Kilpailu ja yhteistyö

Markkinamekanismin puolustajat korostavat usein kilpailun etuja. Kilpailuprosessi sallii jatkuvan testaamisen, kokeilemisen ja muuttuviin tilanteisiin sopeutumisen. Se pitää yritykset alituisesti varpaillaan, jotta ne pystyisivät palvelemaan asiakkaitaan. Näemme sekä analyyttisesti että empiirisesti, että kilpailuun perustuvat järjestelmät tuottavat parempia tuloksia kuin keskittyneet tai monopolisoituneet järjestelmät. Siksi vapaiden markkinoiden puolestapuhujat korostavat kirjoissaan, sanomalehtiartikkeleissaan ja televisioesiintymisissään kilpailullisten markkinoiden tärkeyttä ja vastustavat kilpailunrajoituksia.

Liian monet kuitenkin kuulevat kilpailun ylistystä kuunnellessaan vihamielisen, armottoman tai kovan kilpailun kaltaisia sanoja. He pohtivat, eikö yhteistyö olisi parempi asia kuin näin antagonistinen suhde maailmaan. Esimerkiksi miljardöörisijoittaja George Soros kirjoittaa Atlantic Monthly -lehdessä: ”Liiallinen kilpailu ja liian vähäinen yhteistyö voi aiheuttaa sietämätöntä epäoikeudenmukaisuutta ja tasapainottomuutta.” Hän jatkaa, että hänen ”pääviestinsä on – – se, että yhteistyö kuuluu järjestelmään yhtä paljon kuin kilpailu, ja iskulause ’vahvimmat jäävät eloon’ peittää tämän näkyvistä.”

Nyt on syytä panna merkille, että vapauden ja vapaiden markkinoiden puolestapuhujat käyttävät ilmaisua ’vahvimmat jäävät eloon’ harvoin. Se luotiin kuvaamaan biologista evoluutiota ja viittaamaan ympäristöön parhaiten sopivien ominaisuuksien selviytymiseen; sitä voi ehkä soveltaa yritysten kilpailuun markkinoilla, mutta se ei takuulla koskaan tarkoita sitä, että kapitalistisessa järjestelmässä selviytyvät vain parhaat yksilöt. Markkinamekanismin ystävät eivät kuvaa taloudellista kilpailua termillä ’vahvimmat jäävät eloon’, vaan niin tekevät sen viholliset.

On tehtävä selväksi, että ne, jotka sanovat ihmisolentojen ”olevan luotuja yhteistyöhön eikä kilpailuun”, eivät huomaa, että markkinat ovat yhteistyötä. Kuten edellä todettiin, ihmiset kilpailevat voidakseen tehdä yhteistyötä.

Individualismi ja yhteisö

Klassisen liberalismin vastustajat ovat samaan tapaan syyttäneet liberaaleja suoralta kädeltä ”atomistisesta” individualismista. Sen mukaan jokainen ihminen on itseriittoinen saari, joka tavoittelee vain omaa etuaan muiden tarpeista tai haluista piittaamatta. Washington Postin E. J. Dionne Jr. on kirjoittanut nykylibertaarien uskovan, että ”yksilöt tulevat maailmaan täysin muotoutuneina aikuisina, joita tulisi pitää vastuullisina teoistaan syntymähetkestään lähtien”. Arviossaan Charles Murrayn kirjasta What It Means to Be a Libertarian kolumnisti Charles Krauthammer kirjoitti, että ennen Murrayta libertaarinen näkemys kuvasi ”töykeiden yksilöiden rotua, jonka jokainen jäsen asui mökissä vuoren huipulla piikkilanka-aidan ympäröimänä ja ulkona oli kyltti ’Läpikulku kielletty’.” En osaa edes kuvitella, miten hän unohti lisätä, että ”jokainen oli hampaisiin asti aseistautunut”.

Kukaan ei tietenkään usko sellaiseen ”atomistiseen individualismiin”, jota professorit ja asiantuntijat mielellään pilkkaavat. Me elämme yhdessä ja työskentelemme ryhmissä. Ei ole selvää, miten modernissa yhteiskunnassa olisi mahdollista olla atomistinen yksilö: tarkoittaisiko se sitä, että syö vain itse kasvattamaansa ruokaa, käyttää itse tekemiään vaatteita, elää itse itselleen rakentamassaan talossa ja rajoittuu käyttämään luonnonlääkkeitä, joita uuttaa kasveista? Jotkut kapitalismin kriitikot tai ”luontoon palaamisen” puolestapuhujat – kuten Unabomber tai Al Gore, jos hän todella tarkoitti sitä, mitä hän kirjassaan Earth in Balance kirjoitti – ehkä kannattaisivat moista suunnitelmaa. Mutta harvat libertaarit tahtoisivat muuttaa autiolle saarelle ja luopua eduista, joita saadaan Adam Smithin ”suuresta yhteiskunnasta”, sosiaalisen kanssakäymisen mahdollistamasta monimutkaisesta ja tuottavasta yhteiskunnasta. Sen tähden luulisi, että järkevät journalistit pysähtyisivät, katsoisivat kirjoittamiaan sanoja ja ajattelisivat itsekseen: ”Olen varmaankin esittänyt tämän kannan väärin. Minun pitäisi lukea libertaarikirjoittajia uudelleen.” Perättömät tiedot eristyksestä ja atomismista ovat olleet markkinamekanismille hyvin vahingollisia meidän aikanamme. Meidän pitäisi tehdä selväksi olevamme George Sorosin kanssa samaa mieltä siitä, että ”yhteistyö kuuluu järjestelmään yhtä paljon kuin kilpailu”. Itse asiassa pidämme yhteistyötä ihmisen kukoistuksen kannalta niin olennaisena, ettemme halua vain puhua siitä; haluamme luoda yhteiskunnallisia instituutioita, jotka mahdollistavat sen. Siitä omistusoikeudessa, rajoitetussa hallitusvallassa ja laillisuusperiaatteessa on kysymys.

Vapaassa yhteiskunnassa yksilöt nauttivat luonnollisista, luovuttamattomista oikeuksista ja heidän tulee täyttää yleinen velvollisuutensa kunnioittaa muiden yksilöiden oikeuksia. Muita velvollisuuksiamme ovat ne, joihin päätämme sitoutua sopimuksella. Ei ole pelkkää sattumaa, että elämän, vapauden ja omistamisen oikeuksiin perustuva yhteiskunta tuottaa myös yhteiskuntarauhaa ja aineellista hyvinvointia. Kuten John Locke, David Hume ja muut klassiset liberaalifilosofit osoittavat, tarvitsemme oikeusjärjestelmän tuottamaan yhteiskunnallista yhteistyötä, jota ilman ihmiset pystyvät saavuttamaan hyvin vähän. David Hume kirjoitti kirjassaan Treatise on Human Nature, että ihmisiä kohtaavat olosuhteet ovat (1) pyyteellisyytemme, (2) väistämättä rajallinen anteliaisuutemme muita kohtaan ja (3) tarpeidemme tyydyttämiseen tarvittavien resurssien rajallisuus. Näiden vuoksi meidän on välttämätöntä tehdä yhteistyötä muiden kanssa ja luoda oikeudellisia sääntöjä – erityisesti omaisuutta ja vaihdantaa koskevia oikeudellisia sääntöjä – määrittelemään, miten yhteistyö on mahdollista. Nämä säännöt kertovat, kenellä on oikeus sanoa, miten tiettyä omaisuutta käytetään. Jos selkeästi määriteltyjä omaisuussäännöksiä ei olisi, asia johtaisi alituisiin ristiriitoihin. Omistusoikeuteen liittyvät säädökset mahdollistavat monimutkaisen sosiaalisen yhteistyön ja koordinoinnin, joiden avulla saavutamme päämäärämme.

Olisi mukavaa, jos rakkaus voisi täyttää tämän tehtävän ilman kaikkea pyyteellisyyden ja yksilön oikeuksien korostamista, ja monet liberalismin vastustajat ovat esittäneet vetoavan näkemyksen yhteiskunnasta, joka perustuisi universaaliin hyväntahtoisuuteen. Kuten Adam Smith kuitenkin huomautti, ”sivistyneessä yhteiskunnassa [ihminen] tarvitsee joka hetki monen monien yhteistoimintaa ja apua” (suom. Toivo T. Kaila), mutta koko elämänsä aikana hän ei voisi koskaan tutustua edes pieneen murto-osaan niistä, joiden yhteistoimintaa hän tarvitsee. Jos yhteistyön aikaansaaminen perustuisi pelkästään hyväntahtoisuuteen, emme yksinkertaisesti voisi ryhtyä monimutkaisiin toimiin. Järjestelmässä, joka perustuu selvästi määriteltyihin omistusoikeuksiin ja vapaaseen vaihdantaan, toisten ihmisten pyyteellisyyteen luottaminen on ainoa keino organisoida pientä kylää monimutkaisempi yhteiskunta.

Kansalaisyhteiskunta

Tahdomme liittoutua muiden kanssa saavuttaaksemme välineellisiä päämääriä – tuottaaksemme lisää ruokaa, vaihtaaksemme hyödykkeitä, kehittääksemme uutta teknologiaa – mutta myös siksi, että tunnemme syvää inhimillistä tarvetta yhteisyyteen, rakkauteen, ystävyyteen ja yhteisöllisyyteen. Muiden kanssa muodostamistamme liittoumista muodostuu kansalaisyhteiskunta. Nämä liittoumat voivat saada uskomattoman erilaisia muotoja – niihin kuuluvat perhe, kirkko, koulu, kerho, veljeskunta, asunto-osakeyhtiö, naapurustoryhmä samoin kuin kaupallisen yhteiskunnan lukuisat muodot kuten avoin yhtiö, osakeyhtiö, ammattiliitto ja kauppaliitto. Kaikki nämä liittoumat palvelevat inhimillisiä tarpeita eri tavoin. Kansalaisyhteiskunta voidaan määritellä laajasti yhteiskunnan luonnollisiksi ja vapaaehtoisiksi liittoumiksi.

Jotkut analyytikot erottavat kaupalliset ja voittoa tavoittelemattomat organisaatiot väittäen, että liikeyritykset kuuluvat markkinoille eivätkä kansalaisyhteiskuntaan; minä kuitenkin seuraan perinnettä, jonka mukaan todellinen erottelu on tehtävä pakkovaltaa käyttävien liittoumien – valtion – ja luonnollisten tai vapaaehtoisten liittoumien – kaiken muun – välillä. On tietyn liittouman tarkoituksena sitten voiton tuottaminen tai jonkin muun päämäärän saavuttaminen, sen tärkein piirre on siinä, että osallistumisemme siihen on vapaaehtoinen valinta.

Koska kansalaisyhteiskunnasta ja ”kansallisesta päämäärästä” vallitsee nykyään kaikenlaista hämmennystä, meidän tulisi muistaa F. A. Hayekin huomautus, jonka mukaan kansalaisyhteiskunnan liittoumat luodaan tietyn päämäärän saavuttamiseksi, mutta kansalaisyhteiskunnalla kokonaisuutena ei ole yhtä päämäärää. Se on kaikkien näiden tarkoitushakuisten toimien suunnittelematon, spontaanisti syntyvä tulos.

Markkinat yhteistyönä

Markkinat ovat olennainen osa kansalaisyhteiskuntaa. Markkinat syntyvät kahdesta tosiasiasta: siitä, että ihmiset voivat saavuttaa enemmän tekemällä yhteistyötä muiden kanssa kuin toimimalla yksin, ja siitä, että pystymme tunnistamaan tämän. Jos yhteistyö ei olisi lajillemme yksin tehtyä työtä tuottavampaa tai jos emme pystyisi havaitsemaan yhteistyön etuja, jäisimme eristetyiksi ja atomistisiksi. Vielä pahempaa, kuten Ludwig von Mises selitti, olisi se, että ”jokaisen ihmisen olisi pakko pitää muita ihmisiä vihollisinaan; hänen kaipuunsa omien tarpeidensa tyydyttämiseen olisi saattanut hänet leppymättömään konfliktiin hänen kaikkien lähimmäistensä kanssa.” Ilman yhteistyöstä ja työnjaosta saatavan molemminpuolisen hyödyn mahdollisuutta ei voisi syntyä sen paremmin sympatian ja ystävyyden tunteita kuin markkinoitakaan.

Yksilöt ja yritykset kilpailevat kaikkialla markkinajärjestelmässä voidakseen tehdä yhteistyötä paremmin. General Motors ja Toyota kilpailevat tehdäkseen yhteistyötä minun kanssani, jotta voisin saavuttaa päämääräni, paikasta toiseen siirtymisen. AT&T ja MCI kilpailevat tehdäkseen yhteistyötä minun kanssani, jotta voisin saavuttaa päämääräni, yhteydenpidon toisiin. Itse asiassa ne kilpailevat liiketoiminnastani niin aggressiivisesti, että minä olen tehnyt yhteistyötä kolmannen puhelinyhtiön kanssa, se nimittäin tarjoaa minulle mielenrauhaa puhelinvastaajan avulla.

Markkinoiden kriitikot valittavat usein, että kapitalismi rohkaisee pyyteellisyyttä ja palkitsee siitä. Itse asiassa ihmiset ovat pyyteellisiä kaikissa poliittisissa järjestelmissä. Markkinat kanavoivat heidän pyyteellisyytensä yhteiskunnallisesti hyödyllisiin suuntiin. Vapailla markkinoilla ihmiset saavuttavat omat päämääränsä selvittämällä, mitä muut tahtovat, ja yrittämällä tarjota sitä. Tämä saattaa merkitä, että monien ihmisten on työskenneltävä yhdessä kalaverkon tai tien rakentamiseksi. Monimutkaisemmassa taloudessa se merkitsee oman voiton tavoittelemista tarjoamalla hyödykkeitä tai palveluita, jotka tyydyttävät muiden tarpeet tai halut. Työläiset ja yrittäjät, jotka tyydyttävät nuo tarpeet parhaiten, palkitaan; ne, jotka eivät tyydytä niitä, saavat pian huomata toimintansa tehottomuuden ja heitä rohkaistaan jäljittelemään menestyksekkäämpiä kilpailijoitaan tai kokeilemaan uutta lähestymistapaa.