index.php

Vanhustenhuollon kriisi ei ole markkinatalouden syytä

Valvira määräsi viime viikolla Kristiinankaupungissa sijaitsevan Esperi Care -yhtiön pyörittämän hoivakodin suljettavaksi valvonnassa paljastuneiden epäkohtien vuoksi. Tämän jälkeen muistakin yksityisistä hoivakodeista paljastui ongelmia, joiden syyksi vasemmistopoliitikot ehtivät nimetä markkinatalouden ja voitontavoittelun. On totta, että vanhustenhuollossa on kriisi. Sen syitä eivät kuitenkaan ole markkinatalous tai voitontavoittelu vaan ikärakenteen muutos, kehnosti toteutettu kilpailutus, puutteellinen viranomaisvalvonta, lakia rikkovat yhtiöt ja liian vähäiset resurssit.

Ikärakenteen muutos aiheuttaa valtavan menopaineen julkiselle sektorille lähivuosikymmenten aikana. Vanhuksia on entistä enemmän (suuret ikäluokat ovat juuri jääneet eläkkeelle), he elävät entistä pidempään ja hoidot ovat entistä erikoistuneempia ja kalliimpia. Entistä pienempiä ovat ne ikäluokat, jotka maksavat palvelut verojen kautta ja jotka osallistuvat myös suoraan palveluiden järjestämiseen. Sote-palveluiden järjestämistä ja monia muita yhteiskunnan toimintoja on tämän paineen vuoksi uudistettava. Minkään uudistuksen toteuttamista ei edistä omituinen keskustelu, jossa julkinen ja yksityinen sektori asetetaan vastakkain.

Koko jaottelu yksityisen ja julkisen palveluntuotannon välillä on lopulta teennäinen. Molemmat ovat riippuvaisia toisistaan, ja kaikkeen julkiseen palveluntuotantoon tarvitaan markkinoilta ostettuja yksityisten yritysten tuottamia hyödykkeitä. Ikään kuin se, että suorittavan tason työntekijät ovat suorassa työsuhteessa kuntaan tai valtioon, tekisi palvelusta puhtaasti ”julkisesti tuotettua”.

Kukaan ei ole vaatimassa, että kunnan pitäisi tuottaa palveluiden järjestämiseen tarvitsemansa paperi tai tietokoneet itse. Kaikki ymmärtävät, että kunnan ei kannata tuottaa näitä hyödykkeitä itse, vaan ostaa ne markkinoilta niiden myymiseen erikoistuneilta yrityksiltä. Jostain syystä tämä sama ymmärrys ei ulotu palveluiden ja työvoiman ostamiseen.

Osa yksityisen sektorin tuottamien hyödykkeiden ostamisen ja kilpailuttamisen vaikeutta on varmasti se, että kunnat eivät osaa tai halua tehdä kilpailutusta kunnolla ja ”ostavat kartonkia kun tarvittaisiin vessapaperia”. Kilpailutettavat toiminnot pitäisi jakaa sopiviin kokonaisuuksiin, ja niiden laadun tarkkailuun pitäisi olla selkeä kriteeristö. Kilpailuttajan olisi syytä olla alan asiantuntija ja käsittää hyvin, mitä kannattaa ostaa ja keneltä.

Julkisista palveluista käytävässä keskustelussa markkinamyönteinen ja liberaali kanta sekoitetaan liian usein oikeistolaiseen kantaan, jossa kannatetaan julkisesti rahoitettujen palvelujen leikkaamista. Aito liberaali kanta on se, että valittu (hyvä) palvelutaso järjestetään mahdollisimman tehokkaalla tavalla. Tähän voi tilanteesta riippuen kuulua palveluiden ja tuotteiden ostaminen vapailta markkinoilta tai niiden tuottaminen julkisesti. Joka tapauksessa yksityinen palveluntuotanto ei automaattisesti tarkoita matalaa palvelun tasoa.

 

Varusmiesten työlle tarvitaan hinta

Suomalaisen maanpuolustuksen järjestämisessä suuressa roolissa on asevelvollisuusjärjestelmä, jonka piirissä noin 25 000 asevelvollista suorittaa vuosittain puolesta vuodesta vuoteen kestävän varusmiespalveluksen. Varusmiesten lisäksi puolustusvoimilla on noin kymmenentuhatta palkattua työntekijää erilaisissa tehtävissä. Puolustusvoimien toimintamenot ovat vuosittain noin 2 miljardia euroa. Tästä kahdesta miljardista noin 700 miljoonaa euroa käytetään palkatun henkilöstön palkkoihin, varusmiesten päivärahoihin käytetty summa liikkuu matalissa kymmenissä miljoonissa.

Maanpuolustuksen kustannuksista käytävässä keskustelussa unohtuu usein se, että merkittävä osa maanpuolustukseen käytettävistä kansantaloudellisista resursseista tulee muualta kuin valtion budjetissa puolustusvoimille varatuista määrärahoista. Varusmiespalvelus on käytännössä nuorilta miehiltä työn muodossa kerättävä vero, jonka tarkkaa arvoa ei voi lukea suoraan minkään tahon budjetista. Varusmiesten käyttämän ajan lisäksi puolustusbudjetin ulkopuolella ovat esimerkiksi Kelan maksamat varusmiesten vuokrat.

Suurin maanpuolustukseen liittyvä budjetin ulkopuolinen kustannus on kuitenkin puolustusvoimissa alihintaan teetettyjen 17 000-20 000 varusmiestyövuoden kansantaloudellinen kokonaiskustannus, jonka taloustieteen professori Roope Uusitalo on arvioinut olevan noin 800 – 950 miljoonaa euroa. Merkittävä osuus maanpuolustuksen todellisista kustannuksista kohdistuu siis jonkun muun kuin puolustusvoimien maksettavaksi.

Kun työpanoksilla ei puolustusvoimien sisällä ole hintaa, muuttuu niiden vertailu muihin maanpuolustukseen tarvittaviin taloudellisiin panoksiin vaikeaksi. Se, että varusmiesten työvoimalla ei ole puolustusvoimille hintaa, johtaa haitallisiin asioihin. Syntyy esimerkiksi houkutus käyttää varusmiesten aikaa aivan muihin kuin maanpuolustukseen liittyviin työtehtäviin, kuten eduskunnan äänestysjärjestelmien testaamiseen.

Työvoiman todellisten kustannusten näkymättömyys vaikeuttaa maanpuolustuksen kannalta tärkeisiin kysymyksiin vastaamista. Olisiko järkevämpää, että osa varusmiehistä ei olisi palveluksessa vaan rahoittamassa maanpuolustuksen järjestämistä verojen kautta? Onko palveluksessa liikaa ihmisiä, ja onko heillä riittävästi oikean hintaisia ja laatuisia varusteita? Kannattaako käyttää pääomaa työtä helpottavien työkalujen hankkimiseen vai teettää käsityötä pääoman kerryttämisen kustannuksella?

Ongelman korjaamiseksi olisi tarpeellista saada hintasignaaleja liikkumaan puolustusvoimien sisällä. Eräs tapa toteuttaa tämä olisi tehdä varusmiespalveluksesta vapaaehtoista (samalla korjaantuisivat asevelvollisuuden tasa-arvo-ongelmat) ja käyttää riittävän korkeita palkkioita houkuttelemaan palvelukseen riittävä määrä ihmisiä. Jos palveluksesta ei haluta tehdä vapaaehtoista, päivärahojen reipas korotus olisi askel oikeaan suuntaan. Parhaiten todellisia kansantaloudellisia kustannuksia vastaava päivärahojen taso olisi jotakuinkin se, jolla riittävä määrä ihmisiä hakeutuisi palvelukseen myös vapaaehtoisesti.

Ainakin maanpuolustuksen järjestämistä suunniteltaessa pitäisi laskea varusmiesten työpanokselle hinta, joka mahdollistaisi erilaisten puolustuksen toteusvaihtoehtojen vertailun. On täysin mahdollista, että lisäämällä kalustohankintoja tai vakituisen henkilöstön määrää puolustuskyky pysyisi vähintään yhtä korkeana, mutta puolustuksesta aiheutuvat kansantaloudelliset kustannukset olisivat pienemmät.

On valitettavaa, että suurta osaa puolustusvoimien käyttämästä työpanoksesta määrittää kategorinen pakko eikä maanpuolustuksellinen tarve. Oikea lähtökohta olisi pyrkiä järjestämään maanpuolustus tehokkaimmalla mahdollisella tavalla.