Voisiko Suomeen päästä tekemään töitä?

Voisiko Suomeen päästä tekemään töitä?

Suomi mainitaan toistuvasti yhtenä maailman parhaista paikoista elää, ja suomalaiset vaikuttavat olevan keskimäärin erittäin onnellista kansaa. Tästä huolimatta ulkomaalaisten halukkuus muuttaa Suomeen elämään ja työskentelemään on ollut suhteellisen vähäistä läpi Suomen historian. Korkea verotus, outo kieli ja huono ilmasto mainitaan usein pääsyiksi sille, että niin kovin harva harkitsee Suomeen muuttamista.

Riittää, kun katsoo lahden yli länteen, niin tajuaa, että argumentit eivät pidä. Ruotsissa verotus on vielä hieman korkeampaa kuin Suomessa ja ilmastokin on samantyyppinen, mutta silti maa on onnistunut luomaan ympäristön, jonne ihmiset muualta maailmasta ovat selvästi halukkaampia muuttamaan kuin tänne. Tässä tapauksessa kyse ei ole pakolaisista eikä turvapaikanhakijoista vaan työn perässä uuteen maahan muuttavista.

Suomessa on puhuttu pitkään tarpeesta kiihdyttää työperäistä maahanmuuttoa. Kansan enemmistö myös tuntuu olevan vahvasti sen lisäämisen kannalla. Silti konkreettiset toimenpiteet, investoinnit ja lainsäädännön muutokset työperäisen maahanmuuton lisäämiseksi ovat jääneet kovin vähäisiksi. Asia on helppo tarkistaa työperäisen maahanmuuton tilastoista.

Kiitos talouskasvun kiihtymisen ja parantuneen työllisyystilanteen, viimeisen vuoden aikana keskustelu aiheen ympärillä on kiihtynyt. Monilla toimialoilla on jo tällä hetkellä huutava pula työntekijöistä, ja osaavien tekijöiden löytäminen alkaa aidosti muodostua esteeksi Suomen talouskasvulle. Voimme luonnollisesti tehdä Suomen nykyisiä työmarkkinoita tehostavia uudistuksia, kuten lisätä työmarkkinoiden joustoja, paikallista sopimista sekä sosiaaliturvajärjestelmän muuttamista työntekoa nykyistä merkittävästi kannustavampaan suuntaan.

Pidemmällä aikavälillä mikään näistä toimenpiteistä ei kuitenkaan korjaa Suomen väestön ikärakennetta, joka ilman merkittävää maahanmuuttoa  johtaa taloussykleistä riippumatta laskevaan työllisyysasteeseen ja sitä kautta vaarantaa koko hyvinvointiyhteiskunnan rahoituspohjan.

Käsittelen tässä artikkelissa erikseen kahta Suomen työperäistä maahanmuuttoa rajoittavaa seikkaa: ulkomaisen työvoiman saatavuusharkintaa sekä toimimatonta ja kankeaa yleistä työlupaprosessia.

Artikkelin lopussa vertaan lyhyesti Suomen tilannetta länsinaapuriimme Ruotsiin. Toivon, että viimeisen vuoden aikana aiheen tiimoilta uudelleen virinnyt poliittinen keskustelu johtaisi yleisen kansalaismielipiteen mukaisiin muutoksiin, joiden myötä Suomeen työn johdosta muuttaminen muuttuisi merkittävästi nykyistä helpommaksi.

Saatavuusharkinnasta luopuminen osana kokonaisratkaisua

ULKOMAISEN TYÖVOIMAN saatavuusharkinta tarkoittaa tiivistettynä sitä, että EU:n ulkopuolelta tulevaa työntekijää ei saa Suomessa valita työtehtäviin, joihin löytyy tekijöitä joko kotimaasta tai muualta EU:sta. Käytännössä ulkomaalaislaissa on määritelty tietyt ammattiryhmät, jotka ovat kokonaan saatavuusharkintamenettelyn ulkopuolella.

Näitä ammattiryhmiä ovat esimerkiksi tutkijat, urheilijat ja ”erityisosaamista vaativat asiantuntijat”. Muiden ammattiryhmien osalta saatavuusharkintapäätökset tekevät alueelliset TE-toimistot, minkä vuoksi saatavuusharkinnan piirissä olevien ammattiryhmien välillä on alueellisia eroja. Yleisesti ottaen Uudellamaalla, Pirkanmaalla ja Varsinais-Suomessa monet ammattiryhmät on tällä hetkellä vapautettu saatavuusharkinnan piiristä, mutta muilla alueilla Lappia lukuun ottamatta vapautettujen ammattiryhmien määrä on melko suppea.

Työllisyystilanteen parantumisen myötä viimeisen vuoden aikana on alettu käyttää yhä painavampia puheenvuoroja sekä koko saatavuusharkinnasta  luopumisen että yleisen työlupaprosessin tehostamisen puolesta.

Sanallisen arkkunsa ovat avanneet esimerkiksi pääministeri Juha Sipilä sekä kansanedustaja Juhana Vartiainen, jonka johdolla syyskuussa 2017 laadittiin myös puoluerajat ylittävä lakialoite työvoiman saatavuusharkinnasta luopumisesta. Lisäksi hieman yllättäen myös palkansaajajärjestö STTK liittyi puheenjohtajansa Antti Palolan suulla kannattamaan saatavuusharkinnan poistoa keväällä 2018.

Perinteisesti juuri työmarkkinajärjestöt ovat olleet innokkaimpia saatavuusharkinnan puolustajia. Taustalla kummittelee edelleen taloustieteen näkökulmasta perusteeton pelko siitä, että ulkomaalaisten saamat työpaikat ovat automaattisesti pois kantaväestön saavutettavissa olevista työpaikoista. Työpaikkojen määrä ei kuitenkaan ole vakio vaan uudet työpaikat luovat uutta kysyntää, joka puolestaan luo lisää työpaikkoja.

Kenties juuri teoreettisen argumentaation heikkoudesta johtuen viime aikoina saatavuusharkinnan puolustajien pääargumentiksi näyttää muodostuneen se, että koko työmarkkinoiden näkökulmasta saatavuusharkinnasta luopumisen positiivinen työllistymisvaikutus olisi suhteellisen pieni, joitain tuhansia uusia työntekijöitä vuodessa.

Kyseistä argumenttia ovat käyttäneet muun muassa SAK sekä hallitusneuvos Olli Sorainen. On kuitenkin tärkeää muistaa se – kuten Ruotsin tilastoistakin on nähtävissä – että saatavuusharkinnan poistamisen vaikutus ei ole kertaluontoinen vaan yli ajan kumuloituva. Näin ollen esimerkiksi hyvin realistisena tavoitteena pidettävä saatavuusharkinnan poiston aiheuttama 5 000:nnen ulkomaisen työntekijän vuotuinen lisäys johtaisi kymmenen vuoden aikana jo suhteellisen merkittävään kokonaistyövoiman kasvuun.

TOINEN SAATAVUUSHARKINNAN PUOLUSTAJILTA kuultu argumentti on se, että ulkomaalaisen halpatyövoiman hallitsematon saapuminen lisää työmarkkinoiden väärinkäytöksiä ja ihmisten hyväksikäyttöä tai edesauttaa jopa ihmiskauppaa muistuttavaa toimintaa. Meidän on kuitenkin muistettava, että Suomi on oikeusvaltio, jossa kaikkien työntekijöiden työsuhteiden ehtoja valvotaan työntekijän kansalaisuudesta riippumatta. Voi hyvin kysyä, miksi esimerkiksi englantia puhuva filippiiniläinen tai kenialainen työntekijä joutuisi Suomessa merkittävästi huonompaan asemaan kuin esimerkiksi romanialainen EU-kansalainen, jota saatavuusharkinta ei koske. Meidän on luotettava suomalaiseen järjestelmään ja sen työnantajille asettamiin velvollisuuksiin. Ruotsin esimerkki ei myöskään tue sitä väitettä, että saatavuusharkinnan poisto kasvattaisi maahantulijoiden määrää hallitsemattomasti tai että maahan saapuvat ihmiset työllistyisivät pelkästään matalapalkka-aloille.

Nykyiseen saatavuusharkintakäytäntöön liittyvä ongelma on oikeastaan kaksijakoinen: ensinnäkin se osittain arvaamattomasti ja alueellisesti vaihdellen rajoittaa työnantajien mahdollisuuksia palkata työntekijöitä EU:n ulkopuolisista maista. Arvaamatonta ja vaikeasti hahmotettavaa saatavuusharkinnasta tekee ennen kaikkea alueellisesti vaihteleva lista sen ulkopuolelle jäävistä ammattiryhmistä sekä puutteellinen ohjeistus siitä, minkälaisia panostuksia työntekijän sisämarkkinoilta rekrytoimiseen työnantajan on tehtävä ennen kuin rekrytointi EU:n ulkopuolelta on mahdollista. Toisekseen tilanteessa, jossa työperäisen oleskeluluvan saaminen onnistuisi muuten nopeasti, saatavuusharkinta pidentää koko työlupaprosessia täysin tarpeettomasti.

Alueelliset TE-toimistot päättävät saatavuusharkinnan piirissä olevista ammattiryhmistä suhteellisen epäselvällä kriteeristöllä, jossa työttömien työnhakijoiden ja avoimien työpaikkojen määrä tietyn ammattiryhmän sisällä näyttelee merkittävää osaa. Ongelma on kuitenkin siinä, että työvoiman teoreettinen saatavuus ja käytännön saatavuus ovat usein kaksi täysin eri asiaa. Tilastojen mukaan Suomessa on paljon työttömiä työnhakijoita, joiden pätevyys riittäisi esimerkiksi pääkaupunkiseudun logistiikka-alan perustyötehtäviin. Käytännössä alalla on kuitenkin  jatkuvasti auki satoja pääkaupunkiseudun työpaikkoja, ja niiden täyttäminen on erittäin haastavaa. Tilastoharha johtuu monesta asiasta.

Yksi merkittävä syy on työttömien työnhakijoiden keinotekoinen kategorisointi johonkin ammattiluokkaan, esimerkiksi yhden useita vuosia sitten päättyneen työsuhteen tai kesken jääneiden opintojen perusteella.

Kymmenen vuotta sitten ravintolan keittiössä työharjoittelun tehneellä henkilöllä ei käytännössä ole pätevyyttä toimia ravintolakokkina tänä päivänä. Tämä teoreettiseen saatavuuteen perustuva harkinta voi käytännössä johtaa siihen, että monet työtehtävät yksinkertaisesti jäävät täyttämättä, vaikka halukkaita tekijöitä löytyisi Suomen rajojen ulkopuolelta.

Lopuksi saatavuusharkintaa puolustavat tahot usein huomauttavat, että rekrytointi EU:n alueelta olisi tietysti mahdollinen ratkaisu, mikäli Suomen rajojen sisältä ei löydy työntekijöitä. Kuitenkin erityisesti keski- ja matalapalkka-alojen työntekijöiden rekrytointi muualta EU:sta Suomeen on nykyään erittäin vaikeaa Suomen korkeiden elinkustannusten takia. Puolalaisten on huomattavasti kannattavampaa tehdä töitä Puolassa pienemmällä palkalla kuin ottaa kohtuullinen palkankorotus ja maksaa samalla asumisesta ja elämisestä pääkaupunkiseudun hintatason mukaisesti. Lisäksi Suomi ei suinkaan ole ainoa EU-maa, jossa vallitsee tällä hetkellä voimakas työvoimapula, mikä on kiristänyt merkittävästi koko EU:n sisäistä työmarkkinaa. Sen paremmin Suomella kuin koko Euroopallakaan ei ole tässä tilanteessa varaa jättää hyödyntämättä koko globaalia työvoimapotentiaalia.

Työlupaprosessi varsinaisena pullonkaulana

VAIKKA KOKO SAATAVUUSHARKINNAN täydellinen poistaminen olisi toivottavaa, sen lyhyen tähtäimen vaikutus työperäisen maahanmuuton kiihdyttämiseen jäisi todennäköisesti maltilliseksi. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että erityisesti kasvukeskuksissa monet ammattiryhmät ovat jo tänä päivänä saatavuusharkinnan ulkopuolella. Varsinaisen esteen ulkomaisen työvoiman rekrytointiin muodostaa tällä hetkellä kuitenkin auttamattoman hidas ja toimimaton työlupaprosessi. Riippumatta tarveharkinnasta käytännössä kaikki EU:n ulkopuolelta saapuvat työntekijät tarvitsevat Suomesta työntekijän oleskeluluvan, jonka saamisen kriteerit ovat tiukat ja jonka saaminen kestää tällä hetkellä parhaassakin tapauksessa useita kuukausia. Työntekijän oleskelulupaa hakee työntekijä itse joko Maahanmuuttovirastosta tai Suomen ulkomaisesta edustustosta. Sen jälkeen lupaprosessi etenee kaksivaiheisesti. Ensimmäisessä vaiheessa saatavuusharkinnan soveltamisesta riippumatta paikallinen TE-toimisto tekee luvasta niin sanotun osapäätöksen, jossa arvioidaan työsuhteen ehtojen sekä työnantajan ja työntekijän edellytysten täyttymistä. Osapäätöksen jälkeen asian lopullinen ratkaisu siirtyy uudestaan Maahanmuuttovirastolle, joka myöntää työntekijän oleskeluluvan joko spesifisti yhdelle työnantajalle, yhdelle ammattialalle tai samanaikaisesti usealle ammattialalle.

Työntekijän ensimmäinen oleskelulupa on aina määräaikainen. Nykyisessä työlupaprosessissa on useita tehottomia piirteitä, ja lisäksi työlupahakemusten käsittely on resursoitu täysin riittämättömästi. Yhdessä nämä ovat johtaneet uusien työlupien käsittelyaikojen kohtuuttomaan pidentymiseen, mikä vaikeuttaa merkittävästi ulkomaisen työvoiman rekrytointia. Tällä hetkellä kyse on tuhansien työlupahakemusten jonosta ja jopa yli puolen vuoden käsittelyajoista. Uudenmaan TE-toimiston johtajan Jarmo Ukkosen mukaan pelkästään Uudellamaalla on tällä hetkellä jonossa yli 2 000 hakemusta, ja käsittelyaika uuden hakemuksen jättämisestä on noin 7,5 kuukautta. Päätöstä odottava henkilö ei saa tehdä töitä Suomessa, joten käytännössä työvoiman rekrytointi EU:n ulkopuolelta esimerkiksi pääkaupunkiseudulle on työllistävien yritysten näkökulmasta tällä hetkellä lähes mahdotonta.

Työlupaprosessin näkökulmasta on kummallista, että saatavuusharkinnan soveltuvuudesta riippumatta jokaisen EU:n ulkopuolelta

saapuvan työntekijän työsuhteen ehtoja ja työnantajan soveltuvuutta arvioidaan TE-toimistossa ja sitä kautta luodaan työlupaprosessiin ylimääräinen vaihe. Suomen  kansalaisten työsuhteiden ehtoja Suomessa valvoo Aluehallintovirasto (AVI), ja olisi huomattavasti loogisempaa, että AVI ottaisi vastuulleen ehtojen kokonaisvalvonnan työntekijän kansalaisuudesta riippumatta. Toinen ongelma liittyy prosessin ruuhkautumiseen.

Ruuhkaa syntyy työntekijän oleskelulupien ollessa aina määräaikaisia ja niin sanottua jatkolupaa hakevien henkilöiden hakemukset päätyvät olennaisilta osin samaan käsittelyprosessiin. Olisi loogisempaa, että erityisesti niissä tilanteissa, joissa Suomeen muuttaneen henkilön työsuhteessa ei lupa-aikana ole tapahtunut mitään muutoksia, jatkolupa myönnettäisiin vain ilmoitusmenettelyn kautta. Kuvaavaa tämän hetken tilanteen haastavuudesta on se, että Maahanmuuttoviraston oma arvio jatkolupien käsittelyajasta on noin neljä kuukautta, vaikka virallinen ohjeistus on hakea jatkolupaa ainoastaan kolme kuukautta ennen edellisen luvan päättymistä.

KOLMAS TYÖLUPAPROSESSIN ONGELMA liittyy siihen, että prosessi on käytännössä täysin Suomeen saapuvan työntekijän ja maahanmuuttoviranomaisten välinen, eikä tulevalla työnantajalla ole mitään mahdollisuutta seurata prosessin etenemistä. Koska hakijat ovat kolmansien maiden kansalaisia, jotka eivät tunne suomalaista järjestelmää tai byrokratiaa ja joilla saattaa usein olla esimerkiksi rajoitettu pääsy sähköpostiinsa, hakijan inhimillisten virheiden ja viranomaisten lisäselvityspyyntöjen käsittely pidentää koko prosessia usein viikoilla. Olisi huomattavasti tehokkaampaa, että ulkomaista työvoimaa usein rekrytoiva työnantaja pystyisi seuraamaan omien tulevien työntekijöidensä prosessin etenemistä ja tarvittaessa auttamaan työntekijää esimerkiksi lisäselvityspyyntöihin vastaamisessa.

Vaikka työlupaprosessia lopulta saataisiinkin tehostettua Suomen päässä ja vaikka hakemusten käsittelyyn lisättäisiin resursseja, työperäisten maahanmuuttajien määrän merkittävää kasvua on turha toivoa, ellei koko hakemusprosessin alkuvaiheen käytäntöjä muuteta työntekijöiden lähtömaissa. Nykyään työperäisen oleskeluluvan hakuprosessi käynnistyy siitä, kun Suomeen haluava työntekijä jättää henkilökohtaisesti biometrisen tunnisteen Suomen paikalliseen lähetystöön tai edustajistoon.

Esimerkiksi Filippiineillä, josta Suomeen on rekrytoitu erityisesti hotelli- ja ravintoalan, siivousalan ja hoiva-alan työntekijöitä, ei ole Suomen edustajistoa. Siitä syystä filippiiniläisten on oleskelulupaa hakeakseen lennettävä lähimpään Suomen edustajistoon Kuala Lumpuriin. Kuala Lumpurissa jonotusaika tunnistautumiseen on tällä hetkellä useita kuukausia, ja edustajisto ehtii käsitellä vain neljä tunnistautumista päivässä.

On täysin selvää, että prosessin alkuvaihetta voisi tehostaa merkittävästi joko digitaalisen tunnistautumisen tai Suomen edustajistojen paikallisen yhteistyöverkoston laajentamisen kautta. Pelkästään oleskelulupaprosessiin liittyvien tehostuskohteiden lisäksi myös muuta työperäistä maahanmuuttoa yleisesti rajoittavaa lainsäädäntöä olisi mahdollista kehittää. Yksi nykyinen ongelma on esimerkiksi ulkomailla asuvien perheenjäsenten Suomeen muuttamisen rajoittaminen suhteellisen tiukkojen toimeentulovaatimusten kautta. Jotta Suomesta työperusteisen oleskeluluvan saaneen henkilön puoliso saa käytännössä muuttaa Suomeen, henkilön kuukausittain käteen jäävien nettotulojen on oltava vähintään 1 700 euroa. Mikäli pariskunnalla on kaksi lasta, henkilön nettotulojen on oltava vähintään 2 600 euroa kuukaudessa.

 Yllä olevat summat eivät muodostu ongelmaksi esimerkiksi korkeapalkkaisissa asiantuntijatehtävissä työskenteleville, mutta asettavat kovat vaatimukset ihmisille, jotka olisivat muuten valmiita muuttamaan Suomeen työskennelläkseen matalapalkka-alalla.

Mitä voimme oppia Ruotsilta?

RUOTSI ON JO VUOSIA harjoittanut Suomea merkittävästi liberaalimpaa maahanmuuttopolitiikka, jonka yksi olennainen tavoite on ollut työperäisen maahanmuuton kannustaminen. Merkittävä muutos tapahtui vuonna 2008, jolloin Ruotsi ainoana EU-maana poisti kokonaan saatavuusharkinnan EU:n ulkopuolelta Ruotsiin työskentelemään saapuvalta työvoimalta. Muutoksen vaikutus oli välitön ja pysyvä: vuosina 2001–2007 Ruotsissa myönnettiin vuodessa noin 3000–8000 työlupaa muiden kuin EU-maiden kansalaisille.

Muutoksen jälkeisten vuosien 2009–2017 aikana uusien työlupien määrä on ollut keskimäärin hieman yli 15 000 vuosittain.14 Muutosta seuranneen kymmenen vuoden aikana Ruotsiin on todennäköisesti saapunut lähes 100 000 työperäistä maahanmuuttajaa enemmän kuin tilanteessa, jossa saatavuusharkinta olisi edelleen voimassa. On huomionarvoista, että samaan aikaan Ruotsin työttömyysasteen trendi on ollut laskeva. Selvästikään uusi ulkomainen työvoima ei ole vienyt työpaikkoja kantaruotsalaisilta. On myös mielenkiintoista huomata, että toisin kuin yleisesti luullaan, merkittävä osa Ruotsista työlupaa hakevista henkilöistä ei ole työllistymässä niin sanotulle matalapalkka-alalle vaan korkeakoulututkintoa vaativaan tehtävään.

Vastaavat tilastot Suomessa ovat erilaista luettavaa: Vuonna 2016 TE-toimistot käsittelivät yhteensä noin 4 400 ensikertalaisen työntekijän oleskelulupahakemusta, joista suoraan myönteisiä oli noin 2 700. Kun lukuun lisätään erityisasiantuntijoiden noin 1 500 vuotuista työlupahakemusta, päästään hieman yli 4 000:nteen vuotuiseen ensikertalaisen työlupaan. Se on noin 25 prosenttia Ruotsin vuotuisesta määrästä.

Ensimmäisinä vuosina saatavuusharkinnan poiston jälkeen Ruotsissa koettiin myös jonkin verran ongelmia esimerkiksi maahanmuuttajien työehtoihin liittyen. Ongelmat ovat kuitenkin vähentyneet merkittävästi valvontaresurssien ja -säädösten lisäysten myötä, ja vuonna 2017 Ruotsi vahvisti edelleen työperäisten maahanmuuttajien asemaa esimerkiksi poistamalla prosessiin liittyvien työnantajan omien velvollisuuksien laiminlyöntien vaikutuksen työntekijän oleskelulupaan.

Yhteenvetona voi todeta, että saatavuusharkinnan poistaminen vuonna 2008 ei tuonut Ruotsiin valtavaa määrä matalapalkka-aloille työllistyviä maahanmuuttajia. Työperäisen maahanmuuton taso nousi jonkin verran heti lakimuutoksen jälkeen ja on pysynyt sen jälkeen suhteellisen vakiona.

Ei myöskään voida sanoa, että yksittäisistä väärinkäytöksistä huolimatta saatavuusharkinta olisi luonut Ruotsiin merkittävän harmaan työmarkkinan tai johtanut joidenkin alojen työehtojen heikkenemiseen.

Ruotsin työttömyysaste on laskenut tasaisesti lakimuutoksen jälkeisinä vuosina, ja ruotsalaisen kokonaistyövoiman määrä on kasvanut jonkin verran muutoksen ansiosta.

Lopuksi

VOISIMME SUHTEELLISEN YKSINKERTAISILLA lakimuutoksilla, viranomaistehtävien uudelleenmäärittelyillä ja viranomaisten lisäresursoinneilla luoda suomalaisille yrityksille lyhyellä tähtäimellä merkittävästi nykyistä paremmat edellytykset rekrytoida kaikkialta maailmasta osaavaa työvoimaa. Avainasemassa on tehokas ja suoraviivainen työlupaprosessi.

Pidemmällä aikavälillä Suomi voisi kuitenkin asettaa tavoitteensa korkeammalle. Olemme onnistuneet luomaan toimivan, turvallisen ja edelleen suhteellisen tasa-arvoisen yhteiskunnan, josta melkein missä tahansa muualla päin maailmaa voidaan ainoastaan unelmoida.

Mitä jos myös uskaltaisimme kertoa ja markkinoida tätä tarinaa Suomen ulkopuolella? Mitä jos aidosti brändäisimme Suomeen muuttamisen ja täällä työskentelemisen kuten se ansaitsee? Voisimme yhdistää kiehtovaan tarinaan suoraviivaisen työnantajan tukeman maahanmuuttoprosessin, selkeät ohjeistukset, tuetun asumisen ratkaisut ensimmäisten maassaolokuukausien ajaksi, ilmaisen suomen kielen opiskelun työnteon ohella ja esimerkiksi lasten ilmaisen päivähoidon. Tämän tyyppisen kokonaisvaltaisen mallin avulla voisimme nostaa Suomen kansainvälisen työmarkkinakilpailun paalupaikalle ja luoda pohjan suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan selviämiselle 2000-luvun muuttuvassa maailmassa.

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa

4 kommenttia artikkeliin “Voisiko Suomeen päästä tekemään töitä?

  1. Laura Manninen sanoo:

    Norjassa taitaa olla menettely, että työsopimus on työlupa. Tämä on hyvä menettely. Silloin henkilön ”elatusvelvollisuus”, velvollisuus maksaa palkkaa, jolla tulee toimeen, on työnantajalla niin kauan kuin hän laillisesti oleskelee maassa.

    — Miksi tällaista menettelyä ei sovelleta laajemmin? — Onko kyse siitä, että se jotenkin estää työvoiman vapaan liikkuvuuden tai tekee työntekijän riippuvaiseksi yhdestä työnantajasta. — Estääkö jokin EU-direktiivi tällaisen käytännön ja siksi se toimii vain EU:n ulkopuolella.

  2. Juha-kummi sanoo:

    Barona varmaan välittäisi mielellään ulkomaistakin työvoimaa Suomen markkinoille.

    Tulijoita ei vaan ole. Outo maa, vaikea kieli, matala palkka, korkea verotus ja pitkä talvi eivät houkuta. Ne, joita houkuttaa, suuntaavat matkansa Ruotsiin tai Norjaan.

    Lainsäädännöllistä piikkilankaa sopii tietenkin katkoa, mutta hyötymaahanmuutolle tarvitaan myös positiivisia insentiivejä. Malli löytyy, kun lähtee Itämerta edemmäs kalaan. Esimerkiksi Australiaan, Kanadaan, Singaporeen, Hongkongiin tai GCC-maihin.

  3. Ulf Fallenius sanoo:

    Suomessa on vaan yksi keino poistaa työttömyyttä ja se on palkkakustannusten suora vähentäminen alv verosta.Sen jälkeen tarvitaan jopa ulkomailta apua työn tekemiseen koska työvoiman kysyntä olisi taatu.

  4. Markku Oksanen sanoo:

    Hyvä kommentti, jotata näkyy, että argumentointi on kirjoittajalla hallinnassa ja peruskoulu ja lukio käyty.

    Asioita voi yleensä lähestyä monelta eri kantilta, Olen seurannut monien eri Liberan sivuilla kirjoittavien lähestymistapaa elinkeinovapauteen, eli siis Liberan tämän vuoden teemaan. Sanon nyt suoraan, että olen hyvin pettynyt Liberan esittämiin kannanottoihin liittyen työhön ja työllistymiseen.

    Pettymiseni johtuu siitä, että kivikaudellakin varmasti pohdittiin vastaavissa ajatuspajoissa, miten kivestä voisi hakata hienompia tarve- ja koriste-esineitä, ja mistä näiden esineiden hakkaamiseen tarvittava työvoima saataisiin, kun kantaväestö ei siihen riitä tai tarpeeksi ahkeria tekijöitä on kovin vähän.

    En väitä, että nyt eläisimme kivikautta, mutta vertauskuvan avulla selvennän Liberan kirjoittajillekin sitä aikakauden murrosta, joka koskee käytännössä koko maailmaa, ei pelkästään Suomea. Tarkoitan tietenkin tieto. ja informaatioteknisen kehityksen aikaansaamaa murrosta, joka muuttaa pysyvästi vanhat käytänteet uusiksi.

    Tietoyhteiskuntaan siirtyminen tarkoittaa sitä, että perinteisten ammattien harjoittajien määrä vähenee, ja koulutetumman väestön joukko lisääntyy. Tämä tapahtuu vääjäämättä, kesitys on nyt jo huomattavissa, jos malttaa lukea tilastoja. Tämä kesitys on trendi. Trendiin kuuluu, että yhä useamman vielä tänä päivänä ihan ”oikean” ammatin harjoittajan korvaa tuevaisuudessa kone. Lista täysin korvattavissa olevista ammateist on nyt jo pitkä:Vastaanottovirkailija, varastotyöntekijä, autonkuljettaja, rekrytoija… viimeisestä voi vain arvailla tuleivaisuuden listaa: Opettaja, pappi, kodin- ja lähihoitaja, huoltotyöntekijä, maalari.

    Jos Libera on Suomen johtava, vapaa ja rehellinen ”tink tankki”, huonosti ovat asiat. Sillä silloin meitä johtaa kivikautinen kopla.

Kommentoi

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa