Hyvinvointivaltio kompastuu yhteismaan ongelmaan

Hyvinvointivaltiosta puhuttaessa keskitytään usein yksinomaan sen kannattajien tavoitteisiin tai tyydytään vain kuvailemaan nykyisiä tulonjakomekanismeja. Sen sijaan tässä esseessä tukeudutaan yhteisresurssien talousteoriaan ja tarkastellaan hyvinvointivaltiota dynaamisena ja kehittyvänä järjestelmänä, ”yhteismaan tragediana”, joka on luonut oman tuhonsa kannustimet.

Hyvinvointivaltiolla ja kalastuksella on jotain yhteistä. Jos kukaan ei omista järvessä olevia kaloja eikä huolehdi kannan kestävyydestä, mutta jokainen saa pitää kaikki järvestä pyytämänsä kalat, kaikki yrittävät saada itselleen mahdollisimman monta kalaa. Jokainen kalastaja järkeilee, että ”jos minä en pyydystä kaloja, joku toinen tekee sen”. Jokainen heistä luultavasti tietää, että runsas kalastaminen johtaa siihen, että järvi kalastetaan tyhjäksi, mutta niin pitkään, kun kuka tahansa voi pyydystää ne kalat, jotka ovat vielä pyydystämättä, kellään ei ole kannustinta rajoittaa omaa kalastustaan ja antaa kalakannan uudistua.(1) Tällöin kaloja pyydystetään nopeammin kuin ne kykenevät lisääntymään; järvi kalastetaan tyhjäksi, ja loppujen lopuksi kaikki kärsivät.

Ympäristönsuojelijat, taloustieteilijät ja politiikantutkijat sanovat edellä kuvattua ilmiötä ”yhteismaan ongelmaksi”. Se on vakava ongelma ja hyvin monen maailmaa tänä päivänä uhkaavan ympäristökatastrofin perimmäinen syy, aina valtamerien ehtyneistä kalakannoista ilman ja veden saastumiseen ja muihin ongelmiin. Se ei kuitenkaan koske vain ympäristöongelmia. Myös hyvinvointivaltio toimii yhteismaan tavoin, ja sen tragedia on parhaillaan paljastumassa. Kaikilla nykyaikaisten hyvinvointivaltioiden asukkailla on kannustin toimia samoin kuin järven tyhjäksi kalastavat vastuuntunnottomat kalastajat, tosin sillä erotuksella, että ihmiset ryöstävät toinen toisiltaan. Kukin yksittäinen ihminen yrittää saada naapureiltaan mahdollisimman paljon, mutta samaan aikaan hänen naapurinsa yrittävät saada mahdollisimman paljon häneltä. Hyvinvointivaltio on institutionalisoinut sen, mitä ranskalainen taloustieteilijä Frédéric Bastiat kutsui ”vastavuoroiseksi varastamiseksi”.(2)

Koska kaikki voivat varastaa toisiltaan, ihmiset järkeilevät seuraavasti: ”Jos minä en saa tuota valtion tukea, niin joku toinen saa sen.” Näin ollen kaikilla on kannustin hyödyntää resursseja, kunnes ne loppuvat. Ihmiset perustelevat valtion rahojen ottamisen itselleen sillä, että he vain ottavat takaisin sen, mitä ovat veroina maksaneet, vaikka monet saavatkin paljon enemmän kuin heiltä on koskaan otettu. Kaikilla on kannustin ottaa. Tällä tragedialla on kuitenkin ulottuvuus, joka ei koske ehtyneitä kalakantoja: koska ihmiset varastavat toinen toisiltaan, he käyttävät resursseja naapureiltaan varastamiseen, mutta sen lisäksi he käyttävät resursseja välttääkseen sen, etteivät nämä samat naapurit varasta heiltä, minkä takia kaikkien asema on tässä suhteessa aiempaa huonompi. Ihmisiltä ei vain varasteta, vaan heiltä varastetaan enemmän kuin on missään tapauksessa pitkän päälle kestävää. Lopputuloksena on resurssien loppuminen. Siihen suuntaan hyvinvointivaltiot ovat parhaillaan menossa:

• Hallitukset ovat luvanneet niin monille äänestäjille niin paljon etuuksia, aina muiden kustannuksella, että jakojärjestelmistä on tullut pitkän päälle kestämättömiä. Kukaan ei kuitenkaan halua luopua omista eduistaan. Eduista voitaisiin luopua vastineeksi alhaisemmista veroista, mutta sitä vaihtoehtoa ei edes tarjota. Hallitukset voivat lainata etuisuuksien maksamiseen tarvitsemansa rahat ja lykätä verojen keräämisen tuonnemmaksi, toisin sanoen seuraavien vaalien jälkeiseen aikaan, jolloin seuraava hallitus lupaa entistä enemmän, ja rahoittaa lupauksensa lainaamalla lisää.

• Eläkeläiset vaativat valtion eläkemaksuihin korotuksia ja jopa väittävät, että se on vain heidän maksamiensa rahojen palauttamista. Nämä eläkkeet kuitenkin rahoitetaan PAYG-tyyppisellä (pay-as-you-go) järjestelmällä, mikä tarkoittaa sitä, että tällä hetkellä työssä käyviltä kerätyillä veroilla maksetaan tämän hetken eläkeläisten eläkkeet. Ylimääräinen eläkejärjestelmän menot ylittävä verotus yksinkertaisesti ”sijoitetaan” valtion velkakirjoihin, toisin sanoen lupauksiin maksaa rahat tulevaisuudessa kerättävistä veroista. Yhdysvaltain liittovaltion sosiaaliturvarahasto (Social Security Trust Fund) ei olekaan muuta kuin iso ”velkakirja”, joka ”on kätketty hallituksen huomaamattoman arkistokaapin alimmaiseen laatikkoon”.(3) Todellisuudessa mitään ”sosiaaliturvarahastoa” ei ole olemassakaan. Se on jättimäinen huijaus. Tämän päivän nuoret ihmiset pakotetaan maksamaan isovanhempiensa ja vanhempiensa eläkkeet, ja – jos heillä vielä sen jälkeen on rahaa jäljellä – heidän on maksettava myös omat eläkkeensä. Valtioiden eläkejärjestelmiä ei rakenteensa puolesta voi erottaa tyypillisistä pyramidihuijauksista, jotka tunnetaan myös Ponzi-huijauksina tai ketjukirjeinä, jotka toimiakseen tarvitsevat loputtomiin lisää maksumiehiä; kun kasvu pysähtyy, pyramidi romahtaa. Hallitukset voivat lykätä väistämätöntä lopputulosta joko painamalla lisää rahaa tai lainaamalla sitä, mutta kyse ei tosiaankaan ole muusta kuin lykkäyksestä, ja jokainen lykkäys pahentaa tilannetta entisestään. Jo nyt on mahdollista kuulla romahduksen jyrinä.

• Maanviljelijät vaativat tuotantotukia, jotka kustannetaan autoteollisuuden työntekijöiden maksamilla veroilla; autonvalmistajat ja autoteollisuuden työntekijät vaativat ”suojelua” kustannustehokkaammalta ulkomaiselta kilpailulta ja vaikeuksiin ajautuneiden kotimaisten yritysten pelastamista. Tuonnin rajoittaminen nostaa maanviljelijöiden tarvitsemien ajoneuvojen hintoja, ja konkurssikypsien autonvalmistajien pelastaminen nostaa heidän verojaan. Autoteollisuuden työntekijöiltä varastetaan, jotta maanviljelijöille saataisiin tukia, ja maanviljelijöiltä varastetaan, jotta autoteollisuuden työntekijät saisivat etunsa. Vastavuoroisen varastamisen kierre pyörii ympyrää, ja kun se pysähtyy, suurin osa ”voittajista” on itse asiassa häviäjiä. (Ne, jotka ovat erikoistuneet poliittisen järjestelmän manipulointiin ja neuvottelujen käymiseen, ne joita Ayn Rand kutsui ”vaikutusvallan aristokraateiksi” (aristocracy of pull),(4) voittavat tietenkin paljon enemmän kuin häviävät. Esimerkiksi Goldman Sachs ja muut poliittisesti kytkeytyneet Wall Streetin yritykset sekä Archer Daniels Midlandin tapaiset valtavat maatalousyritykset ovat hyötyneet todella paljon vaikutusvallan aristokratiasta.)

• Verojärjestelmä pakottaa ihmiset sairausvakuutusjärjestelmiin (Yhdysvalloissa yksityisen sairausvakuutuksen maksut on sidottu palkkoihin, mutta ”Medicare” rahoitetaan verotuloilla, Euroopassa ne on sidottu veroihin ja joissain tapauksissa yksityisiin vakuuttajiin); tämä ”kolmannen osapuolen rahoitus” vaikuttaa siihen, minkälaisia vaihtoehtoja on tarjolla. Koska tällainen ennalta maksettu ”vakuutus” yleensä kattaa perusterveydenhoidon kustannukset ja sen lisäksi mm. liikenneonnettomuuksissa saatujen vammojen hoidon, syöpähoidot ja äkillisen sairastumisen aiheuttamat hoitokulut, meidän on kysyttävä lupa vakuuttajalta, olipa se sitten yksityinen tai julkinen, ennen kuin saamme hoitoa. Useimmiten ”sairausvakuutus” ei oikeasti olekaan ”vakuutus”, vaikka sitä sellaiseksi kutsutaan; se on ennalta maksettua lääketieteellistä hoitoa, joten kuluttajilla on kannustimet käyttää sitä liikaa, ja vakuutusyhtiöillä ja hallituksilla on kannustimet tarkkailla kuluttajia ratkaistakseen sen, ovatko he oikeutettuja etuisuuksiin. Ollessamme vain terveyspalveluiden vastaanottajia emme voi tehdä samoja valintoja kuin ollessamme asiakkaita, kuten muiden tärkeiden hyödykkeiden kohdalla. Meidät pakotetaan anomaan terveydenhoidon palveluita sen sijaan, että saisimme hankkia niitä asiakkaina. Lisäksi hallintoporras säännöstelee hoitoa jatkuvasti tiukemmin sen sijaan, että asiakkaat ostaisivat sitä tarpeensa mukaan.

Erityisryhmien saamat etuisuudet kohdennetaan tarkoin ja niiden kustannukset jaetaan kaikkien veronmaksajien ja kuluttajien kesken, jolloin edunsaajilla on kannustin kahmia itselleen enemmän, kun taas niillä, joilta varastetaan, ei ole juurikaan kannustimia puolustaa omaa etuaan. Kaikki ajattelevat olevansa onnekkaita saadessaan jonkin etuisuuden, mutta kukaan ei pysähdy miettimään, minkälaiset kustannukset omista etuisuuksista koituu muille; kun kaikki toimivat tällä tavalla, kustannukset kasvavat valtaviksi. Kaikkein eniten kärsivät köyhät, koska etuisuuksien noro saattaa vaikuttaa heistä lahjalta, vaikka juuri hyvinvointivaltio pitää heidät köyhinä ja syventää heidän köyhyyttään siirtämällä varallisuutta piilotetusti niiltä, joilla ei ole valtaa, niille joilla sitä on. Tämä tapahtuu protektionismin, yksinoikeusjärjestelmien ja työmarkkinoiden vapauden rajoitusten kautta sekä kaikkien muiden etuoikeuksien ja erikoisjärjestelyiden avulla, joita vallanpitäjät, koulutetut, itseään taitavasti ilmaisevat ja yhteiskunnallisesti vaikutusvaltaiset luovat itselleen köyhien, kouluttamattomien, äänettömien ja ilman vaikutusvaltaa olevien kustannuksella.

Maahanmuuttajia demonisoidaan järjestelmällisesti sanomalla heidän tulleen ”meidän sosiaalietuuksiemme perässä”. Sen sijaan, että ihmiset toivotettaisiin tervetulleiksi tuottamaan varallisuutta, hyvinvointivaltion kansalaiset suojelevat ”omia sosiaalietujaan” syrjimällä potentiaalisia maahanmuuttajia ja demonisoimalla heidät järjestelmän hyväksikäyttäjiksi ja varkaiksi.(5) Samaan aikaan poliittinen eliitti väittää suureen ääneen auttavansa ulkomaiden köyhiä ihmisiä käyttämällä veronmaksajilta otettuja rahoja rahoittaakseen loismaista kansainvälistä ”avustusteollisuutta”, dumppaamalla valtavia määriä hyvinvointivaltion politiikan aikaansaamia maatalouden ylijäämiä (maanviljelijöitä tuetaan takaamalla heidän tuotteilleen minimihinnat), ja antamalla ryöstösaaliin autokraattisille hallituksille: lyhyesti sanottuna viemällä hyvinvointivaltiota ulkomaille. Koko prosessi on ollut katastrofi; se on nakertanut kansanvaltaa kehittyvissä maissa, koska näiden maiden poliittiset johtajat tietävät, että heidän on toimittava niin kuin ulkomaista apua hallinnoivat tahot haluavat, ei niin kuin paikalliset kansalaiset ja veronmaksajat tahtoisivat. Se on ruokkinut sotapäälliköiden valtaa ja sisällissotia tuhoten myös kehittyvien maiden omaa tuotantoa.(6)

Samalla kun kansalaiset asetetaan toisiaan ja maahanmuuttajia vastaan valtavassa vastavuoroisen varastamisen järjestelmässä (jossa pitää myös puolustautua varastamista vastaan), byrokraattiset toimijat laajentavat valtaansa ja luovat ja hoivaavat niitä äänestäjäryhmiä, jotka pitävät niitä yllä.

Vastavuoroinen varastaminen ei kuitenkaan ole modernin hyvinvointivaltion ainoa silmiinpistävä piirre. Se on luonut kriisin toisensa jälkeen, ja jokainen niistä on ollut tarkoittamaton seuraus typerästä politiikasta, joita ovat poliittisista syistä ajaneet poliitikot, joiden ei itse tarvitse kärsiä niiden seurauksista. Tätä kirjoittaessani kaksi tällaista kriisiä koettelee maailmaa.

Rahoituskriisi ja hyvinvointivaltio

Nykyinen rahoituskriisi on syntynyt ihmisten tavoitteiden ja huonojen kannustimien yhteisvaikutuksesta. Huonot kannustimet ovat puolestaan seurausta typeristä poliittisista ratkaisuista, joiden kaikkien alkusyy voidaan jäljittää siihen ajatukseen, että hallituksen on tarkoitus kontrolloida kansalaisten käyttäytymistä ja kaapata yksilöiden vastuu omasta elämästään.(7) Nykyisen kriisin siemenet kylvettiin vuonna 1994 Yhdysvaltain liittovaltion hallituksen julkistaessa suurisuuntaisen suunnitelmansa kasvattaa omistusasumisen osuus Yhdysvalloissa 64 prosentista 70 prosenttiin ”National Partnership in Homeownership” -ohjelman avulla. Se oli liittovaltion hallituksen, pankkien, asuntorakennusyhtiöiden, rahoittajien, kiinteistönvälittäjien ja muiden intressiryhmien yhteishanke. Gretchen Morgenson ja Joshua Rosner toteavat kirjassaan Reckless Endangerment: How Outsized Ambition, Greed, and Corruption Led to Economic Armageddon seuraavasti: “Tämä yhteishanke saavutti tavoitteensa ‘muun muassa tekemällä omistusasumisesta aiempaa edullisempaa, laajentamalla luovan rahoituksen käyttöä, yksinkertaistamalla asunnonostoprosessia, pienentämällä liiketoimikustannuksia, muuttamalla perinteisiä talonrakennustapoja ja rakentamalla aiempaa halvempia taloja’.”(8) Monien mielestä tällainen hyvinvointivaltion laajennus kuulosti hyvinkin järkevältä. Miksi ihmisiltä kiellettiin mahdollisuus omistaa oma kotinsa vain sen takia, etteivät olleet säästäneet tarpeeksi maksaakseen sen käsirahan? Tai sen takia, etteivät heidän luottotietonsa olleet kunnossa? Tai siksi, ettei heillä ollut töitä?

Miksei omistusasumisesta voisi tehdä ”aiempaa edullisempaa” käyttämällä apuna ”luovaa rahoitusta”? Liittovaltion hallituksen virastot, esimerkiksi Federal Housing Administration (FHA), ja ”liittovaltion tukemat yritykset”, kuten Federal National Mortgage Association (”Fannie Mae”), saivat tehtäväkseen tehdä vuokralla asujista omistusasujia laskemalla uuden asunnon ostajan maksaman käsirahan suuruutta, alentamalla voimakkaasti pankkien luotonannon kriteereitä, lisäämällä asuntomarkkinoille menevän rahan määrää ostamalla ja ”arvopaperistamalla” aiempaa enemmän asuntolainoja sekä useilla muilla toimenpiteillä. Kyseessä oli molempien puolueiden tukema yritys harjoittaa yhteiskuntasuunnittelua. Bushin kaudella Federal Housing Administration takasi asuntolainoja, joiden ottajat eivät olleet maksaneet lainkaan käsirahaa. Kuten Alphonso Jackson, liittovaltion asumisesta ja kaupunkikehityksestä vastaavan ministeriön(9) virkaatekevä johtaja, vuonna 2004 puuskahti: ”FHA- asuntolainojen tarjoaminen ilman käsirahan maksamista avaa mahdollisuuden omistusasumiseen sadoille tuhansille amerikkalaisille perheille, etenkin vähemmistöihin kuuluville.” Tähän hän lisäsi: ”Emme odota tästä minkäänlaisia kustannuksia veronmaksajille.”(10)

Liittovaltion hallitus löysäsi järjestelmällisesti vakiintuneita pankkitoiminnan standardeja ja kannusti – itse asiassa vaati – luotonantajia lainaamaan rahaa yhä suuremmalla riskillä. Ne riskit, jotka osoittautuisivat tuottoisiksi, tulisivat kasvattamaan yksityisiä voittoja, ja ne riskit, joista tulisi tappiota, lankeaisivat veronmaksajien harteille, sillä ”pankkiiri, joka sai avukseen nämä uudet löysemmät vaatimukset, pystyi siirtämään kaikki myöntämänsä riskipitoiset luotot liittovaltion tukemille yrityksille, jotka olivat vastuussa miljoonien amerikkalaisten asuntoluottojen rahoittamisesta”.(11) Voittojen yksityistäminen ja tappioiden sosialisoiminen olivat tyypillisiä tälle hyvinvointivaltioideologian ja hyvä veli -järjestelmän risteymälle.

Asuntojen hinnat nousivat yhä korkeammalle, kun asuntomarkkinoille pumpattiin jatkuvasti lisää rahaa. Se oli kuin yhtä juhlaa. Kaikki tunsivat rikastuvansa, kun heidän omistamiensa asuntojen hinnat kipusivat taivaisiin. Ihmiset ottivat muuttuvakorkoisia asuntolainoja ja ostivat itselleen maksukykyään suurempia taloja, koska he uskoivat saavansa ne myytyä ennen kuin korot kääntyisivät taas nousuun. Luottoa oli helppo saada, ja monet amerikkalaiset ottivat useita kiinnelainoja rahoittaakseen lomamatkansa ja uudet veneensä. Lisää taloja rakennettiin, sillä hintojen odotettiin jatkavan nousuaan. Seurauksena oli valtava kiinteistökupla. Ihmiset ostivat taloja myydäkseen ne välittömästi seuraaville ostajille. Samaan aikaan rahoitusta valvovat viranomaiset ympäri maailman luokittelivat suuririskiset luotot, kuten valtioiden joukkovelkakirjat ja asuntolainapohjaiset arvopaperit, pieniriskisiksi.(12) Saksalaiset pankit ostivat Kreikan valtion velkakirjoja, ja pankit niin Yhdysvalloissa kuin muualla maailmassa ostivat asuntolainapohjaisia arvopapereita, joiden uskoteltiin olevan Yhdysvaltain liittovaltion hallituksen takaamia.

Liittovaltion hallituksen interventionistinen politiikka, jonka tarkoituksena oli tehdä omistusasumisesta aiempaa edullisempaa, laajentaa ”luovan rahoituksen” käyttöä ja tuhota pankkitoiminnan terveet käytännöt, yhdistyi kansainvälisen rahoitusjärjestelmän valvojien ylimielisyyteen. He olivat varmoja, että he tiesivät riskien todellisen suuruuden – ja että markkinatoimijat, joilla oli omat rahat pelissä, eivät tienneet. Lopputulos oli se, että kansainvälinen rahoitusjärjestelmä myrkytettiin riskipitoisilla lainoilla, roskalainoilla ja myrkyllisillä varallisuuskohteilla, millä oli katastrofaaliset seuraukset. Korkojen noustessa yhä useampi asuntolaina jäi maksamatta, ja ”pieniriskiset” asuntolainapohjaiset arvopaperit, joiden ostamiseen eri toimijoita oli kannustettu, osoittautuivatkin loppujen lopuksi ei-niin-kovin-vähäriskisiksi. Monen ihmisen säästöt pyyhkiytyivät olemattomiin, asunnon ostaneet huomasivat, etteivät enää kyenneetkään maksamaan ottamaansa lainaa, rahoitusalan toimijoita kaatui rytinällä ja bruttokansantuote laski. Lukuisat vääränlaiset kannustimet, jotka johtuivat sekä asunto- että rahoitusmarkkinoilla tehdyistä interventioista, ovat syy tähän, mutta jos amerikkalaisessa hyvinvointivaltiossa ei olisi omaksuttu politiikkaa ”tehdä asumisesta aiempaa edullisempaa” ja ”luovaa rahoitusta”, rahoituskriisiä ei olisi koskaan tullut. Kansainvälistä rahoitusjärjestelmää kohdannut suuronnettomuus oli seurausta useiden huonojen politiikkaratkaisujen kerrannaisvaikutuksesta, tähän onnettomuuteen johtaneen tapahtumaketjun laittoi liikkeelle hyvinvointivaltio.(13)

Velkakriisi ja hyvinvointivaltio

Samaan aikaan kun Yhdysvaltain ja joidenkin Euroopan maiden hallitukset paisuttivat hurjaa tahtia jättimäistä kiinteistökuplaa, rahan käyttäminen hyvinvointivaltion ohjelmiin, kuten eläkkeisiin ja terveydenhuoltoon, on syössyt monet valtiot velkakriisiin. Valtioiden velkaantumisen valtavaan kasvuun on kiinnitetty paljon huomiota, ja se on tosiaan ollut ällistyttävän suurta. Nämä velat eivät kuitenkaan ole juuri mitään verrattuna vuosien varrella kertyneisiin ilman rahoitusta olevien vastuiden vuoriin, toisin sanoen lupauksiin, joita kansalaisille on annettu ja joiden pitämiseen he luottavat, mutta joille ei ole olemassa riittävää rahoitusta. Jos yksityinen yritys johtaisi yleisöä ja omia asiakkaitaan harhaan sen suhteen, kuinka suuret vastuut sillä on – kuten eri maiden hallitukset järjestelmällisesti tekevät – sen johtajat laitettaisiin vankilaan petoksesta. Hallitukset ovat kuitenkin ottaneet erivapauden terveistä kirjanpitokäytännöistä ja johtavat järjestelmällisesti ja täysin tietoisesti yleisöä harhaan siitä, kuinka suuret velvoitteet ne ovat kasaamassa tulevien veronmaksajien harteille. Hallitukset ovat huomanneet, että nykyhetkessä on helppoa luvata kasvattaa tulevia etuisuuksia. Mutta tulevaisuus tulee vastaan todella nopeasti.

Ekonomistit Jagadeesh Gokhale ja Ken Smetters tekivät vuonna 2006 (melko varovaisen) laskelman, että vuonna 2012 Yhdysvaltain liittovaltion budjetin kokonaisalijäämä olisi 80 biljoonaa (80 tuhatta miljardia) dollaria. Budjetin kokonaisalijäämän määritellään olevan ”hallituksen tulevien, kaikkien nykyisen lain määräämien menojen – sosiaaliavustusten, puolustusmenojen, tienpidon ja muiden julkisten menojen – ja sen tulevien verotulojen välinen erotus mitattuna rahan nykyarvossa”.(14) Tämä oli tilanne vuonna 2006; Gokhale on parhaillaan päivittämässä lukuja, joiden hän ennustaa nousseen aiemmasta. Gokhale kirjoittaa: ”Kun laskelmiin lisätään uuteen terveydenhuoltolakiin todennäköisesti liittyvä terveydenhuollon menojen kasvu, niin tämä lukema on luultavasti liian optimistinen, mutta sen saamme tietää vasta projektini valmistuessa. Euroopan osalta arvioin kokonaisalijäämän olevan 53,1 biljoonaa euroa vuonna 2010. Se vastaa 434 prosenttia Euroopan Unionin 27 jäsenmaan yhteenlasketusta 12,2 biljoonan euron vuotuisesta bruttokansantuotteesta. Mutta myös tämä arvio on alakanttiin, koska ennusteeni tulojen ja menojen erotuksesta ulottuu vain vuoteen 2050 (toisin kuin Yhdysvaltoja koskevassa ennusteessa, jossa luvut on laskettu ikuisuuteen saakka).”(15)

Tämä tarkoittaa sitä, ettei annettuja lupauksia voida millään toteuttaa, eikä niitä tulla toteuttamaan. Verotuksen pitäisi nousta järjettömän korkeaksi, jotta edes pieni osa nykyisistä lupauksista voitaisiin rahoittaa. Sen lisäksi, että hallitukset mahdollisesti jättävät jo tähän mennessä kertyneet velkansa (liikkeelle laskemansa velkakirjat) maksamatta, on erittäin todennäköistä, että ne tulevat perumaan kansalaisille annetut eläkkeitä, terveydenhuoltoa sekä muita etuisuuksia koskevat lupaukset. Hallitukset ovat jo vuosien ajan valehdelleet kansalaisille raha-asioista, ja nämä valheet paljastuvat, kun lupaukset rikotaan, koska niitä ei voida pitää. Juuri näin tapahtuu parhaillaan silmiemme edessä Kreikassa. Eräs tapa jättää lupaukset pitämättä on turvautua painokoneisiin ja maksaa kansalaisille paperirahapinoilla, joiden jokaisessa setelissä on yhä enemmän ja enemmän nollia, toisin sanoen alentamalla dramaattisesti niiden valuuttojen arvoa, joissa lupaukset toteutetaan. (Inflaatio on hyvin huono tapa hoitaa velkaongelmaa, sillä se vääristää käyttäytymistä, minkä lisäksi sen haitat kohdistuvat suhteessa voimakkaammin köyhiin ja muihin, jotka eivät pysty suojautumaan sen vaikutuksilta.) Tuntemamme hyvinvointivaltiot ovat joissain maissa parhaillaan romahtamassa kuin hidastetussa filmissä; toisissa kehitys on nopeampaa, mutta yhtä kaikki ne ovat romahtamassa. Ja, kuten aina, raskaimman taakan tulevat kantamaan ne, joilla ei ole poliittista vaikutusvaltaa eikä kykyä suojautua seurauksilta.

Monet ihmiset vastaavat tällaisiin tosiasioihin tuohtuneena kertomalla omista tarkoitusperistään, huomioimatta lainkaan seurauksia. ”Me haluamme auttaa ihmisiä; emme me tahallamme yrittäneet romahduttaa kansainvälistä rahoitusjärjestelmää höllentämällä pankkien luotonantoa ja puuttumalla markkinoiden toimintaan, jotta omistusasumisesta tulisi edullisempaa, eikä meillä ollut tarkoitus ajaa maatamme vararikkoon!” he sanovat. Mutta kuten filosofi Daniel Shapiro on varsin osuvasti todennut: ”Instituutioita ei voi luonnehtia niiden tavoitteiden pohjalta.”(16) Kaikkein ylevimmilläkin tavoitteilla, jos ne yhdistetään vääränlaisiin kannustimiin ja toteutetaan väärien instituutioiden välityksellä, voi olla kamalat seuraukset.(17) Hyvinvointivaltion puolestapuhujien tar- koitusperillä ei ole mitään tekemistä heidän ajamiensa politiikkavaihtoehtojen seurausten kanssa.(18) Suurin osa ”poliittisesta filosofiasta”, sellaisena kuin sitä yleensä harjoitetaan, on sitä, että eri ihmisten intuitiivisia käsityksiä oikeasta ja väärästä vertaillaan toisiinsa. Se ei, suoraan sanoen, ole kovin hyödyllistä, kun tehtävänä on luoda toimivia, pitkän päälle elinkelpoisia ja oikeudenmukaisia instituutioita. Siihen tarvitaan paljon enemmän kuin pelkkää intuitioiden vertailua; tarvitaan historian tuntemista, taloustiedettä, sosiologiaa ja politiikan tutkimusta, ei vain reaalimaailmasta irrotettua moraaliteoriaa.

Tulevaisuus on uhattuna, mutta ei vielä menetetty

Nykyiset hyvinvointivaltiot ovat suoraan vastuussa maailmaa parhaillaan koettelevista suurista taloudellisista kriiseistä: kansainvälisestä rahoituskriisistä, joka on kääntänyt monen maan talouskasvun negatiiviseksi ja pyyhkäissyt varallisuuskohteiden arvosta biljoonia dollareita; sekä velkakriisistä, joka on järisyttänyt Eurooppaa ja joka uhkaa eräitä maailman voimakkaimpia hallituksia, valuuttoja ja rahoitusjärjestelmiä. Jopa parhaimmilla tarkoitusperillä voi olla kamalat seuraukset, kun niitä toteutetaan vääristyneiden kannustimien ja instituutioiden välityksellä.

Tällä tarinalla ei kuitenkaan välttämättä ole synkkä ja karmiva loppu. Hyvinvointivaltion ja sen musertavien velkojen, nöyryyttävän byrokratian ja vastavuoroisen varastamisen taakan alta on mahdollista päästä pois. Se ei tule olemaan helppoa, ja se edellyttää sitä, että rohkenemme vastustaa intressiryhmien etuja ja manipulatiivisia poliitikkoja. Mutta se voidaan tehdä, ja se on pakko tehdä. Ne, jotka ovat osoittaneet kaduilla mieltään ”budjettileikkauksia” vastaan (jotka yleensä ovat vain menojen kasvuvauhdin leikkaamista), osoittavat mieltään aritmetiikkaa vastaan. Ei yksinkertaisesti ole mahdollista lisätä negatiiviseen lukuun pelkkiä negatiivisia lukuja ja saada lopputuloksesta positiivinen; luvut eivät täsmää. Kaduilla pitäisi osoittaa mieltä järjenkäytön, vastuullisen taloudenpidon ja julkisen vallan rajoittamisen puolesta sekä vaatia ihmisille vapautta ja keinoja päättää itse omasta tulevaisuudestaan. Julkista valtaa käyttävien pitäisi ottaa askel taaksepäin, jotta julkinen valta rajoittuisi ihmisten oikeuksien suojelemiseen, eikä yrittäisi pitää heistä huolta. Tarvitaan tarkkanäköistä päätöksentekoa siitä, mihin valtio ylipäätään kykenee. Hyvinvointivaltiosta on päästävä eroon.

Artikkeli on julkaistu Hyvinvointivaltion murhenäytelmä -raportissa.

Viitteet

1. ”Jos maata ei omista kukaan, vaikka se lain puolesta muodollisesti määriteltäisiin julkiseksi omaisuudeksi, sitä hyödynnetään ottamatta lainkaan huomioon käytön haitallisia seurauksia. Ne, joilla on asemansa puolesta mahdollisuus ohjata tuotot itselleen – puutavara ja riista metsistä, kalat vesistöistä ja mineraalivarat maaperästä – eivät vaivaudu miettimään harjoittamansa resurssien hyödyntämisen seurauksia. Heille maaperän eroosio, rajallisten resurssien ehtyminen ja muut tulevaa käyttöä rajoittavat arvonalentumiset ovat ulkoisia kustannuksia, joita heidän ei tarvitse ottaa panos-tuotos-laskelmissaan huomioon. He kaatavat puita välittämättä lainkaan nuorista taimista tai uuden metsän istuttamisesta. Metsästäessään ja kalastaessaan he eivät karta menetelmiä, jotka estävät eläin- ja kalakantojen uusiutumisen.” Von Mises, Ludwig. 2007. Human Action: A Treatise on Economics, in 4 vols. Toim. Bettina Bien Greaves. Indianapolis: Liberty Fund. 2. osa. 6. luku: The Limits of Property Rights and the Problems of External Costs and External Economies. Internetissä: oll.libertyfund.org/title/1894/110599. Viitattu 25.3.2012.
2. Bastiat, Frédéric. 1995. Selected Essays on Political Economy. Käänt. Seymour Cain, toim. George B. de Huszar, johdannon kirjoittanut F. A. Hayek. Irvington-on-Hudson: Foundation for Economic Education. 5. luku: The State 1. Internetissä: oll. libertyfund.org/title/956/35453. Viitattu 2.4.2012.
3. Social Security trust fund sits in West Virginia file cabinet. USA Today 28.2.2005. Internet: www.usatoday. com/news/washington/2005-02-28-trust-fund_x.htm.
4. Rand, Ayn. 1985. Atlas Shrugged. New York: Signet. Sivut 381–382.
5. Monet maahanmuuttajia koskevat väitteet eivät pidä paikkaansa, ja ainakin Yhdysvaltoihin tulleet maahanmuuttajat maksavat yleensä enemmän veroja hyvinvointivaltion ylläpitämiseksi kuin he saavat siltä etuisuuksia. Menneisyydessä maahanmuuttajilla on myös ollut uusien yritysten perustajina valtava positiivinen vaikutus vastaanottajamaiden talouden dynamiikkaan ja vaurauteen. Näitä asioita tarkastellaan yksityiskohtaisesti Jason L. Rileyn kirjan Let Them In: The Case for Open Borders (New York: Gotham Books. 2008. Sivut 91–125.) kolmannessa luvussa.
6. Hyvinvointivaltion kansainvälisellä laajentumisella on niin ikään ollut hirvittävät seuraukset, jotka on dokumentoitu hyvin useissa tutkimuksissa, joista mainittakoon Dambisa Moyon Dead Aid: Why Aid Is Not Working and How There Is Another Way for Africa (Lontoo: Allen Lane. 2009.); Graham Hancockin Lords of Poverty: The Power, Prestige, and Corruption of the International Aid Business (New York: Atlantic Monthly Press. 1989.) ja Michael Marenin The Road to Hell: The Devastating Effects of Foreign Aid and International Charity (New York: The Free Press. 1997.). Uraauurtava tutkimus avun vaikutuk- sista on P.T. Bauerin Dissent on Development (Cambridge: MA: Harvard University Press. 1976.).
7. Enemmän yksilön vastuuta ja valtion valtaa koskevasta väittelystä David Schmiztzin ja Robert E. Goodinin kirjassa Social Welfare and Individual Responsibility: For and Against (Cambridge: Cambridge Uni- versity Press. 1998.).
8. Morgenson, Gretchen & Rosner, Joshua. 2011. Reckless Endangerment: How Outsized Ambition, Greed, and Corruption Led to Economic Armageddon, ss. 2–3. New York: Times Books, Henry Holt & Co.
9. Department of Housing and Urban Development
10. Sichelman, Lew. 2004. Bush to Offer Zero Down FHA Loan. Realty Times 20.1.2004. Internet: http:// realtytimes.com/rtpages/20040120_zerodown.htm.
11. Morgenson, Gretchen & Rosner, Joshua: Reckless Endangerment, s. 38.
12. “Kaikki sellaiset asuntolainat, jotka liittovaltion tukemat yritykset suostuivat arvopaperistamaan, olivat, Baselin säännöstön [hallitusten soveltaman kansainvälisen säännöstön] mukaan, tuottoisia niitä tehtailleille amerikkalaisille pankeille – ja tuottoisia myös, kun ne ostettiin takaisin arvopapereina.” Jeffrey Friedman. 2009. A Crisis of Politics, Not Economics: Complexity, Ignorance, and Policy Failure. Critical Review, Vol. 21. Sivut 127–183, sivu 144.

13. Tarkempaa tietoa Yhdysvaltain keskuspankin toimista, joilla laskettiin korkoja, liittovaltion takaamasta asuntolainojen “arvopaperistamisesta” ja kansainvälisen rahoitusjärjestelmän säännöksistä, joiden ansi- osta valtionvelka ja asuntoluottopohjaiset arvopaperit luokiteltiin “matalariskisiksi”, Johan Norbergin kirjassa Financial Fiasco: How America’s Infatuation with Home Ownership and Easy Money Created the Economic Crisis. (Washington DC: Cato Institute. 2009.) Katso myös Critical Review: Special Issue: Cau- ses of the Crisis, Vol. 21 (Toim. Jeffrey Friedman. 2009), sekä Jeffrey Friedman ja Wladimir Kraus: Engineering the Financial Crisis: Systemic Risk and the Failure of Regulation. (Philadelphia: University of Pennsylvania Press. 2011.)
14. Gokhlae, Jagadeesh & Smetters, Kent. 2007. Do the Markets Care About the $2.4 Trillion U.S. Deficit?. Financial Analysts Journal, Vol. 63, No. 3.
15. Henkilökohtainen keskustelu kirjailijan kanssa 26.3.2012.
16. Shapiro, Daniel. 2007. Is the Welfare State Justified?, s. 5. Cambridge: Cambridge University Press. Shapiron kirjassa vertaillaan puolueettomasti hyvinvointivaltion puolesta esitettyjä väitteitä sekä todisteita niiden saavuttamista tuloksista.
17. Esimerkki tästä on hyvinvointivaltiota kannattavan James P. Sterban väite, että tuottavien kansalaisten tarkoituksellinen nälkään näännyttäminen on hyväksyttävä keino kannustaa heidät tuottamaan enemmän, jotta valtio voisi sitten ottaa heidän aikaansaannoksensa haltuunsa ja jakaa ne uudelleen. Sterba väittää, että oikeus hyvinvointiin on ”negatiivinen oikeus” ja että se on sopusoinnussa kaikkien vapauden kanssa. Hän ehdottaa, intuitionsa perusteella, että valtion pitäisi uhata takavarikoida tuotantoa aikaansaavien ihmisten ”ei-ylimääräiset resurssit”, toisin sanoen ei vain eloonjäämiselle välttämättömien resurssien ylimenevä osa, vaan myös heidän ruokansa, jota he tarvitsevat pysyäkseen hengissä. Näin kaikkein tuottavimmat yksilöt saataisiin tuottamaan valtiolle enemmän jaettavaa. Kyseinen filosofian professori uskoo, että kaikkein tuottavimpien ihmisten uhkaaminen nälkään näännyttämisellä ei ole ristiriidassa heidän vapautensa kunnioittamisen kanssa, sillä ”tuottaja voi reagoida siten, ettei hän tee mitään. Tällöin köyhät [käytännössä tietenkin valtio, joka sanoo toimivansa köyhien puolesta – TGP] voisivat ottaa tuottajan välttämättömät, ei-ylimääräiset, resurssit, jolloin tuottaja, joka ei tuottanut enemmän, yksinkertaisesti kuihtuisi pois, koska ei halunnut olla tuottavampi.” ”Yksinkertaisesti kuihtuisi pois” on Sterban eufemismi katabolismille, edeemalle, elinten pettämiselle ja muille nälkäkuoleman oireille. Sterba, James P. 2010. Equality is compatible with and required by liberty. Teoksessa Narveson, Jan & Sterba, James P. 2010. Are Liberty and Equality Compatible?: For and Against. Cambridge: Cambridge University Press. Sivu 23. Hyytäviä kuvauksia siitä, kuinka Sterban ehdotus on käytännössä toiminut ovat mm. Timothy Snyderin (2010) Bloodlands: Europe Between Hitler and Stalin (New York: Basic Books.) sekä Frank Dikötterin (2010) Mao’s Great Famine: The History of China’s Most Devastating Catastrophe, 1958–1962 (New York: Walker Publishing.). Mullistavat ehdotukset, jotka perustuvat puhtaasti intuitioon moraalista ja oikeudenmukaisuudesta ja joita ei koetella talousteoreettisen, sosiologisen tai historiallisen tietämyksen valossa, johtavat yleensä katastrofiin, minkä lisäksi ne ovat, lievästi sanottuna, moraalisesti vastuuttomia.
18. Hyvinvointivaltion moraalisista perusteista on runsain mitoin kirjallisuutta, josta suurimmassa osassa sekä lähtökohta että lopputulema perustuvat hyviin aikomuksiin. Käsittelen tätä kirjallisuutta esseessäni ”Saving Rights Theory from Its Friends”, joka ilmestyi alkujaan Tibor Machanin toimittamassa kirjassa Individual Rights Reconsidered (Hoover Institution Press, Stanford. 2001.). Kyseisen version voi ladata osoitteesta http://tomgpalmer.com/wp-content/uploads/papers/palmer-individualrightsreconsidered- chapter2.pdf. Artikkeli julkaistiin uudelleen kirjassani Realizing Freedom: Libertarian Theory, History, and Practice (Washington DC: Cato Institute. 2009.), s. 41–83.