Defaultin moraali

Talouspolitiikka ja moraali ovat erikoinen yhdistelmä varsinkin kun kyseessä on julkisen talouden tasapaino tai sen puute. Vuoden 1988 nobelisti James Buchanan esittää tästä asiasta klassisen näkemyksen, Keynes katsoi toisaalle ja Akropoliin juurella meidät pakotetaan asettamaan kysymys uudella tavalla.

Buchananin mukaan tasapainoisen budjetin puolesta puhuu kolme väittämää: julkisen velan kustannukset koituvat tulevien, ei nykyisten veronmaksajien kannettaviksi. Toisen maailmansodan jälkeinen historia osoittaa, että vajeet on yleensä käytetty julkisen kulutuksen ylläpitämiseen eikä infrastruktuurin kehittämiseen tai muihin vastaaviin investointeihin. Julkinen velka siis vähentää pääoman kertymistä yhteiskunnassa ja alentaa täten kansakunnan varallisuutta. Lisäksi Buchanan katsoi, että velanotto johtuu kansalaisten ja poliitikkojen ”fiskaalista illuusiosta”, joka saa nämä suosimaan velkaa verotuksen kustannuksella.

Buchanan oli yleensä erittäin tiukka teoreetikko ja varoi sotkemasta teoriaa ja omia arvostuksiaan toisiinsa. Ensimmäisen argumentin moraalin perään voi kuitenkin huudella. Mikä oikeus nykyisillä veronmaksajilla on rasittaa omalla kulutuksellaan tulevia veronmaksajia näiltä sitä tietenkään mitenkään kysymättä. Buchanan otti vajeeseen kielteisen kannan. Hän katsoi, että demokraattiset poliitikot toimivat velka-asiassa harhaisella tavalla ja sen johdosta tarvitaan perustuslakiin jonkinlainen pykälä rajoittamaan velkaantumista. Näiden periaatteiden voidaan katsoa muodostavan perinteisen l. viktoriaanisen käsityksen siitä, miksi julkinen velkaantuminen on moraalisesti arveluttavaa ja sitä ei tulisi sallia.

Keynesin taikakynä onnistui kääntämään tällaiset väitteet päälaelleen. Sayn laki on väärässä, tarjonta ei aina luo omaa kysyntäänsä ja kapitalistisessa järjestelmässä mikään ei takaa kokonaiskysynnän riittävyyttä. Seurauksena on joukkotyöttömyyttä, eriarvoisuutta ja suoranaista hätää ja kurjuutta. Alijäämät ovat siis välttämättömiä kokonaiskysynnän riittävän tason takaamiseksi ja niiden kieltäminen moraalitonta. Viktoriaanisena aikana julkinen vaje rauhan aikana oli synti, Keynesin kaudella siitä tulikin hyve.

Maastrichtin sopimus ei ratkaissut kysymystä siitä olivatko vajeet moraalisia vai moraalittomia, vaan sopimus loi uuden ulottuvuuden ja siirsi kysymyksen moraalista taka-alalle. Sopimuksen Talous- ja rahaliittoa käsittelevä osuus määrittelee ns. konvergenssikriteerit, joiden mukaan toteutunut tai ennakoitavissa oleva vuosivaje ei saa ylittää 3 % ja kokonaisvaje 60 % BKT:stä. Vaatimukset katsottiin välttämättömäksi ja ilmeisesti riittäväksi ehdoksi uuden valuutan vakaudelle ja sille, että koko järjestelmä ylipäätään saattoi toimia ja pysyä koossa.

Kolmen prosentin luvulla on oma historiansa, jota sen keksijä ranskalainen ekonomisti Guy Abeille on kuvannut teoksessaan ”3 %, 100 % ranskalainen keksintö”. Abeille työskenteli finanssiministeriössä ja hän sai yllättäen esimieheltään tehtäväkseen keksiä jonkun järkevältä kuulostavan perusteen, jolla presidentti Mitterrand, jonka ministereiltä oli hyvää vauhtia karkaamassa mopo käsistä, saisi nämä pysäytettyä. Ensimmäinen oivallus oli sitoa vaje BKT:hen, sillehän löytyisi oikein keynesiläisiä perusteitakin, mutta miksi juuri kolme? Kaksi ei kuulostanut hyvältä ja se oli aikoja sitten mennytkin, mutta kolme oli luku, jota sanottiin jo muinaisten kreikkalaisten jumalienkin rakastaneen ja joka meidän ajassamme kuulosti seksikkäältä. Ikinä ei ahkera ekonomistimme voinut kuvitella, että tällainen viikonlopun pohdinnan tuottama pykälä löytäisi tiensä Euroopan historiaan.

Kolmella prosentilla ei ole mitään moraalista taustaa vaan se perustuu kokonaan sen hetken tarpeeseen. Luvulla ei ole myöskään mitään talousteoreettisia perusteita, se vain on. Sopimus, jonka osa tämä vaatimus on, siirsi unionin sisäiset valuuttakurssit historiaan ja korvasi markkinamekanismin, jolla taloudet vaihtelevissa kehitysoloissaan sopeutuvat toisiinsa pysyvällä kiinteällä järjestelyllä. Abeillen keksintö joutui kovaan paikkaan toimimaan uuden valuutan vakauden lukkona ja se on sinetöity Euroopan unionin jäsenmaiden ”Vakaus- ja kasvusopimukseen”.

Ajan kanssa kattilan pohja on paljastunut illuusiosopan alta ja euromaat ovat joutuneet vakaviin, joskin erilaisiin taloudellisiin ongelmiin. Espanjan ja Irlannin tapauksessa pettivät asuntomarkkinat, Kreikan tapauksessa karkasivat julkinen talous ja lopulta myös korkotaso käsistä johtaen mahdottomaan tilanteeseen. Kaikissa näissä maissa on luonnollisesti taannuttu taloudellisesti ja työttömyys, erityisesti nuorisotyöttömyys on saavuttanut tason, josta Keyneskään tuskin olisi uskaltanut nähdä edes painajaisia.

Yllä on yritetty arvioida kansantalouden vajeen moraalia tai sen puutetta osaamatta sanoa onko sellaista. EU jätti kysymyksen pöydälle. Sillä on nyt se edessään hieman eri muodossa. Nythän ollaan ikävä kyllä tilanteessa, jossa joudutaan arvioimaan ei vajeen, vaan defaultin moraalia. Kreikka on nyt päättänyt defaultata vaaliuurnilla, joten kysymys on pakko esittää.

Defaultata voi monella eri tavalla: maa voi yksinkertaisesti ajautua maksukyvyttömäksi, sen valuutta romahtaa tai se voi erota tai tulla ulosheitetyksi valuuttajärjestelmästä. Mitään tällaista ei tietenkään toivota. Maksukyvytön valtio voi myös defaultata antamalla inflaation pyyhkäistä velkojen reaaliarvon alas. Tätä mallia on käytetty yleisesti Euroopassa menneinä vuosikymmeninä eikä se ole vieras USA:llekaan. Maa voi myös defaultata pakottamalla luotottajansa järjestelemään lainoja, korkoja ja maksuaikoja uudestaan. Kaikkia näitä on käytetty myös lähihistoriassa ja defaultti voi koskea muitakin maita kuin Kreikkaa tai Argentiinaa. Tuoreessa muistissa on miten huolissaan kiinalaiset olivat USA:n kyvystä vastata lainoistaan vuonna 2009. Miten siis on moraalin laita?

Valtion antama lainasitoumus on verrattavissa yksityiseen sopimukseen ja se on täysin validi. Defaultille ei siis voi löytyä yksinkertaista moraalista oikeutusta ellei alkuperäinen lainanottaja tai antaja ole toiminut moraalittomasti tai laina ole solmittu harhaanjohtavissa olosuhteissa.

Miten on, täyttyvätkö tällaiset vaatimukset esim. Kreikan tapauksessa? Kysymykseen ei ole suoraa vastausta. Oikea kysymys kuuluu, miten uskottavalle ja lujalle pohjalle Euroopan unioni ja euro on rakennettu. Näihin kahteen kysymykseen pitää vastata samalla kertaa, kysymys defaultin moraalista on kysymys EU:n moraalista.

On ilmeistä, että Kreikka defaulttaa. Tapahtuuko se hallitusti vai hallitsematta ja miten laajalle se leviää, jää nähtäväksi. Voimme onneksi toivoa, että Kreikka ja muut maat, jos niitä tulee, defaulttaavat hallitusti, koska EKP on jo päättänyt ottaa tilanteesta kopin ilmoittamalla etukäteen aikeistaan ostaa valtioiden velkakirjoja kolmen Kreikan mitalla.

Kaikki tietävät, että ainoaa oikeaa moraalia taloudessa on realismi ja parasta realismia on hyvin toimiva markkina. Olisi väärin kysyä Kreikan moraalin perään kysymättä niiden moraalin perään, jotka loivat nykyisen järjestelmän ja ottivat siihen mukaan kaikki ne maat, jotka siinä nyt ovat.