Uusliberalismi (?) hyveen uhkana

Presidentti Mauno Koivisto neuvoi pidättyväisyyteen provosoitaessa. Vaikka ohje on omaksumisen arvoinen elämän eri alueilla, on tilanteita, joissa reagointi tuntuu oikealta vaihtoehdolta. Tällaisen tilanteen sai aikaan arkkipiispa Kari Mäkisen haastattelu Helsingin Sanomissa 24.12.2012.

Hän lausui haastattelussaan seuraavaa: ”Yhtäältä ajattelutapa perustuu klassiseen hyvinvointiyhteiskunnan eetokseen, jonka mukaan ihmiset kuuluvat yhteen ja kaikille taataan hyvä elämä. Sen rinnalla on toisenlainen lähestymistapa, uusliberalismi, joka lähtee siitä, että yksilöt rakentavat itselleen hyvää elämää niin, että jokainen on oman onnensa seppä”. Ajatuksen lausujana Mäkinen ei ole ensimmäinen, mutta hän on asemansa perusteella yksi vakavimmin otettavista ajattelijoista. Siksi siihen kannattaa kiinnittää huomiota.

Aloitetaan pohdinta ilmaisusta uusliberalismi, josta puhutaan paljon ja määrittelemättä. Koska liberalismi pitää sisällään erilaisia teoreettisia ja metodologisia painotuksia, olisi toivottavaa, että puhujat valitsisivat spesifisti huomionsa kohteen väittelyn perustan rakentamiseksi ilmaan ampumisen sijasta.

Kriitikoiden mielestä liberaalit edustavat aavetta, joka uhkaa kaikkialla ihmisten hyvinvointia. Heidän olisi siksi hyvä osoittaa, ajattelevatko esimerkiksi Antti Chydenius, Adam Smith, Ludwig von Mises, Friedrich A. Hayek, John Ralws jne. todella niin kuin Mäkinen esittää.

Ajatus yksilöstä oman onnensa seppänä ei ole oikea luonnehdinta individualismista. Individualismi tarkoittaa, että jokainen ihminen tuntee omat tarpeensa, odotuksensa ja toiveensa muita paremmin ja että hänet on siksi vapautettava poliittisesta ja taloudellisesta paternalismista. Yksilöiden luopuminen omasta tahdostaan ei suinkaan johda yhteisöllisyyteen, vaan alistumiseen kollektiivin tahtoon. On vakava virhe pitää kollektiivista hallintoa kaikkien hyvinvointia tavoittelevana järjestelmänä.

On hyvä muistaa, että noin sata vuotta sitten maassa ollut torpparijärjestelmä selitti huomattavan osan maaseutuväestön köyhyydestä ja siihen liittyvistä muista ongelmista. Torpparijärjestelmän lakkauttaminen ja sitä ennen 1800-luvulla tehdyt lainsäädäntömuutokset elinkeinojen asteittaiseksi vapauttamiseksi loivat ihmisille aikaisempaa paremmat mahdollisuudet päättää itse ammatistaan ja elämästään. Näiden seurauksena aivan tavalliset suomalaiset rakensivat maahan kohtuullisen taloudellisen hyvinvoinnin. Englannissa he raivasivat tien teolliseen vallankumoukseen.

Julkisessa keskustelussa hyvinvoinnin käsitettä pohditaan yhtä vähän kuin liberalismia. Kiistaton tosiasia on, että hyvinvointi on luonteeltaan taloudellista. Rahaa tarvitaan tuottamaan julkiset palvelut, varmistamaan tulonsiirrot ja työllistämään sääntelyviranomaiset. Jos rahaa ei ole, näistä tehtävistä ei voida huolehtia. On paradoksaalista, että liberalismi, joka ilmeisesti ainoana teoriana pystyy kertomaan, kuinka aineellista hyvinvointia voidaan luoda, on saanut kaikkien vihat päälleen.

On jännittävä huomata, että Pohjoismaiden kansainvälisellä areenalla hiljattain kokemia diplomaattisia tappioita selitetään niiden ylimielisellä oppimestariasenteella. Tämän vuoksi olisi hyvä lukea ruotsalaisen Elisaberh Langbyn kirja Vinter i välfärdslandet vuodelta 1984. Langby osoittaa, että hyvinvointivaltioita on ollut ennenkin, kuten esimerkiksi Antiikin Kreikan Ateena ensimmäisenä hyvinvointivaltiona ja Uruguay. Niille kaikille on käynyt aikaa myöten kehnosti ja Uruguay kärsii vieläkin kokeilunsa jälkitaudeista.

Taloudellista ajattelua on kritisoitu siitä, että se suosii voimavarojen optimointia, voittojen maksimointia, taloudellista mittaamista valintojen oikeuttajana ja tasapainoon johtavan täydellisen kilpailun tavoittelua. Se olettaa, että yksilöt ovat perillä kaikista valintoihin vaikuttavista vaihtoehdoista. Jos kritiikki kohdistetaan liberalismiin, osoite on väärä, sillä oikea osoite on neoklassinen talousteoria, jota jokaisen yliopiston taloustieteen laitos opettaa niin meillä kuin muuallakin. Tähän kritiikkiin myös liberaalit yhtyvät.

Tosiasiassa uusliberalismin aave on neoklassinen talousteoria ja siihen liitetty puutteellinen analyysi kollektiivisista voimista. Se oli kyvytön estämään valtioita velkaantumasta. Se sai ihmiset uskomaan, että voimavarojen jakaminen on tärkeämpää kuin niiden tuottaminen ja että on oikeampaa kuluttaa välittömästi kuin säästää. Se kaivoi ihmisistä esiin heidän kyltymättömän ahneutensa, jonka voiman poliittiset puolueet moninkertaistivat. Se teki ihmisistä sietämättömän individualistisia.

Liberaalit ajattelijat ovat johdonmukaisesti vastustaneet näitä ilmiöitä. Siksi ei ole ihme, että liberalismi on ollut kaikkialla vastatuulessa.