Onko talouspolitiikassa vain yksi instrumentti?

Tällaiseen tulokseen tulee, kun lukee Anders Borgin ja Juhana Vartiaisen raporttia ”Strategia Suomelle”, jossa talouspolitiikan ehkä vaikeimpaan kysymykseen, kestävyysvajeeseen, tarjotaan seuraavia vaihtoehtoja: 1) verojen korottaminen, 2) menojen karsiminen, 3) lisävelka ja 4) työllisyyden lisääminen. Näistä vaihtoehdot 1 ja 3 suljetaan ulos sillä periaatteella, että korotettavaksi sopivia veroja ei oikein löydy ja velkaantuneisuuden kasvattaminen on muutoin huono asia. Sen sijaan julkisten menojen supistaminen torjutaan sillä periaatteella, että ”julkisten tehtävien merkittävä vähentäminen on periaatteessa mahdollinen, mutta ei myöskään kovin realistinen. Suomen kansalaisilla on korkeat vaatimustaso hoivan ja hoidon, koulujen, koulutuksen ja infrastruktuurin osalta, ja on epätodennäköistä, että niistä haluttaisiin tinkiä”. Näin siitäkin huolimatta, että julkisten menojen suhde kokonaistuotannon arvoon on Suomessa maailman korkein Pohjois-Korean, Kuuban ja Kiinan jälkeen. Näin ollen jäljelle jää vain yksi vaihtoehto: ”Tämä jättää jäljelle neljännen ratkaisumallin, työvoimaan osallistumisen nostamisen ja työllisyyden lisäämisen. Tässä suhteessa Suomen lähtötilanne on selvästi muita Pohjoismaita heikompi. Suomen julkisen talouden kestävyysvaje itse asiassa jokseenkin katoaisi, jos työvoimaan osallistumisen aste nousisi pohjoismaiselle keskiarvotasolle”.

Olisi kiva nähdä joku laskelma, jossa tämä mielikuva muuttuu numeroiksi. Vielä mielenkiintoisempaa olisi nähdä laskelma, joka kertoo, miten osallistumisaste saadaan nousemaan, Suomi kun kuitenkin on esimerkiksi OECD piirissä korkean osallistumisasteen maa. Toki Suomen luvut ovat jonkin verran alhaisempia kuin Ruotsissa, mutta ei kai Suomen kansainvälistä asemaa voi joka käänteessä kiinnittää vain Suomi-Ruotsi -vertailulla. Osallistumisasteet ovat sitä paitsi äärimmäisen persistenttejä, eli niiden taustat ovat syvällä yhteiskunnan rakenteissa.

Työmarkkinoilta poistuneet ovat varmaankin alhaisen tuottavuuden, tai ainakin alhaisen palkkauksen saajia, siksi heidän työllistymisensä tulovaikutus ei vastaisi keskiarvotuottavuutta tai palkkoja. On aivan eri asia, työllistyykö lääkäri vai osa-aikamyymäläapulainen. Olennaista myös se mihin ihmiset työllistyvät, jos he työllistyvät julkiselle sektorille, niin kuin viimeisen kymmen vuoden aikana on käynyt, ei kestävyysvaje siitä ainakaan parane. Borg ja Vartiainen sivuuttavat nämä ja muut käytännön ongelmat olettaen ilmeisesti, että työvoiman tarjonnan kasvu hoidetaan kivuttomasti kasvattamalla siirtolaisuutta.

Jos on kestävyysvajeen ratkaisu helposti hoidettu Borgin ja Vartiaisen raportissa, niin vielä helpompaa on talouden menetetyn kilpailukyvyn parantaminen. Heidän reseptinsä kuuluu seuraavasti: ”Käsityksemme on, että palkanmuodostuksen koordinointia olisi vahvistettava jotta vientiteollisuuden palkkanormi toteutuisi. Olisi todella tarpeen, että työmarkkinaosapuolet pääsisivät yhteisymmärrykseen ja sellaiseen toimivaan yhteistyöhön, jolla luodaan avoimen sektorin palkka-ankkuri ja vakuutetaan kaikki siitä, että toimintatapa on kestävällä pohjalla. Palkanmuodostus ei ole Suomessa pitkän aikavälin historiallisessa tarkastelussa yleensä sotinut kilpailukyvyn kanssa. Palkankorotukset ovat suhteellisen hyvin istuneet tuottavuuden kasvun ja inflaation muodostamiin puitteisiin. Se kielii siitä, että palkanmuodostus Suomessa pohjimmiltaan toimii hyvin”.

Arvio kuulostaa uskomattomalta. Minne unohtuivat kaksinumeroiset inflaatioluvut 1970-luvulla, 15 prosentin palkankorotukset, samalla kun tuottavuuden kasvu oli 2 prosenttia, valuuttakurssikriisit, vuoden 2007 sairaanhoitajatupo, ja vuoden 2011 Pukkisen jäähyväiset kilpailukyvylle –tupo? Politiikkasuositus taas muistuttaa vanhaa sanontaa: pannaan pukki kaalimaan vartijaksi.

Olisi voinut edes kyseenalaista nykyiset työmarkkinoiden rakenteet ja kysyä vastaavatko ne enää nykyaikaa. 1970-luvun puolivälissä valtiovalta oli valmis hyväksymään ammattiliittojen de facto pakkojäsenyyden ja huomattavan taloudellisen tuen ammattiliitoille, koska pelkona oli, että AY -liike joutuu neuvostomielisten kommunistien käsiin ja Suomen itsenäisyys muuttuu entistä kyseenalaisemmaksi. Siinä vaiheessa inflatorinen palkkapolitiikkakin oli pienempi paha, koska valuuttakurssi kuitenkin jousti ja maa oli paljolti suljettu talous. Vaikka ulkoiset uhkat ovat pysyneet samanlaisina, kaikki muu on muuttunut valtavasti ja sen luulisi näkyvän siinä tavassa, jolla suhtaudumme työmarkkinoiden valtarakenteisiin. Jos valtarakenteisiin ei rohjeta kajota, on hurskaiden toivomusten lisäksi jäljellä enää vain vakioresepti: työvoiman tarjonta ja maahanmuutto. YYA -liturgiasta päästiin, eroon mutta kolmikantaliturgia tuntuu jääneen pysyväksi kansallisomaisuudeksi.