Valevapautta

“Vapaus puutteesta” on eräs aikamme yleisimmin kuvattuja käsitteitä vapaudesta. Se on kuitenkin valheellista vapautta, jota poliitikot ja sosialistit tarjoavat tuudittaakseen ihmiset hyväksymään menettelytapoja, jotka tuhoavat todellisen vapauden. Vapautta puutteesta ovat tällä vuosisadalla edistäneet voimakkaimmin ne, jotka kannattivat lähes kaikkien valtiovallalle asetettujen rajoituksien poistamista.

Esimerkiksi Sidney ja Beatrice Webb, Iso-Britannian sosialismin kaksi perustajaa sekä teoksen The Soviet Union: A New Civilization? kirjoittajaa totesivat vuonna 1936: ”Henkilökohtainen vapaus merkitsee yksilön valtaa ostaa riittävästi ruokaa, suojaa ja vaatteita.” ¹

Webbsit eivät tarkentaneet miten monta miljoonaa ihmistä valtiolla tulisi olla lupa tappaa “vapaus puutteesta” –ajatuksen nimissä. Stalinin verisimmän vuosikymmenen aikana he kuitenkin totesivat, että valtion taloudellisen suunnittelun onnistumiseksi ”julkinen keskustelu tulee pysäyttää päätöksen voimaantuloa ja tehtävän toteutusta odotellessa” ja että kaikki suurta suunnitelmaa kohtaan suunnattu kritiikki tulisi nähdä ”epälojaalisuuden tekona tai jopa petoksena”.² Jotta valtio pystyisi vapauttamaan ihmisiä antamalla heille ruokaa ja vaatteita, sillä tulee olla valta eliminoida kenet tahansa, joka kritisoi virallista taloussuunnitelmaa. Vierailtuaan Ukrainassa Webbsit tukivat Stalinin sotaa kulakkeja vastaan (vähiten köyhiä maanviljelijöitä) ja kommentoivat, että ”meidän tulee tunnistaa, että yksittäisen kapitalistin likvidointi tulee maataloudessa väistämättä eteen, jos haluamme saavuttaa tarvittavan tuotannon lisäyksen”.³ (Tuotanto romahti.)

Vapauden rinnastamisesta tyydyttävään elintasoon tuli paljon yleisempää 1900-luvun edetessä. ”Todellinen vapaus merkitsee hyviä palkkoja, lyhyitä työpäiviä, työllisyyden turvaamista, hyvää kotia, mahdollisuutta vapaa-aikaan ja virkistäytymiseen perheen ja ystävien kanssa,” kirjoitti Sir Oswald Mosley, huomattavin englantilainen Natsi-Saksan tukija, 1936 ilmestyneessä kirjassaan Fascism.⁴ James Gregor huomautti kirjassaan The Ideology of Fascism, että fasismin tavoitteena oli “luoda rajoitteita, jotka vaalivat yksilön kasvavaa tehokasta vapautta”.⁵ Presidentti Franklin Delano Roosevelt huomautti vuonna 1937, että ”jopa jotkut omasta joukostamme saattavat ihmetellä, pystyykö demokratia tarjoamaan diktaattorivaltaa paremmin kaiken sen, mitä tämä sukupolvi valtiolta haluaa”.⁶ Chicagon yliopiston professori Leslie Pape huomautti vuonna 1941, että ”demokratiat ovat valmiita myöntämään totalitaaristen valtioiden vaateet suuriin saavutuksiin positiivisen vapauden aatteen hyväksi”.⁷

Englantilainen historioitsija E.H. Carr kirjoitti vuonna 1951, että modernille aikakaudelle ”vapaus taloudellisen puutteen rajoitteista oli selvästikin yhtä tärkeää kuin vapaus kuninkaiden ja tyrannien poliittisista rajoitteista”.⁸ Carr perusteli taloudellisten sääntelykeinojen kirjoa sodanjälkeisessä Iso-Britanniassa seuraavasti: ”Vapauden hintana on vapauden rajoittaminen. Kaikkien ihmisten osittaisen vapauden hintana on joidenkin ihmisten suuremman vapauden  rajoittaminen”.⁹ Tämä normi ei kuitenkaan aseta mitään rajaa sille vapauden määrälle, jonka valtio saa oikeuden tuhota luodakseen ”suurempaa vapautta joillekin ihmisille”. Carrin ajama Britannian työväenhallitus edisti vapautta pakottamalla työvoimaa hiilikaivoksille ja antamalla työministeriölle vallan ohjata työläisiä mihin tahansa työhön, jota pidettiin kansakunnan edun mukaisena. Näin valtuutettiin 10 000 valtion virkamiestä suorittamaan etsintöjä (myös yksityisiin koteihin) ilman lupia; kiellettiin ravintoloita tarjoamasta asiakkaille aterioita, jotka maksoivat yli 5 shillinkiä (alle $2 vuonna 1947); sakotettiin maanviljelijöitä, jotka kieltäytyivät istuttamasta valtion vaatimia viljalajikkeita.¹⁰ Valtio myös “kansallisti kaiken potentiaalisen maankäytön Iso-Britanniassa, sallien ainoastaan jo olemassa olevan maankäytön jatkamisen ja vaatien “suunnittelulupaa” kaikilta muilta,” kuten lakitieteen professori Gideon Kanner huomautti.¹¹

Työväenhallitus tarjosi vapautta sen solidaarisuuden kautta, joka syntyi samassa säännöstelyjonossa seisomisesta – vapautta näännyttämisen kautta. (Eräässä 1998 julkaistussa New York Times –artikkelissa väitettiin sodanjälkeisen, aina 1950-luvulle jatkuneen ruokatarpeiden säännöstelyn olevan osasyynä englantilaisen ruoan laadun pitkäaikaiseen huononemiseen.¹²

Mitä enemmän poliitikot lupaavat antaa, sitä enemmän he oikeuttavat itsensä ottamaan. Carr, joka toimi vuonna 1945 UNESCO:n Ihmisoikeuskomitean puheenjohtajana, julisti, ettei ”mikään yhteiskunta pysty takaamaan tällaisia oikeuksia [valtion avustuksiin] ellei sillä puolestaan ole oikeus asettaa vaatimuksia näistä oikeuksista nauttiville yksilöille ja ohjailla heidän tuotantokykyään”.¹³ Siten valtion tukien hintana on rajoittamaton poliittinen kontrolli ihmisten palkkoihin ja työelämään.

Kun vapautta verrataan tiettyyn materiaaliseen elintasoon, takavarikoinnista tulee tie vapauteen. Mitä hanakammin poliitikko on nostamassa veroja, sitä suurempi on hänen näennäinen rakkautensa vapauteen. ”Vapaus puutteesta” -ajatuksen nimissä poliitikko keksii jonkin tekosyyn tuhota yksityisten kansalaisten itsenäisyyden perusta. ”Vapaus puutteesta” –ajatuksesta tulee siten valtuutus poliitikoille eikä niinkään kansalaisoikeuksien julistus.

Oletetaan, että jokainen, jolla ei ole tietynlaista omaisuutta, ei ole vapaa – ja tarvitsee poliittista pelastusta. Presidentti Johnson, joka oikeutti laajan valtion sosiaaliohjelmien laajentamisen, julisti vuonna 1965, että ”Neekerit – kuin myös monet valkoihoisetkin – ovat perityn köyhyyden loukussa ilman ulospääsyä…. Julkinen ja yksityinen köyhyys yhdistyvät ja lamaannuttavat heidän suorituskykynsä”.¹⁴ Varapresidentti Hubert Humphrey määritteli köyhän henkilön ”ihmiseksi, joka ei pysty auttamaan itseään ulkopuolisten, hänestä johtumattomien syiden vuoksi”. Tämä näkökulma köyhyyteen ja itsensä auttamiseen tekee pilkkaa koko Amerikan historiasta. Se vihjaa, että kukaan yksilö, joka ansaitsee alle 7890 dollaria vuodessa (virallinen köyhyysraja yksittäiselle henkilölle), ei ole kykenevä kuriin tai päättäväisyyteen.

Vaikka positiivisen vapauden kannattajat väittävät, että valtion tulee puuttua asioihin niin, että jokainen ihminen “voi olla kaikkea, mitä hän pystyy olemaan”, valtion apuohjelmat ovat kuuluisia siitä, että ne palkitsevat yksilöitä siitä, että he toteuttavat itseään mahdollisimman vähän. Vuonna 1935 presidentti Roosevelt varoitti, että ”jatkuva riippuvuus avusta aiheuttaa henkisen ja moraalisen pirstoutumisen, joka on perinpohjin tuhoavaa kansalliselle moraalille ”.¹⁵ Presidentti Clinton julisti vuonna 1996: “Jo vuosikymmenien ajan sosiaaliavustus on liian usein muodostunut ansaksi, tuomiten sukupolven toisensa jälkeen riippuvuuden kehään. Sosiaaliavustettujen lapsilla on suurempi todennäköisyys jättää koulut käymättä, joutua ongelmiin lain kanssa, saada lapsia teini-iässä, kasvattaa omat lapsensa sosiaaliavustuksella”.¹⁶ Nousuvesi ei enää nosta kaikkia laivoja pinnalle, kun valtio palkitsee ihmisiä omien laivojensa upottamisesta.

Usko vapauteen puutteesta on riippuvainen poliittisesta lyhytnäköisyydestä, joka keskittyy täysin vain yhteen valtion toimintamuotoon, eli vapauden mittaamiseen sen perusteella, mitä valtio tekee ihmisten hyväksi, jättäen täysin huomiotta sen, mitä valtio tekee ihmisille. Valtio tuo ”vapautta” sosiaaliavun saajalle määräämällä veroja työntekijöille. Verosäätiön mukaan liittovaltio, osavaltio sekä paikallishallitukset keräsivät keskimäärin 26 434 dollaria veroina jokaista kotitaloutta kohti, tai keskimäärin 9881 dollaria jokaista USA:n asukasta kohti vuonna 1998.¹⁷ Ennennäkemättömän vaurauden aikakautena valtion verotuspolitiikka on muuttanut tavallisen kansalaisen elämän taloudelliseksi taisteluksi ja taannut sen, että hänestä todennäköisesti tulee valtion hoidokki viimeisten vuosikymmeniensä aikana.

Jotkut valtiojohtoisuuden kannattajat väittävät kiven kovaan, että verotus ei vaikuta vapauteen. Sosiologi Robert Goodinin mukaan

Jos vapauden menetykseksi kuvataan sitä, mitä rikas mies menettää kun hänen omaisuutensa joutuu uudelleenjakoon, silloin sitä, mitä köyhät tästä saavat, täytyy nimittää vapauden saamiseksi…. Uudelleenjakoon perustuvaan verotukseen ei liity mitään yksilöistä erillään olevaa vapauden nettomenetetystä koko yhteiskunnan tasolla. Siten ei vapauden kannalta ole myöskään mitään syytä… vastustaa sitä.¹⁸

Mitä Goodin tarkoittaa “koko yhteiskunnan vapaudella”? Tämän normin mukaan orjuus ei vähentäisi yhteiskunnan vapautta, sillä orjan vapauden menetys nähtäisiin orjanomistajan vapauden voittona. Vapauden kannalta ei myöskään ole mitään eroa ihmisten oikeudessa säästää tai kuluttaa ansioitaan miten vain he haluavat ja valtion takavarikointitoiminnassa uusien säätelijöiden, tutkijoiden ja neuvonantajien palkkaamiseksi parhaiden kansalaisiin suunnattujen alistamiskeinojen löytämiseksi.

Mitä käytännön seurauksia modernilla ”vapaus puutteesta” -ajatuksella on? Kirjoituksessaan vuonna 1993 taloustieteilijä Edgar Browning tutki uudelleenjaon rajakustannuksia, jotka määriteltiin kotitalouksien ylemmän neljän viidenneksen kokonaistappion suhteena kotitalouksien alemman viidenneksen kokonaisvoittoon”.¹⁹ Browning arvioi, että marginaalikulut varakkaammalle 80 prosentille kotitalouksista johtuen köyhimmän 20 prosentin tulojen nostamisesta yhdellä dollarilla oli $7.82.²⁰ Uudelleenjaon marginaalikulut veronmaksajien ja vastaanottajien keskuudessa ovat paljon suuremmat kuin ihmiset saattaisivat olettaa työnteon kannustimien alentumisen vuoksi. Lisäksi, kuten Browning huomautti, ”marginaaliveroasteita tulee kasvattaa jyrkästi suhteessa uudelleenjaettavaan tuloon.” Yhdistämällä Browningin analyysin ja Goodinin määritelmän, takavarikoiva uudelleenjako tuhoaa lähes kahdeksan kertaa niin paljon ”vapautta” kuin se luo.

Kun “vapaus puutteesta” -käsite hyväksytään huomattavimpana vapautena, siitä tulee toivelista, jolla oikeutetaan loputtomia poliittisia ryöstöretkiä, jotka ulottuvat yhä syvemmälle ihmisten elämään. Princetonin professori Amy Gutmann julisti vuonna 1980 ilmestyneessä kirjassaan Liberal Equality: ”Vasemmistolaiset egalitaristit haluavat sanoa, että valinnanvapaus ei ole kovin merkityksellistä ilman oikeutta hyödykkeisiin, jotka ovat välttämättömiä elämän kannalta.”²¹ Gutmannin määritelmä ”välttämättömistä hyödykkeistä” paljastaa, miten valtion tulisi säädellä lähes kaikkea: ”Ensisijaisten hyödykkeiden tarjoaminen kaikista köyhimmille ei tule olemaan riittävää, jos heidän itsetuntonsa tai heidän halunsa tavoitella tuotteen mielikuvaa tekee tyhjäksi itseluottamuksen puute.”²² Tämän normin mukaan on vapauden laiminlyömistä, että ihmiset kärsivät itseluottamuksen puutteesta ja valtion täytyy voimakeinoin puuttua asiaan taatakseen, että kaikki ihmiset ajattelevat hyvää itsestään.

Yhteiskuntatieteilijä Alan Wolfe, oman määritelmänsä mukaan “hyvinvointiliberaali”, totesi vuonna 1995, että ”ihmiset tarvitsevat hivenen turvallisuutta ja tulojen ylläpitoa, jonka valtio tarjoaa, toteuttaakseen ideaalin negatiivisesta vapaudesta, jota on omavaraisuus”.²³ Riippuvuus valtiosta on uusi, parempi muoto omavaraisuudesta: riippuvuutta valtiosta ei lasketa, koska valtio on parempi ystävä sinulle kuin olet itsellesi. Mutta mitä riippuvaisemmiksi ihmiset tulevat valtiosta, sitä alttiimpia he ovat poliittiselle ja byrokraattiselle hyväksikäytölle. Vapaus puutteesta on mahdollista vain niin kauan kuin ihmisten annetaan haluta vain sitä, mitä heillä valtion mielestä tulisi olla.

Vapaus puutteesta oletettavasti johtuu siitä, että valtio ottaa pois sen, mitä ihmisellä on antaakseen takaisin sen, mitä hänen uskotaan ansaitsevan. Hyvinvointivaltio on joko keino pakottaa ihmiset rahoittamaan omat etunsa poliittis-byrokraattisten rahankerääjien kautta, tai se on tapa pakottaa jotkut ihmiset työskentelemään muiden hyväksi. Ensimmäisessä tapauksessa valtio uhraa ihmisen vapauden petokselle siitä, että valtion tulee verottaa tukeakseen häntä; toisessa tapauksessa valtio uhraa ihmisen vapauden ”vapauttaakseen” jonkun toisen – usein jonkun, joka on valinnut olla työskentelemättä. Jos joku maksaa verot, joilla rahoitetaan hänen saamiaan valtion tukia, hän ei ole yhtä vapaa kuin muuten olisi ollut.

Jotkin “vapautta puutteesta” -ajatuksen kannattajista vihjaavat, että valtio on suuri hyväntekijä kun se lupaa kansalaisille ”kolme lämmintä ateriaa ja majoituksen” – vanha laivaston värväreiden iskulause. Vapauden vaihtaminen täyteen vatsaan on kuitenkin huonompi kauppa nyt kuin koskaan ennen. Kuten taloustieteilijä F.A. Hayek havainnoi, ”Vapaiden markkinoiden kasvun tuloksena fyysisen työn palkinto on viimeisen sadanviidenkymmenen vuoden aikana kohdannut kasvun, jollaista ei millään muulla historia aikakaudella ole tunnettu”.²⁴ Keskimääräinen työntekijä teollisuusmaissa voi ostaa elämän perustarpeita vähemmillä työtunneilla kuin koskaan ennen. Vertaamalla tämänhetkisiä palkkoja ja hintoja 1800-luvun vastaaviin, taloustieteilijä Julian Simon havaitsi, että keskimääräisen amerikkalaisen työntekijän täytyy nykyään työskennellä vähemmän kuin yksi kymmenes siitä ajasta, jonka heidän esi-isiensä täytyi työskennellä kaksi vuosisataa sitten saman leipämäärän eteen.²⁵ Vaikka ruuan todellinen hinta on laskenut jyrkästi (valtion maatalouspolitiikasta huolimatta), poliittisen rasitteen ”todellinen hinta” ei ole vähentynyt.

On ymmärrettävää, että jotkut hyvää tarkoittavat ihmiset olettavat, että “vapaus puutteesta” on kaikista tärkein vapaus. Monien ihmisten on vaikea kuvitella nauttivansa mistään (saati sitten vapaudestaan), jos heiltä puuttuu ruokaa, vaatteita tai suojaa. Vapaus ei kuitenkaan ole takuu jokaisen kansalaisen vauraudelle; se, että joillain ihmisillä on niukat tulot, ei todista, että he olisivat kahlittuja. On valtava virhe sekoittaa vapaus niihin asioihin, joita yksilöt pystyvät saavuttamaan tai tuottamaan, ja sitten uhrata todellinen vapaus harhakuvitelmalle vapauden palkkioon johtavasta oikopolusta. Vapautta ei mitata sillä, miten paljon ihminen omistaa, vaan niillä rajoituksilla ja kahleilla, joiden alaisena hän elää.

Poliitikot ovat kautta historian käyttäneet muiden ihmisten omaisuutta ostaakseen valtaa. Tämä on hyvinvointivaltion pääasiallinen saavutus. Valtion avustusten vaara vapaudelle oli selvä joillekin poliittisille kirjoittajille satoja vuosia sitten. Ranskalainen kirjailija Etienne de la Boétie esitti huomion muinaisesta Roomasta kirjoituksessaan vuodelta 1577, Tutkielma vapaaehtoisesta orjuudesta: “Tyrannit haluavat jakaa runsaskätisesti, vakka vehnää, gallona viiniä … ja kaikki häpeilemättömästi huutavat, ‘Kauan eläköön kuningas!’ Typerykset eivät huomanneet, että he vain saivat takaisin osan omaisuudestaan, eikä heidän hallitsijansa pysty antamaan heille sitä, mitä he saavat, ottamatta sitä ensin heiltä.”²⁶

“Vapaus puutteesta” ei ole mahdollista, ellei hallitus saa valvoa kaikkea sitä, mitä ihmiset haluavat. Amerikkalaisten tulee olla varuillaan Troijan hevosen tapaisista vapauden määrittelyistä, sillä jos ne hyväksytään, ne antavat byrokraateille otteen jokaisen elämästä. Hallituksen avustukset hivuttavat poliittista valtaa yhä syvemmälle ihmisen elämään. Ja kun aika on kypsä, poliitikot ottavat käskyvallan siellä, missä he aikaisemmin avokäsin jakoivat lahjoituksiaan.

James Bovard on kirjoittanut teoksen “Freedom in Chains: The Rise of the State and the Demise of the Citizen” (St. Martin’s, 1999), josta tämä artikkeli on mukautettu.

Viitteet

1. Lainaus Fritz Machlup, “Liberalism and the Choice of Freedoms,” teoksessa Roads to Freedom: Essays in Honour of Friedrich A. von Hayek, Erich Streissler, toim. (London: Routledge & K. Paul, 1969), s. 126.
2. Sidney and Beatrice Webb, Soviet Communism: A New Civilization?, vol. 2 (New York: Charles Scribner’s Sons, 1936), s. 1038–39.
3. Ibid., vol. 1., s. 547.
4. Lainaus Dorothy Fosdick, What is Liberty? A Study in Political Theory (New York: Harper and Brothers, 1939), s. 28.
5. James Gregor, The Ideology of Fascism (New York: Free Press, 1969), s. 212.
6. The Public Papers and Addresses of Franklin D. Roosevelt, 1937 (New York: Macmillan, 1941), s. 361.
7. Leslie M. Pape, “Some Notes on Democratic Freedom,” Ethics, huhtikuu 1941, s. 26.
8. Edward Hallett Carr, The New Society (London: Macmillan, 1951), p. 107.
9. Ibid., s. 108.
10. John Jewkes, The New Ordeal by Planning (New York: St. Martin’s, 1968; perustuen hänen kirjaansa v. 1948), s. 213.
11. Gideon Kanner, “Tennis Anyone?,” California Political Review, maalis-huhtikuu 1998, s. 17.
12. William Grimes, “History Explains Disparity Between English and French Cuisine,” New York Times, 9. toukokuuta, 1998.
13. Lainaus F.A. Hayek, Law, Legislation and Liberty, vol. 2, The Mirage of Social Justice (Chicago: University of Chicago Press, 1976), s. 184.
14. Lainaus Marvin Gettleman ja David Mermelstein, toim., The Great Society Reader (New York: Random House, 1967), s. 256.
15. Lainaus “The Welfare Bill: Excerpts from Debate in the Senate on the Welfare Measure,” New York Times, 2. elokuuta, 1996.
16. “Radio Address of the President,” Office of the Press Secretary, White House,7. joulukuuta, 1996.
17. “Total Tax Collections to Reach $2.667 Trillion in 1998, Tax Foundation Says,” Tax Notes Today, 11. kesäkuuta, 1998.
18. Robert Goodin, Reasons for Welfare (Princeton: Princeton University Press, 1988), s. 313.
19. Edgar Browning, “The Marginal Cost of Redistribution,” Public Finance Quarterly, tammikuu 1993, s. 3.
20. Ibid., s. 3.
21. Amy Gutmann, Liberal Equality (Cambridge: Cambridge University Press, 1980), s. 8.
22. Ibid., s. 123.
23. Alan Wolfe, Review of Passions and Constraint: On the Theory of Liberal Democracy, by Stephen Holmes,New Republic, 1. toukokuuta, 1995.
24. Friedrich Hayek, Law, Legislation and Liberty, vol. 1, Rules and Order (Chicago: University of Chicago Press, 1973), s. 24.
25. Julian Simon, “What the Starvation Lobby Eschews,” Wall Street Journal, 18. marraskuuta, 1996.
26. Etienne de la Boétie, The Discourse of Voluntary Servitude, Murray Rothbard, toim. (New York: Free Life Editions, 1975), s. 70.