Rakenneuudistuksia lykätty jo riittävän kauan – toimilla kiire

Suomen kilpailukyky ja talouden dynaamisuus ovat heikentyneet. Kehitystä selittävät tekijät ovat olleet tiedossa pitkään ja korjaavia toimia olisi voitu tehdä paljonkin, jos olisi ollut tahtoa.  Rakenneuudistusten tarpeesta ja keinoista niin työmarkkinoilla, kuntasektorilla kuin sosiaali- ja terveyspalveluissa on jankutettu väsymykseen saakka liki kymmenen vuotta. Globalisaatio, yritysten kilpailukyky, teknologian nopea kehittyminen, väestön ikääntyminen, siihen varautuminen ja hyvinvointivaltion turvaaminen ovat olleet vuosien varrella lukuisten raporttien, selvitysten ja seminaarien kohteena.

Tiedosta ja selvityksistä ei siis ole puutetta. Aika ei myöskään ole hoitanut ongelmia. 2000-luvun nopean kasvun vuosina Suomi niin kuin useimmat muutkin Euroopan maat ummisti silmänsä maailman nopealta muutokselta, kunnes finanssikriisi ravisteli voimalla hereille – toiset maat kovakouraisemmin kuin toiset. Vaikka Suomi on selvinnyt kriisistä monia muita paremmin, emme mekään voi jatkaa entiseen malliin. Julkisen sektorin tulojen ja menojen levenevää kuilua ei voi kestävästi rahoittaa veronkiristyksillä ja lisävelalla. Tarvitaan rohkeaa kasvu- ja rakennepolitiikkaa: ilman kasvua verotuloja ei synny riittävästi.

Rakenneuudistukset koetaan vaikeiksi, koska ne usein merkitsevät etuisuuksien karsimista sekä luopumista vanhoista valta-asemista ja toimintamalleista. Lyhyellä aikavälillä nähdään vain heikennykset, mutta ei yhteiskunnan kokonaisetua, jota tavoitellaan.  Hyödyt syntyvät vasta ajan kanssa, jolloin niistä on vaikeaa saada sulkaa hattuunsa. Seuraavia kunta- ja eduskuntavaaleja odotellessaan päättäjien on turvallisempaa esiintyä vanhojen rakenteiden, valta-asemien ja etujen puolustajina kuin räväköinä uudistajina. Nykytilanteessa näyttää käsittämättömältä, että 90-luvun lamassa löytyi rohkeutta – jopa sateenkaarihallituksessa – tehdä suuria rakenteellisia uudistuksia talouskasvun vahvistamiseksi.

Jotain on sentään 2000-luvullakin tehty. Eläkeuudistus 2005 oli suuri saavutus ja sen toteuttaminen tämän päivän valossa suoranainen ihme. Myös yliopistouudistus kuuluu tähän ihmeiden sarjaan.

Valtion tuottavuusohjelman nimissä on siirrelty virastoja ja laitoksia pääkaupunkiseudulta muualle maahan ja luotu hallintouudistus, joka vaikuttaa entistä sekavammalta. Molemmista on koitunut ehkä enemmän haittaa kuin hyötyä. Valtion IT-järjestelmiä ja hankintoja piti rationalisoida, mutta edelleen suurena ongelmana on toisiinsa soveltumattomien tietojärjestelmien tilkkutäkki ja ohjauksen puute.

Kuntien ongelmia on pyritty korjaamaan mm. Paras-hankkeella ja pikkupiloteilla. Mitä on saatu aikaan? Tuottavuus on laskenut, terveyskeskuksiin ei pääse ja vanhusten hoito on retuperällä. Vuosikymmeniä myöhässä oleva kunta- ja soteuudistus on vajonnut kiistaksi hallintomalleista – sisällöstä ei puhu kukaan. Kulutamme aikaa riitelyyn pelinappuloista, kun naapurimaat suhahtavat vauhdilla ohi. Joka päivä tulee myös uusia potilaita, jotka joutuvat kärsimään siitä, ettei rakenteita, järjestelmiä ja toimintamalleja panna kuntoon. Yhteiskunnan kokonaisedusta ei tunnu kukaan piittaavaan. Sama pätee työurakeskusteluun.

Vaimeat kasvunäkymät ja valtion velkaantuminen eivät ole finanssi- tai eurokriisin kylkiäisiä, vaikka ne eittämättä ovat tuoneet oman lisänsä kuormaan. Jo 2000-luvun alkupuolella OECD arvioi Suomen pitkän aikavälin kasvupotentiaaliksi 1,5 prosenttia. Samaa luku pätee tänäkin päivänä ja taustalla ovat samat tekijät kuin silloinkin: väestön ikääntyminen, työpanoksen supistuminen ja tuottavuuskehityksen hidastuminen.

Lääkkeitä näihin vaivoihin on ollut kosolti tarjolla: opiskeluaikojen lyhentäminen, työurien pidentäminen, eläkeiän nosto, työnteon kannustimien rukkaaminen, oppisopimuskoulutuksen lisääminen sekä suuri joukko pehmeitä keinoja työelämän laadun parantamiseksi. Yksi vain puuttuu: kunnollinen toteutus. Opiskeluajat eivät ole lyhentyneet vaan pidentyneet. Eläkkeelle jääminen on myöhentynyt, mutta ei riittävästi. Parhaassa työiässä olevista liian moni on edelleen työmarkkinoiden ulkopuolella. Yhteiskunta sen paremmin kuin eläkejärjestelmäkään ei kestä sitä, että työelämään valmistutaan lähes kolmekymppisenä, työssä käydään vajaat 30 vuotta ja eläkkeellä ollaan liki 30 vuotta.

Ratkaisut ovat omissa käsissämme. Olisi lyhytnäköistä ja typerää olla tekemättä välttämättömiä uudistuksia viimeistään nyt, kun Suomen tilanne on vielä kohtuullinen. Kriisissä joudumme tekemään sen, mitä rahoittajat sanelevat.