Elvyttäjien elonkerjuu

Heinäkuu oli talouspoliittiselta anniltaan kuiva ja kuin vitsien ja vision puutteessa elvytti joku taas iänikuisen rahantuhlauskeskustelun käyntiin. Vähän siihen tyyliin, että jos kansa ei osaa kuluttaa, niin poliitikot senkin edestä. Aamulla pääministeri Katainen totesi ettei hallitus aio ottaa lisävelkaa elvytystä varten, vaikka korkeintaan 200 miljoonan euron täsmäelvytyksestä pidetäänkin kiinni. Yhdyn Kataisen mielipiteeseen siinä ettei laajamittaiseen elvytykseen ole syytä ryhtyä, mutta itse olen kyseistä mieltä oli aiottu rahoitusmuoto mikä hyvänsä: velka, veronkiristykset, taianomainen talouskasvu tai omaisuuden myynti.

Elvytyskeskustelu kärsii yhteisten käsitteiden puutteesta. Joku uskoo elvytykseen, muttei halua valtion ottavan sitä varten velkaa. Toinen taas pitää lisävelanottoa elvytyksen määritelmänä. Ensimmäinen ei selkeästi ole katsonut Suomen valtion tilinpitoa viime vuosina todetakseen että velkaantumatta elvyttäminen oli viimeksi etäisesti mahdollista vuonna 2008. Jälkimmäisen koulukunnan mukaan julkinen sektori taas ”elvyttää” tänäkin vuonna 10 miljardin edestä, joka on budjetoitu lisävelanotto.

Monen mielestä elvytys on mitä tahansa kysyntää lisäävää, riippumatta rahan käyttökohteesta. Ikävä kyllä suurin osa elvytyksen nimiin vannojista uskoo, että rahankäyttö on itseisarvoisesti hyvä asia. Silloin ei tunnusteta sitä tosiasiaa, että rahoitettiinpa elvytys veronkiristyksillä tai velalla, niin tuo raha on lopulta aina pois jostain: kokonaiskysyntä ja työllisyys eivät lisäänny, kun valtion menot korvaavat yksityisiä. Valtionyhtiöiden myynti elvytystä varten on käytännössä sama asia kuin nettovelkaantuminen – vaikka valtion osakeomistusten supistaminen sinänsä onkin valtaosin perusteltua.

Kuten lääketieteessä, elvytyksen katsotaan taloudessakin pääsääntöisesti olevan keynesiläisittäin lyhytaikainen toimenpide, jolla saatetaan muuten elinvoimainen potilas jaloilleen. Toimiakseen se edellyttää siis muuten vahvaa taloutta: jos heikot rakenteet estävät potilaan elinkelpoisuuden, niin niillekin olisi tehtävä jotain. Ilman merkittäviä pelisääntöihin tehtäviä uudistuksia, joihin luen myös kokonaisveroasteen laskun, on perusteltua olettaa, että Suomi ajautuu elvytyksestä ojasta allikkoon.

Elvytys voi siirtää luonnollista rakennemuutosta

Silloin kun täsmäelvytyksellä viitataan määrään, eli siihen että toimenpide on suunnattu ja siten kokoluokaltaan vaatimaton, niin pienellä paikkakunnalla tai rajatulla toimialalla vaikutus voi olla suuri, mutta kansantalouden kannalta vaikutusta ei joko ole tai se voi olla jopa kielteinen.

Paitsi että on aina moraalisesti kyseenalaista, että valtio suosii omilla toimillaan toimialoja tai paikkakuntia yli toisten (vaikka näin on toki ollut ”aina”), niin se pahimmillaan estää tai hidastaa sellaisen osaamisen ja toimeliaisuuden syntymistä, joka olisi elintärkeää maamme tulevaisuuden kannalta. Miksi keskusjohto tai kukaan tietäisi muita paremmin mitä kannattaa tukea ja mitä ei?

Pahimmillaan ohjataan rahaa ja koulutusta esimerkiksi sellaiseen teknologiaan, johon perustuvilla investoinneilla ei kuitenkaan ole pidemmällä tähtäimellä käyttöä. Ihmiset joutuvat lopulta hakeutumaan uusille aloille, ja taas ollaan kilpailukyvyssä pari vuotta jälkijunassa. Talous ja erityisesti ihmisten käyttäytyminen eivät ole kovin helposti mallinnettavissa. Elvytykseen käytetyt verorahat (joihin voidaan lukea myös julkinen velka) ovat aina pois talouden muusta kierrosta.

Elvytys on määritelmällisesti aina inflatoivaa. Inflaatiota syntyy silloin, kun jonkin hyödykkeen tai palvelun hinta nousee keinotekoisesti todellisen markkina-arvon yläpuolelle. Jos valtion ydintehtäviin luetaan infrastruktuurista huolehtiminen, niin budjettielvytyksen pitäisi sitten vähintäänkin kohdistua vain ja ainoastaan näihin investointeihin – kuten tie- ja tietoliikenneverkostoon. Silloin inflaatio ei vääristä niin pahasti monenvälisiä markkinoita ja investoinneilla luodaan jotain pysyvää, josta voi perustellusti olettaa suuren osan kansaa hyötyvän, syrjimättä ketään, ja joka ei vanhene parissa vuodessa tai välttämättä edes vuosikymmenessä.

Elvytykseksi infrainvestoinnit istuvatkin vain, jos muutenkin tehtävälistalla olevia hankkeita esimerkiksi aikaistetaan silloin, kun työtä on hetkellisesti paljon ja edullisesti saatavilla. Suuret rakennushankkeet työllistävät rakennusmiehiä, insinöörejä ja muita työntekijöitä, joiden kysyntä nousee ja siten hinta (palkka). Jos nuo henkilöt palkataan merkittävissä osin työttömyyskortistosta, niin kansantalouden vaihtoehtoiskustannus on silloin mahdollisimman pieni.

Makroelvytys ei ole omissa käsissämme

Todellinen makroelvytys on kuitenkin rahapoliittista ja siten muualla kuin oman eduskuntamme käsissä. Euroopan keskuspankki voi saksalaisten jupinoista huolimatta pistää uuden vaihteen käyntiin rahanluonnissa. Sen hyviä puolia suhteessa ns. budjettitalouden täsmäelvytykseen on ettei se ainakaan suoraan ota kantaa markkinoiden toimintaan.

Rahamäärän kasvuun perustuva inflaatio koskettaa kielteisesti kaikkia, joilla on enemmän euroja kuin eurovelkaa. Euromääräiset hyödykkeet ja palvelut halpenevat suhteessa muihin valuuttoihin. Merkittävä agenda yhteiseurooppalaisen velkakurimuksen helpottamisen lisäksi onkin vientiteollisuuden kilpailukyvyn kasvattaminen toimialasta riippumatta.

Teki EKP tulevaisuudessa mitä teki, meidän on pidettävä oma puutarhamme kunnossa. Paras elvytys ei vääristä markkinaa, vaan lisää ihmisten mahdollisuuksia ja kannustimia parantaa omaa elämäänsä. Sen sijaan että kansalaisten nimissä otetaan velkaa ja päätetään kabineteissa mihin varat ohjataan, tulisi tuo päätös entistä enemmän jalkauttaa kansalaisille itselleen.

Työn verotuksen alentaminen ja rakenteellisista uudistuksista erityisesti työmarkkinoiden laajempi vapauttaminen takaisivat sen, että eurot ohjautuisivat yhä enemmän tuottavaan työhön, josta hyötyvät yksilöt ja koko kansantalous. Keskusjohtoisen elonkerjuun sijaan pysyisimme tuolloin kuin varkain myös ketterästi kansainvälisen kehityksen kärjessä.