index.php

Menetetty suhteellinen etu?

Vuonna 1817, eli kohta 200 vuotta sitten, brittiläinen kansantaloustieteilijä, David Ricardo, julkaisi kirjan jossa hän esitti perustelun sille miksi kansainvälinen kauppa melkein aina on kannattavaa kaupan osapuolille. Yksinkertainen syy on se, että jos kumpikin osapuoli keskittyy tekemään sitä tuotetta mitä se valmistaa valittavissa olevista vaihtoehdoista tehokkaammin, ja ostaa toiselta sitä tuotetta, jota itse ei pysty valmistamaan yhtä tehokkaasti, niin molemmat hyötyvät.

Vaikka tästä oivalluksesta on kulunut kohta kaksi vuosisataa, niin kumma kyllä, se ei vieläkään näytä olevan kaikkien tiedossa. Tai jos on, niin sitä ei tietoisesti haluta hyödyntää. Tähän johtopäätökseen päätyy jos katsoo reaktioita siihen valtavaan globaalin työn uusjakoon, jonka keskellä elämme. Sen sijaan, että kannustaisimme etsimään ja kokeilemaan toimintoja joissa meillä on pienempi haitta, ehkä jopa etu, muihin maihin nähden, niin yritämme kynsin ja hampain pitää kiinni niistä toimintamuodoista joihin olemme tottuneet.

Esimerkkejä on lukuisia. Haluan tässä yhteydessä kuitenkin vain nostaa esiin julkisen sektorin tarjoamat palvelut. Nämä palvelut ovat useimmiten luonteeltaan informaatiointensiivisiä. Täten informaatioteknologian hyödyntäminen näiden palvelujen tuotannon tehostamisessa avaa huomattavia mahdollisuuksia. Luonnollisesti näille ratkaisuille voisi olla mittava kysyntä myös Suomen ulkopuolella. Tehokas tuotanto ja jakelu vapauttaa maassa kuin maassa resursseja muihin käyttötarkoituksiin.

Jotta ratkaisuja syntyisi, pitää olla henkilöitä jotka ovat valmiit lähteä niitä kehittämään ja se edellyttää sopivia kannustimia. On luontevaa, että näitä rakennetaan yritystoiminnan muodossa. Jos yritys kuitenkin joutuu kilpailemaan verovaroin rahoitetun tuotannon kanssa, jota mahdolliset ostajat jo periaatteessa suosivat kaupalliseen vaihtoehtoon verrattuna, niin ei taida löytyä montakaan yrittäjää jotka olisivat halukkaita ottamaan haasteen vastaan. Täten kehitystyö jää julkisen sektorin byrokraattien vastuulle. Byrokraatteja tarvitaan tiettyihin keskeisiin julkisen sektorin tehtäviin mutta dynaamisiksi muutoksen edelläkävijöiksi heitä on turha edes yrittää muokata.

Suotavaa olisi, että Suomen päätöksentekijät omaksuisivat David Ricardon lähes 200-vuotta vanhan oivalluksen ja määrätietoisesti lähtisivät tasoittamaan tietä Suomelle, joka voisi kehittää vaurautta luovaa toimintaa kiristyvässä kansainvälisessä kilpailussa. Vanhaan malliin on mahdollista jatkaa ehkä jopa kymmenisen vuotta, mutta siinä vaiheessa kun uudenlaisen toiminnan kustannukset ovat alentuneet tarpeeksi niissä maissa, joissa mahdollisuudet on määrätietoisesti hyödynnetty, Suomi on ajautunut tilanteeseen, jossa muita vaihtoehtoja ei enää ole kuin ostaa ulkopuolisilta.