Liberaalin maailmanjärjestyksen nykytila

Tämän hetkisten tietojen mukaan näyttää siltä, että Trump pyrkii pääsemään historiankirjoihin tuomalla Bidenin hallinnon kolmen vuoden nuhjailun jälkeen nopeasti rauhan Ukrainaan. Vähintäänkin osittainen tulitauko Mustallamerellä on näillä näkymin tulossa voimaan. Asia näyttäytyy siten tavallaan vanhojen aikojen toisinnolta: maailmanpoliisi USA sammuttaa taas yhden maailmanpalon. 

Todellisuus on kuitenkin synkeämpi maailmanjärjestyksen näkökulmasta. Aiempi, toki epätäydellinen järjestys on nimittäin rapautumassa ja nopeasti.

Kaksinapainen, yksinkertainen maailma

Maailmanjärjestys on abstraktio, joka yrittää yksinkertaistaa kansainvälisen politiikan todellisuuden siihen, kuka sitä johtaa ja missä viitekehyksessä. 

Pääpiirteissään Toisen maailmansodan jälkeinen maailmanjärjestys vuosina 1945-1991 nojasi kahteen pilariin: reaalipoliittisesti maailma oli kaksinapainen ja maailmanherruudesta kamppailivat Yhdysvaltojen johtama liberaali demokratia ja Neuvostoliiton johtama autoritaarinen reaalisosialismi.

Samaan aikaan institutionaalisesti rakennettiin YK ja sen turvallisuusneuvosto, jolla oli ensisijainen vastuu rauhan ja järjestyksen ylläpidosta maailmassa.

Vaikka kansainvälinen oikeus perustuu valtioiden tasavertaisuuteen, tosiasiassa maailmanjärjestyksessä oli viisi turvallisuusneuvoston pysyvää jäsenmaata ylitse muiden, sillä ne pystyivät veto-oikeudellaan estämään YK:ta puuttumasta haluamiinsa asioihin. Käytännössä USA ja Neuvostoliitto olivat vielä tästäkin viisikosta ylimmissä korkeuksissaan vaikutusvallassa.

Tämä maailmanjärjestys oli kovin epätäydellinen, sillä veto-oikeutensa turvin suurvallat pystyivät edelleen käymään sotia. Mutta molemminpuolisesta ydinasepeloitteesta johtuen sodat eivät enää olleet totaalisia maailmansotia vaan rajoitetumpia sijaissotia – kuten USA Vietnamissa (johon Neuvostoliitto osallistui epäsuorasti USA:ta vastaan) ja Neuvostoliitto Afganistanissa (johon USA osallistui epäsuorasti Neuvostoliittoa vastaan). Tästä huolimatta nokittelu eteni toisinaan lähelle ydinsotaa, kuten esimerkiksi Kuuban ohjuskriisissä (1962).

Yksinapainen maailma, hukattu mahdollisuus

Neuvostoliiton kelvoton talous- ja yhteiskuntamalli romahti oman painonsa alla 1990-luvun alussa. Kun Kiinakin oli jo 1980-luvun puolella alkanut hylätä reaalisosialismin ja oli vielä pieni tekijä taloudellisesti, ei maailmaan jäänyt kilpailevaa maata tai aatetta.

Tästä alkoi liberaalin, sääntöperusteisen maailmanjärjestyksen aika, joka perustui Yhdysvaltojen ylivaltaan ja maailmanpoliisin rooliin.

Jälkikäteen katsottuna aikakausi 1991-2008 on menetetty mahdollisuus. Maailmanjärjestys ei ole koskaan täydellinen, mutta tuolloin olisi voitu rakentaa parempi maailma kansainvälisen järjestyksen kannalta.

Vaihtoehtoja oli ainakin kaksi, länsimaiden johtama rauhantila jota olisi kenties (uus)imperialistiseksi syytetty, tai aidosti Venäjä ja Kiina mukaan ottava, inklusiivinen järjestys, mikä olisi saattanut olla moraalisesti tuomittava sekin.

Ensimmäisessä vaihtoehdossa länsiliittouma olisi voinut pyrkiä pitämään kiinni dominanssistaan ja maailmanrauhasta edistämällä demokraattisen rauhan teoriaa. Demokratiat eivät koskaan ole sotineet keskenään ja sotivat muutenkin vähemmän, joten demokratian leviäminen lisää automaattisesti rauhaa.

Koska USA liittolaisineen oli 1990-luvulla täysin ylivertaisessa asemassa taloudellisesti ja teknologisesti, se olisi voinut ehdollistaa kaupankäynnin diktatuurien kanssa niiden tekemiin demokraattisiin reformeihin.

Kun Kiinan demokraattinen kehitys alkoi ottaa takapakkia, sinne ei olisi siirretty tehtaita ja niin edelleen. Venäjän öljy ja kaasu olisi korvattu muualta, jolloin sen poliittinen suunta olisi muuttunut joko demokraattisemmaksi – tai sulkeutuneeksi ja köyhtyväksi diktatuuriksi, joka olisi ollut vähemmän vaarallinen.

Tämä skenaario voi kuulostaa houkuttelevalta, mutta siinä olisi ollut monta ongelmaa. Ensinnäkin talous ei ole nollasummapeli, vaan vapaa vaihdanta valtioiden välillä hyödyttää yhtäaikaisesti kaikkia osapuolia. Sen lisäksi että sadat miljoonat ovat nousseet globalisaation johdosta äärimmäisestä köyhyydestä, myös länsimaiden elintaso on noussut.

Lisäksi ulossulkeminen olisi mahdollisesti tehnyt diktatuureista köyhempiä, mutta myös revanssihenkisempiä ja siten kenties vielä uhkaavampia.

Viimeiseksi, Kylmän sodan voiton ja länsimaisen ideologian tuputtaminen oltaisiin varmasti nähty ympäri maailmaa kulttuuri-imperialismina, mikä olisi johtanut vastareaktioihin erityisesti niin sanotussa puolueettomassa kolmannessa maailmassa.

Vaihtoehtoisesti inklusiivisessa mallissa Venäjä ja Kiina olisi yritetty sitoa yhä tiiviimmin osaksi maailmanjärjestystä antamalla niille suurvaltojen etuoikeuksia ja tarjoamalla niille jäsenyyksiä länsimaiden johtamissa instituutioissa, mutta ilman liberaalin demokratian pakkotuputtamista.

Eipä tämäkään malli täydellinen olisi ollut: siinä Venäjä ja Kiina olisivat vaatineet itselleen etupiirejä ja siellä erillisoikeuksia. Esimerkiksi Venäjä on usein viitannut omaavansa mielestään tällaisia erityisiä oikeuksia entisen Neuvostoliiton alueella ja Kiinan käytös Etelä-Kiinan merellä on viitannut samaan.

Jälkikäteen katsottuna Yhdysvallat ja länsiliittouma päätyivät näiden kehnoimpaan välimalliin. 

Siinä diktatuureja säikyteltiin demokratian leviämisellä, samalla kun kauppasuhteet vietiin äärimmilleen. Niitä päästettiin joihinkin länsimaisiin tai niiden dominoimiin järjestöihin mukaan – kuten Maailman kauppajärjestö WTO:hon (Kiina 2001, Venäjä 2012) ja G8:aan (Venäjä 1997).

Toisaalta todellisia askelia ei otettu vaikkapa Venäjän osallistamiseksi Euroopan turvallisuusjärjestelyihin tai jopa NATO:n ja/tai EU:n jäseniksi. Vielä 1990-luvulla nämä eivät olleet yhtä mahdottomia ajatuksia, kuin miksi ne muodostuivat Putinin loputtomalla valtakaudella.

USA teki valtavan kalliin virheen pyrkiessään syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkimainingeissa viemään asein demokratiaa Afganistaniin ja Irakiin. Erityisesti Irakin sota vuonna 2003 tuomittiin ympäri länsimaita, tosin virallisen Suomen arvostelu oli melko varovaista ja laimeaa. Joka tapauksessa USA:n sodat heikensivät yhtäaikaisesti sen taloutta, roolimallin-statusta sekä demokratiaviennin uskottavuutta. Samalla ne raivostuttivat ja pelästyttivät Venäjän ja Kiinan, joille nämä yksipuoliset sotaretket olivat todiste yksinapaisen maailmanjärjestyksen epävakaudesta. 

Venäjä ja Kiina kokivat, että vaikka vapaakauppa lännen kanssa on hyödyllistä, maailmanjärjestys itsessään ei palvele niitä. Irakin ohella muun muassa Kosovon sota (1999) ja itsenäistyminen (2008) olivat erityisesti Venäjälle järkytyksiä, jotka se olisi voinut estää vanhassa kunnon kaksinapaisessa järjestyksessä mutta nyt sitä ei kuunneltu lainkaan. 

Venäjällä ja Kiinassa kasvoi revanssihenki. Ne aseistautuivat urakalla muuttaakseen yksinapaista maailmanjärjestystä moninapaisemmaksi.

USA:n halukkuus ja kyky toimia maailmanpoliisina heikkenivät sen resurssien valuessa aavikon hiekkaan. Samalla Kiina ja Venäjä voimistuivat taloudellisesti, sotilaallisesti sekä tahtotilaltaan uhmata länsiliittoumaa ja sen arvoja.

Finanssikriisin (2008) jälkeen liberaali sääntöperäinen maailmanjärjestys on murentunut pikkuhiljaa – kunnes vauhti on kiihtynyt nyt alkuvuodesta 2025.

Länsiliittouma on heikentynyt, kun hitaasti kehittyvä ja jatkuvista kriiseistä kärsivä EU on jäänyt talouskehityksessä jälkeen muuta maailmaa. Presidentti Obaman USA keskittyi Kiinan uhkaan ja pyrki vetäytymään Lähi-Idän sodista. 

Yksi ajan hengen muutoksen symbolisoinut tapahtuma oli, kun vuonna 2012 Obama sanoi julkisesti, että kemiallisten aseiden käyttö Syyrian sisällissodassa olisi “punainen viiva”, jonka ylittämiseen Yhdysvallat reagoisi asevoimin. Uhkauksen ongelma oli, että Obama ei ollut valmis toteuttamaan sitä. Syyrian hallinto käytti toistuvasti kemiallisia aseita, minkä myös USA:n tiedustelu vahvisti. Obama perääntyi. Venäjä ja Kiina tekivät muistiinpanoja. 

Pian tämän jälkeen, vuonna 2014 Venäjä miehitti Krimin ja aloitti sijaissodan Itä-Ukrainassa. Länsiliittouma ei tehnyt juuri mitään, tosin “Venäjä-kuiskaajaksi” joskus profiloitu Suomi tarjoutui isännöimään Krimin neuvotteluja. Vuonna 2015 Venäjä liittyi Syyrian sisällissotaan hallinnon puolelle ja vuonna 2016 se pommitti miljoonakaupunki Aleppon lähes maan tasalle. Länsiliittouma ei tehnyt mitään.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana Kiina on alkanut käyttäytyä yhä uhkaavammin Etelä-Kiinan merellä, haastaen kansainvälistä oikeutta ja siten maailmanjärjestystä avoimesti. Ongelmana tässä on, että tällä järjestyksellä ei ole juuri puolustajia kun YK:n turvallisuusneuvosto on lamautettu veto-oikeuksin.

Liberaali maailmanjärjestys vuonna 2025

Trumpin toinen presidenttikausi on rapauttanut maailmanjärjestyksen jäljellä olevia rippeitä ennätyksellistä tahtia.

USA ei toki ole enää se sama, resursseiltaan täysin ylivoimainen maa kuin se oli parikymmentä vuotta sitten – mutta edelleen se on maailman teknologisesti kehittynein ja suurin kansantalous, jolla on ylivoimaisesti kattavin liittolaisverkosto ympäri maailmaa. 

Sen kulttuurillinen vetovoima on ylivoimainen ja sen Kylmän sodan ajalta perityt pehmeän voiman koneistot kuten kehitysyhteistyöjärjestö USAID, Voice of America, sekä Radio Free Europe/Radio Liberty, ovat levittäneet liberaalin demokratian innostavaa ilosanomaa synkimpiinkin diktatuureihin kuten Iraniin.

On aivan käsittämätöntä seurata, miten Trumpin hallinto purkaa USA:n vaikutusvaltaa maailmassa ja luovuttaa sen valttikortteja pois.

• USA kyseenalaistaa suurinta etuaan, kansainvälisiä liittolaisuuksiaan. Puolustusliitto NATO on maailmanhistorian mahtavin sotilasliitto, mutta Trump on toistuvasti ollut epämääräinen keskinäisen puolustussitoumuksen pitävyydestä. USA ja EU muodostavat maailman suurimman kauppakumppanuuden, joten luonnollisesti Trump tuhoaa tätä asettamalla tulleja. Mahtaa Putinia ja Xi´tä naurattaa.
• Samalla Trump asettaa myös epävirallisemmat kumppanuudet ja USA:n sitoumukset epämääräisyyden varjoon. Ukrainalle luvattu tuki – joka on YK:n peruskirjan mukaan kaikkien maiden velvollisuus Ukrainan jouduttua aiheettoman hyökkäyksen uhriksi – onkin yhtäkkiä epävarmaa ja jo annettu tuki muka “lainaa”. Tässä kohtaa Putin avaa shampanjan ja Taiwanissa ollaan varmasti hyvin huolissaan.
• Kylmä sota voitettiin talouden lisäksi aatteellisella ja viestinnällisellä puolella. Liberaali demokratia ja markkinatalous myivät, tunkkainen neuvostodiktatuuri ja Marxin epäonnistuneet teoriat eivät. Berliinin muurilta paettiin vain yhteen suuntaan, ja itäblokissa kuunneltiin innolla (laittomasti) Radio Free Europen lähetyksiä, jotka kanavoivat USA:n ja länsiliittouman pehmeää voimaa toivoksi rautaesiripun toisella puolella kärvisteleville raukoille. Trump lakkauttaa nämä yksipuolisesti ja ilman mitään järkevää selitystä. Tätä ei juhlita vain Kremlissä, vaan bileet ovat varmasti käynnissä myös Teheranissa, Pjongjangissa, Pekingissä, Havanassa ja Minskissä.

Kun USA vetäytyy liittolaisuuksistaan ja sitoumuksistaan, sekä purkaa vapaaehtoisesti pehmeää vaikutusvaltaansa, seuraa valtatyhjiö. Liberaalia maailmanjärjestystä ei todennäköisesti seuraa anarkia, mutta vähemmän järjestystä on luvassa.

Vuosina 1815-1914 maailmanjärjestys oli hyvin eurosentrinen ja se perustui “suurvaltakonserttiin”. Siinä oli yksi napa ylitse muiden – Iso-Britannia – ja muut konsertin soittajat olivat Venäjä, Itävalta-Unkari, Preussi ja Ranska. Tämä viisikko ohjasi hyvin pitkälti maailmanjärjestystä, muun muassa jakaen Afrikan keskenään siirtomaiksi sulle-mulle periaatteella. Hyvänä puolena se onnistui pitämään sotaisan mantereen enimmäkseen rauhallisena sadan vuoden ajan.

On hyvin mahdollista, että jos Trumpin presidenttikauden jälkeen USA:lta edelleen puuttuu kyky ja/tai halu säilyttää liberaali, sääntöperusteinen maailmanjärjestys edes joiltain osin, siirrymme uuteen suurvaltakonserttiin.

Tällä kertaa se ei ole eurosentrinen. Todennäköiset suurvallat olisivat USA, EU, Kiina, Venäjä ja Intia, minkä lisäksi olisi kasa pienempiä, alueellisia suurvaltoja. Niillä olisi tässä järjestyksessä omat etupiirinsä, missä niillä olisi erilaisia erioikeuksia joihin muut suurvallat ymmärtäisivät olemaan puuttumatta. Järjestelmän tavoite olisi välttää suurvalta-sodat, mutta ei enää varmistaa valtioiden (nimellinen) tasavertaisuus.

Tämä maailma olisi länsimaisten linssien läpi nykyistä huonompi. EU yleensä kehittyy kriiseissä, ja voi hyvin olla että siitä tulisi verrattain hyvin menestyvä suurvalta – mutta se vaatii uskottavaa aseistautumista ja vallan keskittymistä. Pienten jäsenmaiden ääni jää heikommaksi.

Nykyisessä, sääntöperäisessä maailmassa on pyritty edistämään yhteisiä, jaettuja arvoja kuten demokratia ja ihmisoikeudet. Järjestyksen kaatuessa tämä jää ja institutionaalisesti kehitys olisi kaamea. Kansainväliset järjestöt YK:ta myöten halvaantuvat ja menettävät lopunkin relevanssinsa. 

Kaikki tärkeät asiakokonaisuudet esimerkiksi ydinaseiden leviämistä myöten sovitaan suurvaltojen välillä. Jaetun arvoperustan olemassaolo kiistetään kokonaan. Äärimmäinen epätasa-arvo hallitsee kansainvälisiä suhteita. 

Kuvailemani kehitys ei ole väistämätön, ja osa liberaalia maailmanjärjestystä on vielä pelastettavissa. Mutta tähän vaaditaan demokraattisten maiden yhteisymmärrystä ja jaettua tahtoa, huomattavasti laajemmalla skaalalla kuin vaikka presidentti Bidenin alullepanema, vuosittainen “Summit for Democracy” huippukokous.

Juuri nyt, Trumpin käyttäytyessä kuin kuuluisa norsu posliinikaupassa, yhteisymmärrys liberaalin demokratian puolustustarpeesta vaikuttaa päinvastoin harvinaisen kaukaiselta.