Margaret Thatcher hiililakkojen pelastajana

Margaret Thatcherin verolinjausten johdosta vuosina 1981-1989 Iso-Britannian inflaatiokorjattu bruttokansantuote kasvoi 3,2 prosenttia vuodessa. Muu Eurooppa ei pysynyt perässä.  Nykyisin Britit arvostavat Thatcheria erityisesti siitä kuinka hän johti maansa kansalaiset ammattiliittojen ulkoparlamentaarisesta vallan ikeestä kaivoslakkojen aikana.

Viimeksi 4.10.2017 Suomen eduskunnan verolakikeskustelussa vedottiin Thatcherin verolinjauksiin, jotka Vasemmiston edustajien mielestä olivat huonoja.  Keskustelusta tuli mieleen kun Unkarin varapääministeri Jozsef Marjai tapasi Thatcherin Lontoossa maaliskuussa 1983. Hän kertoi Unkarin suurimpana ongelmaksi, että sosialistinen systeemi on opettanut kansan uskomaan hallituksella olevan jostain peräisin olevaa omaa rahaa, jota se voi jakaa mielin määrin. Marjai valitti että ei ole saanut kansaa ymmärtämään että tällaista rahaa ei ole missään, vaan se on ensin verotettava kansalta ja luotava taloudellisella toimeliaisuudella. Thatcher silmät revähtivät ja hän oli tippua tuoliltaan, kunnes sai lausuttua ”meillä Britanniassa on täsmälleen sama ongelma”.

Konservatiivien hallituksen vastapeluriksi asettui kaivostyöläisten ammattiliiton puheenjohtaja Arthur Scargill

Margaret Thatcher valittiin maansa ensimmäiseksi naispuoliseksi pääministeriksi toukokuussa 1979. Thatcherin vaalivoitto oli osoitus kansan kyllästymisestä elämään työväenpuolueen sosialismin uuvuttamana ja ammattiliittojen vallankäytön otteessa. Thatcher oli jo 1960-luvun lopulla varjohallituksen energiaministerinä toimiessaan tehnyt analyysin, jonka mukaan kivihiilen käyttöä tulee vähentää, koska sitä hallitsee monopolimainen klusteri ilman kilpailua. Hiilikaivostyöläiset olivat ylipalkattuja ja lakkoherkkiä, sekä pitivät maata panttivankinaan lakkouhkauksillaan. Lisäksi kivihiilen käyttö pilasi ilmanlaatua.

Helmikuussa 1981 Thatcher yritti vähentää hiilikaivosten määrää, mutta joutui antautumaan kaivostyöläisten liitolle NUM:ille (National Union of Mineworkers), sillä varmuusvarastossa oli tuolloin kivihiiltä vain 6 viikon tarve. Palkankorotusten seurauksena kaivosteollisuudelle jouduttiin maksamaan 1,3 miljardin punnan tukiaiset veronmaksajien kukkarosta vuonna 1983.  Marraskuussa 1981 70 % NUM:in jäsenistä äänesti uudeksi puheenjohtajakseen laitavasemmistolaisen Arthur Scargillin, jonka kausi alkoi huhtikuussa 1982.

Thatcher oli valmis uuteen otteluun ammattiliittojen kanssa. Hän aloitti operaation hiilivarastojen täyttämisellä. Hiilestä 75 % käytettiin sähkön tuotantoon ja loput lämmitykseen. Hiilivarastojen kuljettamiseksi sähkövoimaloille säädettiin huoltovarmuuslaki, joka antoi poliisille valtuudet turvata nämä huoltovarmuuskuljetukset. Thatcherin tavoitteena oli 6 kk varmuusvarasto kivihiiltä ja kabinettipäällikkö Peter Gregson sai tehtäväkseen lakkoon varautumisen. Epäonnistuneen energiaministeri David Howellin tilalle tuli Nigel Lawson.

Hiilivarastot täytettiin ennen lakkoa

Helmikuussa 1982 aloitettiin Energiaministeri Nigel Lawsonin käskystä ylityöt ja urakat, joilla täytettiin sähköyhtiöiden hiilivarastot. Kaivosmiehet ja kuljettajat tienasivat muhkeasti ja valtiollinen sähköyhtiö CEGB (Central Electric Generating Board) laskutti kasvaneet työvoimakulut edelleen sähkönkäyttäjiltä. Kansalaiset näkivät hiilivuoret, mutta Scargill ei pysäyttänyt varastojen täyttymistä – eikä työläisten ja rautatieläisten ylityökertymää.

Heinäkuussa 1983 Lawson arvioi varastojen olevan jo marraskuussa niin suuret, että ne kestäisivät 6 kuukauden mittaisen lakon. Vuoden 1982 aikana Lawson vaihtoi valtionyhtiöiden johtajat kovapintaisempiin tyyppeihin. Tiedeuran tehneestä ydinenergiaturvallisuudesta vastanneen viraston (UK atomic energy authority) johtaja Sir Walter Marshallista tuli CEGB:n johtaja.  Hiilineuvoston (Coal Board) byrokraatti Derek Ezra vaihdettiin välivaiheen jälkeen syyskuussa 1983 aiemmin British Steelin toimitusjohtajana toimineeseen Ian MacGregoriin.  Lawson itse siirtyi syksyllä 1983 valtiovarainministeriksi ja uudeksi energiaministeriksi tuli sapelinkalisteluun innokas Peter Walker.

MacGregorin tavoite oli pudottaa kaivostuotannon kustannuksia ja alan työehtoja joustaviksi. Käytännössä se tarkoitti nollatuntisopimuksia ja kaivostyön koneellistamista. Pienimpiä kaivoksia sulkemalla työvoima vähenisi 202 000:sta 138 000:een ja Walesissa noin 65 % kaivosmiehistä menettäisi työnsä. Näiden ilmoitusten jälkeen NUM aloitti ylityökiellon 31.10.1983 ja lakko alkoi Etelä-Yorkshiressä 1.3.1984.

Tapahtumat alkoivat edetä kun 6.3.1984 ilmoitettiin 20 000 kaivostyöläisentyöläisen potkuista, ja 8.3.1984 lakko laajeni Skotlantiin. Useissa kaivoksissa syntyi pistelakkoja ilman äänestystä, ja Thatcher määräsi poliisin turvaamaan töihin halukkaiden työmatkoja. Maassa oli yhteensä 164 hiilikaivosta, joista 44 oli toiminnassa 19.3.1984. Thatcher vaati NUM:ia äänestämään lakosta, mutta Scargill kieltäytyi.  Lakolla ei siis ollut missään vaiheessa ammattiliiton jäsenten demokraattista oikeutusta.

Hallituksen sotakabinetti

Hallitus alkoi puhua keskenään ”hiilisodasta”. Hallituksen Sotakabinetin rutiineihin kuului aamuiset raportit, joissa tilastoitiin päivittäin työssä olevien kaivosmiesten lukumäärä, toiminnassa olevien kaivosten lukumäärä ja loukkaantuneiden poliisien lukumäärä.  Thatcherin päämaja paneutui tilastoihin samalla innolla kuin Falklandin sotaan kaksi vuotta aiemmin. Koska Scargill ei uskaltautunut antamaan liitonsa jäsenille mahdollisuutta äänestämiseen, Thatcher saattoi sanoa kyseessä olevan keskinäisen taistelun kaivosmiesten välillä, ei suinkaan hallituksen ja kaivosmiesten välillä.

Pääministerin sihteeri Bernard Ingham tunsi hyvin The Guardian -lehden ammattiliittoasioista vastaavan kirjeenvaihtajan. Tämä tietolinkki auttoi Thatcheria pysymään kärryillä NUM:in ”sodanjohdon” aatoksista. Thatcherille oli keskeistä tukea työssäkäyviä kaivomiehiä, jotta he saattoivat järjestäytyä.  He olivat kaikkea sitä mitä Thatcher ihaili eli työhaluisia miehiä, jotka vastustivat vasemmiston pakkovaltaa. He kestivät pelottelua, pilkkaa ja halveksuntaa sekä ammattiliiton pukarien väkivaltaa.

Nottighamshiressä kaivostyöläiset päättivät äänestää lakosta, minkä tuloksena heistä 70 % kannatti töihin menoa. Scargill lähetti Nottighamshireen mielenosoituksen, jossa 90 poliisia loukkaantui. MacGregor halusi tehdä myönnytyksiä ja sopimuksen, mutta Scargill halusi nähdä itsensä ideologisen sankarin roolissa järjestäen mieluummin väkivaltaisuuksia. Noin 10 000 tuhatta mielenosoittajaa tappeli 5000 poliisin kanssa Orgreavessa 18.6.1984, ja paikka oli kuin Ruusujen Sodan jäljiltä. Kyseisestä päivästä kertoo Dire Straitsin laulu Iron Hand (1991).

Kansan enemmistö näki Scargillin syylliseksi väkivaltaan, sillä heinäkuussa julkaistussa gallupissa 79 % vastaajista oli hallituksen puolella. Samalla viikolla jo 53 000 kaivosmiestä oli töissä eli 1 400 miestä enemmän kuin viikkoa aiemmin. Tämä oli lakon käännekohta ja työssäkäyvät kaivosmiehet alkoivatkin jo pelätä lakon jälkeisiä kostotoimia ammattiliitolta. Thatcher pelkäsi hiilivarastojen ehtymistä seuraavan talven aikana, ja Gregson suunnitteli kivihiilen tuontia ulkomailta.

Tukilakot eivät onnistuneet

Kuljetusväen liitto TGWU löysi 9.7.1984 tekosyyn ryhtyä tukilakkoon ja pysäytti satamat. Hallitus harkitsi kokouksessaan 15.7.1984 armeijan kutsumista ahtaajiksi eli lakon rikkureiksi. NUM ja NCB pääsivät kuitenkin alustavaan sopimukseen kaivosten sulkemisista ja satamalakko päättyi jo 19.7.1984.

Elokuussa Thatcher vietti kahden viikon kesäloman ystävänsä Lady Gloverin kotijärven rannalla Schloss Freudenbergissä, Sveitsissä. Samoissa maisemissa ja Thatcherin seurassa vietti lomaansa perinteisesti myös viulisti Yehudi Menuhin.

Pääministerin loman jälkeen 3.9.84 hallituksen sotakabinetin hiiliraportissa kerrottiin MacGregorin saaneen realistisen tarjouksen NUM:ilta. Sopimusluonnoksessa oli kuitenkin unohdettu eräs avainryhmä eli kaivosten paloturvallisuudesta vastanneiden ammattimiesten liitto, NACODS (National Association of Colliery Overseers, deputies and shotfires). Kaiken huipuksi hiilineuvoston toimitusjohtaja MacGregor vaati juuri heiltä päivystysajan korvauksista luopumista ja suututti näin kyseisen avainporukan. NACODS järjesti jäsenäänestyksen lakosta 28.9.84. Tulos puolsi lakkoa, jonka alkamisajankohdaksi suunniteltiin 8.10.84.

Konservatiivien puoluekokouksessa Brightonissa tapahtunut IRA:n pommi-isku 12.10.84 toi kansan sympatian Thatcherin puolelle.  Seuraavan päivän puheensa Thatcher omisti erityisesti työssä käyville kaivosmiehille sanoen ”te olette Leijonia”. Käynnissä oli taistelu demokratian ja vasemmistoradikaalien välillä. Jälkimmäisiä edusti Scargill ja hänen militanttinsa.

Kun NACODS ilmoitti lakon alkavan 25.10.1984, tuli MacGregorin tilalle pääneuvottelijaksi hiilineuvoston aluejohtajana toiminut Pohjois-Yorkshireläinen piippumies Michael Eaton. Hän onnistuikin neuvotteluissa ja NACODS ilmoitti peruvansa lakon 24.10.1984. Eatonin valinnan takana oli TV-sarjassa Kyllä Ministeri esiintyvän Sir Humpreyn esikuvaksi mainittu kabinettipäällikkö Peter Gregson. Gregson oli palvellut aiemmin yksityissihteerinä työväenpuolueen pääministeri Harold Wilsonia (1964-1970) sekä kauppapoliittisena avustajana konservatiivista pääministeri Edward Heathia (1970-1974).

Vihollinen keskuudessamme

Tämän jälkeen lain koura alkoi kiristyä NUM:in kaulalla. Tuomioistuimet eri puolilla maata langettivat sakkotuomioita erilaisista väkivaltaisuuksista. 25.10.1984 julkisuuteen tuli tietoja NUM:in salatuista pankkitileistä Dublinissa, Luxemburgissa ja Zurichissa. Sunday Times paljasti 28.10.1984 NUM:in  johtohenkilö Roger Windsorin vierailleen Libyassa ja saaneen siellä 200 000 puntaa käteistä itseltään Muammar Gaddafilta. Windsorin vierailusta oli tiennyt vain Scargill, ei muu NUM:in johtoryhmä. Lehdistöltä salattiin kuitenkin että Scargill oli itse käynyt Pariisissa hakemassa 1,4 miljoonaa dollaria Neuvostoliiton agentilta. Scargill oli todellakin ”vihollinen keskuudessamme”.

Konservatiiveista oli tullut todellinen työväenpuolue – siis työssäkäyvien kaivostyöläisten puolue. Lakkolaisten väkivalta kärjistyi 30.11.1984, kun sementtilohkare pudotettiin ylikulkusillalta töihin meneviä kaivosmiehiä kuljettaneen taxin päälle, minkä seurauksena taxinkuljettaja kuoli. Ensimmäistä kertaa lakkokenraali Scargill pahoitteli väkivaltaa.  7.11.1984 oli jo 72 000 miestä töissä, ja NBC lupasi ennen Joulua töihin palaaville työläisille ylimääräisen ”joulurahan”.

Peter Walker kävi neuvotteluja lähes kaikkien muiden ammattiliittojen paitsi NUM:in kanssa. Maan sähkönkulutus nousi 17.1.1985 kaikkien aikojen ennätykseen, mutta sähköverkko tuotti sen ilman hankaluuksia. Silloin Thatcher tiesi saavansa Falklandin sotaakin suuremman voiton, sillä ”sisäinen vihollinen” oli lyöty. Parlamentissa Thatcher kehotti kaivosmiehiä menemään töihin. Työväenpuolueen puheenjohtaja Neil Kinnock oli tätä vastaan ja vaati mieluummin neuvotteluja kuin töitä.  Kansan enemmistö tajusi missä maailmassa Kinnock eli.  Kinnockin ymmärryksen mukaan rahaa tulisi ikuisesti ilman työtä, pelkästään vaatimalla ja uhkailemalla.

27.2.1985 jo 93 000 kaivosmiestä oli töissä, mikä tarkoitti ensimmäistä kertaa enemmistö lievää enemmistöä.  Scargill uhosi sodan silti jatkuvan, mutta 8.3.1985 jo 97 % kaivosmiehistä oli töissä. Samalla viikolla aamuisten hiiliraporttien käsittely lopetettiin ja hallituksen sotakabinetti purettiin. Thatcher oli voittanut, mutta hän ei ottanut kunniaa itselleen.  ”Jos joku on voittaja, niin se on töissä raatanut kaivosmies, joka piti Britannian käynnissä” kuuluivat Thatcherin viisaat sanat.

Lakon jälkipuintia

Lakosta aiheutui menetyksenä 11,25 % bruttokansantuotteesta ja julkisten menojen kasvuna 2,5 miljardia puntaa. 1390 poliisia loukkaantui ja 10 372 syytettä nostettiin. NUM hävisi taistelun koska liitto ei saanut tukea omilta jäseniltään, eikä muilta ammattiliitoilta, ja poliisi hoiti tehtävänsä kansallisen edun mukaisesti.  NCB huolehti töissä käyneille työläisille mahdollisuuden halutessaan vaihtaa louhosta, etteivät joutuisi samaan vuoroon lakossa olleiden kanssa. Thatcher lähetti henkilökohtaiset kiitoskirjeet kaikille tuntemilleen töissä olleille kaivosmiehille, mainiten heidän pelastaneen maan.

Lakko johtui perimmältään Scargillin halusta saada demokraattisesti valittu hallitus viralta, ja halusta määrätä maan asioista. Turvallisuuspalvelu oli jo vuosia kuunnellut Scargillin puhelinta, koska tällä oli yhteys Neuvostoliiton tukemaan Iso-Britannian kommunistipuolueeseen. Kun Thatcher käytti termiä ”vihollinen keskuudessamme”, ymmärsi kansan enemmistö kenestä oli kysymys. Labourin johtaja Neil Kinnock ehdotti lakon alkaessa useaan kertaan kansallisen lakkoäänestyksen järjestämistä, mutta hän ei ollut tarpeeksi päättäväinen. Vielä 12.4.1984 Kinnock vaati parlamentissa NUM:ia jäsenäänestykseen lakosta, mutta jo heinäkuussa hän väitti ”taistelun olevan ainoa keino vastustaa Thatcheria”. Mikä muutti Kinnockin mielen? Tätä kysyttäessä Kinnock ei osannut vastata Thatcherille mitään.

Thatcher tiesi pelastaneensa maan henkisesti, mutta ei voinut sanoa sitä julkisesti.  Monet hänen avustajansa sitä vastoin olisivat halunneet julkisestikin hurrata hallituksen voitolle. Mutta ”Sir Humprey” eli kabinettipäällikkö Peter Gregson piti viisaampana olla vaatimaton. Malesian valtiovierailun yhteydessä Thatcher vastasi kysyjille ”ammattiliittojen oppineen totuuksia elämästä”.  Lakon romantisointi tapahtui lähes kolmekymmentä vuotta tapahtumien jälkeen musikaalissa Billy Elliot. Hienoa musikaalia katsovalle yleisölle ei kerrota että ammattiliiton jäsenet eivät koskaan saaneet äänestää lakkoon lähtemisestä.

Thatcher johti sotakabinettiaan rauhallisesti ja tyynesti, eikä antanut tunteilleen valtaa. Samalla viileydellä hän menetteli Falklandin sodassa ja mittelöissään EEC:n kanssa.  Vuosina 1982-1986 Thatcherin sihteerinä (ja sen jälkeen muun muassa maahanmuuttoviraston johtajana) toiminut Tim Flesher arvioi hiljattain, että kukaan muu pääministeri ei olisi voittanut Falklandin sotaa eikä hiilikaivoslakkoa. ”ilman Thatcheria olisimme nyt Kreikan tilanteessa, missä hampaattomat hallitukset luikertelivat vastuusta vuosikymmeniä ja opettivat kansan sosialismiin”.