimerkkejä vasten on hyvin epäsuhtaista ja ongelmallista, jos kakun leipominen on sen kaappaamista ja jakamista epäilyttävämpää toimintaa.

Sivilisaation kannalta suurin hyöty yrityksistä on tuotteita ja palveluja vastaanottaville asiakkaille. Verotulot ovat toissijaisia. On muodikasta sysätä kaikki käsillä olevat yhteiskunnan ongelmat laillisesti veroja optimoivien yritysten niskaan. Populistisimmat kampanjat saavat jopa asian näyttämään siltä, että näiden yritysten olemassaolo olisi itsessään tuhoisaa. Vain taloudellisen tietämättömyyden tilassa on mahdollista, että tietoyhteiskunnan tikun nokkaan joutuvat ne yritykset, jotka tarjoavat iloisillekin veronmaksajille jatkuvasti tehokkaampia tietokoneita, matkapuhelimia, sovelluksia ja innovaatioita, joista emme vielä edes tällä hetkellä tiedä. Tämä ei tarkoita, että epäsuhtainen verotaakka olisi tavoiteltava tilanne. Asiaa tulisi kuitenkin tarkastella muullakin tavalla kuin tekemällä pitkälle vietyjä johtopäätöksiä ja kansantaloudellisia kokonaisarvioita vero-optimointitapausten pohjalta.

Politiikka ei voi tarjota vastauksia arvon luomiseen. Vaikka monet päättäjät hyvin itsevarmasti ehdottavat erilaisia ideoita saada Suomi kasvu-uralle, heillä ei kuitenkaan ole hallussaan minkäänlaista yksityiskohtaista reseptiä saati edes kilpailukykyistä strategiaa. Jos heillä olisi, he perustaisivat yrityksen, saisivat markkinoilta rahoitusta ja näyttäisivät, miten idea toteutetaan. Arvon luomiselle kohtuullisella kulurakenteella ei ole olemassa mitään tieteellistä takuuvarmaa kaavaa. Tämä johtuu siitä, että arvo on subjektiivista. Yrittäjät luovat arvoa hyvin spesifisti ja paikallisesti muuttuvissa tilanteissa tuntemalla omat asiakkaansa ja resurssinsa. Arvon luominen koostuu perusedellytyksistä ja tapauskohtaisista tekijöistä. Lohdullista tässä on se, että vaikka arvon luominen on spesifiä, arvon luomista haittaavat käytännöt liittyvät usein perusedellytyksiin. Ne ovat tunnistettavissa yleisellä tasolla, ja juuri niihin voi vaikuttaa politiikalla. Heti kun julkisen vallan edustajat oppivat perusteet arvon luomisesta, he ymmärtävät jättää sen tehtävän markkinoille ja keskittyä varomaan niiden tukahduttamista.

Finanssijuntit ymmärtävät taiteen arvon parhaiten

Sosiaalisessa mediassa on kuohunut sen jälkeen, kun talousasiantuntemuksestaan tunnettu kansanedustaja Elina Lepomäki kirjoitti eilen Twitteriin:

”Asian vierestä. Onko muutaman henkilön apurahoin tukema #taide hienompaa kuin satojen ihmisten omin rahoin ostama taide? #markkinat”

Tähän mennessä moni on loukkaantunut, suivaantunut, yllättynyt ja jyrähtänyt. Lepomäen kommenttia on pidetty ”haksahduksena” ja verrattu perussuomalaisten edustajien kohulausuntoihin. On jopa väläytelty, että moiset kommentit viestisivät sivistyksen puutteesta. Vastakommenteissa Lepomäki avasi ajatustaan lisää korostamalla arvon olevan subjektiivista. Tuo olennaisin näkökulma meni vihaisilta humanisteiksi julistautuneilta möykkääjiltä täysin ohi. Erikoiseksi asian tekee se, että taloustieteen perusta, ymmärrys subjektiivista arvoa kohtaan, on viime kädessä hyvin filosofinen ja humanistinen ajatus. Se on juuri se asia, joka tuo talouden alan tai ”finanssijuntit” kauemmas insinööreistä ja lääkäreistä, lähemmäs humanisteja.

Joukko ihmisiä suuttui siis siitä, että Lepomäki sanoi ääneen vanhan, mutta validin yhteiskuntatieteellisen oivalluksen, jolle esimerkiksi moderni taloustiede perustuu. Sen mukaan arvo ei ole peräisin hyödykkeelle tai palvelulle sisäisestä, objektiivisesti havainnoitavasta piirteestä saati sen tuottamiseen vaadittavasta työstä, vaan yksilön henkilökohtaisesti kokemasta arvosta. Arvo voi siis vaihdella tunnearvosta käytännön hyötyihin tai spekuloituun vaihtoarvon nousuun. Käytännössä arvo voi olla useampienkin tekijöiden summa. Se on altis muuttumaan ajan myötä. Sen sijaan objektiivista ja yksiselitteistä arvoa ei ole. Usein puhuttu markkina-arvo muodostuu esimerkiksi siitä, että tiettyjä asioita arvostetaan ja vaihdetaan aktiivisesti.

Twitter-kommenteissa Lepomäeltä kysyttiin esimerkiksi sitä, tulisiko taiteen arvon olettaa liittyvän jotenkin sen rahoitukseen. Arvo näkyy käytännössä silloin, kun päätetään niukkojen resurssien kohdistamisesta. Koska kaikkea ei ole saatavilla loputtomasti ja välittömästi, niukkuus on ihmiselämässä enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Rikkainkaan ihminen ei voi saada heti kaikkea haluamaansa. Taloustieteellinen niukkuuden käsite on selitysvoimainen myös silloin, jos tiettyjä asioita ei voi hankkia edes rahalla. Joka tapauksessa, jos jotain asiaa arvostaa, siitä on valmis maksamaan. Tämän takia ihmiset ovat esimerkiksi kautta historian käyttäneet tai olleet käyttämättä rahojaan taiteeseen.

Arvon käsitteen taustalla on siis oma erityinen filosofiansa. Silti maailman parhaan koulutuksen maassa edes korkeasti koulutetut keskustelijat eivät ole kyenneet käsittelemään sitä analyyttisesti raivonsa vallassa. Toiset keskustelevat arvosta, muut huomaamattaan arvoon mahdollisesti vaikuttavista tekijöistä. Esimerkiksi Vihreiden Kaisa Hernberg nosti esille taiteen erilaisia rooleja yhteiskunnan peilinä, mm. ajatusten herättäjänä, ärsyttäjänä, riemastuttajana ja samaistumisen kohteena. Nuo ovat päteviä esimerkkejä merkityksistä tai tekijöistä, jotka vaikuttavat uniikilla tavalla jokaisen ihmisen henkilökohtaiseen kokemukseen ja arvostukseen kutakin taideteosta kohtaan. Näin ymmärrettynä Hernbergin kommentti ei ole edes ristiriidassa Lepomäen esittämän subjektiivisen arvon käsityksen kanssa. Sen sijaan yhteiskunnallinen rooli tai mekanismi ei ole analyyttisessä mielessä synonyymi millekään objektiiviselle yksiselitteiselle arvolle, jolla voitaisiin esimerkiksi oikeuttaa tietty summa veronmaksajilta jotain tiettyä hanketta kohtaan, olipa kyse ”taiteesta” tai ”sivistyksestä”.

Twitter- ja blogikeskusteluista välittyi kuva, että ilman muodollista humanistista taustaa talousihminen olisi vähemmän oikeutettu keskustelemaan taiteen arvosta. Esimerkiksi Hernberg luonnehti Lepomäkeä ”finanssijuntiksi” ja kiteytti filosofiansa taiteen arvosta muotoon: ”Taiteella on arvo, koska se on.” Osoitettuaan edellä kuvatulla tavalla ylivertaisen sivistyksensä ja analyyttisyytensä Hernberg päätti varmuuden vuoksi ylistää ”oikean sivistyksen” humanistista pesäeroa teknisiin, helppoihin oppisisältöihin:

”Vanha kunnon humanistinen sivistys antaa ajatteluun sellaista laajuutta ja perspektiiviä, jota ei pelkän kauppakorkeakoulun käymällä saavuta. Tekniset asiat on melko helppo oppia nopeasti, mutta oikean sivistyksen saavuttamiseen menee paljon kauemmin.”

Toden totta, vaikka olen kauppakorkeakoulutaustainen, subjektiivisen arvon teorian olen sisäistänyt koulun ulkopuolella harrastettuani asioita, joita kanssaopiskelijat voisivat ehkä pitää humanistisina. Suurena yllätyksenä joudun huomaamaan, että koko yhteiskunnan vaurauden ja hyvinvoinnin kannalta ratkaiseva ajatus on vielä pahemmin hukassa äänekkäimmiltä humanisteilta. Nähtävästi arvon käsite on asia, jota ei pidä ainakaan laskea teknisten, nopeasti opittavien asioiden joukkoon.

”Nykymenoa Suomessa kun seuraa voi vain todeta: mitä muuta voi odottaa maassa, jota johtavat häkäpönttöjen rakentajat.”

Koko mylläkkä olisi vältetty, mikäli innokkaimmilta humanisteilta olisi löytynyt sitä, jolla he ovat äänekkäästi nostamassa itseään muiden yläpuolelle, esim. filosofista analyyttisyyttä. Tällä kertaa kaltaiseni finanssijuntit joutuvat tuomaan keskusteluun humanistista asiapuolta. Hernbergin mietteitä muotoillen voisin kärjistävästi heittää pallon takaisin: Suomen nykymenosta voi vain todeta: mitä muuta voi odottaa maassa, jossa edes humanistit eivät suuttumiseltaan malta pohtia arvon käsitettä tai ylipäätään soveltaa väitettyä humanistista sivistystään.

Yrittäjä, älä vaikuta!

Pohjoismaiselle startup-kulttuurille keskeinen Slush-yhteisö aktivoitui miettimään vastatoimia mm. Auto- ja kuljetusalan työntekijäliitto AKT:n perjantaiselle lakolle. Jo varhaisessa vaiheessa oli muistutettu, ettei Slushin organisaatio pyri ottamaan kantaa poliittisiin kiistoihin. Yhteisön keskuudessa mietittiin tapoja paikata mielenosoituksen taloudellisia vaikutuksia ja edistää Suomen parasta. Pelkkä ajatus palkansaajapuolen suurmielenosoituksen vastaisista toimista sai Palvelualan ammattiliiton PAMin järjestöjohtaja Niina Koivuniemeltä aggressiivisen vastaanoton. Hän väläytti, että ”rikkuritoimintaa” yrittävä henkilö voi saada ”köniinsä”. Jo samana päivänä Slush irtisanoutui ehdotuksistaan ja taipui erilaisten huutelijoiden painostukseen. Yhteiskunnassa on tällä hetkellä suuri paine ohjata startup-liikettä ylhäältä käsin ja pitää se erossa poliittisista aiheista.

Nimimerkki Hupparihörhö, startup-maailmassa itsekin mukana oleva Sami Kuusela valitti slushilaisten alkuperäisestä tempauksesta kutsumalla sitä ”setäpolitikoinniksi”. Kuuselan puheenvuoro toimii tahtomattaan esimerkkinä juuri hänen mainitsemastaan vanhakantaisuudesta. Tuomitsemalla kokonaisen sukupolviliikkeen setien juoksupojiksi toinen setä sortuu helposti vähättelemään nuorten ja idearikkaiden ihmisten potentiaalia. Itse uskon, että startup-liikkeellä voisi olla paljon enemmänkin annettavaa yhteiskunnalliselle keskustelulle.

Slushilaiset olivat miettineet talkooapua kuljetusta vaille jääville koululaisille ja lakkoilevista työntekijöistä kärsiville kauppiaille. Kuuselan mielestä tämä on ”tylsä homma”, sillä moinen talkooapu olisi ”pienipalkkaisilta leikkaavan hallituksen puolelle asettumista”. En ole oivaltanut, millä tavalla esimerkiksi kyydin tarjoamatta jättäminen koululaiselle pelastaa hyvinvointivaltion tai parantaa pienituloisen palkansaajan asemaa. Taloustiedettäkin lukeneena minulle on vielä mysteeri, miten kauppiaan tappio oikein rikastuttaa kansantaloutta. Monille, kuten ehkä Kuuselalle omaa eturyhmää kauemmas katsominen on ”tylsä homma”. Juuri siksi onkin hienoa nähdä, että Suomesta löytyy myös kokonaiskuvan kautta ajattelevia ihmisiä. Ainakin näytti löytyvän ennen kuin Slush-organisaatio virallisesti irtisanoutui edustajiensa esittelemistä ideoista pahoitellen niitä ”ajattelemattomiksi”.

Syynä perääntymiseen oli pyrkimys välttää lietsomasta vastakkainasettelua. Talkoohengen sijaan pikemminkin konsensushakuisuus on ”setäpolitiikan” jäänne. Kyseisen aikakauden ihmisille tai sen hengessä eläville on tyypillistä ajatella, että kaikki yhteiskunnallinen vaikuttaminen on vain korporatistista lobbaamista, eli Hupparihörhön termein ”etujärjestömöykkää”. Siinä, missä slushilaiset suunnittelivat ensin tukevansa yhteiskunnan hyvinvointia, Kuusela ajoi takaa valtiojohtoisen setäpolitiikan tapaan vain ”hyvinvoivaa valtiota”. Ainakin peruskoulun ja lukion yhteiskuntaopissa opetetaan yleisesti poliittista vaikuttamista ja aktiivista kansalaisyhteiskuntaan osallistumista hyveinä.

Jostain syystä yhteiskunnallinen vaikuttaminen on arvostettavaa vain, jos ei ole yrittäjä. Kiinnittämättä enempää huomiota Kuuselan blogitekstin muihin kauempaa haettuihin poliittisiin tulkintoihin talkootyön pahuudesta, startup-liikkeen roolin kapea määritteleminen muistuttaa vasemmistolaisten tapaa puhua ”luuseriyrittäjistä”. Termiin kiteytyy kaksoisstandardi: yhteiskunnallisia asioita pohtiva yrittäjä on epäonnistuja ja valittaja, jonka tulisi kohdistaa energiansa vain omaan tekemiseensä, eikä ympäröivään yhteiskuntaan. Ainoat asia, jotka linkittävät yrittäjän muuhun yhteiskuntaan, ovat hänen maksamansa verot ja aikaansaamat työpaikat. Muuten hänen toivotaan olevan kiltisti ja hiljaa. Vastaavasti työntekijäpuolella poliittinen vaikuttaminen on niin tärkeä etuoikeus, että mm. ammattiyhdistykset nauttivat eri tavoin julkista tukea.

Yrittäjyys on yhteiskuntaa muuttava voima. Alle kymmenessä vuodessa startup-yritysten joukosta on noussut konsepteja, jotka ovat määrittäneet uudelleen median ja muuttaneet yhteiskunnan valtaetäisyyksiä. Applikaatiot vähentävät transaktiokustannuksia ja saavat kyseenalaistamaan monien byrokraattisten rakenteiden ja sääntelyn tarpeellisuuden. Eri aloilla puhutaan ”uberisaatiosta”. Tuorein esimerkki löytyy Suomessakin nousevasta vertaislainabisneksestä, joka täydentää finanssialaa suurten instituutioiden katveessa. Startup-kulttuurissa on muutakin hienoa kuin trendikkäitä yritysideoita ja riippuvaisuusyhteiskuntaan kaivattua omatoimista itsensä toteuttamisen henkeä. Varsinkin uudenlainen teknologia ja mullistavat bisnesmallit edellyttävät laajempaa näkemysten päivittämistä johtamisoppeihin sekä organisaatioteorioihin.

Maailman muuttuessa vanhoja rakenteita tulee voida kyseenalaistaa. On suuri riski, jos varsin nuoren startup-liikkeen tarkoitus ja potentiaali halutaan rajata etukäteen vastaamaan jonkun sedän vanhakantaisia ja rajoittuneita ajatuksia. Startup-liikkeissä on nuoria kouluttautuneita ja vielä opiskeleviakin ihmisiä. Heillä on tuoreessa muistissa teoriaa ja käytännön kokemusta, jonka vuorovaikutuksessa syntyneitä näkemyksiä olisi ensiarvoista saada myös yhteiskunnalliseen keskusteluun. Muu yhteiskunta voi joko kannustaa yrittäjähenkisiä ihmisiä vuorovaikutukseen tai ajaa heidät takaisin pajoihinsa nykertelemään ”omiaan”.

Viime kädessä vastuu aloitteellisuudesta on yrittäjällä itsellään. Startup-yrittäjyyteen on aina liitetty konsensuksen muuttaminen, pyrkimys rikkoa luutuneita ajatuksia ja toimintatapoja, uskallus toimia siitäkin huolimatta, että muut olisivat eri mieltä. Mitä se kertoo edellytyksistä luoda jotain mullistavaa, jos lopulta ei löydy valmiuksia edes avustaa citymarketissa? On vaikea uskoa startup-liikkeen pystyvän kasvattamaan rohkeita ja yhteiskuntaa muuttavia yksilöitä, mikäli ensimmäisenä halutaan pyytää anteeksi eri mieltä olevilta pelkkien omien ideoiden esittelemistä. Startup-piireissä on muodikasta puhua isosti ajattelemisesta, ”Think Big!”. On yhdistettävä monialaista osaamista, on seurattava ympäröivää maailmaa, on osattava oppia ja kiinnostua asioista mahdollisimman laajasti. Samalla mm. Slushin johto kehottaa yhteisöä lyömään laput silmille ja keskittymään omaan rutiiniinsa. Muut nyökkäilevät ja taputtelevat selkään yksimielisesti. Tämäkö on sitä innovatiivista henkeä, jonka tulisi pelastaa Suomen tulevaisuus?

Slush-yhteisölle on jopa ehdotettu Suomen pelastajan viittaa, mutta sankaruudellakin on rajansa. Esimerkiksi koulukyydin tarjoaminen lapselle on jo liian radikaalia ja mullistavaa.

Uber haastaa valtion – ja hyvä niin

Kyytivälityspalvelua tarjoava Uber on noussut Suomessa otsikoihin, sillä sitä epäillään luvattoman taksiliikenteen harjoittamisesta. Palvelu on tunnettu edelläkävijä älypuhelinteknologian hyödyntämisestä. Eräs toinen uutinen kertoi hieman Uberia muistuttavan liiketoimintamallin ulottuvan myös mm. laillisiin siivouspalveluihin. Asiakas syöttää tiedot sijainnista sekä siivoustarpeista, ja yritys vastaa yksilöllisesti kysyntään hyödyntäen hajautuneita resursseja. Nämä eivät ole vain irrallisia esimerkkejä liiketoimintamallien murroksesta. Taustalla ilmenevä suurempi kehitys pitää sisällään haasteen harjoitettavalle politiikalle, vakiintuneille ideologioille ja ylipäätään ymmärrykselle ihmisen vapaasta toiminnasta. Asioiden hahmottaminen ja muutokseen sopeutuminen eivät kuitenkaan vaadi mitään uutta ja ihmeellistä, jos älyllisestä työkalupakista löytyy jotain ruostumatonta.

Monipuolinen informaatioteknologia, sosiaalinen media ja lukuiset olemassaolevat palveluntarjoajat muodostavat ekosysteemin ennennäkemättömille innovaatioille. Perinteisen markkinateorian näkökulmasta transaktiokustannukset pienenevät. Erilaiset sovellukset voitelevat tiedon kulkua, sopimusten tekemistä ja resurssien koordinoimista. Ihmisten on vaivatonta tarjota ja tilata palveluksia keskenään ilman suurempia hierarkioita saati hyödyttömiä välistävetäjiä. Teknologia tarjoaa mahdollisuuden oikaista byrokratiaa. Varsinkin arkisissa ja paikallisissa asioissa markkinamekanismit toimivat mm. luottamuksen ja mainepääoman tärkeyden ansiosta. Nämä markkinatalouden perinteiset rakennuspalikat ovat suuria ideoita kohutun “Uber-talouden” takana. Puheet markkinataloutta murtavasta ”jakamistaloudesta” ovat liioiteltuja.

Uberin kaltaiset toimintamallit kyseenalaistavat monien perinteisten toimilupien tarpeellisuuden. Julkisen vallan luvat ovat periaatteessa ihmisiltä vietyjä vapauksia olla rakentavassa kanssakäymisessä keskenään. Kun osapuolet vapaaehtoisesti vaihtavat palveluksiaan, se on osoitus molemminpuolisesta hyödystä. Luvat ovat julkisen vallan keino luoda teennäistä niukkuutta ja rajoittaa arvon luomista. Ostaessaan tai ansaitessaan lupia viranomaiselta yksilö lähinnä lunastaa häneltä vietyjä vapauksiaan takaisin. Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa yksilönvapaus harvoin nähdään itseisarvona, mutta Uber-talous ainakin tarjoaa maistiaisia vapauden hyödyistä arkielämässä. Sen johdosta yhä useampi maalaisjärkisempi kansalainen saattaa kohdistaa todistustaakan ehtoja asettavalle sääntelijälle.

Kaikkia toimilupia ei voi niputtaa täysin perusteettomiksi. Limonadi-, tai olutkojun luvaton ylläpitäminen pitää sisällään samat riskit kuin se, että pyytäisi vieraita kotipihalleen ja tarjoaisi heille jääkaapista virvokkeita. Kun sääntelyä perustellaan kategorisesti, siitä usein katoaa maalaisjärki. Kun palveluksia vaihdetaan rahaa, eikä esimerkiksi kiitosta vastaan, siihen liittyy jostain erikoisesta syystä suurempia riskejä, jotka on hallittava toimilupien kautta. Tietysti on olemassa toimintaa, johon liittyy aivan erityisiä riskejä. Esimerkiksi tiettyjen lääkkeiden reseptinvaraisuuden takana voi olla muutakin kuin pelkkä pelko Mad Max -elokuville tyypillisen dystopian toteutumisesta. Se, voisiko toimilupasääntely järjestyä mm. markkinamekanismein, kuten sertifikaateilla sekä luottamuspääoman varassa toimivien valmistajien jakeluketjuvalvonnalla, olisi jo aivan toinen keskustelunsa. Joka tapauksessa Uber-taloudessa on kyse hyvin arkisista asioista ja olemattomista riskeistä.

Informaatioteknologia tulee aiheuttamaan suuren haasteen sääntely-yhteiskunnalle. Päättäjät joutuvat aidosti pohtimaan sääntelyn tarkoituksenmukaisuutta juuri taloudellisesta näkökulmasta. Ovatko liiketoimintaan liittyvät riskit niin suuria, että pyrkimys niiden täydelliseen kitkemiseen on tärkeämpää kuin orastavan innovaatioekosysteemin sabotoiminen? Toiset liiketoimintamallit ovat helpommin siirrettävissä palveluksiin, joiden koordinoinnista vastaa hankalasti valvottava sähköinen sovellus. Teknologia, sovellukset ja mm. kryptovaluuttojen kaltaiset anonyymit vaihdannan välineet lisäävät myös harmaan talouden mahdollisuuksia tietyille toimijoille. On hyvin mahdollista, että kuilu lakia noudattavien yritysten ja verottajan ohi palveluksia vaihtavien toimijoiden välillä kasvaa. Täytyy muistaa, että ko. epätasa-arvo on seurausta nykyisestä verojärjestelmän rakenteesta ja korkeasta veroasteesta.

Toimilupiin liittyy intressiristiriitoja. Onko julkinen valta aidosti valmis lisäämään resursseja kitkeäkseen ihmisten välisen kanssakäymisen, johon valtiota ei kutsuta kolmanneksi pyöräksi? Suuremmille toimijoille lupajärjestelmät ovat etu, joka kitkee kilpailua ja suojelee saavutettua asemaa. Näissä tapauksissa häviäjänä on yhteiskunta, joka kärsii sekä teennäisestä niukkuudesta että maksaa kustannukset sen ylläpitämisestä. Toisaalta lupien ansaitsemisesta ja vaatimusten täyttämisestä kalliin hinnan pulittaneet toimijat voivat perustellusti kokea vääryyttä, jos toiset pääsevät samoille markkinoille ilman vastaavia kustannuksia. Nämä ristiriidat voidaan tunnistaa, ja niitä voidaan lähestyä rakentavasti.

Yksittäisen sovelluksen ja palveluntarjoajan voi kitkeä, mutta teknologia ja ideat jatkavat kehitystään. Yhteiskunnalla on edessään valinta. Joko yhteisenä tavoitteena on poistaa sääntelyä, mahdollistaa näin avoin ekosysteemi innovaatioille ja toteuttaa se oikeudenmukaisin siirroin. Toinen vaihtoehto on se, ettei tässä kirjoituksessani esittämää tulevaisuuden kehityskulkua ja markkinoiden realiteetteja hyväksytä. Tuolloin vastassa tulee olemaan ankara viivytystaistelu poteroista toiseen. Eturyhmien oikeuksien suojeleminen ja haluttomuus tarkastella sääntelyn tarkoituksenmukaisuutta on pois avoimelta ympäristöltä uusille innovaatioille. Kansainvälisessä kilpailussa se tarkoittaisi Suomen syrjäytymistä. Lopulta teknologian ja markkinoiden kitkeminen todettaisiin joka tapauksessa loputtomaksi suoksi. Suojeluksestakin nauttineet eturyhmät joutuisivat kärsimään, sillä pakon edessä sopeutuminen on usein liian myöhäistä.

Jos Suomesta halutaan tulevaisuudessa edes jonkin verran kilpailukykyinen markkinatalousmaa, on kiinnitettävä huomiota normeihin. Saavutetaanko aivan kaikella julkisella vallalla etumatkaa suomalaisille, vai päin vastoin?

Onko koulutuksessa aina tulevaisuus?

Helsingin keskustaan kokoontui hiljattain yli tuhat opiskelijaa osoittamaan mieltä hallituksen kaavailemia koulutussäästöjä vastaan. Tapahtuman olennaisena teemana oli syyttää hallitusta vaalilupauksen rikkomisesta. Koulutusmenot olivat päätyneet säästöhöylän alle, vaikka hallituspuolueiden näkyvimpiä edustajia oli vaalien alla poseerannut Koulutuslupaus-kampanjan kuvissa. Helsingin yliopistossa on nyt ilmeisesti paljon pettyneitä Sipilän, Stubbin ja Soinin äänestäjiä. Ylioppilaskunnat, vasemmistopuolueiden nuorisojärjestöt sekä kansanedustajatkin olivat aktiivisesti kaduilla ja myös sosiaalisessa mediassa. Iskulauseet, ivailu ja yliammutut kauhukuvat osoittivat, ettei tarkoituksena ole käydä rakentavassa yhteishengessä keskustelua Suomen talouden tasapainottamisesta. Koulutusmenoista ja tulonsiirroista halutaan itseisarvoisesti pitää kiinni. Talouden yskiessä se on älyllisesti kyseenalainen tie.

Yleinen argumentti koulutusleikkauksia vastaan on, että koulutuksessa on Suomen tulevaisuus. Koulutuksesta ja opintotuista tehtävien leikkausten väitetään heikentävän Suomen osaamispohjaa, kilpailukykyä ja sivistystä. Jos asiat olisivat noin yksinkertaisia, hallitus olisi jättänyt koulutusmenot rauhaan. Suurin virhe jopa säästäväisimmälle hallitukselle olisi tasainen leikkaaminen kaikesta. Toimivissa järjestelmissä on erityisiä tekijöitä, jotka pitävät yllä välitöntä jatkuvuutta ja tukevat myös tulevaisuuden menestystä. Niitä kutsutaan ajureiksi. Nyt koulutuksesta on uskallettu leikata, koska kaikkia koulutusmenoja ei selvästi ole pidetty kriittisinä ajureina. Hallituksen kanssa voi olla eri mieltä. Tähän mennessä sitä ei ole tehty asiantuntevalla keskustelulla, vaan yksinkertaistamalla, kärjistämällä ja mobilisoimalla mielenosoituksia.

MTV3:n Kymmenen uutisten (16.6.) haastattelussa opiskelijamielenosoittaja totesi koulutuksen olevan elämän mittainen projekti. En nyt puutu siihen, tulisiko ihmisten pyrkiä sysäämään omat, elämän mittaisesta “koulutuksesta” aiheutuvat kustannukset toistensa harteille vai ei. Jotta koulutuksesta olisi mielekästä keskustella, tulisi tietää, mitä kukin sillä tarkoittaa. Onko koulutus määritelmällisesti vain veronmaksajien kustantama palvelu? Voiko tuota elämän mittaista koulutusta tapahtua yksityisesti? Saako yksilöltä vaatia vastuuta koulutusasioissa? Missä kulkee raja koulutuksen ja ei-koulutuksen välillä? Epämääräisyydestään huolimatta koulutuspuhe paljastaa taustalla piileviä oletuksia ja niiden heikkouksia.

Poliittisessa kielessä koulutusta mystifioidaan. Sitä ei tarkenneta tai selitetä konkreettisesti, mutta siihen tulee uskoa. Tarkan määritelmän puutteesta huolimatta koulutukseksi laskettavat asiat ovat yhtäläisen tärkeitä, eikä niitä ole relevanttia vertailla sisäisesti. Priorisoiminen ei siis ole mahdollista. Koulutuksen käsite tarjoaa mille tahansa julkiselle menolle sädekehän. Poliitikolle olisi jopa uhkarohkeaa pohtia julkisesti, voiko mm. biotekniikan koulutustarjonta olla Suomelle kriittisempi menestyksen ajuri kuin sosiologian opintotarjonta. Poliittinen puhe koulutuksesta tekee näistä kahdesta oppisisällöstä automaattisesti aivan yhtä kriittisiä menestystekijöitä Suomen tulevaisuudelle. Tosielämässä olisi kuitenkin epärealistista olettaa kaikkien oppisisältöjen olevan yhtä hyödyllisiä yli ajan.

Voidaanko olla varmoja, että kaikki koulutus olisi aina kustannuksiinsa nähden hyödyllistä? Mielenosoittajat eivät ehkä ole mielissään tällaisesta kysymyksenasettelusta. Kuitenkin juuri heillä tulisi olla vastauksia kysymykseen. Populismilla ja vastakkainasettelulla ei paikata säästämisen tarvetta. Vaikeassa taloustilanteessa itse kukin julkista rahoitusta nauttiva joutuu perustelemaan oman roolinsa yhteiskunnan kehityksen polulla. Yhteiskunta ja sen palvelut eivät ole epämääräisiä mustia laatikoita, joiden tulos olisi suoraan verrannollinen panostuksiin. Varsinkin niukkoina aikoina tulisi katsoa konepellin alle. Jos koulutusleikkauksista huolissaan olevat ihmiset haluaisivat oikeasti estää Suomen osaamispohjan murenemisen, he olisivat kiireisesti etsimässä vakuuttavampaa ja yksityiskohtaisempaa todistusaineistoa priorisoinnin tueksi.

Viisi kirjaa uudelle ylioppilaalle

Viime viikonloppuna vietettiin koulujen kevätlukukauden loppumista. Lauantai-iltana katukuvaan ilmestyi perinteiseen tapaan valkolakkista nuorisoa. Se sai minut muistelemaan omia lakkiaistunnelmiani, joista on nyt kulunut viisi vuotta. Lähes määritelmällisesti ylioppilaslakkia on ollut tapana pitää saavutuksena yleissivistävistä opinnoista. Olipa lukion yleissivistävyydestä mitä mieltä tahansa, kukaan ei voi olla edelläkävijä hallitessaan pelkkiä yleisesti jaettuja käsityksiä. Juhlien jälkeen monet nuoret saattavat vielä lukea viimeisiä päiviään pääsykokeisiin, mutta sen jälkeen ajatukset jäävät kaipaamaan tuulettamista. Itse muistan nauttineeni auringosta ja kirjoista, joihin en odottanut törmääväni edes yliopistossa. Myöhemmin ajateltuna se on maksanut takaisin, sillä suurempi ajatteluni avartuminen on tapahtunut sellaisten lukukokemusten ansiosta, koulun ulkopuolella.

Olen valinnut koulunsa päättäneille viisi kirjasuositusta. Ne sopivat erityisesti lukiosta, mutta myös muistakin oppilaitoksista valmistuneille. Aiheet liittyvät talouteen ja yhteiskuntaan, jotka korostuvat julkisessa keskustelussa, mutta jotka ovat aliedustettuina mm. lukiossa. Kirjat eivät ole minkään koulun kurssikirjoja, vaan ne ovat innostaneet kaiken ikäisiä eri aloilta. Kirjavinkkejä yhdistää se, että ne vievät lukijan matkalle tosielämään. Jotkut sisällöt voivat tarjota selityksiä ennakkokäsityksille, kun taas toiset perustellusti haastavat idealistiset, tavanomaiset ja ”mukavat” uskomukset. Elämän epätäydellisyydet kohdistavat suuren vastuun yksilölle. Hyvä kirja ei kannusta omaksumaan pelkkää historiallista tietoa ja suosittuja käsityksiä, vaan tunnistamaan logiikkaa ja ajureita asioiden takana.

1. Elämää hyvinvointivaltiossa (Henri Heikkinen & Antti Vesala)
Yleissivistävän koulutuksen tulisi auttaa analysoimaan ja ymmärtämään yhteiskuntaa. Peruskoulu ja lukio pikemminkin mystifioivat hyvinvointivaltiota ja demokratiaa. Minun lukiokirjassani opetettiin, että hyvä ja toimiva yhteiskunta vaatii paljon valtiollista suunnittelua. Muistan, kuinka yhteiskuntaopin tunnilla perusteluksi monien palveluiden julkiselle tuotannolle tarjottiin sitä, etteivät markkinat tarjoaisi kilpailukykyisiä palkkoja. Tällaisten yleissivistyksen nimissä omaksuttavien käsitysten taustalta paljastuu usein hatara pohja. Henri Heikkisen ja Antti Vesalan kirja Elämää hyvinvointivaltiossa (2013) on taitavasti kirjoitettu katsaus hyvinvointivaltiomme anatomiaan. Se ottaa kriittiseen tarkasteluun ”maailman parhaan” yhteiskuntamallin ja näyttää, ettei keisarilla ole vaatteita. Katso kirjan kotisivut.

2. Kirjoituksia taloudesta (Frédéric Bastiat)
Tämän helppolukuisen klassikon tarinalliset ja viihdyttävät esimerkit auttavat ymmärtämään talouden perusilmiöitä paremmin kuin tyypillisen kansantaloustieteen pääsykoekirjan mekaanisine laskuharjoituksineen. Kirjassa ei vain pinota erillisiä loogisia konsepteja, vaan ne kytketään osaksi laajempaa yhteiskunnallista keskustelua, poliittisia motiiveja ja retorista vallankäyttöä. Nuorelle lukijalle kirja voi olla järisyttävä lukukokemus myös sen johdosta, että yli 150 vuoden takaisessa tekstissä on enemmän viisauksia ja edelleen ajankohtaisia oivalluksia kuin suurimmassa osassa tämän päivän talouspamfletteja.

Yhteisillä varoilla rahoitetut julkiset hankkeet eivät luo lisäarvoa, mutta niillä on helppo voittaa äänestäjiä. Samalla oikeasti kannattavat hankkeet jäävät helposti toteuttamatta. Harvoin kysytään, mitä ihmiset olisivat tilanneet, ja ketkä olisivat työllistyneet, jos veronmaksajat olisivat saaneet pitää rahansa. Kun Bastiatin kirjan lukee ajatuksella, se jättää lähtemättömän vaikutuksen ja valmiuden tarkastella näkyvän lisäksi myös näkymätöntä todellisuutta. Samalla nuori lukija joutuu tarkastelemaan yhteiskuntatieteiden kehitystä vähemmän idealistisesti. Miksi jo 150 vuotta sitten puutteellisiksi osoitetut käsitykset elävät ja voivat hyvin ympäröivässä yhteiskunnassa? Miksi pätevimmät argumentit eivät aina voita? Kirja on saatavilla suomeksi myös sähköisessä muodossa.

3. Ytimekäs opas talouteen (Jim Cox)
Jatketaan vielä kevyellä linjalla. Jim Coxin moderni ja tiivis kirja esittelee talouden perusteita ja oppisuuntauksia kirjaimellisesti ytimekkäällä tavalla. Itse sanoisin kirjan tempaavan mukaansa paremmin kuin perinteinen taloustieteen oppikirja. Taloutta ei mystifioida omaksi järjestelmäkseen, vaan osoitetaan osaksi kaikkea ihmisen toimintaa. Itsenäisten ja helppolukuisten aiheiden joukosta voi poimia mielenkiintoisimmat. Ytimekäs opas talouteen sopii myös aloitteleville ja edistyneemmillekin yhteiskuntatieteilijöille. Käsiteltävien aiheiden joukosta löytyy jopa keskusteluja taloustieteen menetelmistä sekä käytetyimpien mallien ja oletusten sisäisistä ristiriidoista. Suurta antia ovat aihekohtaiset kirjasuositukset. Tutustuin oppaaseen ensimmäistä kertaa lukioaikana. Suomeksi kirja löytyy niin kätevässä taskukoossa, että muistan sen mahtuneen varusmiesaikana kätevästi myös M05-maastohousujen taskuun. Saatavilla myös sähköisesti.

4. Tie orjuuteen (Friedrich von Hayek)
Nyt lisätään kierroksia. Moni tietää George Orwellin Eläinten vallankumouksen juuri lukion äidinkielen tunneilta. Vallankumous syö lapsensa, ja hyväntahtoisuus toimii parhaana polttoaineena häikäilemättömälle kontrollille. Symboleilla ja myyteillä ohjataan arvoja ja ajattelua. Vain vuotta aikaisemmin (1944) Friedrich von Hayek julkaisi samoja teemoja analysoivan filosofisen pamfletin Road to Serfdom. Yksi kantavista ajatuksista on, että sekä äärivasemmistolaisiksi että äärioikeistolaisiksi luonnehditut hallinnot olivat pohjimmiltaan sosialistisia. Todellinen vaihtoehto molemmille on yksilönvapaus, johon kuuluu olennaisesti myös markkinatalous. Sekatalous ja yhteiskuntasuunnittelu sen sijaan määrittävät arvaamatonta ja epävakaata keskitietä. Kirja onkin osuvasti omistettu ”kaikkien puolueiden sosialisteille.”

Teoksesta on vuosikymmenten saatossa tullut ikoninen vapausajattelun klassikko, joka on innoittanut aikanaan mm. Margaret Thatcheria ja lukuisia muita johtajia ympäri maailmaa. Hayek, joka myöhemmin voitti taloustieteen Nobel-palkinnon, tunnetaan yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä liberaaleista ajattelijoista. Tässä teoksessaan hän myös tekee kompromisseja ja tulee vastaan varovaista pohjoismaistakin lukijaa. Kirjan historiallinen konteksti antaa lukukokemukselle erityisen tarkoituksen. Jotkut asiat ovat muuttuneet, mutta peilatessaan lukemaansa nyky-yhteiskuntaan lukijan mielessä käynnistyy ketjureaktio. Road to Serfdom on käännetty useille eri kielille, ja kirjastosta on mahdollista löytää kopio myös suomennetusta painoksesta. Ilmainen PDF on saatavilla englanniksi.

5. Liberalism (Ludwig von Mises)
Kokonaisvaltainen yksilönvapaus on idea, jolla on suuri potentiaali ratkaista valtiojohtoisuuden ja eturistiriitojen aiheuttama pattitilanne. Liberalismi klassisessa merkityksessään on toisaalta hyvin rohkea ajattelutapa, joka jää usein suomalaisen yleissivistyksen katveeseen. Markkinataloudesta ja yksilönvapaudesta saa lukea suomeksi lähinnä sen kriitikoiden määritelmiä. Niiden yleisenä ongelmana on vähäinen kunnioitus alkuperäisiä lähteitä kohtaan. Uusi ylioppilas on saattanut kuulla lukiossa pintapuolisesti ”uusliberalismista” ja myös 1700-luvun klassisesta liberalismista. Ehkäpä maailman olennaisin poliittinen kysymys yksilön ja julkisen vallan välisestä suhteesta on näin jäänyt hämärän peittoon.

Maailmansotien välissä julkaistulla kirjallaan Liberalism Ludwig von Mises päivitti valistusajan ihanteita 1900-luvulle. Kirja on selkeimpiä ja edelleenkin avartavimpia oppaita yksilönvapauden, markkinatalouden ja sen haasteiden ymmärtämiseksi. Misesin erityinen näkökulmansa oli, että yksilönvapaudet perustuvat yksityiseen omistusoikeuteen. Esimerkiksi sananvapaudessa on viime kädessä kyse yksilön koskemattomuudesta ja oikeudesta omistaa sekä käydä kauppaa mediatuotteilla. Aatteet, jotka kyseenalaistavat yksityisen omistusoikeuden ja korostavat mm. valtiollista tulonjakoa, valtion omistajuutta sekä keskussuunnittelua, ohittavat olennaisen osan yksilönvapautta. Kirjan myötä lukija oppii ymmärtämään julkista keskustelua ja tunnistamaan tarkoitushakuista kielenkäyttöä. Vapaus on kaunis sana. Siksi moni ”liberalismi” on todellisuudessa pelkkää valikoivaa rusinoiden poimimista suuremmasta pullasta.

Kirjaa löytyy englanniksi verkkokirjakaupoista ja mm. ilmaisena PDF:nä.

 

 

Nämä jos luet, niin olet tosi vahvoilla.

Populismi rasittaa yrittäjyyskeskustelua

Kaiken tämän viiveen jälkeen, hitaasti, mutta varmasti suomalaiset alkavat havahtua maansa joustamattomuuteen. Se olisikin ihme, jos säännölliset uutiset maasta muuttavista yrittäjistä ja omistajista sekä päivittäiset veijaritarinat julkisesta byrokratiasta eivät herättäisi ajatuksia. Innokkaimmat voivat nähdä tässä sukupolvien siirtymävaiheen, eräänlaisen ideologisen heräämisen ja vaalikautta määrittävän muodin. Suurin osa miettii lähinnä pragmaattisesti ja vakavasti kiireellisiä uudistuksia pahimman edessä. Toiset taas pitävät ”Sääntö-Suomea” ja yrittäjyyden tuomista keskusteluun uusliberalistisen elinkeinoelämän salaliittona maailman parhaimman yhteiskunnan romuttamiseksi.

Kun uusi trendi alkaa hahmottua, ensimmäisillä kriittisillä puheenvuoroilla on sisällöstä riippumatta omaa hipster-arvoa. Älykön maineen ja kasan irtopisteitä voi lunastaa helposti ainakin siltä kohderyhmältä, joka on ollut valmiiksi samaa mieltä jo vuosikymmenten ajan. Päivän kandidaatti on Helsingin Sanomien kolumnisti Rosa Meriläinen. Hänen mielestään yrittäjien puheenvuorot ovat suhteellisuudentajusta vieraantunutta ruikutusta. Aikaisemmin nk. luuseriyrittäjiä ovat ennättäneet syyllistämään mm. Tarja Filatov (sd.) sekä Antero Vartia (vihr.) (lue koosteartikkeli tästä).

Meriläisen suhteellinen etu on selvästi retorisessa vaikuttamisessa. Vasta lukiessani uudestaan hänen kirjoitustaan, huomasin salakavalan määritelmän. Kun yrittäjä ottaa ylipäätään kantaa julkisessa keskustelussa, kolumnisti määrittelee sen epämiellyttäväksi ”valittamiseksi”. Kolumnissa ehdotetaan, että ”valittamisenvaran” tulisi olla kääntäen verrannollinen elintasoon nähden. Toisin sanoen, jos yrittäjällä on taloudellisesti hyvä tilanne, hänen ei pitäisi valittaa. Tähän asenteeseen en voi samaistua. Itse näkisin tarpeelliseksi nostaa esille kaikki realistiset parannusehdotukset mahdollisuuksien mukaan. Jatkuva parantaminen ei välttämättä ole politiikantutkijoille ja kolumnisteille niin tuttu asia, mutta kilpailullisilla markkinoilla toimivat yrittäjät ja johtajat tietävät pysähtymisen olevan tuhoisaa. Varsinkin menestyjille jatkuva parantaminen on osa identiteettiä.

Yrittäjyyttä käsitellään usein vanhanaikaisen suljetun maailman viitekehyksessä. Juuri sitä Meriläinenkin nyt ”uusintaa”, kuten sosiologit sanoisivat. Vaikka yrittäjällä olisi parempi elintaso kuin monella palkkatyötä tekevällä, se ei ole yhteiskunnan kannalta relevantti peruste kieltää yrittäjän kritiikkiä mm. sääntelyä kohtaan. Sääntely ei ole pelkkä yksiselitteinen etukysymys. Sillä on kaikkiin vaikuttavia tahtomattomia seurauksia, joiden kartoittaminen on yhteiskunnan suurimpia ja myös sivuutetuimpia haasteita. Vaikka moni haluaisikin suunnitella yhteiskuntaan tasapalkkaisen tulonjaon, se ei ole suomalaisten tai edes eurooppalaisten käsissä. Kansainväliset markkinat, vero- ja kustannuskilpailu sekä kannustimet yleensäkin ovat sellaisia realiteetteja, jotka eivät riipu paikallisesta yrittäjän ja palkansaajan välisestä elintasoerosta. Yrittäjien ”valitus” on usein muistutus realiteeteista, jotka määrittävät kaikille yhteisiä etuja.

Ehkä hedelmällisempi aihe kolumnissa on konkreettisempi yrittäjyyteen liittyvien riskien jakaminen. Aihe on haastava, tai ainakin se vaatii erityistä talouden pohjatietämystä. Aiheen ympärillä on nimittäin paljon älyllisiä sudenkuoppia. Meriläinen esimerkiksi vetoaa siihen, että myös työntekijät ottavat riskejä. Hänen ainut esimerkkinsä tästä koskee talon rakentamista:

”Yhden tehtaan varassa pikkupaikkakunnalle talonsa rakentaneet työläiset ottavat melkoisen riskin, josta monet ovat joutuneet maksamaan kalliin henkilökohtaisen hinnan. Kun tehdas on lakkautettu, alta ei ole mennyt ainoastaan työpaikka ja palkkatulot, vaan myös omaisuuden arvo.”

Ensinnäkään talon rakentaminen ei ole työllistymiseen liittyvä, nk. systemaattinen riski. Pikemminkin kyse on epäsystemaattisesta riskistä, jota on mahdollista hallita itse. Jos työllistyminen tietyllä alueella on yhdestä työnantajasta kiinni, talon rakentaminen on äärimmäisen huonoa riskinhallintaa. Mielummin kannattaisi muuttaa vuokra-asuntoon. Kaikkeen toimintaan tietenkin liittyy riskejä. Kuitenkin tässä aiheessa vain suoraan työllistymiseen liittyviä riskejä tulisi arvioida. Mitkä tahansa riskit eivät siis palvele argumentteina. Siihen nähden kolumni ei onnistunut osoittamaan yrittäjyyden huolettomuutta.

Meriläinen ilmaisee asian niin, että vähemmän tuntipalkkaa maksava yrittäjä siirtäisi riskiä omasta epäonnistumisestaan työntekijälle. Kolumnisti on osittain oikeassa siinä, että kiinteän palkan maksaminen on riskialtista. Tuosta retoriikasta ei kuitenkaan ensimmäisenä välity se tosiasia, että yrittäjä ja työntekijä ovat samassa veneessä. Pikemminkin yrittäjä saadaan näyttämään itsekkäältä epäonnistujalta, joka ikään kuin vierittäisi omia riskejään muille. Maksamalla pienempää palkkaa on toki mahdollista vähentää yrityskohtaisia kustannuksia ja vähän myös maksukyvyttömyysriskiä. Meriläisen logiikka on kuitenkin hatara. Ei ole olemassa mitään absoluuttista työn hintaa, joka automaattisesti kuuluisi jokaiselle työntekijälle kaikissa tilanteissa. Maksamalla kiinteää palkkaa yrittäjä kantaa edelleen riskejä työntekijän puolesta. Omistaja-yrittäjän on käytännössä mahdotonta vierittää hänen pääomansa tuottoon liittyvää riskiä työntekijälle. Korkeintaan riskejä olisi teoriassa mahdollista jakaa ehdottamalla työntekijän osakkuutta, jolloin tämän tulot perustuisivat yrityksen tulokseen. Tätä taas ei kolumnissa käsitelty.

Meriläinen jatkaa:

”Ihan mielelläni näkisin sellaisen analyysin, jossa Suomen vahvuus kansainvälisillä markkinoilla perustuisi kehnoihin työoloihin ja alhaisiin palkkoihin. Saisi nimittäin aika paljosta luopua ennen kuin tähän tilanteeseen päästäisiin. Silloin on palkansaajalla kaikki oikeus kysyä työnantajilta: luovutteko tekin ja mistä?”

Harmikseni en vakuutu siitä, että Meriläinen näkisi, mistä yrittäjyydessä ja ylipäätään markkinataloudessa on kyse. Siksi on hyvä kerrata. Sekä yrittäjän että palkansaajan tulo ovat viime kädessä peräisin maksavalta asiakkaalta. Asiakas ostaa kun ostaa, jos ostaa. Vaikka kuinka haluaisi, asiakkaan kysyntä on käytännössä riippumatonta tuotantoketjun osien parissa työskentelevien yrittäjien ja työntekijöiden henkilökohtaisista toiveista. Asiakkaan mieltymykset, paikalliset ja globaalit kilpailijat sekä muut olosuhteet ovat monimutkainen kokonaisuus epävarmuustekijöitä. Vakaa ja riskitön tila on utopiaa. Syy sille, että työntekijällä on mahdollisuus ansaita tasaista palkkaa on se, että on olemassa vauraampi ja paremmin riskiä sietävä omistaja sekä enemmän liiketoimintanäkemyksiä omaava yrittäjä.

Meriläisen tapa niputtaa kaikki yrittäjien moninaiset puheenvuorot ehdottomaksi ääripääksi ei ole sitä, mitä suomalainen keskustelu tällä hetkellä kaipaa. Vaikka kolumnissa tarjoiltiin helposti hakattava olkinukke työntekijöiden olojen huonontamisen ja palkkojen laskemisen muodossa, ymmärrys ei lisääntynyt, eikä ratkaisuja ehdotettu. Heitän pallon takaisin Meriläiselle. Ihan mielelläni näkisin sellaisen analyysin, jossa Suomen vahvuus kansainvälisillä markkinoilla perustuisi joustamattomuuteen, ja jossa yrittäjien on hankalampi sopeuttaa resurssejaan, riskejään ja kustannuksiaan muuttuvien markkinoiden mukana.

Kymmenen oikeasti loistavaa taloustieteen ideaa

Björn Wahlroos julkaisi 12.3. kirjan Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta. Helsingin Sanomat oli hyvällä aikomuksella pyrkinyt kartoittamaan vastaavasti taloustieteen historian kymmenen parasta ideaa. Sen sijaan toteutus ja journalistinen työn jälki jakavat mielipiteitä. Kysymykset oli suunnattu Tukholman yliopiston taloustieteen professorille Markus Jäntille ja Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulun taloustieteen professorille Matti Tuomalalle.

He eivät suotta pyrkineet esittelemään tasapuolisesti tieteenalansa eri laitoja, vaan värittivät vastaukset häpeilemättä itsensä näköisiksi. Useimmat ajatukset olivat kiistanalaisia ja poliittisia, eivätkä siis taloutta selittäviä ja ymmärrystä lisääviä. Maassa makaavaa ei pidä potkia. Sen sijaan, että puuttuisin niihin kohtiin, joita en laske taloustieteellisiksi, vaan poliittisiksi ideoiksi, tarjoan mielummin oman vaihtoehtoisen listani loistavista taloustieteen ajatuksista.

”Taloustieteen omintakeinen tehtävä on osoittaa ihmisille, kuinka vähän he todellisuudessa tietävät siitä, mitä he kuvittelevat pystyvänsä suunnittelemaan.”
– Friedrich von Hayek

1. Subjektiivinen hyöty

Taloudellisessa mielessä asioilla ei ole varsinaista objektiivista ja kiinteää arvoa. Mittaaminen luonnontieteellisessä mielessä ei siis ole mahdollista. Arvo on henkilökohtainen ja alati muuttuva näkemys. Vaihdantaa tapahtuu, kun ostovoimainen kuluttaja arvostaa tuotetta enemmän kuin hintaa, jota myyjä siitä pyytää. Hinta on siis vain eräänlainen jäävuoren huippu. Kirjallisuudessa tästä puhutaan usein rajahyötyanalyysinä. Kyseinen marginalistinen ajattelutapa mullisti taloustiedettä 1870-luvulla, ja johti mm. kysynnän sekä tarjonnan sovelluksiin.

2. Kapitalisti on riskinkantaja

Hänen ansiostaan kalliit investoinnit ja työntekijöiden palkat voidaan maksaa ennen kuin liiketoiminta tuottaa riittävästi rahaa kassaan. Jos liiketoiminta ei tuota tarpeeksi, se on sijoittajan tappio. Palkansaaja saa pitää hänelle maksetun palkan. Vaikka monet haluavat nähdä kapitalistin ja työntekijän välillä riistosuhteen ja vastakkainasettelun, taloustieteilijä näkee tässä korvaamattoman työnjaon.

3. Riskin ja tuoton suhde

Kuten edellisestä opimme, kapitalisti on riskinkantaja. Pääoman kustannus riippuu olennaisesti sen riskistä. Velka on vähäriskisempää. Olennainen syy on se, että velkojat ovat sijoittajiin nähden etusijalla mahdollisen konkurssin kohdalla. Vastaavasti sijoittajan kohdalla tuotto-odotus on korkeampi. Hajauttamalla sijoituksia mahdollisimman moniin toisistaan riippumattomiin kohteisiin on mahdollista minimoida kohdekohtaisen riskin vaikutukset salkun tuottoon. Esimerkiksi yhden yrityksen johdon valinnat eivät heiluta hajautetun varallisuuden arvoa. Sen sijaan maailmanlaajuinen kriisi on systemaattinen riski, johon ei voi varautua hajauttamisella.

Riskiä on tapana mitata varallisuuskohteen markkina-arvon historiallisella vaihtelulla, mutta se ei ole tae tulevasta. Riskinäkemykset ovat siis viime kädessä subjektiivisia. Uuden kirjansa julkaisun yhteydessä Björn Wahlroos kritisoi Thomas Pikettyn ajattelua mm. siitä, ettei vaihtelevalla riskillä hajautuneelle maailman varallisuudelle voi laskea yhtä yksiselitteistä tuottoastetta.

4. Suhteellinen etu ja työnjako

David Ricardon nimi on jäänyt historiaan ajatuksesta, että kaupankäynti kannattaa silloinkin, kun toinen osapuoli kykenisi tuottamaan kaikkea muita edullisemmin. Erikoistumalla omaan suhteelliseen etuunsa (alaan tai toimintoon, jossa on vähiten huono), kaikkien on mahdollista maksimoida hyötynsä. Suhteellisen edun perusteella kritisoidaan usein protektionismia. Vapaa työnjako on vähintään yhtä olennainen elementti myös sisämarkkinoilla.

5. Luova tuho

Taloustieteilijä Joseph Schumpeter loi teorian yrittäjyydestä ja kilpailusta yhteiskuntaa edistävinä voimina. Uudet luovat tuotanto- ja markkinakokeilut saattavat toimia edeltäjiään paremmin ja syrjäyttää ne upottaen joitain yrityksiä ja kokonaisia elinkeinoja historiaan. Se on väistämätön osa elintason kasvua. Markkinatalous saatetaan silti tämän johdosta rinnastaa yhtä julmaksi henkiinjäämiskamppailuksi kuin luonnonvalinta evoluutiossa. Markkinoilla ei kuitenkaan kamppailla nollasummapelin ehdoin ihmisiä vastaan, vaan plussummapelin hengessä pyritään tarjoamaan uutta. Väkivalta ja sabotaasi ovat myrkkyä markkinatalouden kilpailullisuudelle. Toteutetut ideat kamppailevat kuluttajien suosiosta. Ihmisen asema on lohdullinen, sillä hän voi omaksua uusia ideoita ja nauttia myös muiden kehittämistä asioista. Yritystuet ja irtisanomisen vaikeuttaminen estävät luovaa tuhoa ja näin kehitystä tapahtumasta.

6. Näkymätön käsi = hajautunut järjestys

Adam Smith ei olisi uskonut vuonna 1776, että kertaluontoisesta näkymätön käsi -vertauksesta hänen tiiliskiven paksuisessa kirjassaan Kansojen varallisuus tulisi synonyymi markkinatalouden itseohjautuvuudelle. Ajatus hajautuneesta järjestyksestä oli merkittävä ja monille vielä tänäänkin epäselvä. Kaupallisesti omia etujaan ajavat tuottajat tulevat palvelleeksi myös yhteiskunnan tarpeita. Suomalaisten on hienoa tietää, että kansallisnero Anders Chydenius esitteli saman kaltaisia ajatuksia jo vuosikymmentä ennen Smithiä.

Teoriat markkinoiden dynamiikasta ovat kehittyneet huimasti tähän päivään mennessä. Nobel-palkittu taloustieteilijä Friedrich von Hayek näki, että markkinatalous perustuu hajautuneen ja spesifin tiedon hyödyntämiseen. Markkinoilla tieto tai oivallus tuo kilpailuetua, mikä kannustaa osapuolia hyödyntämään sitä. Tämän seurauksena hyödyntäjä vaurastuu kertaluontoisesti, spesifistä tiedosta tulee julkista, ja kilpailijat sekä koko yhteiskunta pääsevät osaksi uudesta tiedosta. Hajautuneen järjestyksen teoriat auttavat ymmärtämään myös internetin voimaa sekä julkisen vallan rajoittuneisuutta ohjata yhteiskuntaa päättäjien ihanteiden mukaisesti.

7. Julkisen valinnan teoria

Usein taloustieteen perusteissa painotetaan valtion roolia markkinatalouden puutteiden korjaajana. Ihminen on epätäydellinen tehdessään päätöksiä omalla vastuullaan. Millä perusteella voidaan olettaa parannusta, jos ihminen laitetaan valtion virkaan päättämään toisten asioista? Julkisen valinnan teoria on suuntaus, joka tutkii politiikkaa realistisesti ilman romantiikkaa ja toiveajattelua. Taloustieteellisellä analyysillä on tunnistettu mm. tilanteita, joissa demokraattisella päätöksenteolla päädytään äänestäjille epäedulliseen politiikkaan kaikkien toimiessa rationaalisesti. Kun markkinamekanismien sijaan mittavista resursseista päätetään demokraattisen päätöksenteon piirissä, eturyhmien edustajilla on suuremmat kannustimet kuin yksittäisillä äänestäjillä. Tällöin tavallisen ihmisen on edullisinta olla perehtymättä politiikkaan, ja välistävetäjän keskittyä lobbaamiseen. Tunnettuja alan uranuurtajia ovat mm. Gordon Tullock ja James M. Buchanan, joista jälkimmäinen on palkittu Nobelin taloustieteen palkinnolla.

8. Lafferin käyrä

Taloustietielijä Arthur Lafferin mukaan nimetty malli, joka havainnollistaa verokertymän suhdetta veroasteeseen. Pohjimmainen idea on se, että veroasteen nostaminen voi lisätä valtion verotuloja vain tiettyyn pisteeseen asti, jonka jälkeen verotulot alkavat supistumaan. Mallinnus ja siitä tehtävät politiikkasuositukset eivät ole yksiselitteisiä, mutta perusajatus on merkittävä. Raskaasti verotetussa yhteiskunnassa verojen madaltaminen ei vain pelkästään jätä enemmän rahaa käteen, vaan elvyttää kansantaloutta ja tuottaa paremman verokertymän. Valtiojohtoisessa sekataloudessa haastena on kertoa, milloin veroaste on optimiin nähden liian korkea.

9. Yrityksen teoria ja kasvun rajat

Varsinkin markkinaskeptikot ja maallikot uskovat helposti isojen kalojen syövän pienempiä kaloja ennen kuin koko ekosysteemi tuhoutuu. Vaikka suuremmat yritykset silloin tällöin ostavat pienempiä kilpailijoitaan, monopolisoituminen ei ole kiveen kirjoitettu. Pikemminkin yrityksillä määräytyy jatkuvasti tietty optimaalinen koko mittakaavaetujen ja transaktiokustannusten perusteella. Suuret organisaatiot voivat hyötyä massatuotannosta, mutta vastaavasti hallinnon kustannuksilla on tapana kasvaa. Byrokratia vähentää ketteryyttä ja voi aiheuttaa myös muita lieveilmiöitä. Yrityksen teorian tutkijat Ronald Coase ja Oliver Williamson on palkittu Nobelin taloustieteen palkinnoilla.

10. Talous on kaikkea ihmisen toimintaa

Lopuksi on hyvä muistaa, ettei taloutta pidä mystifioida ja vieraannuttaa ihmisten arjesta. Ihmiset elävät niukassa maailmassa, jossa rikkainkaan ihminen ei voi saada kaikkea välittömästi saati loputtomasti. Ihmisen arki on täynnä valintoja ja kompromisseja, vaikka asioita ei mittaisikaan rahassa. Kaikella on vaihtoehtoiskustannuksensa. Tähän perustuu myös ajatus ”aika on rahaa”. Kun talouden ymmärtää ihmisen toimintana, eikä irrallisena systeeminä, myös jaottelu ”taloudelliseen” ja ”ei-taloudelliseen” vapauteen osoittautuu keinotekoiseksi. Taloudellinen vapaus on erottamaton osa yksilönvapautta.

Thomas Taussi

Liberan viikon vieras Thomas Taussi on 22-vuotias helsinkiläinen kauppatieteiden opiskelija ja mielipidevaikuttaja, joka työskentelee opintojensa ohessa taloushallinnon tehtävissä yksityisellä sektorilla. Viime vuosina hän on kirjoittanut blogiartikkeleita taloudesta ja yhteiskunnasta. Hänen bloginsa valittiin vuonna 2011 Suomen talousblogien kärkikymmenikköön.

Mikä on Suomen suurin haaste?

– Jos sanoisin, että Suomen suurin haaste olisi valtiojohtoisuudesta ja kollektivistisista asenteista luopuminen, niin siinä ei olisi mitään uutta. Tarvitsemme ennen kaikkea johdonmukaisuutta ja älyllistä rehellisyyttä. Esimerkiksi ajankohtaiseen keskusteluun sukupuolineutraalista avioliittolaista on osallistuttu yksilönvapauden ja laillisen yhdenvertaisuuden nimissä. Suomalaiset eivät kuitenkaan pidä johdonmukaisesti kiinni samasta logiikasta muissa yksilönvapautta ja julkisen vallan roolia koskevissa päätöksissä.

Viime aikoina ihmisten skeptisyys hyvinvointivaltiomallia ja sen taustalla olevaa ideologiaa kohtaan on lisääntynyt entisestään. Se ei ole ihme, sillä poliittiset uutiset eivät kerro mistään muusta kuin julkisista menoista, velkaantumisesta ja rajoitteiden lisäämisestä vapauttamisen tai julkisen talouden keventämisen sijaan. Jotta ihmisten tyytymättömyys ja skeptisyys johtaisivat muutokseen yhteiskunnassa, ihmisiltä vaaditaan johdonmukaisuutta sitoutua pitkän aikavälin suunnitelmiin ja strategista pelisilmää vältellä irtopisteitä kerääviä tuuliviiripäättäjiä.

Mikä on Suomen suurin mahdollisuus?

– Näkisin, että Suomessa on vielä jäljellä käytännön osaamista, rehellisyyttä sekä ihmisten välistä luottamusta ja hyvä turvallisuuden taso. Kansalaiset ovat myös toimeliaita ja hyväntahtoisia, vaikka julkinen valta onkin onnistunut tukahduttamaan ihmisten yksityistä aktiivisuutta. Suomessa olisi siis hyvät edellytykset vapaammille markkinoille ja julkisesta vallasta itsenäiselle kansalaisyhteiskunnalle.

Minkä asian muuttaisit heti?

– Tekisi mieli laittaa hallituksen ja eduskunnan kokoonpanot uusiksi, mutta se olisi liian yksinkertaista. Demokratia, korporatismi ja laaja julkinen sektori ovat yhdistelmä, joka seuloo vaihtoehdot pois jättäen puolueiden sisälle enemmän eroja kuin niiden välille. Yhdysvaltalainen taloustieteilijä Thomas Sowell kritisoi demokratiaa sillä, ettei keksisi enää typerämpää tai vaarallisempaa päätöksentekotapaa kuin mallin, jossa valta annetaan ihmisille, jotka eivät joudu maksamaan virheistään. Olisi utopiaa, jos yksityisen sektorin omistajaohjauksen mekanismit toimisivat julkisessa päätöksenteossa, joka perustuu juuri niskalenkin ottamiseen omistusoikeudesta.

Asioita pitäisi siis palauttaa poliittisen päätöksen alaisuudesta takaisin ihmisille itselleen. Vähintäänkin riskejä tulisi pienentää hajauttamalla päätöksentekoa pienempiin paikallisiin yksiköihin. Näin mahdolliset virheet ja vastuuttomuus saataisiin rajattua paremmin. Lisäksi se tarjoaisi markkinoiden kaltaisia kannustimia äänestää jaloillaan. Tyrmäisin ajatuksen keskussuunnitellusta kuntauudistuksesta ja palauttaisin sekä päätäntävaltaa että vastuuta valtiotasolta kunnille.

Bisnes on sopuisampaa kuin demokratia

Helsingin Sanomissa oli ennen pääsiästä artikkeli, jossa veroparatiisien kautta ankaraa verotusta vältteleviä ihmisiä nimitettiin veroapinoiksi, jotka ”syövät pöydästäsi”. Kuvitukseksi ei ollut piirretty nokkelaa marakattia, vaan brutaali gorilla, jolla oli liituraitapuku päällä.

Asetelma on erikoinen. Työnsä tulosten pitämistä pidetään loisimisena. Vastaavasti verotus, valtiojohtoisuus sekä demokraattinen päätöksenteko nähdään epäsuorasti sivistyneenä eläimellisten vaistojen kontrolloimisena. (lisää…)

Markkinat ovat ideoiden kilpailua

Kansantalouden dynamiikkaa ja innovaatioita tutkinut tunnettu taloustieteilijä Joseph Schumpeter luonnehti markkinataloutta luovaksi tuhoksi. Kilpailullisessa taloudessa yritysten välillä ja myös sisällä velloo jatkuvasti luonnonvalinnan kaltainen prosessi. Uudet luovat tuotanto- ja markkinakokeilut saattavat toimia edeltäjiään paremmin ja syrjäyttää ne upottaen joitain yrityksiä ja kokonaisia elinkeinoja historiaan. Markkinatalous saatetaan tämän johdosta rinnastaa yhtä julmaksi henkiinjäämiskamppailuksi kuin evoluution luonnonvalintakin. Markkinakilpailu on kuitenkin erilainen ja mullistava järjestelmä, jonka ansiosta ihmisten ei juuri tarvitse enää kamppailla toisiaan vastaan.  (lisää…)