Rotta muusissa

Yksilönvapaus ja markkinoiden vapaus ovat sellaisia termejä, jotka kuultuaan suomalainen hyvinvointipalveluvaltion kansalainen alkaa välittömästi hyperventiloida, tuplaa nitrot ja hakee masennuslääkkeet. Tähän tahdosta riippumattomaan reaktioon sortuvat lähes kaikki riippumatta iästä, sukupuolesta, siviilisäädystä, koulutuksesta, ammatista, asemasta, tittelistä tai varallisuudesta.

Sana vapaus yhteiskunnallis-taloudellis-poliittisessa kontekstissa ymmärretään meillä siten, että heti huomenissa sairaat kipataan sairasvuoteilta kadulle ja sairaalamaksuina veloitetaan viisinumeroisia summia, koulut suljetaan varattomilta, koko yhteiskunta jaetaan luokkiin, yritystoiminta vapautetaan veroista, huumekaupan ja prostituution annetaan vapaasti rehottaa samoin kuin muun rikollistoiminnan. Malli tähän järjestelmään kuvitellaan haettavan itänaapurin oligarkeilta, amerikkalaisista elokuvista tai jostain riistodiktatuurista. Mielikuvat ovat niin vahvoja, että ne nielaisevat hetkessä faktat, tutkimustiedon ja järkipuheen.

Vapaus sanana hyväksytään meillä käytettäväksi vain vuoden 1918 kahnauksen ja sotiemme jälkeisen itsenäisyyden puolustuksen yhteydessä. Käsityksemme vapaasta ihmisestä rajoittuu lähinnä siihen, ettei ole vankilassa lusimassa tuomiota. Meillä tämä ajattelu perustuu vuosikymmenten saatossa tapahtuneeseen viestintään tai propagandaan, jonka keskeisen sisällön jokainen tuntee sitä tässä kertaamatta. Se liittyy meidän kaikkivoipaan pohjoismaiseen hyvinvointivaltioomme ja sen ylläpitämiseen yhteisestä verokassasta.

Täytyy tunnustaa, että valtio on onnistunut informoimaan kansalaisensa 70-luvulta lähtien hyvin ja perusteellisesti. Joillekin voi valtiouskossaan olla suoranainen yllätys kuulla, että muissakin maissa on sairaaloita ja kouluja ja palvelut pelaavat. Kun Arkadianmäen BB-talosta kuuluu möreä uhkaus, että hyvinvointivaltio saattaa romuttua, jos rahoituspohja pettää, suomalaista alkaa huimata. Aivan oikeasti kuvitellaan, ettei täällä selvitä ilman vahvaotteista ja kaikkivoipaa valtiota.

Me olimme ainoa maa Neuvostoliiton etupiirissä, joka säilytti fyysisen itsenäisyytensä. Ja nyt me olemme ainoa maa, joka edelleen on henkisesti sosialistinen, emmekä pääse siitä millään irti. Tarraamme kaikin voimin EU:hun ja piiloudumme sen säädösviidakon suojiin, vaikka ei tarvitsisi. Uskomme siihen, että asiat saadaan paremmalle tolalle laatimalla lakeja ja suoltamalla sääntöjä loputtomana virtana.

Kylmän sodan aikaan meillä vitsailtiin, että kunnan työmaalla on kymmenen henkeä, joista yksi mies lapioi ja muut seuraavat toimitusta sivusta. Vitsi nauratti tuolloin. EU-ajan versio samaisesta asiasta kuuluu siten, että lapion varressa heiluu edelleen yksi mies, yrittäjä, mutta ne yhdeksän muuta miestä valvovat, että toimitus suoritetaan normien ja säännösten mukaan.

Yksi katsoo, että lapio on oikean mittainen ja ergonominen. Toinen tarkistaa, että työsuoritus on veronalaista. Kolmas, että kaivuluvat ovat kunnossa. Neljäs havainnoi, löytyykö työmaalta suojelunalaisia eliöitä. Viides tarkkailee löytyykö kuopasta muinaisjäänteitä, jolloin kaivutyö loppuu ja koko alue julistetaan rakennuskieltoon ja niin edelleen. Ketään ei enää naurata. Kaikkein vähiten sitä yhtä, joka lapioi.

Ihan oikeasti tällä hetkellä säännöt kieltävät itsestäänselvyyksiä vaikeuttaen yrittäjien toimintaa ja maksullisia toimilupia vaaditaan mitä kummallisimpiin asioihin.

Minä säälin kalastajaa, joka ei saa myydä pyytämäänsä kalaa suoraan ravintolalle. Samoin säälin kalaravintolanpitäjää, joka joutuu myymään keskusliikkeessä viikon maanneen kalan tuoreena asiakkaalleen sekä asiakasta, joka sen syö.

Säälin maanviljelijää, joka kauhun kangistamana seuraa, kun EU-tarkastajan Lada kaartaa pihalle. Viljelijä, jos kuka, saa tuta nahoissaan ja kalenterissaan byrokratian nyanssit mitatessaan pientareiden leveyksiä ja selvittäessään paperia toimistossa viljelevälle tarkastajalle peltojensa viljavuuseroja.

Samoin säälin sitä perheenisää, joka hankittuaan pari kesäkanaa lastensa iloksi syyllistyy laittomaan tuotantoeläinten pitoon. Myös tuotantokanalanpitäjä on tuskassa yrittäessään todistaa tarkastajalle, että kaikki ne pari tuhatta vastakuoriutunutta ympäriinsä viipottavaa tipusta todella ovat joka ikinen kotoperäistä lajia eivätkä kanna sen enempää salmonellaa kuin lintuinfluenssaakaan.

Merisaariston matkailuyrittäjillä on täysi työ innovoidessaan palveluja turisteille, kun kaikki alkaa olla joko kiellettyä tai luvanvaraista, elleivät nämä tyydy nauttimaan Suomi-näkymistä rantakoivuun kiinnitetyssä paatissa pelastusliivit yllä. Uusimpana ideana turvallisuusintoilu saattaa sulkea pahimmillaan kaikki Suomen rannikon majakat, koska niissä ei ole tarvittavaa poistumisreittiä. Minä haluan nähdä majakan, jonka huipulla on poistumisreitti.

Helpolla eivät pääse ravitsemusliikkeetkään, joiden markkinointia viranomainen edistää liimailemalla oviin hymynaama- tai hapannaamatarroja ilman lisäselityksiä. Hapannaamatarran nähdessään asiakasparka ei tiedä, onko muusista löytynyt rotta, onko kokin korvarengas pistänyt esiin parahiksi tarkastaja käynnillä vai onko tarkastajalla ainoastaan huono päivä. Asiakas kuitenkin jättää varmuudella ruokailun väliin.

Jos Suomen kansalainen istuu hetkeksi alas paikkaan, jossa aurinko ei kuumenna liikaa otsalohkoa, ja hengittää hitaasti syvään nenän kautta, hän varmasti hahmottaa, että yhtään kukaan ei tässä maassa halua täysin kontrolloimatonta villiä länttä. Aina tarvitaan valvontaa ja viranomaisia tiettyjä toimia hoitamaan, mutta siten, että se ei hankaloita kohtuuttomasti yritystoimintaa ja markkinoita eikä vaikeuta yritysten välistä vapaata kilpailua. On meidän kaikkien etu puolustaa vapaata kilpailua, etteivät pojat keskenään sovi hintoja ja jaa markkinoita tai asiakkaita.

Kansalainen ymmärtää, että mikäli omien yrittäjiemme toiminta vaikeutuu, se siirtyy sinne, missä mainittu toiminta ei kaadu esteisiin. Tämä merkitsee meille työpaikkojen menetyksiä. Samoin, jos palkkataso ja kustannukset ovat naapurimaita selvästi korkeammalla tasolla, ei meillä tuotettu kama käy kaupaksi. Jos hyllyssä on kaksi purkkia tennispalloja, joiden hintaero on 20 %, ostamme halvemman edellyttäen tietysti, että pallo lentää pelissä suunnilleen samalla tavalla.

Kansalainen varmasti myös tajuaa, että jos kilpailu ei ole vapaata, vaan vaikkapa monopolistista tai oligopolistista, se merkitsee korkeampia hintoja kuluttajille.

Ja senkin kansalainen ymmärtää, että jos valtio hoitaa yritystoimintaa kilpaillen yksityisten yritysten kanssa, niin peli ei ole tasapuolinen eikä reilu. Tässä asetelmassa toisella on rahoituksen pohjana valtion kassa ja toisella oma lompakko.

Kaikki ex-sosialistimaat joutuivat pakon edessä uusiutumaan ja ottamaan kantaa tekemisiinsä ja päätöksiinsä. Saksa uusi rakenteitaan Saksojen yhdistymisen pakottamana. Meillä ei vastaavaa ole tapahtunut, vaan uudistukset ovat jumittuneet juhlapuheisiin ja vaalipropagandaan. Saavuttaako muutospakko meidät vasta sitten, kun kassan pohja on oikeasti aivan tyhjä eikä velkaa enää tipu? Vasta sittenkö loppuu valtiouskoinen passiivisuus ja alkaa luovan toiminnan ja aitojen innovaatioiden aika?