Kansalaisyhteiskuntaa elvyttämässä

“Verot”, totesi Oliver Wendell Holmes, Jr., ”on hinta, jonka maksamme sivistyneestä yhteiskunnasta.” Mutta kuten taloustieteilijä Mark Skousen kerran väitti, paljon paremmin voimme perustella väitteen, että verotus on itse asiassa hinta, jonka maksamme kansalaisyhteiskunnan puutteesta. Jos ihmiset pitäisivät parempaa huolta itsestään, perheistään ja heidän lähellään puutteessa elävistä, hallinto kutistuisi ja yhteiskunta voimistuisi sen seurauksena.

Skousen puki tämän hyvin sanoiksi todetessaan, että ”joka kerta kun säädämme uuden lain tai säädöksen, joka kerta kun nostamme veroja ja joka kerta kun käymme sotaa, tunnustamme yksilöiden epäonnistuneen itsensä hallinnoimisessa. Kun suostuttelemme kansalaisia toimimaan oikein, voimme sanoa voittaneemme. Mutta kun me pakotamme ihmiset toimimaan oikein, olemme epäonnistuneet.” Suostuttelun voitto pakottamisesta – ihmisten halu auttaa toisia sen sijaan, että hallinto heidät siihen pakottaa – on sivistyneiden ihmisten ja kansalaisyhteiskunnan merkki.

Tämä on keskeinen huomio kaikille, jotka ovat kiinnostuneita kulttuurimme edistämisestä ja rikastuttamisesta, ja sillä on laajakantoisia seuraamuksia. Kulttuurillista kehitystä ei pitäisi määritellä siten, että otetaan yhä enemmän niiltä, jotka ansaitsevat ja käytetään se “hyviin” asioihin valtion byrokratian välityksellä. Aitoa kulttuurillista kehitystä tapahtuu silloin, kun yksilöt ratkaisevat ongelmia turvautumatta poliitikkoihin tai heidän käytössään olevaan poliisiin ja virkavaltaan.

Kun ranskalainen yhteiskunta-ajattelija Alexis de Tocqueville vieraili nuoressa, touhukkaassa Amerikassa 1830-luvulla, hän mainitsi kansalaisyhteiskunnan eloisuuden olevan tämän maan suurimpia voimavaroja. Hän oli yllättynyt, että amerikkalaiset muodostivat jatkuvasti “yhdistyksiä”, joiden tarkoituksena oli edistää taiteita, rakentaa kirjastoja ja sairaaloita sekä täyttää kaikenlaiset yhteiskunnalliset tarpeet. Kun jotain hyvää piti tehdä, harvoinpa tuli esi-isiemme mieleen odottaa kaukaisten ja henkisesti etäisten poliitikkojen ja virkavallan tekevän sen heidän puolestaan. “Ihmisluontoa ohjaavien lakien joukossa”, kirjoitti Tocqueville Demokratia Amerikassa -teoksessaan, “ei ole yhtäkään, joka vaikuttaisi olevan kaikkia muita lakeja tarkempi ja selkeämpi. Jos ihmisten on määrä pysyä sivistyneinä, tai tulla sivistyneemmiksi, yhdistäytymisen taidon tulee kasvaa ja kohentua.”

Nykyään tulisi olla itsestään selvää, Amerikan ja useimpien länsimaiden hallinnon kuluttaessa 40–60 prosenttia ihmisten henkilökohtaisista tuloista, että monikaan ei ajattele, toimi ja äänestä kuten heidän esi-isänsä Tocquevillen aikoina. Miten siis voimme palauttaa ja voimistaa asenteita ja tapoja, jotka muodostavat eloisan, vapaan ja sivistyneen kansalaisyhteiskunnan perustan?

Emme tietenkään koskaan voi tehdä sitä luottamalla sokeasti hallituksen ohjelmiin, jotka syrjäyttävät yksityisiä aloitteita tai kyseenalaistavat niiden motiiveja, jotka tuovat esiin oikeutettuja kysymyksiä noista hallituksen ohjelmista. Emme voi palauttaa kansalaisyhteiskuntaa, ellemme luota itseemme tai jos uskomme, että valtiolla on monopoli myötätuntoon. Emme koskaan tule saavuttamaan tavoitettamme, mikäli verotamme ihmisten ansioista 40–60 prosenttia ja sitten valitamme kuin lapset, jotka eivät koskaan ole kunnolla oppineet aritmetiikkaa, että ihmisillä ei ole varaa täyttää tiettyjä tarpeita.

Voimme edistää kansalaisyhteiskuntaa vain, kun ihmiset alkavat vakavissaan pyrkiä korvaamaan valtion ohjelmia yksityisillä aloitteilla ja kun julkinen keskustelu pääsee yli sellaisesta lapsellisesta järkeilystä, kuten “jos haluat leikata valtion tukia, kannatat siis iäkkäiden nälkiinnyttämistä.” Kansalaisyhteiskunta voi kukoistaa, kun ymmärrämme, että kalliiden hallinnon välimiehien “palkkaaminen” ei ole paras tapa “tehdä hyvää”, koska se usein katkaisee yhteyden puutteessa olevien ja niiden välillä, jotka haluavat heitä auttaa. Edistystä tapahtuu, jos “valtion apu on ratkaisu” -parannuskeino tunnistetaan siksi, mitä se on – valheellista hyväntekeväisyyttä, ”leikistä luopumista”, yksinkertaistettu toimimaton ratkaisu, jolla ei saada tehtävää kunnolla tehdyksi, vaikka se tekeekin kannattajansa itseriittoisen ja omahyväisen tyytyväiseksi.

Kansalaisyhteiskunnan palauttaminen ei ole helppoa. Huonot tavat ja lyhytjänteinen ajattelu eivät häviä helposti. On erityisen vaikeaa saada kansalaisyhteiskunnan viesti vahingoittumattomana suurimpien uutismedioiden suodattimien läpi. Äskettäinen pääkirjoitus merkittävässä michiganilaisessa sanomalehdessä on hyvä esimerkki tästä. Väitellessään valtion budjetin esitettyjä leikkauksia vastaan pääkirjoitus samaisti kansalaisyhteiskunnan palauttamisen ihmiselämän alistamiseen “korkeimman tarjouksen tekijän anteliaisuudelle markkinapaikalla”. On häpeällistä, että niin monet sanomalehdet tavan takaa valittavat poliittisten kampanjoiden pinnallisuutta ja kuitenkin itse käyttävät puskuritarrojen iskulauseita, kun kyse on vakavista ehdotuksista paisuneen hallinnon kirouksen poistamiseksi elämästämme.

Tuo pääkirjoitus ei ruokkinut, vaatettanut tai tarjonnut asuinsijaa yhdellekään puutteessa elävälle ihmiselle. Se ei varmaankaan juurikaan auttanut kärsivien oloa. Se ei inspiroinut yhtäkään vapaaehtoistekoa ongelmaperheen puolesta. Se on saattanut jopa tuudittaa jotkut lukijansa syvempään itsetyytyväisyyden tilaan. Julkisvalta pitää huolen sellaisista asioista ja pääkirjoituksen mukaan niin asioiden tuleekin olla.

Tällä välin syvällisemmät kirjoittajat havaitsevat joitakin kannustavia trendejä. Huomionarvoinen artikkeli U.S. News & World Report -julkaisun äskettäisessä numerossa toitotti “kansalaistoiminnan elpymistä”. Sen mainitsemien esimerkkien joukossa oli Frankford, Pennsylvania. Frankfordista oli tullut korkeasti verotettu, lamaantunut ja valtiosta riippuvainen yhteisö, joka epätoivoisesti etsi vastauksia. Kansalaisyhteiskunnan kipinä syttyi, ja nyt ihmiset ratkaisevat itse ongelmiaan. “Kun lunta satoi kaupunkiin ennätykselliset lähes 80 senttiä,… Frankford ei vain jäänyt ihmettelemään ja valittelemaan kaupungin työntekijöiden tehottomuutta. Asukkaat vuokrasivat lumiaurat ja jakoivat vuokrakulut,” artikkelissa todettiin.

Jos Tocqueville vierailisi tänään tässä pienessä Pennsylvanian kaupungissa, hän kenties näkisi häivähdyksen 1830-luvulla todistamastaan suuruudesta. Yhteisön henki tekisi häneen varmasti vaikutuksen ja hän saattaisi jopa ehdottaa, että ihmiset kaikkialla ottaisivat tästä opikseen. Tocqueville saattaisi huomauttaa, että kansalaiset eivät vain lepäile laakereillaan ja valittele kohtaloaan, tai kirjoittele pääkirjoituksia siitä, miten poliitikkojen tulisi pelastaa heidät. “Kun pääset yli valtiota kohtaan kantamastasi kaunasta, joka johtuu siitä, etteivät he tee jotakin sinun puolestasi, saat sen tehtyä itse,” eräs paikallinen asukas totesi.

Voimme oppia paljon enemmän maailman Franfordeilta kuin niiltä ihmisiltä, jotka uskovat hyväntekeväisyyden tarkoittavat jonkun toisen rahojen tuhlausta tai yhteiskunnallisista tarpeista saarnaamista tietokoneen takaa. Kansalaisyhteiskunnan palauttaminen vaatii sitä, että me “vain sanomme ei” henkilökohtaisten velvoitteidemme pakoilulle ja odotuksille siitä, että valtio tekisi meidän puolestamme sen mitä voimme ja mitä meidän pitäisi tehdä itse henkilökohtaisen elämämme, perheittemme ja paikallisyhteisöidemme piirissä. Tämä vaatii meiltä luovaa ajattelua yksityisten aloitteiden stimuloimisesta ja sen jälkeen yksinkertaisesti niiden tekemistä.

Itse asiassa, mitä enemmän sitä ajattelen, sitä paremmin ymmärrän, että tekeminen eikä vain siitä puhuminen tai sen odottaminen, että muut tekevät sen puolestasi, on eräs pääasiallisista eroista aikuisten ja lasten välillä. Ehkä meidän kaikkien täytyy vain kasvaa isoiksi – ja siten kasvaa eroon hyvinvointivaltion puuduttavasta ympäristöstä.