Hyvästä liian vähän, huonosta liian paljon – tulonjakopakkomielteen Suomi

Hyvästä liian vähän, huonosta liian paljon – tulonjakopakkomielteen Suomi

Jyväskylän yliopiston professori Mika Malirannan mukaan nyky-Suomessa tuloeroja tasataan enemmän kuin kultaiseksi julistetulla 1980-luvulla. SAK:n ekonomisti Ilkka Kaukoranta taas on sitä mieltä että, Suomessa on käytössä ”harvinaisen tasaava systeemi”.

Kovasti mainostettu kotimaamme tuloerojen repsahdus leveni OECD:n mukaan, Gini-kertoimella mitattuna, vuosina 2003-2013 0,261:stä 0,262:teen. Kokonaismuutosta vuosikymmenessä siis vain 0.3%. Ilman veroja ja tulonsiirtoja samainen kasvu olisi ollut kymmenkertainen, kolme prosenttia. Maassamme tuloeroja tasataan hyvin voimakkaasti, huolimatta politiikkojen “talkoisiin osallistumispuheista”.

Gini-kertoimella mitataan tulonjaon tehokkuutta ja eroja, ja se on lähes pyhä käsite tulonjakopakkomielteisessä Suomessa. Erityisesti Kataisen hallituksen jokaisen talouspäätöksen yhteydessä muistettiin kertoa mikä oli päätöksen tulonjakovaikutus, vaikka samaan aikaan talous oli hurjassa syöksykierteessä.

Mikäli Gini-kerroin on tasan yksi, kaikki yhteiskunnan tulot ovat yhdellä henkilöllä. Mikäli kerroin on taas nolla, ovat tulot jakautuneet täysin tasan kaikkien yhteiskunnan jäsenien kesken. Ääripäät ovat siis käytännössä kaiken omaisuuden keskittävä diktatuuri ja tasajakoinen sosialismi. Suomi on tulonjaon osalta siis alimman neljänneksen rajalla, vartin päässä tasajakoisesta sosialismista.

Viimeisimpien tilastojen mukaan Suomi on tulonjaossa teollistuneiden OECD-maiden seitsemänneksi tasa-arvoisin maa. Valtaosassa edellämme olevia maita työllisyysaste on korkeampi kuin Suomessa. Kun OECD-maiden kymmenen prosentin tulokärki ansaitsee keskimäärin 9,6-kertaa enemmän kuin alin kymmenen prosenttia, Suomessa vastaava ylin kymmenes ansaitsee 5,5-kertaisesti.

Suomalaisen tulonjakopolitiikan erikoisuus, ja pakkomielle, on se, ettei tulojakoa ja keskiarvoistamista pyritä tekemään pelkästään akselilla työtön-työssäkäyvä tai työkykyinen-työkyvytön vaan se on ulotettu konsensuspolitiikan hengessä tehtäväksi myös kaikkien työntekijöiden ja yritysten välille. Tämän politiikan historialliset juuret ovat taas syvällä suomalaisessa maaperässä.

Agraari-Suomen muuttuessa maatalousyhteiskunnasta teolliseksi, Maalaisliitto ja vasemmisto mustasukkaisesti vahtivat kuinka oman äänestäjäkunnan ansiotaso kehittyi toiseen verrattuna. Mikäli tuottavuuden nousu nosti tehdastyöläisten palkkoja, tämän piti heijastua välittömästi tuottajahintoihin ja -kiintiöihin maataloudessa. Tuottihan maaseutu työläisen pöytään leivän, jonka hinnan tuli elää mahdollisimman tarkkaan teollisuusduunarin tulotason muutoksen mukaisesti. Jos maaseutu toi leivän teollisuustyöntekijän pöytään, toi vastaavasti duunarin tuotannon tehokkuuden paraneminen paremman hinnan leivästä.

Maataloustuottajien ansiotason nousu ei siis pääsääntöisesti perustunut parantuneisiin tuotantomenetelmiin tai suosiolliseen säähän satokaudella vaan siihen, että tehtaissa ihmistyötä tehostettiin automaatiolla tai metsäteollisuudessa paperikone sylki valmista lopputuotetta hieman aiempaa nopeammin.

Tulonjaon tasaisuutta haettaessa katkesi linkki oman tekemisen parantamisesta sitä seuraavaan ansiotason nousuun. Tulonjakokonsensus ja tupo-kierrokset alensivat ansiotason nousua hyvissä yrityksissä, mutta nostivat niitä huonoissa. Voidaan oikeutetusti väittää, että tulonjakopakkomielteen siemenet Suomessa onkin siten kylvetty puhtaalle kyttäämiselle, kateudelle ja edunvalvonnalle.

Kaiken muun lisäksi suomalaisessa tulonjakokeskustelussa on onnistettu onnellisesti sotkemaan ihmisten välinen tasa-arvoisuus, mahdollisuuksien tasa-arvo ja taloudellinen samanarvoisuus.

Tämä heijastuu kaikkeen tulonjaosta käytävään keskusteluun, ja viime kädessä itse tulonjakoon.

Pois lukien häiriintyneimmät rasistit, harvalle tulee mieleen väittää, etteivät ihmiset olisi ihmisarvoltaan tasa-arvoisia. Siis, ettei ihmisillä olisi yhtäläinen arvo yksilöinä ja yhteiskunnan jäseninä. Mahdollisuuksien tasa-arvo taas heijastelee yleisesti hyväksyttyä käsitystä, että kaikki saavat tasavertaisen mahdollisuuden koulutukseen, terveydenhuoltoon ja muiden perusedellytysten toteutumiseen, jotta voivat siten tavoitella hyvinä pitämiään päämääriä. Ikävä kyllä Suomessa on liu’uttu alkuperäisestä mahdollisuuksien tasa-arvon ajatuksesta, jossa kaikki pääsevät liikkeelle samaan aikaan, samalta lähtöviivalta, kohti muotoa, jossa kaikkien pitää saapua maaliin yhtä aikaa. Riippumatta siitä haluaako lykkiä muiden mukana vai ei.

Absoluuttinen taloudellinen samanarvoisuus taas vaatisi viime kädessä sitä, että yksilöiden taloudellinen tuottavuus olisi kaikille sama. Käytännössä kaikkien tulisi olla yhtä ahkeria ja tehokkaita (tai vastaavasti laiskoja ja tehottomia). Moista vaatimusta ei muualla yhteiskunnassa, tai ihmisten elämässä ylipäätään tunneta. Kukaan täysjärkinen ei edellytä, että ihmiset olisivat yhtä hyviä laulajia, juoksijoita tai runoilijoita. Talouden ulkopuolella yksilökohtaiset erot (esim. laadussa, tuottavuudessa, tehokkuudessa, luonteessa) ymmärretään ja suvaitaan huomattavasti paremmin.

Hyvän maratonjuoksijan tulostasoa ei pyritä tasaamaan laittamalla hänelle kivireppua selkään tai päästämällä kilpakumppaneita matkaan huomattavasti aiemmin.

Ei hyvää laulajaa pyydetä laulamaan huonommin, vaikka tasoero laulukumppaniin olisi millainen.

Taloudessa moinen tasaaminen ja tasapäistäminen ovat arkipäivää. Ei ahkeraa sentään pyydetä olemaan vähemmän ahkera vaan verotuksen progression kautta päädytään vääjäämättä samaan. Mitä aggressiivisemmin ahkeran ja tehokkaan työn tehokkuutta rangaistaan verotuksella, sitä houkuttelevampaa on olla vähemmän ahkera, ja valita vapaa-aika työnteon sijaan.

Kuten sanottua, tuloerot Suomessa ovat maailman pienimpiä, ja pienimmillään maan sisäiset tuloerot olivat 1990-luvun alussa laman ollessa syvimmillään. Kuten edellisessä lamassa, niin tässä nykyisessäkin, tuloerot ovat pienentyneet. Talouden alakulo on vähentänyt suurituloisten osinko- ja myyntituloja, kun taas perusturvan parantaminen on kohentanut pienituloisimpien asemaa.  Parasta tuloerojen tasaamista olisi korkea työllisyysaste, mutta korporatiivinen Suomi pyrkii lähinnä optimoimaan jo työllistettyjen tulotason.

Erityisesti politiikan vasemman laidan tarkasti seuraama gini-kerroin on kehittynyt tulonjakomyönteisempään suuntaan kokonaistalouden taantumisen myötä. Pienentyneen talouden tulonjako on matemaattisesti aiempaa tasapuolisempaa, vaikka kokonaisuutena jaettavaa on ollut kaikille entistä vähemmän. Pakkomielteisesti tulonjakoon suhtautuvalle pitkittynyt taantuma tai veret seisauttava lama onkin lottovoitto. Se tekee suhteellisesta tulonjaosta tasaisempaa, vaikka kansantalous kokonaisuutena kärsii.

Yksi nykyisen taantuman kulmakivistä muurattiin vuoden 2008 aikana käydyllä liittokierroksella, jonka seurauksena vuonna 2009 reaaliansiot nousivat neljä prosenttia, kun samaan aikaan BKT putosi yli kahdeksan prosenttia. Sähkö- ja elektroniikkateollisuudessa meni lujaa vuosina 2007 ja 2008, ja Nokian liikevaihto ylitti molempina vuosina 50 miljardia, liikevoiton säilyessä hyvällä tasolla.  Kaikkien toimialojen, yritysten ja työntekijöiden tuli päästä osalliseksi sähkö-ja elektroniikkateollisuuden, erityisesti juuri Nokian huipputuottavuudesta.

Pakkomielteisessä konsensuksessa “jokaiselle ansionsa mukaan” muuntautui muotoon “jokaiselle Nokian ansioiden mukaan” muotoon.

Vakiintuneet työmarkkinasäännöt ovat edellyttäneet, että mikäli työntekijät ovat tehneet paperilla samaa työtehtävää riippumatta yrityksen koosta tai sen tuottavuudesta, on heitä tullut kompensoida siitä samalla palkkatasolla ja samoilla palkankorotuksilla.

Tulonjakopakkomielteisillä tupo- ja liittokierroksella on kaikille suomalaisille yrityksille ja organisaatioille määritetty sama prosentuaalinen palkankorotustaso, lainkaan huomioimatta yritysten ja yksilöiden välisiä tuottavuuseroja. Kun neuvotteluissa on päädytty viiden prosentin palkankorotustasoon, on se pitänyt jakaa yhtäläisesti niin hyville kuin huonoillekin työntekijöille. Hyvä on saanut liian vähän, huono liian paljon.

Kärjistetysti sanottuna huonosti menestyvät yritykset kärsivät paremmin menestyvien yritysten palkankorotustason, mutta huonosti tuotava työntekijä nauttii samasta ansioiden noususta kuin hyvin tuottava. Julkisen sektorin työntekijä saa hyödyn yksityissektorin jatkuvasta tehostamisesta, vaikkei itse osallistuisi prosessiin mitenkään.

Taannoisessa OECD:n tutkimuksessa Suomi sijoittui toiseksi kun verrattiin tulotasoa työttömyyden alkamisen jälkeen. Perheellisen pitkäaikaistyöttömän tulotaso oli 80% keskivertopalkasta kun kaikki tulonsiirrot otettiin huomioon. Välittömästi työttömyyden alkamisen jälkeen (=lyhytaikainen työttömyys) Suomi sijoittautui jaetulle seitsemännelle sijalle. On väärin väittää, että pitkäaikaisesta työttömyydestä palkitaan, mutta tulonjakomielessä kompensaatiotaso Suomessa on varsin korkea. Ajatuksellisesti työttömän tulee siis saada tulonsiirtojen jälkeen lähes sama elintaso kuin työssäkäyvän.

Tämä haittaa työllistymistä varsinkin matalapalkka-aloille, erityisesti työttömyyden pitkittyessä. Pudotaan siis syvälle kovasti mainostettuun kannustinloukkuun. Työhön palaamisen marginaalivero nousee herkästi 80%:iin, tai jopa sen yli. Täten tehokas tulojenjako tulonsiirtojen muodossa kääntyy alkuperäistä ajatusta vastaan – työnteko on taloudellisessa mielessä täysin kannattamatonta. Siirryttäessä tukiviidakon keskeltä matalapalkkatyöhön, käteen jäävä efektiivinen tuntipalkka jää helposti muutamaan euroon tunnissa.

Tulonjakopakkomielteiselle Suomelle paikallinen sopiminen on kirosana pahimmasta päästä, koska sitä noudatettaessa palkat ja palkankorotukset seuraavat huomattavasti paremmin yksilöiden ja yritystenvälisiä tuottavuuseroja. Paikallisen sopimisen käyttöönoton myötä sanonta ’sama palkka samasta työstä’ muuntuu yli ajan muotoon ’sama palkka samasta tuottavuudesta’. Esimerkiksi OECD on kannustanut siirtymään Suomessa kohti yksilöllisempää palkanmuodostusta, joka allokoi talouden resurssit nykyistä huomattavasti paremmin. Esimerkiksi työntekijälle tulee vahva kannustin vaihtaa huonon tuottavuuden yrityksestä paremmin tuottavaan, koska kompensaatio hyvässä yrityksessä on selvemmin parempi kuin huonossa.

Tulonjakopakkomielteisestä järjestelmästä johtuen palkojen muodostamisen joustavuudessa Suomi on peränpitäjä, jäykimmällä mahdollisella rakenteella.

Maailman talousforumin, WEF:n tutkimuksessa Suomen sijoitus on 140 maan joukossa on viimeinen, 140.

Suomalaisen palkankorotus- ja työmarkkinajärjestelmän soveltuvuudesta kiinteän valuuttakurssin talousjärjestelmään voi olla monta mieltä, mutta ainoastaan varmaa on se, että mikäli järjestelmä rakennettaisiin uudelleen puhtaalta pöydältä, nykyiseen ei päädyttäisi. Se kun ei palvele kenenkään etua.

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa

10 kommenttia artikkeliin “Hyvästä liian vähän, huonosta liian paljon – tulonjakopakkomielteen Suomi

  1. A. L. sanoo:

    Oikein hyvä ja ajatuksia herättävä kirjoitus. Kiitos! Yksi kysymys kuitenkin heräsi: mitä mittaria WEF:n tutkimuksessa käytettiin? Ainakaan itse en sitä löytänyt tekstistä.
    Lisäksi viimeisessä lainauksessa taitaa olla kurjoitusvirhe, puhutaan varmaan palkoista eikä palkokasveista.

  2. Antti sanoo:

    Mitä se Kimi mahtoi tällä hengentuotteella tavoitella ?

    Arvaus on että tuloerojen kasvattamista arvottamalla jo nyt alas arvotettujen töiden arvoa vieläkin alemmas. Samaan aikaan etuuksia ja ilmaisia palveluita karsitaan jotta syntyy ”kannustin” ottaa näitä töitä vastaan ehdoilla millä hyvänsä. (nälkä on kautta aikojen ollut paras kannustin). Ylimmän tulodesiilin palkat taas on syytä pitää ennallaan tai pikemminkin nostaa niitä ”kannustavuuden” nimissä. (siellä kannustaminen tapahtuu perinteisesti käänteisellä ohjauksella)

    Tästä seuraa

    1. Tavaroiden ja palveluiden hinnat laskevat työn hinnan laskun heijastuessa niihin
    2. Paineet kerätä veroja kevenevät

    Eli suomeksi – tuplapalkankorotus ylimmälle tulodesiilille – pääomaeliitille sama triplana. – Päättymätön dystopia kaikille muille kansalaisille. Piika- ja renkiyhteiskunnan paluu.

    Perusteluina Kimillä varmaankin perinteiset itseään parempana väkenä pitävien ikiaikaiset totuudet ”palkkaa maksetaan tuottavuuden mukaan” / ”ahkeruudesta on palkittava” / ”Markkinat määräävät työn hinnan” / jokainen on oman onnensa seppä.

    Tämä lienee yksinkertaisesti vain Kimin ihan vilpitön käsitys oikeudenmukaisuudesta, niinkin absurdia ja arroganttia kuin se onkin. Hän saattaa peräti mielestään olla tässä tekemässä jopa palvelusta kansakunnalle !

    Jatkaisin kommenttiani purkamalla purkamalla perustelut yksi kerrallaan palasiksi ja osoittamalla joka ainoan niistä epä-älylliseksi huuhaaksi – vaan tällaista hoopaa lukiessa tulee kertakaikkiaan niin vihaiseksi että taidanpa jättää sen tehtävän seuraaville kommentoijille.

    Tehtävä ei todellakaan ole vaikea.

    1. Juha-kummi sanoo:

      Antti, en nyt vetäisi palkokasvin hedelmää kovin syvälle klyyvariin tuosta Kimin kirjoituksesta. Arvatenkin kirjoituksen tarkoitus on hyvä ja kolumnistin mieli vilpitön.

      Suomen työmarkkinoilla voi hyvällä tahdolla havaita jäykkyyksiä ja lievää kankeutta. Onhan Suomi-neito jo miltei 99-vuotias.

      Esimerkiksi paikallinen sopiminen palkasta ja muista työehdoista etenee nihkeästi. Voisipa väittää, että Suomesta puuttuvat sekä pien- että suurpalkka-alat. Puuttuu myös perustulo tai negatiivinen tulovero, jolla valtio tukisi vähäosaisten toimeentuloa.

  3. TheJ sanoo:

    Mitäpä jos näitä asioita analysoisi siitä olettamuksesta, että järjestelmä on monimutkainen vain sen takia, että puolueet voivat ostaa kannattajiltaan ääniä ja pysyä vallassa?

    Luen juuri loistavaa politiikantutkimuksen kirjaa: ”The Dictator’s Handbook”, joka lähtee siitä kyynisestä oletuksesta, että johtajat tekevät mitä tahansa pysyäkseen vallassa. Siitä loistava lyhyt video: https://www.youtube.com/watch?v=rStL7niR7gs

  4. Ulf Fallenius sanoo:

    Työllä ei juuri rikastu Suomessa mutta silti valtavia omaisuuksia monella ja herää kysymys mistä rahat on tulleet.

  5. Juha-kummi sanoo:

    Ulf, valtavia omaisuuksia on. Yhdellä ja toisella. Mutta mistä rahat ovat peräisin?

    Ahlström, Berner, Ehrnrooth, Fazer, Hartwall, Julin, Ingman, Paulig, Rettig…

    Herlinin ja Wahlroosin kaikki tietävät, mutta entä isorikkaat Timtšenko ja Zabludowicz?

  6. Putte Wilhelmsson sanoo:

    Aiemmin lukemastani poiketen kasvavilla tuloeroilla savutetaan mitattavia kansantaloudellisia hyötyjä ja kotimaan kysyntää tukevalle tasolle asetettu työttömyysturva ei olekaan taantumassa hyvä vaan huono asia?

    No, nämä taloustutkijoiden esiin nostamat taustatekijät Ruotsin talouden nopealle toipumiselle eivät sitten päde Suomessa, jossa palkanmuodostuskaan ei jousta: ”Maailman talousforumin, WEF:n tutkimuksessa Suomen sijoitus on 140 maan joukossa on viimeinen, 140.”

    Ilmeisesti tämä on uudempi tieto kuin WEF:n sivulta löytämämi julkaisu vuodelta 2011, jossa maita oli 142 ja Suomen sijoitus kunniakkaasti 132. Mainitaan nyt kuitenkin perspektiivin vuoksi, että tässä vanhassa tilastossa joustavan palkanmuodostuksen (flexibility of wage determination) kärjestä sijalla yksi löytyy Uganda ja aivan kannoilta mm. Kirgiisia ja Bahrain. Peränpitäjiä yhdessä Suomen kanssa ovat puolestaan Saksa sijalla 136 ja Ruotsi sijalla 137.

    Ottamatta kantaa siihen miten paljon tilasto on elänyt WEF:n uudemmassa ja Kimin tarkoittamassa julkaisussa: jos tämän yhden indikaattorin nojalla pitää oma porukka valita, niin ei se niin vaikeaa ole. Toisaalta nämä sijoitukset perustuvat valikoidulle johtoportaalle tehtyyn kyselyyn, joka meillä on varsin hyvin ehdollistettu vastaamaan, että elinkeinonharjoittamisen suurin este on verotus ja pienin on korruptio. Ihan varma en kuitenkaan ole siitä, etteikö kaikissa muissakin pohjoismaissa tarjottaisi yrityksille monia verotuksella rahoitettuja etuja, jotka nyt vaikkapa Ugandasta puuttuvat, ja etteikö täälläkin olisi rakenteellista ja muuta korruptiota markkinahäiriöksi asti.

    1. JK sanoo:

      Joustavaa palkanmuodostusta ei juurikaan voi olla, jos kaikki työväestöstä tekevät pohjapalkalla alle köyhyysrajan vai voiko?
      Olen kokopäivätöissä, enkä ylitä edes köyhyysrajaa. Mihin minun pitäisi joustaa, jos sosiaalituki on pakollinen tapa selvitä hengissä ja palkka on vain tapa vähentää sen tarvetta?
      Homma on niin, että talous on jo tapettu ja kapistalismi kuollut. Heil talousdiktatuuri ,joka kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Talous itsessään on vain kupla vailla mitää realismin tai järjen häivääkään enää.

  7. JKR sanoo:

    Ei se tulonjako vaan se menonjako!
    Lasku sinne missä on varaa maksaakin.
    Ja on helppo puhua vaikka tulottomuudesta ja kaunistella tulonjakotilastoja ginipäissään kun kikkaillaan tulot verovapaita reittejä, sisaryrityksiä ja kirjanpitoja pitkin.

  8. Ulf Fallenius sanoo:

    Matalapalkat ovat suora tulonsiirto yrityksille , tämän kaiken kustantaa yhteiskunta kun joutuu korvamaan puuttuvan palkan toimeentulotukena ja vuokratukena.Suomi ei todellakaan ole markkinatalouden malli vaan täyttä sosialismia alusta loppuun missä yritykset saavat tukea kaikissa asioissa jopa matala palkan maksuun.Herää kysymys että moniko tekisi halpaa paskaduunia jos ei tuet olisi apuna.

Kommentoi

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa