Liberaalit, demokratia ja Brexit

Liberaalit, demokratia ja Brexit

Harva asia synnyttää yhtä nopeasti analyyttisiä demokratiakriitikoita kuin demokraattinen vaalitulos, joka vaarantaa omat intressit, maailmankuvan tai arvomaailman. Näin on käynyt myös Iso-Britannian äänestettyä Euroopan Unionista eroamisen puolesta.


Erityisesti monille liberaaleille, tai ainakin liberaaliksi itsensä mieltäville Leave-kampanjan voitto on ollut järkytys – hieman kuten Perussuomalaisten suuri vaalivoitto 2011. Äänestyksen jälkeen keskustelu on käynnistynyt vilkkaana siitä, mikä Brexit-kampanjassa oikein meni “pieleen”.

Teorioita on riittänyt. On sanottu esimerkiksi, että britit eivät olleet tarpeeksi hyvin informoituja; että päätöksiä tehtiin enemmän tunteella kuin järjellä; tai että 48 prosenttia äänesti vastaan ja tarvittaisiin lisää äänestyksiä; että kampanjoinnissa syyllistyttiin demagogiaan ja pelotteluun; ja että vanhemmat äänestäjät tekivät päätöksen nuorten tulevaisuudesta. Tai mitä Cameronin, Johnsonin, Corbynin tai EU:n päättäjien olisi pitänyt tehdä toisin. Ja niin edelleen.

Yhdistävää kaikille näistä selityksistä on se, että hyvin samankaltaisia selityksiä voitaisiin antaa, ja annetaankin, lähes mistä tahansa äänestyksestä, jossa ihmiset ovat henkilökohtaisesti pettyneitä tulokseen. Näyttäisi siltä, että Brexit oli melko tyypillinen demokraattinen prosessi. Tämän myöntäminen on kuitenkin jostain syystä ollut hyvin vaikeaa. Käsittelen tässä aihetta nimenomaan liberaalista näkökulmasta esittäen analyysini siitä, miksi Brexitin käsitteleminen on ollut niin vaikeaa. Johtopäätökseni on kenties hieman yllättävä.

Nimittäin: Brexitissä ja Euroopan politiikassa laajemminkin törmäyskurssilla eivät välttämättä ole niinkään populistit ja liberaalit, vaan pikemminkin demokratia ja liberalismi.

Liberalismi ja demokratia

Kysymys liberaalista suhtautumisesta demokratiaan voi tuntua aluksi oudolta. Liberaalithan kannattavat demokratiaa! EU ja sen kaikki jäsenvaltiot mielletään liberaalidemokratioiksi. Vapaudesta ja demokratiasta puhutaankin usein ikään kuin ne olisivat jokseenkin yksi ja sama asia, tai liittyisivät ainakin luonnostaan toisiinsa.

Liberalismin ja demokratian suhde on kuitenkin kautta historian ollut kaikkea muuta kuin yksiselitteinen. Kuvaavaa on jo se, että esimerkiksi klassisen liberalismin perustaja John Locke ei edes käyttänyt sanaa demokratia hahmotellessaan, miten vapaan yhteiskunnan tulisi toimia.

Locken Two Treatises of Government sisälsi kyllä ajatuksen siitä, että hallitukset saavat oikeutuksensa kansalaisten suostumuksesta, ja että kansalaisilla on oikeus syöstä vallasta hallitus joka ei kunnioita kansalaistensa luovuttamattomia oikeuksia: vapautta, elämää ja omistusoikeutta. Locke myös tunsi demokratian käsitteenä, mutta ajatus siitä että hallituksen pitäisi toimia demokraattisesti, tai että asioista pitäisi äänestää jotta vapaa yhteiskunta voisi toimia, ei käynyt hänellä mielessäkään.

Lockensa lukeneet Yhdysvaltain perustajat, noustuaan ensin kapinaan Britti-imperiumia vastaan, eivät niinikään perustaneet demokratiasta, vaan halusivat tasavallan, jossa perustuslain tehtävä on lähinnä suojata kansalaisten oikeuksia ja estää hallitusta toimimasta. Käsitettä demokratia ei mainita Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa tai perustuslaissa, vaikka 13 siirtokunnan federaatiota alettiinkin sittemmin kutsua maailman ensimmäiseksi demokratiaksi. Jopa britit, jotka sentään kehittivät Westminster-tyyppisen parlamentarismin jo 1700-luvun alkupuolella, vastustivat yleiseen äänioikeuteen siirtymistä aina vuoteen 1920 saakka. Klassinen liberalismi tuntuikin voivan melko hyvin ilman demokratiaa, ja aate oli hyvin pitkälle kehittynyt ennen kuin yleistä äänioikeutta otettiin käyttöön missään päin maailmaa.

Eurooppa ajautuu demokratiaan

Euroopan siirtyminen demokratiaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli lähinnä pakotettu kompromissi monarkistisen ancien regime -järjestelmän ajettua seinään. Jälki oli rumaa erityisesti Saksassa, jossa natsipuolue kaappasi vallan saatuaan aluksi huikeaa demokraattista vaalimenestystä, sekä Venäjällä, jossa bolsevikit hyppäsivät äänestysvaiheen ohi suoraan proletariaatin diktatuuriin.

Siinä missä kouluissa normaalisti opetetaan esimerkiksi demokratian ja natsismin olevan toistensa vastakohtia, itävaltalainen liberaalimonarkisti Erik von Kuehnelt-Leddihn syytti sodan sytyttyä nimenomaan demokratiaa natsismin noususta. Tämä on mielenkiintoinen narratiivi, jossa demokratia nähdään liberaalista näkökulmasta, ei suinkaan totalitarismin vastakohtana, vaan pikemminkin esiasteena, joka mahdollistaa vahvojen johtajien valtaannousun ja vastaan hangoittelevien yksilöiden polkemisen kansan enemmistön hurraa-huutojen säestyksellä. Kuehnelt-Leddihnille ja samanhenkisille oikean laidan liberaaleille kansankiihotus ja enemmistön tyrannia eivät suinkaan olleet demokratian vikoja, vaan suorastaan ominaisuuksia. Maailmansodan riehuessa ja demokratioiden luhistuessa tällainen käsitys ei suinkaan vaikuttanut tuulesta temmatulle.

Toisen maailmansodan jälkeen varoituksia demokratian vaaroista myös hetken aikaa kuunneltiin. Eurooppalainen ratkaisu oli siirtyminen liberaalidemokraattiseen malliin, jossa demokratiaa yritettiin tasapainottaa ja rajoittaa mm. vahvalla yksilön- ja kansalaisoikeuksien suojalla – toisin sanoen liberalismilla. Näistä asetelmista perustettiin myös sodanjälkeinen Euroopan yhteisö, joka vähitellen alkoi kehittyä kohti poliittista unionia ja lopulta Maastrichtin sopimuksella Euroopan unioniksi.

Mielestäni tämä jännite, ja tämä sekaannus, selittää myös paljon liberaalien EU-myönteisten reaktioita Brexit-äänestykseen: toisaalta haluttaisiin olla liberaaleja ja puolustaa liberaaleja arvoja; toisaalta haluttaisiin myös olla demokraattisia ja kunnioittaa kansan tahtoa ja itsemääräämisoikeutta – mutta usein nämä kaksi todella ajautuvat vastakkain. Tämä on myös erottamaton osa EU:n ja Euroopan historiaa.

Kriisiytynyt liberaalidemokratia

Euroopan pitääkin nyt valita, lähteekö se vapauden vai demokratian tielle, vai keksimmekö kenties uusia tapoja tasapainottaa näitä kahta. Nyt tasapaino on hakusessa, ja koko liberaalidemokraattinen malli, joka ehti jo julistautua kylmän sodan voittajaksi, on koetuksella: puhuttiin sitten EU:sta, Venäjästä, Kiinasta, Lähi-idästä ja Arabikevään maista, tai Yhdysvalloista, jossa niinikään käydään nyt repivää presidentinvaalikamppailua. Jos ongelmista ei puhuta nyt avoimesti, vaihtoehtoiset poliittiset järjestelmät voivat olla hyvinkin huonoja.

Henkilökohtaisesti en allekirjoita väitettä, että EU:n pitäisi olla demokraattisempi – tai edes niin demokraattinen kuin se jo on – pikemminkin voisi tehdä hyvää, että EU palaisi juurilleen ja keskittyisi taas kansalaistensa ja jäsenmaidensa vapauksien ja oikeuksien toteutumiseen, ja jättäisi heidät muuten rauhaan. Esimerkiksi Locken ajatukset tarjoaisivat hyvän kehikon josta lähteä liikkeelle.

Moni demokratiaan pettynyt suuntaa katseitaan, kenties sinänsä ymmärrettävästi helppoja ratkaisuja tarjoaviin ääriliikkeisiin. Suosittelisin heille kuitenkin ennen tätä tutustumista toiseen demokratian vaihtoehtoon, nimittäin liberalismiin – alkuperäiseen eurooppalaiseen vapausaatteeseen. Ja toisaalta niille, jotka kovaäänisesti puolustavat demokratiaa ja ovat huolissaan Brexiteistä ja Trumpeista, voisi tehdä hyvää pysähtyä pohtimaan, mitä he oikeastaan tässä järjestelmässä ihailevat. Rakentavaa ja analyyttistä keskustelua on vaikeaa käydä, jos demokratiaa pidetään jonkinlaisena kattokäsitteenä jokaisen keskustelijan erikseen hyvinä pitämille asioille. Herätys siihen todellisuuteen, että demokratia on kuitenkin järjestelmä jossa eniten ääniä saanut aina määritelmänomaisesti voittaa, voi tulla kovana.

Lähteet:

John Locke: Two Treatises of Government (1690)

Erik von Kuehnelt-Leddihn: Liberty or Equality – The Challenge of Our Times (1952)

 

 

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa

10 kommenttia artikkeliin “Liberaalit, demokratia ja Brexit

  1. Ulf Fallenius sanoo:

    Siis mikä demokratia kyllähän Eu on ainoastaan 1% eliitin asialla ja muitten asiat eivät paina vaakakupissa sitten yhtään.

  2. Nykymuotoista Euroopan unionia on aika hankala pitää minkäänlaisen liberalismin edistäjänä. Päinvastoin se on liikkunut jatkuvasti kohti suunnitelmataloushirviötä, jonka tarkoituksena on kontrolloida koko Euroopan taloutta. Tässä mielessä Brexit on erittäin liberaali ratkaisu, sillä se edistää EU:n hajoamista ja toivottavasti myös sen kuolemaa.

  3. Samuli sanoo:

    Järkeviä pointteja. Ongelmana lienee lähinnä se, että: ”Euroopan pitääkin nyt valita, lähteekö se vapauden vai demokratian tielle, vai keksimmekö kenties uusia tapoja tasapainottaa näitä kahta”. Ns. Euroopan valinnan tekeekin puolueiden asettamista ehdokkaista kansalaisten äänestämällä valitut henkilöt, eli demokratia. Jotta vapaampaan suuntaan olisi mahdollista mennä, niin ihmisten pitäisi äänestää järkevämmin ja mikäli ihmiset äänestäisivät järkevästi, niin demokratiassa ei olisi ongelmaa. Hankala dilemma.

    1. Keskimääräistä parempi kuljettaja sanoo:

      Eihän demokratia voi toimia, jos ihmiset äänestävät väärin! Mitä jos kerrottaisiin kuinka pitäisi äänestää tai sitten vaikka korjattaisiin pikkuisen äänestyslipukkeita. Edustuksellinen demokratia on periaatteessa hyvin lähellä sitä liberalismia, jota moni täällä peräänkuuluttaa vaikkakin siinä on erittäin vahva tuulahdus vanhasta sosialismista. Se, että nykyinen malli tukisi liberalismin ydintä; vapautta, elämää ja yksilönvapautta, on kyllä aika kaukaa haettua. ”Demokratia on heikkojen tyrannia” on aika yleisesti käytetty argumentti, joka yleensä asettaa sanojan ryhmään, keskimääräistä parempi kuljettaja, jollaisia meistä on noin 85%.

  4. Juha sanoo:

    En ole oikein mitenkään ymmärtänyt sitä, mikä Brexitissä nyt sitten oli ”väärin”. Seurasin äärimmäisen tarkkaan debattia, luin lukuisia lehtiartikkeleita ja jopa kirjoja, ja minusta Britannian kansanäänestys oli erittäin kaunis ja tyylipuhdas suoritus, joka toteutti esimerkillisesti suoraa demokratiaa. Molemmat puolet saivat esittää kantojaan, niistä,väiteltiin ja lopuksi äänestettiin. Näin debattia seuranneena Brexitillä oli yksinkertaisesti vahvemmat ja paremmat argumentit. Molemmilla puolilla saattoi olla ylilyöntejä, mutta Remainin ”Project Fear” oli röhkeydessään ja absurdiudessaan aivan omaa luokkaansa. Remainin keissi yksinkertaisesti romuttui onnettomiin ja epärationaalisiin argumentteihin.

    Kansahan tästä seuraukset kantaa. On sangen todennäköistä, että Britannialla tulee menemään erittäin vahvasti, kun taas EU tulee kyntämään kriisistä toiseen.

    Mikä ihmeen ongelma demokratiassa muka on? Jos kansan enemmistö ei halua EU:hun kuulua, niin miksi ihmeessä maan pitäisi siihen kuulua?

    Demokratia on epäonnistunut vain kerran, Saksassa. Systeemiä ei todennäköisesti oltu suunniteltu tarkasti, koska tämä oli mahdollista.

    Suoraan sanottuna ei tämä liberaalius nyt mikään demokratian vastavoima ole. Hallintomalli on joko demokraattinen ja takaa vallan tasapuolisen jaon sekä ihmisoikeudet kaikille – tai sitten se ei ole, jolloin se on epädemokraattinen ja epäliberaali, totalitäärinen. Kuten EU hallintomalliltaan on. EU ei kestä minkäänsortin analyysiä demokraattisuudestaan.

    EU halveksuu demokratiaa syntyhistoriansa vuoksi. Ja siihen se tulee kaatumaan. Pakkohan sen on, ihan vain liberaaliuden ja ihmisoikeuksien vuoksi…

  5. Heikki L sanoo:

    Demokratia on heikkojen tyranniaa. Heikot voivat äänestämällä tukahduttaa tuottavien henkilöiden työnteon. Äänioikeuden antaminen naisille, Yhdysvaltain senaatin valitsiminen demokraattisesti ovat esimerkkejä päätöksistä, jotka vievät yhteisöjä kauemmas vapaudesta kohti heikkojen tyranniaa. Locken kuvailema vapaus voi palata vasta demokraattisten järjestelmien romahtamisen kautta.

  6. usko tai älä sanoo:

    Vielä eräänä nättinä päivänä uustrotskilainen EU/EMU-ihmiskokeilu päättyä plätkähtää.

    Maailman ainoa demokratia, optimaalisen liberaali, tasapainoinen – Sveitsi.

    Tennari”liberaalit” voivat toki koettaa väittää jotain muuta.

  7. Mitä täällä sekoillaan? sanoo:

    Siis mikä juttu?

    Locke ei myöskää ihan hirveesti kunnioittanu ”intiaanien” oikeuksia. Eihän niillä edes ollut omiatusoikeutta omiin maihinsa. Siis ihan sairaan liberaalia!

    Muutenki hämmentävä viba tässä tekstissä. Kai ihmisellä joku oikeus pitää arvonmääritykseen olla ihan vaan koska sattuu olemaan ihminen. Ei kaikki voi riippua omaisuudesta ja työstä!

    Toivottavasti libera ei heitä demokratiaa roskiin, vaikka jotku täällä blogaavista jotain ihme fasismi sympatioita viljeleeki.

    Ei liberalismi ole mikään demokratian vaihtoehto! Vai millaista on sellainen liberalismi, jossa joidenkin äänet suljetaan koko järjestelmän ulkopuolelle?

  8. Historiallinen perspektiivi hakusessa sanoo:

    ”Kuvaavaa on jo se, että esimerkiksi klassisen liberalismin perustaja John Locke ei edes käyttänyt sanaa demokratia hahmotellessaan, miten vapaan yhteiskunnan tulisi toimia.”

    Väite, että Locke oli liberaali on kyllä yksi poliittisen aatehistorian malliesimerkki anakronismista, joka käydään läpi jokaisella tieteen alan peruskurssilla. Huomaa, että kirjoittajan perehtyneisyys on jossain muualla kuin historian puolella – mitenkään väheksymättä muuten kirjoittajaa.

    1. Toki en tekstissäni sanonutkaan, että Locke on liberaali. Missä kohtaa katsot minun syyllistyneen anakronismiin?

Kommentoi

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa