index.php

Suomi on ärtynyt tosiasioita ja tiedettä kohtaan

Turun Sanomat julkaisi 18.4.2016 verkkosivuillaan pikku-uutisen, joka oli otsikoitu: “DN: Ruotsi liittyy Naton vastapropagandakeskukseen – Suomi tukee jo”.

“Ruotsi aikoo Dagens Nyheterin mukaan liittyä lähiviikkoina Naton vastapropagandakeskukseen StratComiin. Suomi on jo tukenut keskusta taloudellisesti.

NATOn strategisen kommunikaation osaamiskeskus eli StratCom ilmoittaa viralliseksi tavoitteekseen sotilasliiton monenlaisen viestinnän ja pr-työn. Käytännössä päätehtävä on pyrkiä paljastamaan ja vastaamaan Venäjän länteen suuntaamaan disinformaatioon.

Latvian Riikaan sijoitettu laitos aloitti 2014. Jäsenmaita on tähän mennessä seitsemän: Viro, Latvia, Liettua, Puola, Saksa, Britannia ja Italia.

Taloudellista tukea ovat antaneet Suomi, Hollanti ja Yhdysvallat. Nato-maat ilmaisivat hankkeelle yhteisen tukensa Walesin huippukokouksessa.”

Käsitteet lyhyessä jutussa ovat sekaisin alkaen nimestä ja päättyen toimialaan.

Keskuksen nimi ei ole StratCom vaan Naton strategisen kommunikaation osaamiskeskus, eikä se tuota tai tutki vastapropagandaa vaan strategista viestintää, mikä on eri asia. StratCom taas on keskuksen toimiala. Kyse ei siis ole vastapropagandasta, sillä propagandaan voi reagoida sitä itse tuottamatta. Katsaus keskuksen omiin julkaisuihin kertoo, ettei sen päätehtävä ole Venäjän propagandan tutkiminen vaan kaikki niin sanottu informaatiovaikuttaminen, jota keskuksen osallistujat haluavat painottaa. Äärijärjestö ISIS esimerkiksi on keskeinen teema.

Ei sinänsä ole tavatonta, että median välittämissä uutisissa faktat eivät aina ole kohdallaan.

Ihmeellistä on se, millä tavalla mediatalojen edustajat ovat alkaneet puolustella paikkaansa pitämättömiä juttujaan.

Kun mainitsin sosiaalisessa mediassa noista kolmesta faktavirheestä, Turun Sanomien edustaja vastasi: “Juu, Naton ohjus on rauhanohjus. Jos se näyttää propagandalta ja haisee propagandalta, on ihan sama, kutsuuko sitä ‘strategiseksi viestinnäksi’.

Asiasta ei tarvitsisi vääntää, koska keskuksen nimi ei ole tulkintakysymys, eikä Suomi tee vastapropagandaa.

Tapaus kertoo osuvasti faktantarkistusbuumin myötä nousseesta ärtyisyydestä tosiasioita ja tiedettä kohtaan.

Perinteisesti faktantarkistus on ärsyttänyt faktakammoisia poliitikkoja etenkin silloin, kun he jäävät kiinni perättömien väitteiden lausumisesta. Mutta ei äkkiseltään uskoisi tosiasioiden luovan niin paljon ärtymystä ja jopa vihaa toimittajakollegoissa. Journalismihan perustuu faktoihin.

Faktoja ei tarvitse pelätä

Verkossa toimiva faktantarkistuspalvelu Faktabaari, jonka yksi perustajista olen, saa silloin tällöin kielteistä palautetta, kun se tutkii kansalaisten pyynnöstä mediassa esitettyjen väitteiden paikkansapitävyyttä. Faktavirheiden korjaamisen pitäisi auttaa kaikkia – niin journalismia, lukijoita kuin päättäjiäkin. Sen sijaan, että toimittajat ja poliitikot keskittyisivät selittämään esimerkiksi sote-sotkun yksityiskohtia ja korjaamaan asiasta kerrottuja vääriä väittämiä, moni johtotehtävissäkin oleva toimittaja on keskittynyt arvostelemaan faktantarkistusta.

Onpa osa kollegoista nähnyt faktantarkistuksen “täydellisenä oman ideologian sokeuttamana toimintana”. Minulle väitetään pokkana, että erilaiset faktantarkistukset ja “muut muodit” ovat vain “absurdeja tapoja tuottaa julkisuuteen sitä samaa, joka journalismissa on aina jo ollut olennaista ja tehdä rutiinista jotain uutta valitsemalla vastapooliksi kaikkein hulluimpia ylilyöntejä”. Joku on väittänyt, että näin “journalismi menettää myös kykynsä tarkastella itseään kriittisesti, kun se taistelee pilakuvamaisia mörköjä vastaan ollen osana ääripäiden poliittista loanheittoa”.

Innokkaimmat pilkkaajat väittävät, että olen “vaatimassa ilmaisuvapauden rajoittamista niiltä, jotka ovat eri mieltä”. Kovimmat faktakriittiset kokevat, että “sananvapaus ja erimielisyyden oikeus on vain niillä, jotka ovat samaa mieltä”. On surullista, että yllä kuvatut heitot tulevat omien keskuudesta, kollegoilta, joiden työnkuvaan faktantarkistuksen pitäisi kuulua olennaisena ja luontevana osana.

Faktavirheitä jää mediassa oikaisematta päivittäin lukuisia, vaikka suomalainen journalismi on ensiluokkaista.

Miksi siitä ei voisi tehdä entistä ansiokkaampaa? Keneltä se on pois, kun kaikki voittavat?

Olen itsekin tehnyt monia journalistisia erheitä, mutta kysymys onkin siitä, kuinka avoimesti ja nopeasti oikaisun tekee. Olen tehnyt useita oikaisuja niin mediataloissa työskennellessäni, blogissani ja faktantarkistusta tehdessäni. Korjaukset on pyritty tekemään mahdollisimman pian. Soisin käytännön leviävän myös faktantarkistusta vihaavien päällikkötoimittajien mieliin.

Yhä avoimempi valehtelu ja suorastaan valheilla rehentely on näkyvä osa nykyistä yhteiskuntakeskustelua. Nettikirjoittelijat ja valemediat pystyvät toimimaan ilman minkäänlaista vastavoimaa, koska eivät noudata median sääntöjä, journalistin ohjeita eivätkä Julkisen sanan neuvoston periaatteita.

Faktat eivät ole mielipiteitä eivätkä ideologiaa. Kukaan ei oikeasti ole vaatimassa sananvapauden rajoittamista, mutta jos on eri mieltä, tulisi kanta argumentoida muutenkin kuin vain ilmaista se erimielisyys.

Kun olen puhunut aiheesta lukuisissa seminaareissa ja muissa mediaa käsittelevissä tilaisuuksissa, aina paikalla on joku, jonka mielestä olen toimittaja, “joka ajattelee tosissaan, että jonkinlainen yhteiskunnallinen kanta on tieteellisesti oikea”. Tämä tieteenvastaisuus on hiipinyt ensin politiikkaan ja siitä vaivihkaa mediaan, kun ministeritason poliitikot ja nyt toimittajakollegatkin viitsivät kuvailla minua Facebookissa ja Twitterissä yllä olevin, vihasivustoilta tutuin käsittein.

Vika on osittain myös tieteessä itsessään, kun esimerkiksi luonnontieteilijät herkästi vastustavat kaikenlaista uutta ja erilaista tietoa huuhaana, koska se ei ole vielä tieteen valtavirtaa. Itseään jatkuvasti korjaamaan pyrkivä tiede ei näin voi kehittyä kunnolla. Humanistisissa ja yhteiskuntatieteellisissä piireissä taas saa puhua, ajatella ja toimia vain tietyllä tavalla ideologisesti tai muuten ei ole uskottava. Tämä ei anna hyviä mahdollisuuksia muunlaisille analyyseille eikä näkökulmille.

Myös toimittajilla on petrattavaa. Faktantarkistus voi pahimmillaan ja väärinkäytettynä pelkistää journalismin vain faktoihin, jotka ovat joko oikein tai väärin, vaikka journalismi ei ole koskaan ollutkaan mikään nippu tosiasioita. On pystyttävä katsomaan korjattujen tosiasioiden suhteellisuutta, riippuvuutta metodista, näkökulmista, tilastotieteen parametreista ja tiedonintressin lähtökohdista.

Puhdasta tosiasiaa ei ole ikinä ollutkaan.

Tällaiset kehityskulut pyrkivät kaventamaan tiedon tuotannon aluetta tai sektoria niin että vain tietynlainen ajatusmaailma pätee. Tämä voi tappaa keskustelusta yhteiskunnalliset perusteet, historiallisen kehityksen, mielikuvituksen lennon, monitieteellisyyden mahdollisuuden, tulkinnanvaraisen inhimillisen hermeneutiikan ja riskejä ottavan luovuuden.

Faktat ja faktantarkistus itsessään eivät vielä ole journalismia, mutta journalismi on määritelmänsä mukaisesti faktapohjaista. Faktapohjaisuus erottaa journalismin PR:stä, propagandasta ja fiktiosta.

Nyt kuitenkin mielipiteestä on tullut vahva argumentti mediassa. Sosiaalisessa mediassa jokaisen yksilön ja kuppikunnan on ollut helppo tuoda näkyviin oma mielipiteensä milloin mistäkin: maahanmuutosta, taloudesta, leikkauksista, ravitsemuksesta, rokotuksista, äitiydestä, susista tai vaikkapa alkoholilainsäädännöstä.

Kuka tahansa voi olla talouspolitiikan asiantuntija perustamalla blogin.

Toisaalta poliitikkojen mielestä puoluekantaan katsomatta tutkijat muuttuvat tietämättömiksi kaiken maailman dosenteiksi heti, kun tulokset eivät miellytä.

Mediassa vallitsee eräänlainen keskitien harha. Tieteellä ei ole enää painoa, kun ulkopolitiikan tai sotatieteen tutkija ja nuoren polven kansanedustaja asetetaan tv-keskustelussa vastakkain. Molemmille annetaan sama painoarvo, vaikka toisella väittelijöistä olisi kymmenien vuosien kokemus aiheesta ja toiselle argumentiksi kelpaa poliittinen slogan. Saadaan hyvä jännite, mutta vastauksia ei löydy. Sen jälkeen perustellaan, että katsoja saa keskusteluillan päätteeksi valita, kumpaa uskoo. Puheenaiheet ja asiat halutaan kätevästi poolittaa. Punnitusta argumentista ja solvaavasta sutkautuksesta tehdään samanarvoiset.

Väärä tasapaino tuo dramatiikkaa mutta hukuttaa sisällön, sumentaa substanssin. Koko julkisen keskustelun ydinkysymys on se, miltä jostakin yksilöstä jonakin hetkenä tuntuu. Hoetaan, että näin asiat koetaan. Toimittajat asettuvat väittelijöiden väliin, eivätkä ota objektiivisuuden vaatimuksessaan kantaa.

Moni toimittaja on jo julkisesti myöntänyt pelkäävänsä muun muassa äärioikeiston kannattajien ja Venäjä-mielisten aggressiivista reagointia heitä arvosteleviin juttuihin. Toiset ovat mieluummin pidättäytyneet käsittelemästä aiheita kuin ottaneet vastaan vihatulvan.

Naistoimittajia on uhkailtu suoraan muun muassa raiskaamisella ja heidän läheisiään jopa tappamisella.

Tämä kehitys luo oivan perustan paitsi vihapuheelle, myös vihateoille.

Faktantarkistus on turvallisuuspoliittinen kysymys

EU:n yksi suurimmista huolista on viime aikoina ollut äärinationalismin nousu, ja siksi fasismin torjuminen on kirjattu unionin perussopimukseen. Koko yhteisöhän luotiin natsismin ja sotien kitkemiseksi Euroopasta.

Nettiin pesiytyneen ääriaineksen radikalisoituminen on jo johtanut koviin tekoihin Euroopassa. Asiaa selvittäneiden virkamiesten mukaan on vain ajan kysymys, että joku toteuttaa käytännössä maltillisena itseään pitävän nettikirjoittajan väkivaltafantasiat. Tämä osa rasismia on melko uutta Suomessa.

Maahanmuuttovastaisuuden lisäksi muukin ihmisarvoa loukkaava toiminta, kuten homofobia, naisviha, vammaisten pilkkaaminen ja suomenruotsalaisten solvaaminen sekä sittemmin Venäjän ihailu ovat nostaneet päätään aivan uudella tavalla. Enää ei ole mikään salaisuus, että Venäjä tukee äärioikeistoliikkeitä Euroopassa. Venäjän etu on saada eurooppalaiset yhteiskunnat rakoilemaan.

Venäjä-mieliset trollit eli nettihäiriköt toteavat, että esitetty kritiikki jotain ilmiötä kohtaan on kelvotonta, koska väitteen esittäjä ei samalla kritisoi jotain toista tai kolmatta samanlaista ilmiötä. Viime kädessä mikään kritiikki ei ole kelvollista, koska väistämättä maailmasta löytyy aina jokin samantyyppinen ilmiö, joka jää kritisoimatta. Venäjän toimia ei voi arvostella, koska sotilasliitto Natokin on harjoittanut sotatoimia maailmassa.

Tunteista haetaan vastauksia kysymyksiin, jotka tarvitsisivat ennemmin faktoja. Niin kauan kuin faktantarkistus ärsyttää noin paljon lehdistöväkeä ja poliitikkoja, sille on todistettavasti tilausta. Kohti parempaa ja rakentavampaa journalismia!

Pelkät tosiasiat eivät vielä ole journalismia, mutta faktat ovat journalismin rakennuspalikoita ja tukipilareita, kun ne tuodaan journalistisin näkökulmin kontekstiin. Faktoja ei tarvitse pelätä. Kärsivällisellä faktantarkistuksella journalismista tulee entistä rakentavampaa. Faktoja tulisi käyttää ratkaisukeskeisesti.

Nyt näyttää siltä, että suomettuminen on löytänyt uudelleen tiensä yhteiskunnallisiin kuvioihin, myös mediaan. Voisi kuvitella, että tämä kehitys lisää kansalaisten turvattomuuden tunnetta. Faktantarkistus on siten myös mitä suurimmassa määrin turvallisuuspoliittinen kysymys.

Venäjä suostuttelee, painostaa ja pakottaa Suomea monin informaatiovaikuttamisen ja -sodankäynnin keinoin Esimerkkejä tästä on paljon: laittoman maahantulon järjestäminen, tekaistut lapsiasiakiistat, EU-vastaisuuden ja protestimielialan korostaminen, venäläisvähemmistön kohteluun liittyvät syytökset, jääkiekkoliiga KHL, Suomen viranomaistoimintaan ja politiikkaan liittyvä disinformaatio, suomen kielellä ja suomalaisille tuotettu valtiollinen propaganda, ulkoasiainministeriön tietoverkkojen vakoilu, maakaupat, maakaasuputket, merikaapeleiden asennustöiden häirintä, painostaminen liittoutumattomuuteen, ilmatilaloukkaukset, sotilaallinen voimannäyttö esimerkiksi sotaharjoituksilla, talouspakotteet ja tuontikiellot, ydinvoimalahankkeet, suostuttelu kahdenvälisiin kauppasopimuksiin, pakolaiskriisin kärjistäminen pommituksilla, maahantulokiellot ja suuret sotaharjoitukset.

Kirjoitin aiemmin, ettei valheelliselle propagandalle ole vastavoimaa, koska Suomi ei tee vastapropagandaa. Sotienjälkeiset rauhansopimukset velvoittivat Suomen puolustusvoimia lopettamaan maineikkaan tiedotusosastonsa. Suomessa on kuitenkin vahvaa asiantuntemusta propaganda-alalta. Kriisinhallintatehtävissä on koulutettu psykologisten operaatioiden ja infovaikuttamisen osaajia, suomalaisessa yritysmaailmassa on innovoivaa markkinointi- ja mainonta-asiantuntemusta, suomalainen kirjallisuus ja sisällöntuotanto sekä faktantarkistus tarjoavat paljon oivia välineitä vastapropagandan tuottamiseen.

Vastapropagandan välineiksi riittäisivät faktat ja tiede. Niillä pystyy torjumaan suurimman osan Suomeen kohdistuvasta psykologisesta infovaikuttamisesta.

Valmisteilla olevaan turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen selontekoon pitäisikin uskaltaa sisällyttää propaganda-käsite. Siten syntyisi mahdollisuuksia Suomeen kohdistuvien info-operaatioiden torjuntaan. Kun edelliseen selontekoon saatiin ujutettua kyber-termi, alkoi tapahtua. Suomeen on sittemmin saatu perustettua kyber-alaan erikoistunut osasto. Vasta kun puolustusvoimain ylipäällikön, presidentin allekirjoitus on paperissa, puolustusvoimat voi aloittaa info-operaatio-osaston kokoamisen. Operatiivinen kyky vastapropagandaan on jo olemassa, enää tarvitaan vain poliittisen johdon siunaus.

Synkät ajat Suomessa