Oikeus ja vapaus

”Tasavallan hallinnoimista tulisi ohjata tietyillä perustavaa laatua olevilla periaatteilla oikeudesta ja oikeudenmukaisuudesta, joista ei saa eikä pitäisi poiketa; jos poikkeamia tapahtuu, merkitsee tämä tavallaan askeleen ottamista poispäin tasavallan periaatteista ja tällöin lähestytään itsevallan periaatteita.”

—Thomas Paine

Oikeus on ainoa perusta, jolle vapaiden ja itsenäisten ihmisten yhteiskunta pystyy rakentumaan. Oikeus on konkreettinen, tunnistettavissa oleva ja objektiivinen periaate. Se ei ole mielipidekysymys.

Meidän aikanamme sanaa ”oikeus” käytetään harvoin poliittisissa ja taloudellisissa keskusteluissa. Varsinainen syy yhteisöjen, lakien, hallitusten ja oikeuslaitosten olemassaoloon on unohdettu. Jos kuitenkin haluamme suojella ja turvata elämää ja omaisuutta, mikä on yhteiskunnan tarkoitus, oikeuden täytyy vallita. Lainataksemme jälleen Painea, ”oikein ymmärrettynä tasavalta on oikeuden suvereniteetti.”

Vuoden 1931 Websterin sanakirjan mukaan oikeus on “oikeudenmukaista toimintaa; puolueettomuutta”. Oikeudenmukaisuus on ”mukautumista oikeuteen; normaalia; tasapuolista”. Websterin sanakirjassa vuodelta 1961 sanotaan, että oikeus on ”reiluutta ja ihmisten välistä reilua toimintaa – yksi perushyveistä. Lain järjestämistä…” Vuoden 1975 painoksessa Grolier Websterin sanakirjasta todetaan oikeuden olevan ”tasapuolisuutta; mikä on oikeutettua; lainmukaista….”

Vuodesta 1931 lähtien on sanalle oikeus lisätty uusi merkitys, lainmukaisuus, mikä ei ole vain virheellistä vaan vilpillistä ja harhaanjohtavaa. Oikeus ei perustu lakiin, vaan pikemminkin lain tulisi perustua oikeuteen. Sanoohan sen järkikin, sillä ihmiset elivät ja työskentelivät yhdessä ennen kuin lakeja oli edes luotu. Yleensä lakien luomisella tehdään viralliseksi asia, joka jo vallitsee normaalina käytäntönä ja joka on ajan myötä oikeudenmukaiseksi ja tasapuoliseksi havaittu. Lait ovat yleinen käytäntö paperille kirjoitettuna kaikkien nähtäväksi.

Muinaiset filosofit sanoivat, että oikeus on totuuden puhumista ja velkojen maksamista sekä sitä, että jokaiselle annetaan mitä he ansaitsevat, hyvän tekemistä ystäville ja pahan tekemistä vihamiehille. Siten täytyy olla olemassa jotakin perustavanlaatuisempaa kuin lait, joille oikeus tulisi perustaa. Ranskalainen lakimies Charles de Montesquieu (1689-1755) selitti , että ”ennen kuin lakeja laadittiin, oli olemassa mahdollisia oikeuskäytäntöjä. Jos sanottaisiin, ettei ole olemassa mitään oikeaa tai väärää paitsi mitä määrätään tai kielletään voimassaolevilla laeilla, on sama kuin sanoisimme, että ennen kuin ympyrä kuvailtiin kaikki säteet eivät olleet yhtä suuria.”

Omista asioista huolehtiminen

Kreikan filosofeilla oli mitä yksinkertaisin määritelmä oikeudesta. Platonin (n. 428-348 eKr) määritelmä oikeudesta teoksen Valtio IV kirjassa oli ”omien asioidensa hoitaminen eikä muiden asioihin sekaantuminen…. Ihminen ei saa ottaa toisen omaa, eikä häneltä saa ottaa mikä on hänen omaansa…. Tämä on perimmäinen syy ja ehto” kaikkien muiden hyveiden olemassaololle Valtiossa “ja niissä pysytteleminen on myös niiden ylläpitämistä”.

Platonin Lait-teoksen XII kirjan johtopäätöksenä on se, että ”jos suhtaudutaan kevyesti sellaiseen oikeuteen, joka on kaikkia perustuslakeja yhdistävä tekijä, kaikki valtion vallat hajautetaan toisistaan.” Toisin sanoen yhteiskunnan lankakerä purkautuu ilman oikeutta ja yhteiskunta hajoaa barbarismiksi.

Teoksensa Nikomakhoksen etiikka V kirjassa Aristoteles (384-322 eKr) havainnoi tarkemmin oikeuden käsitettä. Se ”esiintyy sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka elävät omavaraisuuden periaatteen mukaan, vapaiden ihmisten keskuudessa…. Siten oikeus on pohjimmiltaan jotakin inhimillistä.” (Painotus lisätty.) Toisin sanoen vapaat ihmiset voivat valita olevansa oikeudenmukaisia tai epäoikeudenmukaisia. Oikeus eettisenä terminä on vapaaehtoista; ”… ihminen käyttäytyy epäoikeudenmukaisesti tai oikeudenmukaisesti aina kun tekee sellaisia tekoja vapaaehtoisesti.” Kun tehdään väärin tahallaan, teosta tulee epäoikeudenmukaisuuden teko. Lyhyesti sanottuna ”kaikki hyve tiivistyy oikeudenmukaiseen käyttäytymiseen”, Aristoteles sanoi.

Konkreettisemman väitteen Aristoteles tekee teoksensa Retoriikka I kirjassa: ”Oikeus on hyve, jonka kautta jokainen nauttii omasta omaisuudestaan lain mukaisesti; sen vastakohta on vääryys, jonka kautta ihmiset nauttivat toisten omaisuudesta lain vastaisesti.” On olemassa ongelma lain hyödyntämisestä varastamisen laillistamiseksi ja omaisuuden uudelleen jakamiseksi yhdeltä ryhmältä toiselle, mutta toistaiseksi meidän täytyy olettaa Aristoteleen tarkoittavan niiden lakien hyödyntämistä, jotka ovat oikeutettuja ja oikeudenmukaisia. Kun hän sanoo, että ”me olemme tehneet oikeudesta yhteiskunnallisen hyveen, joka viittaa kaikkiin muihin”, hän luo perustan oikeudenmukaiselle yhteiskunnalle.

Lisäksi Aristoteles väittää, että ”laillinen oikeus on oikeuden ja vääryyden erottamista toisistaan”, ja että ”poliittisesta oikeudesta osa on luonnollista, osa laillista – luonnollista se, millä on kaikkialla sama vaikutus ja mitä ei ole olemassa vain koska ihmiset ajattelevat niin tai näin.” Luonnonoikeuden täytyy käydä lain edellä ja muodostaa siten lain perustan.

1500-luvulla Michel de Montaigne (1533-1592) totesi kaunopuheisesti teoksessaan Esseitä: ”Oikeus, joka itsessään on luonnollista ja yleismaailmallista, on eri tavoin ja jalommin järjestäytynyttä kuin toisenkaltainen oikeus, joka on erityistä, kansallista ja rajoittuu valtion päämääriin.” Hän jatkaa, ”ei voi olla kuviteltavissa huonompaa asiaintilaa kuin sellainen, jossa ilkeydestä tulee oikeutettua, ja se kietoutuu oikeusistuimen luvalla hyveen verhoon…. Äärimmäisin vääryyden muoto on Platonin mukaan sellaista, missä vääryys saa maineen oikeutena”.

Hobbes ja luonnonoikeus

Thomas Hobbesin (1588-1679) Leviathan-teoksessa luodaan lisää pohjaa luonnonoikeudelle. Kun termit oikeus ja vääryys liitetään ihmisten tekoihin, merkitsevät ne Hobbesin mukaan järkeen mukautumista tai mukautumattomuutta. Siten ”oikeus … on järjen valtaa, joka kieltää meitä tekemästä mitään tuhoisaa elämällemme, ja siten se on luonnonlaki.”

Tämän jälkeen Hobbes johdattaa meidät kauniisti oikeudenmukaisten tekojen hyveisiin: “Mikä antaa ihmisen teoille oikeuden viehätyksen on tietynlainen harvoin nähty jalous ja ritarillinen rohkeus, joiden kautta ihminen halveksii elämänsä luovuttamista petokselle tai lupauksen rikkomiselle. Tällaiseen hyvien tapojen oikeuteen viitataan silloin, kun puhutaan oikeudesta hyveenä ja vääryydestä paheena.”

Aiemmin totesimme, että oikeus on sosiaalinen hyve, jolle oikeudenmukainen yhteiskunta on rakentunut. Hobbes vie tämän pidemmälle sitomalla hyveet luonnonlakeihin ja lisäksi moraalifilosofiaan. ”Nykyään hyveiden ja paheiden tiede on moraalifilosofiaa; ja siten luonnonlakien todellinen oppi on todellista moraalifilosofiaa …. Sillä moraalifilosofia ei ole mitään muuta kuin tiedettä hyvästä ja pahasta ihmiskunnan kanssakäymisessä ja yhteiskunnassa.” Täten Hobbes osoittaa, että oikeudenmukainen yhteiskunta on moraalinen yhteiskunta.

Teoksensa Jumalan kaupunki XIX kirjassa Pyhä Augustinus (354-430) julistaa, että “missä ei siten ole todellista oikeutta, ei voi olla oikeaa. Mikä tehdään oikein, tehdään oikeudenmukaisesti, ja mikä tehdään vääryydellä, sitä ei voida tehdä oikein.” Siten oikeus edeltää ”oikeuksia”.

Joseph Joubert ilmaisi kaunopuheisesti ajatuksen oikeudesta tekojen kautta näyttäytyvänä totuutena.

Koska oikeuden hyveen harjoittaminen on vapaaehtoista, ihmisillä pitäisi olla rohkeutta taistella sen puolesta, mikä on oikein ja sitä vastaan, mikä on väärin. Cato nuorempi ilmaisi asian seuraavasti: ”… ihmisellä on valta olla oikeudenmukainen, jos hänellä vain on siihen tahtoa, ja siten epäoikeudenmukaisuutta pidetään kaikista häpeällisimpänä tekona, sillä se on vähiten puolusteltavissa oleva.”

Toinen näkökulma oikeuden käsitteeseen on sen vertaaminen vääryyden käsitteeseen. Esimerkiksi teoksessaan Utilitarismi, John Stuart Mill (1806-1873) toteaa, että “… on oikein kunnioittaa ja väärin rikkoa kenenkään laillisia oikeuksia”. Toiseksi ”… vääryys merkitsee jonkin sellaisen ottamista tai epäämistä henkilöltä, jolla on kyseiseen asiaan moraalinen oikeus”. Kolmanneksi ”jokaisen ihmisen tulisi saada vain mitä (oli se hyvää tai pahaa) hän ansaitsee”. Neljänneksi ”on tunnustetusti väärin pettää kenenkään luottamusta: rikkoa sopimusta, joko ääneen ilmaistua tai epäsuoraa…” Viidenneksi ”on yleisesti tunnustettua, että oikeus ei voi olla puolueellista”.

Moraalinen kysymys

Myös Mill näkee oikeuden moraalisena kysymyksenä. Hän tekee seuraavan johtopäätöksen: ”Tapahtuipa vääryys sitten ottamalla omaisuutta joltakin henkilöltä, tai pettämällä hänen luottamuksensa, tai kohtelemalla häntä huonommin kuin hän ansaitsee, tai huonommin kuin muita ihmisiä, jotka eivät ansaitse sen parempaa – joka tapauksessa kysymys on kahdesta asiasta, eli tehdystä vääryydestä sekä kyseisestä henkilöstä, jolle vääryys on tapahtunut. Vääryyttä voidaan myös tehdä kohtelemalla jotakin henkilöä paremmin kuin muita; tässä tapauksessa vääryyttä tehdään hänen kilpailijoitaan kohtaan, jotka ovat tällöin kyseisiä henkilöitä… Oikeus merkitsee jotakin, mikä ei ole vain oikein kun siten tehdään ja väärin kun siten ei tehdä, vaan jotakin, mitä jokin yksityinen henkilö saattaa vaatia meiltä moraalisena oikeutenaan.”

Thomas Painen Dissertations kertoo oikeudesta, joka koskee julkista hyvää. Hän väittää, että ”julkisen hyvän perustava periaate on oikeus ja kun oikeutta jaetaan puolueettomasti, julkista hyvää edistetään; sillä kuten on hyväksi jokaiselle ihmiselle, että hänelle ei tehdä vääryyttä, on myös hänelle hyväksi, että häntä turvaavaa periaatetta ei loukata kenenkään muun kohdalla, koska tällainen loukkaus vähentää hänen turvaansa ja jättää sattuman varaan sen, minkä pitäisi toimia tukevana kalliona.”

Amerikkalainen perustuslain asianajaja 1800-luvulta, Lysander Spooner, laati kirjoituksen otsikolla Natural Law, or The Science of Justice (suomennettuna ”Luonnonoikeus tai oikeuden tiede”), joka ytimekkäästi tiivisti, mitä oikeus on:

”Omistamistamme määrittävä tiede – oikeuden tiede – on tiede, joka koskee kaikkia ihmisoikeuksia; kaikkia ihmisen ja omistamisen oikeuksia; kaikkia hänen oikeuksiaan elämään, vapauteen ja onnellisuuden tavoitteluun.”

”Se on ainoa tiede, joka voi kertoa kenelle tahansa ihmiselle, mitä hän voi tai ei voi tehdä; mitä hän voi tai ei voi saada; mitä hän voi tai ei voi sanoa, loukkaamatta kenenkään toisen ihmisen oikeuksia.”

”Se on rauhan tiede; ainoa rauhan tiede; sillä se on ainoa tiede, joka voi kertoa meille, millaisilla ehdoilla ihmiskunta voi elää – tai tulisi elää – rauhanomaisesti toistensa kanssa.”

”Nämä ehdot ovat yksinkertaisesti seuraavat: ensiksi, että jokainen ihminen tekee jokaista toista kohtaan kuten oikeus hänen edellyttää tekevän; esimerkiksi maksaa velkansa, palauttaa lainatun tai varastetun omaisuuden omistajalleen ja koettaa korjata minkä tahansa vahingon, jonka hän on aiheuttanut jotakin toista tai tämän omaisuutta kohtaan.”

”Toinen ehto on se, että jokainen ihminen pidättäytyy tekemästä toiselle mitään sellaista, mitä oikeus kieltää häntä tekemästä; hänen tulee pidättäytyä esimerkiksi varkauden, ryöstön, tuhopolton, murhan tai muun henkilöön tai omaisuuteen kohdistuvan rikoksen tekemisestä.”

”Kunhan nämä ehdot täyttyvät, ihmiset voivat elää rauhassa ja heidän tulisikin elää rauhassa keskenään. Mutta kun jompaakumpaa näistä ehdoista loukataan, ihmiset päätyvät sotaan. Heidän täytyy välttämättä sotia, kunnes oikeus palautetaan.”

”Läpi aikojen, kuten historia meille kertoo, aina kun ihmiskunta on pyrkinyt elämään rauhassa toistensa kanssa sekä luonnolliset vaistot että ihmisrodun kollektiivinen viisaus ovat tunnustaneet ja määränneet ehdottomana edellytyksenä sen, että tätä ainoaa yleismaailmallista ehtoa noudatetaan: siis että ihmiset eläisivät rehellisesti toistensa kanssa.”

”Muinainen elämänohje määrittää ihmisen laillisen velvollisuuden muita kohtaan olevan yksinkertaisesti tämä: ’Elää rehellisesti, olla loukkaamatta ketään, antaa jokaiselle heidän ansionsa mukaan…’”

Koskaan ei niin monitahoista aihetta kuin oikeus ole käsitelty yhtä selkeästi ja yksinkertaisesti. Tiivistääksemme oikeuden tähän asti: Oikeus merkitsee, että jokainen on vastuussa omista teoistaan, oikeutettu työnsä hedelmiin ja vastuussa omien väärien tekojensa seurauksista.

Rakkaus oikeutta kohtaan tulisi iskostaa jokaiseen mieheen, naiseen ja lapseen – kaikkien tulisi haluta nähdä oikeuden toteutuvan. Ilman oikeutta ihmisten valta (diktatuuri), eikä laki, tulee voimaan. Ilman oikeutta yhteiskunta hajoaa barbarismiksi, jossa oikeusistuimet määräävät suosion ja vaikutusvallan eivätkä puolueettoman lain perusteella, ja ilman puolueettomia lakeja yksilö on valtaapitävien ja valtaa toteuttavien armoilla. Muinaiset julmuudet tekevät paluun, esimerkiksi oikeudenkäynti ilman valamiehistöä, takavarikoiva verotus, tuomarien, lainlaatijoiden ja lainvalvojien lahjonta; kaikista aiemmista oikeuden jakamisen muodoista tulee nykyisen koneiston osia, joka ei jaa oikeutta vaan vääryyttä ja tyranniaa.

Lyhyesti sanottuna, kaikki hyvä lepää oikeuden harteilla. Jos oikeutta ei ole, ei ole myöskään moraalia – ei oikeaa eikä väärää – mikä tahansa käy ja yleensä niin tapahtuukin. Oikeus on yhteiskunnallinen hyve, jota yksilöt harjoittavat. Oikeus edellyttää, että yksilöt palkitsevat tai tunnistavat hyvän ja tuomitsevat pahan. Oikeuden harjoittamiseksi tulisi tuntea ihminen sellaisena kuin hän on ja kohdella häntä sen mukaisesti, olipa hän sitten rehellinen, epärehellinen, ystävä tai varas. Hyviä tulisi palkita, pahoja rangaista.

Korkein tavoite

Yhteiskunta ei voi asettaa korkeampaa tai jalompaa päämäärää kuin oikeuden jakaminen. Tässä hieman neuvoja teoksesta Conversations with Goethe, 22. maaliskuuta 1825: “Paljon voidaan saada aikaan ankaruudella, enemmän rakkaudella, mutta eniten tarkkanäköisyydellä ja puolueettomalla oikeudella.”

Oikeuden merkityksen ymmärtämistä seuraa vapauden ja riippumattomuuden käsittäminen, mikä on tärkeää, sillä ainoastaan vapaana yksilö voi saavuttaa korkeimman potentiaalinsa ja tavoitella onneaan.

Vapaudesta puhuminen merkitsee ensiksikin luonnonlaeista tai luonnonoikeudesta puhumista. Hobbes luo erinomaisen pohjan luonnonlaeille tai oikeuksille. Hän vahvistaa, että luonnonoikeus on vapaus, joka jokaisella ihmisellä on oman voimansa käyttöön elämänsä suojelemiseksi. Hänen oma arvostelukykynsä ja järkensä ovat parhaat keinot tämän saavuttamiseksi.

Ensimmäinen luonnonlaki Jean Jacques Rousseaun mukaan (1712-1778) on seurausta ihmisen luonteesta. ”Hänen ensimmäinen lakinsa on turvata oma säilymisensä, hänen ensimmäiset huolensa ovat niitä, jotka koskevat häntä itseään; ja vuosien harkinnan jälkeen hän on ainoa, joka pystyy arvioimaan itsensä suojelemiseen tarvittavat keinot….”

Siten, jos ihmisen ensimmäinen velvollisuus on huolehtia itsestään, hänen tulee elää sellaisten ehtojen vallitessa, joiden alaisena hän voi ylläpitää elämäänsä, toisin sanoen vapaus. Vapaudella käsitämme ulkoisten esteiden ja vastarinnan puuttumisen.

Hayek vapaudesta

Teoksessaan The Constitution of Liberty Nobel-palkinnon saaja Friedrich A. Hayek huomioi, että vapaus on negativiinen käsite, kuten rauha. ”Siitä tulee positiivinen vain sen kautta, miten sitä käytämme. Se ei takaa meille mitään tiettyjä mahdollisuuksia, vaan jättää meille päätettäväksi, miten toimimme olosuhteissa, joista löydämme itsemme ….” Hän jatkaa, ”vapaus ei merkitse ainoastaan, että yksilöllä on sekä valinnan mahdollisuus että taakka; se merkitsee myös, että hänen tulee kantaa tekojensa seuraukset ja ottaa niistä vastaan kiitokset tai moitteet. Vapaus ja vastuu ovat erottamattomia”. (Painotus lisätty.)

Lisäksi Mill selostaa, että ihminen ei voi viedä toisen vapautta, vaikka yrittäisi miten vilpittömästi suojella tätä. Vain omien käsiemme kautta voi elämämme tulla paremmaksi myönteisellä ja kestävällä tavalla. Näiden ”kahden periaatteen vaikutuksesta kaikki vapaat yhteisöt ovat olleet vapaampia yhteiskunnallisesta vääryydestä ja rikoksista ja lisäksi saavuttaneet loistavan hyvinvoinnin tason verrattuna muihin…”

Lisäksi “… kaikki vapauden rajoitukset vähentävät yritettyjen asioiden määrää, samoin kuin onnistumisen astetta. Tällaisessa yhteiskunnassa yksilölle myönnetään liikkumavaraa ei siksi, että se toisi hänelle suurempaa tyydytystä, vaan siksi, että jos hänen annetaan toimia vapaammin, hän palvelee meidän muiden etua keskimäärin paremmin kuin minkään antamiemme määräysten kautta.”

Lyhyesti sanottuna vapaus on ainoa tavoite, joka hyödyttää kaikkia yhtälailla ja jonka ei tulisi aiheuttaa mitään vilpitöntä vastarintaa. Vapaus ”ei ole keino jonkin korkeamman poliittisen päämäärän saavuttamiseksi. Se on itsessään korkein poliittinen päämäärä”, sanoo Lordi Acton. Sitä tarvitaan korkeimpien yksityiselämän ja kansalaisyhteiskunnan päämäärien tavoittelun turvaamiseksi.

Moraalisuus edellyttää vapautta

Mikäli vapaus on omilla ehdoilla elämistä ja orjuus elämistä muiden armoilla, tästä seuraa, että omilla ehdoillaan elävä yksilö voi valita erilaisten toimintatapojen välillä. Hän voi joko olla hyveellinen tai ei; hän voi olla moraalinen. Tämän vuoksi moraalisuus edellyttää vapautta. Siten vain vapaat ihmiset voivat olla oikeudenmukaisia ihmisiä!

Teoksessaan Tie orjuuteen Hayek sitoo vapauden moraalisuuteen. Koska moraali on välttämättä yksilön vastuulla, moraalisen toimijan tulee olla vapaa tekemään valintoja. Kun ihminen pakotetaan toimimaan väkipakolla, hänen kykynsä valita on viety. Vain vapaana ja riippumattomana voi ihminen olla moraalinen. Tästä seuraa, että vain “missä me itse olemme vastuussa omasta edustamme . . . on päätöksillämme moraalista arvoa. Vapaus määrätä omaa käyttäytymistämme tilanteessa, jossa materiaaliset olosuhteet pakottavat meidät valitsemaan, ja vastuu oman elämämme järjestämisestä omatuntomme mukaan on ainoa sellainen ilmapiiri, jossa moraalinen kykymme kasvaa ja moraaliset arvot uudistuvat päivittäin yksilön vapaasta päätöksestä. Vastuullisuus, ei esimiehelle, vaan omatunnolle, tietoisuus velvollisuudesta, joka ei ole pakon sanelemaa . . . sekä seurausten kantaminen omista päätöksistä ovat olennaisinta kaikessa nimensä veroisessa moraalisuudessa.”

Edellä on osoitettu, että ihmisen täytyy elää vapaana ollakseen mahdollisimman tuottava, jalo ja oikeudenmukainen, koska vapaus on ehtona moraalisuuden kukoistukselle. Lisäksi vain yksilö itse tietää, mikä on parasta hänelle itselleen. Ja lopuksi, vapaus ei tarjoa mahdollisuuksia, vaan antaa yksilön vapaasti valita toimet, joiden tämä uskoo parhaiten itselleen sopivan ja kantaa seuraukset näistä toimista.

Vapauden hinta

Vapauden ja riippumattomuuden tarkastelussa on vielä lisätekijä – hinta. Tocqueville huomautti, että “jotkut hylkäävät vapauden ajatellen sen olevan vaarallista, toiset ajattelevat sen olevan mahdotonta.” Mutta on kolmaskin syy. Jotkut hylkäävät vapauden ajatellen sen olevan liian kallista. Vapaus ei ole ilmaista. “Ne, jotka odottavat kokevansa vapauden siunauksia, joutuvat kokemaan sen ylläpitämisen vaivat”, Paine totesi.

“Vapaus on vaativin kansalaishallinnon muoto – se on itse asiassa vaativin kaikista ihmisten hallitusmuodoista. Tämä johtuu siitä, että vapaus vaatii sekä hallittavien että hallinnon itsekuria, ja on myös siitä riippuvainen. Vapauden perusta on itsehallinto ja itsehallinon perusta on itsevalvonta”, selostaa kirjailija Rus Walton teoksessa One Nation Under God. Vapaus edellyttää kuitenkin muutakin. Se edellyttää voimakasta ja valpasta puolustusta. “Mitä suurempi pahan uhka on, sitä voimakkaampi tulee puolustuksen olla. Se, mikä on oikein, ei säily vartioimatta; myös se tarvitsee puolustajansa…”

Onko vapaus ponnistelun arvoista? Frédéric Bastiatin mukaan täytyy vain tarkastella koko maailmaa löytääkseen tähän vastaus. Eli mitkä “maat ovat rauhallisimpia, moraalisimpia ja missä ihmiset ovat onnellisimpia? Nuo ihmiset löytyvät maista, joissa laki vähiten puuttuu yksityishenkilöiden asioihin; joissa hallinto näkyy vähiten; joissa yksilöllä on suurin liikkumavara ja vapaalla mielipiteellä on suurin vaikutus; joissa hallintovalta on vähäisintä ja yksinkertaisinta; joissa verot ovat kevyimmät ja lähes tasavertaiset sekä kansan tyytymättömyys vähiten kiihkoisaa ja vähiten oikeutettua; joissa yksilöt ja ryhmät aktiivisesti omaksuvat velvollisuutensa ja joissa tämän seurauksena ihmisten moraali jatkuvasti paranee; joissa kauppaa, kokoontumisia ja yhdistyksiä vähiten rajoitetaan; … joissa ihmiskunta parhaiten seuraa luonnollisia taipumuksiaan; … lyhyesti sanottuna onnellisimmat, moraalisimmat ja rauhanomaisimmat ihmiset ovat ne, jotka lähimmin seuraavat tätä periaatetta: vaikka ihmiskunta ei olekaan täydellinen, kaikki toivo kuitenkin nojaa ihmisten vapaan ja omaehtoisen, oikeuden rajoissa harjoitetun toiminnan harteilla; lakia tai pakkoa ei tule käyttää muulloin kuin yleispätevää oikeutta jaettaessa”.

Nykyään tämä merkitsee meille sitä, että valtion määräyksillä ja laeilla kyllästetty yhteiskuntamme on vienyt meiltä useita vapauksiamme. Emme esimerkiksi voi aloittaa liiketoimintaa ilman liiketoimintalupaa, verotusta ja sääntelyä. Meidät oletetaan syyllisiksi (epärehellisyyteen) kunnes meidät todistetaan syyttömiksi (mikä on mahdotonta). Maineemme ovat koko ajan uhattuina ja suurelta osin ne eivät merkitse mitään. Rehellisyys ja lahjomattomuus, jotka kerran olivat yhteiskuntamme selkäranka, on korvattu valtion säännöksillä ja lupauksilla. Tässä epäoikeudenmukaisessa järjestelmässä me kaikki menetämme vapauksiamme, vaurauttamme ja onneamme.

Mikä onkaan parempi tapa tiivistää vapauden ja riippumattomuuden sekä oikeudentunnon henki kuin lainata Tocquevilleä, joka sanoi: “Uskon, että minun olisi pitänyt aina rakastaa vapautta, mutta aikana, jona elämme, olen valmis palvomaan sitä.”

 Artikkeli on julkaistu The Freeman-lehdessä, jota julkaisee Foundation for Economic Education.