Työväen asiaa nuorten kustannuksella

Aikamme merkityksellisimpiä työmarkkinaongelmia on 1990-luvun alun laman jälkeen pysyvästi korkeaksi jäänyt nuorisotyöttömyys. Se on omiaan poikimaan syrjäytyneisyyttä, muita sosiaalisia ongelmia, tottumattomuutta työelämän vaatimuksiin ja jopa pysyvää riippuvuutta sosiaalivaltiosta. Nämä nuorisotyöttömyyden ongelmat vain pahenevat ajan myötä, kun huoltosuhde muutenkin heikkenee. Nuorten työllisyyden parantamisen luulisi olevan ay-liikkeen asialistalla, mutta päinvastoin ay-liike näyttää tavoitteillaan pahentavan ongelmaa.

Vaikka 15-64-vuotiaiden työttömyys on hieman yli puolittunut lama-ajan lähes 17 prosentista vajaaseen 8 prosenttiin, 15-24-vuotiaiden työttömyys on jäänyt 20 prosentin vaiheille lama-ajan huipusta laskettuaan. Nuorten työttömyyden kehitys on siis jäänyt jälkeen yleisestä työttömyyden kehityksestä. Nuorten osuus työttömistä suhteessa nuorten osuuteen työvoimasta on jopa tasaisesti kasvanut laman jälkeen. Nykyisin nuoria on työttömänä 2,5 kertaisesti heidän osuuteensa työvoimasta nähden. (Lähde: Tilastokeskus.)

Nuorten työllistymisen vaikeuteen on lukuisia syitä, mutta voimme havaita tietyt tekijät selvästi keskeisimmiksi. Nuorillahan on tyypillisesti vähän tai ei lainkaan työkokemusta, jolloin heidän keskimääräinen tuottavuutensa on väistämättä kokeneempia työntekijöitä alhaisempi. Tällöin kaikki, mikä laskee nuorten palkkaamisen kannattavuutta, vaikuttaa heikentävästi heidän työllistymiseensä.

Laman jälkeisenä taloudellisen kasvun aikana yleissitovien työehtosopimusten vähimmäispalkat ovat nousseet yleisen palkkatason mukana. Samalla valtio on kasvattanut voimakkaasti menojaan, joita on rahoitettu muun muassa korotetuilla työllistämisen sivukuluilla. Lisäksi työmarkkinoita koskevaa sääntelyä on lisätty. Esimerkiksi yt-laki koskee nykyisin yhä pienempiä yrityksiä, mikä lisää työllistämisen riskejä ja tekee siitä kalliimpaa.

Nämä kolme tekijää ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että nuorten työllistämisen kannattavuus on merkittävästi heikentynyt ja että nuorten työttömyys ei ole pystynyt pysymään yleisen työttömyyden kehityksen tahdissa. Sen sijaan varsinkin nuorten keskuudessa ovat lisääntyneet vuokra- ja pätkätyöt sekä muut epäsovinnaiset työsuhdemuodot. Jopa korkeasti koulutettujen nuorten keskuudessa erilaiset palkattomat harjoittelut ja tukien varassa kituuttaminen ovat yleistyneet. Myös opiskeluaikojen pidentymisen voi osittain katsoa johtuvan opiskelijoiden epävarmuudesta tulevan työllistymisen suhteen. Näitä nuoria voisikin hyvällä syyllä kutsua työn orjiksi.

Ironisesti nämä tekijät eivät välttämättä ole työttömille nuorille itselleen niitä tärkeimpiä asioita. Esimerkiksi vähimmäispalkkaa pienempi alkupalkka voisi monelle olla käypä, sillä nuorena menot eivät vielä ole suuret ja saatu työkokemus auttaa myöhemmin ansioiden korottamisessa.

Mainituille kolmelle tekijälle on yhteistä myös se, että ne ovat kaikki enemmän tai vähemmän ammattiyhdistysliikkeen tontilla. Nuorten työllisyyttä parantaakseen ay-liike voisi halutessaan ottaa ajettavakseen työehtosopimusten vähimmäispalkkojen joustavuuden tai poistamisen, työllistämisen sivukulujen alentamisen ja sekä yleissitovuuden, yleisen työmarkkinoiden sääntelyn että yt-menettelyiden keventämisen.

Sen sijaan ay-liike näyttää sortuvan lyhytnäköiseen ahneuteen. Vaikka pitkällä tähtäimellä on varmasti kaikille selvää, että nuorten parempi työllistyminen olisi eduksi koko yhteiskunnalle, niin lyhyellä aikavälillä voi ay-liikkeen kannalta ilmeisempää olla, että nuorten parempi pääsy työmarkkinoille lisäisi työn tarjontaa ja siten heikentäisi ay-liikkeen mahdollisuuksia vaatia parempia etuja nykyiselle jäsenistölleen. Katsaus ay-liikkeen nykyisiin tavoitteisiin vahvistaa tämän tulkinnan todennäköisyyttä.

Jos näin on, ay-liikkeestä onkin tullut konservatiivinen, olemassaolevien rakenteiden säilyttämiseen ja status quon ylläpitämiseen tähtäävä voima. Kaukana ovat ne ajat, jolloin ay-liike oli oikeasti edistyksellinen ollen vahvasti mukana luomassa monia koko työväestön asemaa parantaneita uudistuksia. Tosin niinä aikoina ay-liike olikin lähestulkoon vallankumouksellinen vastavoima tilanteessa, jossa yläluokka ja pääoma jakoivat makuuhuoneen kruunun kanssa. Nykyisinhän valtion kanssa naimisissa on nimenomaan ay-liike, jonka ylimmistä johtotehtävistä käydään pyöröoven kautta hallitukseen ministeriksi.

Kun etuoikeudet ennen vanhaan olivat yläluokalla ja heidän yrityksillään – ja jossain määrin ovat toki vieläkin, esimerkiksi pankeilla – niin nykyisin etuoikeuksista nauttii ammattiyhdistysliike. Järjestäytyneen ay-liikkeen asettamista samalla viivalle järjestäytymättömien työntekijöiden kanssa – eli käytännössä mm. yleissitovuuden ja lakko-oikeuden poistamista – ei ole nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä realistista odottaa, vaikka se olisikin tehokkain ja yksinkertaisin keino joustavoittaa työmarkkinoita ja siten parantaa myös nuorten työllisyyttä.

Jos ja kun poliittisen prosessin kautta ei ole löydettävissä ratkaisuja asiaan, voisimmeko viedä markkinatalouden suoraan sen vastustajien luokse? Ehkä ratkaisu olisikin perustaa uusi ammattiyhdistys, joka auttaisi jäseniään, mutta ei ideologisesti tavoittelisi etuoikeuksia eikä sellaisia käyttäisi, vaan päinvastoin ajaisi niiden kumoamista sekä muita työmarkkinoita oikeasti kehittäviä tavoitteita. Sitten kysymys olisikin enää uuden ja vanhan ay-liikkeen markkinaosuuksista.