Kapitalismi ja hyvinvointivaltio

Jopa tämän verouudistuksen jälkeenkin Tanskasta löytyy vielä kapitalisteja. Mogens Lykketoft, Tanskan entinen valtiovarainministeri, ehdotettuaan huomattavaa korotusta verotukseen 2000-luvun alussa.

Yllämainitun toteamuksen sanoi Tanskan sosiaalidemokraattien entinen johtaja, puolueen ideologinen arkkitehti sekä valtiovarainministerinä 1993-2000 toiminut Mogens Lykketoft, kun hän esitti erityisen aggressiivista lisäystä verotukseen muutamia vuosia sitten (ehdotus ei koskaan edennyt laiksi asti, koska hän oli tuolloin oppositiossa). Ehdotettu verotus olisi lisännyt yritysten, ylemmän keskiluokan sekä vauraiden yksilöiden taakkaa. Tämä kielii selkeästi mutkikkaasta lähestymistavasta kapitalismiin Tanskan kaltaisessa maassa sekä tukee tämän vaikutusvaltaisen poliitikon näkemystä siitä, että yhteiskuntamme tulisi pohjimmiltaan pyrkiä siirtämään fokustaan kasvun luomisesta kohti ”ei vähemmän vaan enemmän valtiota”.

Tanskalla on korkein kokonaisveropaine maailmassa, ja se on korkealla eurooppalaisen keskiarvon yläpuolella. Maalla on myös Euroopan pienin yksityinen sektori, joka kannattelee erästä suurimmista julkisista sektoreista. Kun tähän vielä lisätään avokätinen sosiaaliavustusjärjestelmä, joka varmistaa työttömille ja työmarkkinoiden ulkopuolella oleville kansalaisille tulot, jotka ovat huomattavasti suuremmat kuin mitä kokopäiväistä työtä tekevät yksityisen sektorin työntekijät ansaitsevat monissa Euroopan maissa, ymmärtänet tarpeen korkeampiin verotuloihin kuin lähes missään muualla maailmassa.

Suurin osa tanskalaisista poliitikoista ymmärtää vaistonvaraisesti, että kapitalistit – valitettavan monet heistä – ovat epämiellyttävä välttämättömyys niiden verotulojen kokoamiseksi, joita hyvinvointivaltion sekä sen monien velvollisuuksien rahoittaminen vaatii. Mikään ei ole liian pientä houkutellakseen tanskalaisten poliitikkojen huomiota, eikä mikään liian vähäpätöistä säänneltäväksi. Vastauksena on lähes poikkeuksetta syytää lisää rahaa ongelman ratkaisemiseksi tai palkata lisää valtion virkamiehiä sitä sääntelemään ja valvomaan.

Tämä ei ole yllättävää, sillä maassa, jossa jokaisella on oikeus jonkinlaiseen valtion tukeen ja jossa kansalaiset kovin kyynisesti myös osuuttaan perivät, monet heistä valvovat toinen toistaan varmistaakseen, ettei minkäänlaista hyvinvointijärjestelmän hyväksikäyttöä tai sääntelemätöntä ja mahdollisesti verottamatonta kaupallista toimintaa tapahdu. Nykyään on olemassa kuumia linjoja, joihin kansalaiset voivat tehdä ilmoituksia hyvinvointijärjestelmän hyväksikäytöstä, työttömyyspetoksista, pimeästä työstä ja veronkierrosta. Tanskalaiset veroviranomaiset eivät hyväksy ei-sähköisiä yli 10 000 tanskan kruunun (1660 dollarin) suuruisia maksuja kansalaisten ja yritysten välillä, ja sälyttävät vastuun mahdollisesta veronkierrosta palvelujen ostajan harteille sen sijaan, että sälyttäisivät sen ainoastaan verokiertoon syyllistyneen osapuolen harteille. Tanskalaiset viranomaiset voivat kulkea yksityisesti omistetun kiinteistön alueella ja tutkia siellä tapahtuvaa toimintaa ilman oikeuden määräystä, jos he havaitsevat siellä merkkejä rakennustoiminnasta tai muusta kaupallisesta toiminnasta. Onkin mielenkiintoista, että terrorismista epäillyn tutkimiseen vaaditaan paljon tiukemmat oikeudelliset syyt kuin tavallisen tanskalaisen kansalaisen tutkimiseen mahdollisen veronkierron johdosta.

Tämä kaiken toiminnan kasvava valvonta ja seuranta luo epäluottamuksen ja epäilyksen ilmapiiriä kansalaisten ja liiketoiminnan edustajien välillä. On yleinen käsitys tanskalaisten keskuudessa, että menestyäkseen ja kerätäkseen vaurautta liiketoiminnalla Tanskassa, ihmisten täytyy lähes välttämättä rikkoa tai ainakin venyttää sääntöjä jollakin tavoin.

Kapitalistina hyvinvointijärjestelmässä joudut siis äärimmäisen tarkan valvonnan alle sekä kanssakansalaistesi yleisen epäluuloisuuden sekä epäluottamuksen kohteeksi – ja tunnet, että useimmat poliitikot vain etsivät sitä kipupistettä, jossa voidaan kerätä enimmäismäärä veroja. He eivät tee sitä välttääkseen liiketoimintasi tai sen kasvun estämistä, vaan siksi, etteivät painostaisi sinua aivan liikaa ja kannustaisi sinua lähtemään maasta, lopettamaan toimintaasi ja siirtämään työsi ulkomaille. Sattumalta tämä myös estetään maastapoistumisverotuksella (usein toteutumattoman ja teoreettisen voiton perusteella), minkä johdosta Tanska on viety Euroopan tuomioistuimiin useaan kertaan sillä perusteella, että nämä esteet vaikuttavat työvoiman vapaaseen liikkuvuuteen EU:n sisällä.

Tanskan parlamentissa ei juurikaan ole ihmisiä, joilla olisi käytännön kokemusta yksityisen sektorin toiminnasta. Useat keskeisen tärkeät ministerit eivät ole koskaan työskennelleet poliittisten puolueiden tai järjestöjen ulkopuolella, mukaanlukien 27-vuotias Thor Möger Petersen, veroministeri Tanskan sosialistisesta kansanpuolueesta (jota ei valittu parlamenttiin, mutta valittiin kuitenkin tähän selvästikin erittäin tärkeään asemaan) sekä 28-vuotias kansanedustaja Astrid Krag, terveys- ja ennaltaehkäisyministeri myöskin sosialistisesta kansanpuolueesta (joka aloitti uuden työnsä jäämällä äitiyslomalle heti nimityksensä jälkeen). Muita mielenkiintoisia valintoja ovat nyt haudatun kommunistipuolueen entinen johtaja, Ole Sohn, joka valittiin elinkeino- ja kasvuministeriksi. Itse asiassa ainoastaan kolmella 23 ministeristä on vähänkään huomattavaa käytännön kokemusta yksityisestä sektorista, ja silloinkin lähinnä alemman tason työntekijöinä. Meidän tulee myös huomata, että entinen keskusta-oikeistolainen hallitus, joka oli vallassa vuosina 2001-2011, ei saanut sen parempia pisteitä kokemuksestaan liiketoiminnassa.

Miten he sitten tulivat valituiksi?

Tanskalaiset äänestäjät eivät selvästikään arvosta liiketoimintaa tai liiketoimintakokemusta kovin paljoa. Tämä on ymmärrettävää, sillä yli puolet aikuisikäisestä väestöstä työskentelee joko julkiselle sektorille tai elää jonkinlaisen sosiaalisiirtomaksun varassa. Näiden sosiaalisiirtomaksujen osuus on selvästi korkeampi kuin maissa, jotka muuten ovat hyvin samankaltaisia Tanskan kanssa monien parametrien suhteen, kuten Ruotsi, Norja tai Suomi.

Kokonaisväestöstä eli 5,6 miljoonasta ihmisestä noin yksi miljoona on alle 15-vuotiaita. Hiukan yli kaksi miljoonaa on eläkeikäisiä, työttömiä, sairaita tai saa sosiaalisiirtomaksuja muista syistä. Noin 800 000 on työssä julkisella sektorilla. Tämä jättää noin 1,8 miljoonaa tanskalaista, jotka eivät ole jollakin tavoin suoraan riippuvaisia valtion maksuista. Mutta jopa tästä ryhmästä monet keskittyvät halpaan, tuettuun lastenhoitoon, ilmaiseen terveydenhuoltoon, lapsilisämaksuihin, asumistukeen sekä loputtomiin muihin tapoihin, joilla valtiolta voi saada lisätuloja.

Toisessa ääripäässä ovat 28 000 tanskalaista, joiden vuosittainen tulo on yli miljoona tanskan kruunua (166 000 dollaria). Ei ole yllättävää, että useimmat poliitikot huolehtivat 2,6 miljoonan valtiosta riippuvaisen äänestäjän eduista 28 000 uutteran ja hyvätuloisen yksilön etujen sijaan. Siten yritykset korostaa ”aivoviennin” vaaroja näiden tulojen aggressiivisella verotuksella usein sivuutetaan sosialististen puolueiden toimesta pelottelutaktiikkana. Useimmat poliitikot hyväksyvätkin, että verotustoimenpiteillä ei ole ”dynaamisia vaikutuksia”, mikä tarkoittaa, että esitykset verojen alentamiseksi kasvun lisäämisen rohkaisemiseksi – jos niihin oletetaan suhtauduttavan tosissaan – tulee rahoittaa sentti sentiltä muilla aloitteilla. Tämä saattaisi tietenkin olla hyödyllistä, jos sellainen ajattelu johtaisi julkisen sektorin menojen vähentymiseen, mutta valitettavasti se usein johtaa eri verokantojen edestakaiseen liikkeeseen yhden verolähteen menetettyjen tulojen korvaamiseksi muista veroista saatavilla tuloilla. Viimeisin ”verouudistus”, jonka laaja puolueiden koalitio juuri viimeisteli, vähensi todellakin marginaalisesti joitakin tuloveroja skaalan alemmassa päässä, mutta se korvattiin huomattavissa määrin uusilla pankkeihin kohdistuvilla toimialaveroilla sekä nostamalla yleisesti monia veroja koskien alkoholia, savukkeita, rasvaa, makeisia etc. Sen lisäksi, että nämä verot ovat suuria taakkoja joillekin toimialoille, ne myös ajavat monet kuluttajat ostamaan päivittäisiä tarvikkeita rajan toiselta puolelta Saksasta ja Ruotsista, missä näitä tuotteita koskevat verot ovat paljon alhaisemmat.

Vaikka mitään suurempia uudistuksia ei tulla toteuttamaan nykyisessä ympäristössä, sekä äänestäjät että poliitikot luovat mielellään harhakuvaa uudistuksista ja turvasta, kuten tanskalainen liikemies Asger Aamund kaunopuheisesti kuvailee. Monet kansalaiset tietenkin aistivat, että nykyinen järjestelmä on, ellei täysin kestämätön, ainakin uhanalainen (sitä uhkaavat ulkoisiksi tekijöiksi koetut syyt, sillä halua tai poliittista tahtoa silmiinpistävämpien sisäisten syiden tarkastelemiseksi ei juurikaan löydy). Paljon aikaa ja poliittista teeskentelyä käytetään siihen, että yritetään saada aikaan vaikutelma kauaskantoisia päätöksiä ja uudistuksia koskevista syvällisistä neuvotteluista. Todellisuudessa tämä on kuitenkin pohjimmiltaan harhakuva, jolla koetetaan ylläpitää tunnetta siitä, että todella käsitellään maan ongelmia ja vakuutellaan äänestäjiä siitä, ettei nykyistä järjestelmää pystytä ylläpitämään ilman huomattavia leikkauksia, uhrauksia tai muutoksia.

Kokonaisuudessaan tämä uudistus muutti noin 0,7% Tanskan BKT:sta ja perustuu laajaan sopimukseen siitä, että julkisen sektorin kasvun päämääränä olisi jatkuvasti 0,8%, mikä on jo suurin maailmassa. Vain kaksi puoluetta ei osallistunut tähän uudistukseen – Liberaali allianssi (Liberal Alliance), joka maan ainoana puolueena kannatti vähennyksiä julkisessa sektorissa, ja nykyään sitä tukee alle 5% äänestäjistä, sekä Yhtenäisyyslista (Enhedslisten), eli entisten kommunistien ja muiden äärivasemmistolaisten puolueiden muodostama koalitiopuolue, joka haluaa julkisen sektorin kasvavan paljon nopeammin. Viime kuukausina tämä äärivasemmistolainen puolue – joka vuoden 2011 vaaleissa lupasi tukea nykyistä keskusta-vasemmistolaista hallitusta – on ehdottanut vähimmäistueksi opiskelijoille 15 000 tanskan kruunua (2500 dollaria) kuukaudessa, vaurausveron asettamista, ”miljonääriveroa”, eli veroa yli 166 000 dollaria ansaitseville, sekä finanssitransaktioveroa. Lisäksi heidän puolueohjelmansa kannattaa virallisesti poliisin ja armeijan lakkauttamista sekä pankkisektorin ja suurten tanskalaisten yritysten, kuten LEGO:n ja Maersk Shippingin kansallistamista. Se oli pitkään marginaalinen puolue, mutta sai vuonna 2011 yli 6% äänistä ja on saavuttanut jopa 13% viimeaikaisissa mielipidetutkimuksissa, hallitus kun ei ole pystynyt pitämään vaaleja edeltäviä äärisosialistisia lupauksiaan.

Valtavia julkisia menoja lupailevien äärisosialistien äskettäinen nousu yhdistettynä laajalti tuettuun verouudistukseen, joka ei johda mihinkään näkyvään muutokseen julkisen ja yksityisen sektorin suhteissa, korostaa hyvinvointiyhteiskunnan perustavanlaatuisia haasteita sekä sen sisällä toimivan liiketoiminnan ja kapitalismin äärimmäistä haavoittuvaisuutta.

Kuten näemme ylläolevasta aineistosta, jotta voisimme sitoutua todella liiketoiminnalle suotuiseen, kapitalismia ja kasvua edistävään politiikkaan, meidän tulisi saada puolellemme ylivoimainen enemmistö, jonka täytyisi ainakin lyhyellä aikavälillä hyväksyä alhaisempi verotus, alhaisemmat julkiset menot sekä leikkauksia monien näennäisten oikeuksiensa ja etujensa suhteen. Ennustettavissa oleva negatiivisen reaktion riski tällaista politiikkaa kohtaan on pitänyt Tanskan pattitilanteessa yli neljän vuosikymmenen ajan sen jälkeen, kun hyvinvointijärjestelmästä tuli todella oleellinen osa yhteiskuntaa.

Uusi vastakkainasettelu hyvinvointitukien saajien (ja julkisen sektorin akateemikkojen) sekä tuottavaan toimintaan keskittyneiden ihmisten välillä käy erittäin selväksi työväenluokkaisten vaalikäyttäytymisestä. Vaikka he aiemmin historiassa tukivat vasemmistoa, nykyään tanskalaiset työläiset äänestävät keskusta-oikeistopuolueita huomattavalla 68-38 prosenttiyksikön marginaalilla. Vaikka tämä selvästi viittaa siihen, että he eivät enää koe keskusta-oikeiston edustavan perinteistä vaalipiiriään eli työväenluokkaa, tämä tulee myös nähdä keskusta-oikeiston laimenemisena. Vaikka monet työläiset ovat pettyneitä vasemmistoon, he tuskin ryhtyvät vapaiden markkinoiden ja kapitalismin suuriksi kannattajiksi.

Näin ei ole ollut aina: vuonna 1960 Tanskassa oli lähes sama veropaine (25 prosenttia) kuin Sveitsissä, huomattavasti USA:n (28 prosenttia) ja Iso-Britannian (33 prosenttia) alapuolella, ja heillä oli myös keskikokoinen julkinen sektori. Tanskassa oli pieni, ahkera väestö, jonka arvot ja itseymmärrys saivat heidät kokemaan vastuun ottamisen omasta hyvinvoinnistaan erittäin tärkeäksi. Vuodesta 1960 lähtien veropaine on kuitenkin kaksinkertaistunut ja kasvanut muista verrattavista kansakunnista erottuvalla tavalla.

Viime vuosina ”keskusta-vasemmiston” ja ”keskusta-oikeiston” välille on kehittynyt laaja yksimielisyys, mikä tarkoittaa, että niiden pääasiallinen ero on retoriikassa. Poliittiset linjaukset eroavat toisistaan käytännössä vain hiukan, eikä kiistaa ole myöskään halussa antaa julkisen sektorin kasvun jatkua, kun taas yksityistä sektoria säädellään ja verotetaan entistä enemmän. Vuosien 2001-2011 ”keskusta-oikeistolainen” hallitus tahallisesti ja virallisesti piti vähemmän ääntä taloudellisista toimintalinjoista tavoitellen ”arvosuuntautunutta” strategiaa. Toisin sanoen se halusi tehdä tanskalaisista enemmän liberaaleja ja vähemmän sosialistisia. Ei ole yllättävää, että kun taloudelliset toimintalinjat eivät tue arvopolitiikkaa, tuloksetkaan eivät todennäköisesti ole haluttuja. Keskusta-oikeisto olikin luultavasti jossain määrin tyrmistynyt, kun havaitsi itsensä tulleen korvatuiksi vuonna 2011, ja lisäksi heidän täytyi todeta tavoitteensa tehdä tanskalaisista vähemmän sosialistisia ja enemmän liberaaleja/kapitalistisia epäonnistuneen täysin. Vuodesta 2001 lähtien Tanskassa kun on tapahtunut erittäin selkeä muutos ”oikeasta” ”vasempaan”, ja jälkimmäinen on ottanut huomattavan johtoaseman.

Yhdelläkään vähänkään huomattavammalla poliittisella puolueella, joka yrittää vakavissaan pyrkiä hallitukseen, ei ole mitään todellista kannustinta tai rohkeutta haastaa status quota tai ajaa suuria uudistuksia kekusta-sosiaalidemokraattisen yksimielisyyden edessä, joka tällä hetkellä on vallassa. Tämän vuoksi todelliset uudistukset eivät juurikaan vaikuta mahdollisilta tällä hetkellä. Suurimmalle osalle on selvää, että korkeasti ylistetyn ”skandinaavisen mallin” taloudellinen kantokyky ei ole realistinen pitkällä tähtäimellä. Mutta maailmassa, jossa muutkin länsimaiset yhteiskunnat vaikuttavat olevan yhtä kestämättömällä pohjalla, tämä ei ehkä ole aivan niin näkyvää.

On myös selvää, että kun uudistuksia ei tapahdu, epäterve suhde yksityisen ja julkisen sektorin työllisyyden sekä jo yksin työllisyyden ja työttömyyden välinen suhde tulee kasvamaan.  Tämä on itsestään selvää jo väestörakenteen johdosta. Jos katsomme ikärakenteen perustietoja, työssäkäyvien ja yli 60-vuotiaiden välinen suhde oli 5/1 vuonna 1950, ja nykyään se on 3/1. Vuonna 2040 se tulee olemaan 2/1. Tämän lisäksi yli 80-vuotiaiden suhteellinen osuus tulee kasvamaan räjähdysmäisesti, mikä viittaa huomattavasti lisääntyviin sairaanhoitokuluihin. Ottaen huomioon monet muut yllämainitut ongelmat, väestönkehitys tulee olemaan valtava haaste.

Samanaikaisesti Tanskasta on tulossa yhä vähemmän kilpailukykyinen ja ”aivovienti” on pääsemässä vauhtiin. Tämä merkitsee hyvin todennäköisesti lisätaakkaa paikallaan polkevalle tai jopa vähenevälle ihmisryhmälle, joka on mukana tuottavassa toiminnassa – johtaen korkeampiin veroihin, pääoman ja työpaikkojen karkaamiseen maasta yhä enenevässä määrin, yhdistettynä julkisen sektorin leikkauksiin ja ankariin säästötoimiin seurauksena ennustettavissa olevat kansalaislevottomuudet.

Tämä on yleistä joskin epäsuosittua tietoa johtavien poliitikkojen keskuudessa. Keskusta-vasemmiston äänien ja luottamuksen menetys alle 12 kuukaudessa viimeisten vaalien jälkeen vastuuttomalle äärivasemmistolaiselle ryhmälle on viesti, jota kukaan ei voi olla huomaamatta.

Yhtälailla, vaikka ainoa oikea ns. ”oikeistopuolue” eli veronalennuksia ja julkisen sektorin leikkauksia ajava Liberaali allianssi pääsikin parlamenttiin viime vaaleissa 5%:lla äänistä, puolueelle vaikuttaa olevan haasteellista päästä juurikaan tätä tasoa korkeammalle, sillä sen uskotaan laajalti haluavan hajottaa hyvinvointijärjestelmä. Tämä mielikuva on sitkeässä ja jopa muut keskusta-oikeistopuolueet ruokkivat sitä aktiivisesti, vaikka puolueen ehdotusten täysimääräinen täytäntöönpano alentaisi veropainetta vain marginaalisesti ja silti säilyttäisi maan julkisen sektorin koon selvästi EU:n keskiarvon yläpuolella.

Onko uudistuksille, järkevyydelle, rohkeudelle ja kapitalismille siis lainkaan toivoa hyvinvointiyhteiskunnassa? Vastaus on luultavasti ei, mutta jotkin naapurimaista ovat seuranneet vastuullisempia toimintalinjoja viime vuosina, heistä huomattavimpina Ruotsi ja Suomi. Kun parhaita käytäntöjä vertaillaan, voimme todeta, että molemmissa maissa käytetään julkisen sektorin rahaa tehokkaammin, rahalle saadaan paremmin vastinetta koulutuksessa ja terveydenhuollossa, pysyvästi sosiaaliavustusten varassa elää vähemmän ihmisiä ja maissa vallitsee suvaitsevaisempi retoriikka liiketoimintaa, kasvua ja työpaikkojen luontia kohtaan. Molempia näistä maista tulee pitää perinteisinä hyvinvointivaltioina, mutta niiden sosialistisissa käytännöissä on ainakin jonkin verran malttia. Voisimme tietenkin oppia paljon enemmän Sveitsin kaltaisilta mailta, joilla on paljon pienempi, mutta parempi julkinen sektori, samoin kuin Singaporen ja muiden Skandinavian ulkopuolisten maiden kokemasta kasvusta. Tanskalaisten keskuudessa vallitseva kovin negatiivinen käsitys huomattavasti eri yhteiskuntarakenteen omaavista maista tekee kuitenkin lähinaapuriemme ulkopuolelta lähtöisin olevien parhaiden käytäntöjen edistämisen vaikeaksi.

Toinen mahdollisuus, johon Tanska voisi tarttua, olisi se, että pienemmät poliittiset puolueet, jotka eivät näe pääasiallisen tavoitteensa olevan hallitukseen pääsy, voisivat vapaammin edistää radikaalimpia näkemyksiä ja tiettyihin esimerkkeihin viittaamalla vaikuttaa poliittiseen debattiin enemmän kuin heidän äänestäjämääränsä ehkä osoittaisi.

Hyvä tuore esimerkki on tilanne, jossa Liberaalin allianssin kansanedustaja Joachim B. Olsen päätyi jokseenkin satunnaisen Facebook-kommentin myötä hyvin julkiseen väittelyyn sosialistipoliitikko Özlem Cekicin kanssa. Jälkimmäinen väitti, että Tanskassa monet ihmiset ovat hyvin köyhiä eivätkä ”rikkaat” avusta heitä tarpeeksi. Hän tarjoutui esittämään väitteensä tueksi esimerkin köyhästä henkilöstä. Esitys naisesta, jota nyt suurin osa tanskalaisista pilkkaa nimityksellä ”Kaarina Köyhä”, tyrmistytti kaikkia osapuolia esittelemällä budjettinsa, josta kävi ilmi, että hän (joka oli tarkoitettu täydelliseksi esimerkiksi hyvinvointiyhteiskunnan köyhästä, epäreilusti kohdellusta ihmisestä ) oli ilman mitään ilmiselvää syytä, joka olisi estänyt täyspäiväisen työllistymisen, viimeisen 20 vuoden aikana saanut verojen jälkeen kuukausittain yli 15 700 tanskan kruunua (2600 dollaria), josta kuukausittain omaan käyttöön jäi noin 5 000 tanskan kruunua (850 dollaria) ”kiinteiden kulujen” maksamisen jälkeen. ”Kiinteät kulut” sisälsivät (TV-kuvista päätellen hyvin mukavan) asunnon, koiran ruoan (todellakin!), tupakkaa, TV-ohjelmapaketin tilauksen, internetin, puhelimen sekä hänen poikansa jalkapallovalmennuksen. Suuri määrä kokopäivätyössä ahertavia ihmisiä oivalsi tällöin ensimmäistä kertaa, että he saivat saman verran tai vähemmän korkean verotuksen jälkeen – ja kaiken huipuksi ”Kaarina Köyhä” valitti katkerasti, kuinka tanskalainen yhteiskunta kaltoinkohtelee ja riistää häntä, vaikka itse ottaakin vastaan sen kovalla työllä ansaitseman rahan.

Tällainen paljastus oli järkytys useimmille tanskalaisille, ja se on ollut omiaan murtamaan laajalle levinneen tabun tunnustaa, että järjestelmä on liian avokätinen ja usein kiittämättömien ja apua ansaitsemattomien avunsaajien väärinkäyttämä. Laajalti nähtynä sosialistien ”vuosikymmenen omana poliittisena päämääränä” se itse asiassa johti ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin tiettyjen siirtomaksujen automaattisen palkkainflaation seurannan säätelyn poistoon. Tämä oli asia, johon ei edes keskusta-oikeiston muodostamalla hallituksella ollut rohkeutta puuttua, ja vuosi sitten se olisi ollut lähes mahdotonta. Tässä tapauksessa tarvittiin vain yksi tarina, yksi esimerkki, muuttamaan perusteellisesti yhden hyvinvointivaltion vaarallisimmista pilareista – sen, että sosiaalisiirtomaksut automaattisesti seuraavat palkkojen nousua, eivätkä siten koskaan varsinaisesti kannusta työttömiä parantamaan tilannettaan. Vaikuttaminen on siis selvästikin mahdollista, ja tällaisia esimerkkejä on ollut muitakin, vaikka tämä tapaus onkin vaikutukseltaan laajin.

Äärivasemmisto voi myös selvästi hyötyä samasta seurauksesta olematta hallituksessa ja luultavasti vielä suuremmassa määrin, ainakin äänestäjien tuen kautta ellei todellisena vaikutuksena. Onkin pitkä prosessi muuttaa sitä, mikä on oleellisesti avustusyhteiskunta ja missä vallitsevat laajat positiiviset tuensaantioikeudet ja uhriajattelu, toisin kuin negatiiviset henkilökohtaiset vapauden, turvan, yksityisyyden ja omistamisen oikeudet.

Voiko kapitalismi olla olemassa yhdessä hyvinvointivaltion kanssa pitkällä aikavälillä? Olennaisilta osin vastauksen täytyy olla ei. Jos hyvinvointivaltio supistetaan järkevän kokoiseksi ja kapitalismi vapautetaan luomaan pohja sekä yksityiselle varallisuudelle että julkiselle hyvinvoinnille, yhteiskunta ei enää täyttäisi skandinaavista tulkintaa, jossa tasa-arvo, ei ainoastaan mahdollisuuksien vaan myös lopputulosten suhteen, on tärkeä ideologinen osatekijä.

Loogisesti ajatellen sosiaaliavustusyhteiskunnassa individualismi on korvattu ”jakamisella” ja nämä kaksi asiaa ovat äärimuodoissaan ristiriidassa keskenään. Sosiaaliavustusyhteiskunnan muodostaman dynamiikan muuttaminen on hyvin vaikeaa ja näyttää johtavan vastakkaiseen suuntaan todelliseen demokratiaan nähden, jonka tulee sisältää enemmistön määräävän vallan rajoittamista. Hyvinvoinnin määritelmä ei myöskään ole selvä. Sadalla ihmisellä on sata erilaista määritelmää – ja useimmiten ne ovat sellaisia määritelmiä, jotka hyödyttävät heitä itseään tai heidän sosiaalista ryhmäänsä. Määrittelemättä jätetty ”vapaa” tuote tai ”vapaa” palvelu aiheuttaa enemmän harhailua ja asian paisumista sekä johtaa lisääntyvään kilpailuun, sääntelytarpeeseen ja epäluottamukseen vastaanottajien kesken.

Samoin vahvat vastakohdat ”mikro”  ja  ”makro” toimivat kapitalismin ja hyvinvointivaltion menestyksekästä yhteiseloa vastaan. Kapitalismi on oleellisesti ”mikro” – synnyttäen jatkuvasti pieniä uudistuksia, parannuksia, uutta tietoa ja uusia palveluita sekä siten jatkuvasti kasvavaa varallisuutta. Valtio on ”makro” – aiheuttaen tehotonta uudelleenjakoa, tuhoten hyödyllisiä markkinavoimia ja yrittäen turhaan ”tasoittaa” liike-elämän vaihteluita, jotka kaikki ovat tuhoisia kapitalistiselle varallisuuden muodostukselle. EU-kriisi – joka on suurempi uhka kapitalismille ja vapaudelle kuin mikään muu vuosikymmeniin – on saatu aikaan ”makro”-toiminnalla, jolla on luotu ennenkuulumattomia, epäoikeudenmukaisia ja rahoittamattomia avustuksia, jotka ovat nyt johtaneet dramaattisiin hyökkäyksiin vapaita markkinoita ja uutta luovaa sekä itsekorjaavaa kapitalismin prosessia vastaan.

Toinen suuri ongelma on vaikutus työmarkkinoihin valtioissa, joilla on suuret julkiset sektorit ja runsaat sosiaalisiirtomaksut. Näissä maissa on vaikea muodostaa tehokkaita palvelualoja, koska näillä aloilla työskentely näyttää nöyryyttävältä henkilöistä, jotka palveluja tarjoavat. Ja koska sosiaaliseen hyvinvointijärjestelmään palaaminen on aivan liian yksinkertaista, ovat palvelualat Tanskan kaltaisessa maassa dramaattisesti alikehittyneitä, mikä tarkoittaa, että vähemmän lahjakkaille kansalaisille löytyy vain vähän työtä. Tämä puolestaan pakottaa heidät sosiaaliseen hyvinvointijärjestelmään.

Suuri ja kasvava joukko julkisen alan toimihenkilöitä ajaa yritystoiminnan kustannuksia yhä korkeammille ja ajan myötä sellaisille tasoille, joita on mahdoton hyväksyä. Vähennykset ja joustavuus taloudellisen taantuman aikana sekä yritystoiminnan muutossykleissä on lähes olematonta, jolloin yksityissektori joutuu maksamaan suurempia veroja ja kärsii riittävän suuren ja joustavan työvoiman heikosta saatavuudesta.

Julkisten ja yksityisten toimijoiden välinen kumppanuus, ajan muotisana hyvinvointiyhteiskunnissa, on itse asiassa vain suurempien yritysten käytettävissä ja toimii usein eettisesti harmaalla alueella, sillä vain harvat yritykset voivat todella kilpailla tehokkaasti monimutkaisten sääntöjen ja toimintatapojen vuoksi. Tämä vähentää pienten ja joustavampien yritysten innovatiivista vaikutusta ja luo epämiellyttävän ilmapiirin, missä runsaat voittomarginaalit ovat etuoikeutettujen yritysten ja teollisuuden saatavilla, kun taas muut jäävät täysin ulkopuolelle.

Hyvinvointiyhteiskunta, joka haluaa säilyttää ja ajan mittaan hyötyä tietystä reaalikapitalismista, joutuu asettamaan tiukat raja-arvot kansalaisille saatavissa olevalle sosiaalitukien prosenttiosuudelle BKT:sta sekä myös maksimirajan verotukselle ja maan velkatasolle. Lisäksi tulisi varmistaa vahvat keskeiset perustuslakiin kirjatut kannustinperiaatteet ja varmistaa yksityisen kansalaisen negatiiviset perusoikeudet. Sen tulee myös omaksua erilainen retoriikka ja luopua tasa-arvosta peruspäämääränään. Sen tulee pitää tervetulleena, kannustaa ja kiittää suuria talouden edistäjiä, eikä panetella ja moittia heitä populistisin tarkoitusperin. Sen tulee vaatia kansalaisilta vastuuta heidän taloudellisesta tilanteestaan ja olla luja julkisen tuen ja palvelujen väärinkäytön ja hyväksikäytön suhteen. Sen tulee lopettaa suurien yhteiskunnan ryhmien väärinkohtelu ja lopettaa heidän työllistymisensä uloshinnoittelu minimipalkoilla ja vastaavilla aloitteilla. Sen tulee estää poliitikkojaan korruptoimasta demokratiaa lahjomalla tiettyjä äänestäjäryhmiä valtaa saadakseen.

Toisin sanoen sen varmaankin pitäisi lakata olemasta ainakin skandinaavisen määritelmän mukainen hyvinvointivaltio. Tämän näytön perusteella vain optimistinen luonne pystyisi näkemään näin positiivisen ratkaisun kapitalismin ja modernin hyvinvointivaltion väliseen luontaiseen ristiriitaan.

Lainaus, joka on joskus liitetty Alexander Fraser Tytleriin, mutta on luultavasti nuorempaa ja tuntematonta alkuperää, saattaa kuitenkin olla parempi ennustus:

”Demokratia ei voi olla hallinnon pysyvä muoto. Se voi olla olemassa vain kunnes äänestäjät huomaavat, että he voivat äänestää itselleen runsaskätisiä lahjoituksia julkisista varoista. Tästä hetkestä lähtien enemmistö äänestää aina ehdokkaita, jotka lupaavat eniten hyötyjä julkisista varoista, mistä seuraa aina demokratian romahdus löysän rahapolitiikan vuoksi, ja tätä puolestaan seuraa aina diktatuuri.”

Tämän puheen Lars Seier Christensen piti Mont Pelerin Societyn tapaamisessa Prahassa syyskuussa 2012.

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa