Ahvenanmaa ja taksisääntely – vapaamatkustajuus ja lobbaus osana suomalaista demokratiaa

Ph.D. Eamonn Butlerin, Adam Smith Instituutin johtajan tänään suomeksi julkaistu raportti Julkisen vallan käyttäjät – Opas julkisen valinnan teoriaan koskee julkisen vallan käyttöä osana demokraattista yhteiskuntaa. Vallankäyttö ja sen lieveilmiöt ovat olleet keskeinen osa julkisen valinnan tutkimuksen kenttää. Aihe on tuttu arkipäiväisestä elämästämme. Jokainen tietää, että ”poliitikot ajavat vain omia etujaan”, ja että siksi on hyödytöntä esimerkiksi käydä äänestämässä. Kansalaiskyselyissä läpitunkeva sanoma on poliittisten päättäjien epäluotettavuus. Luottamus palomiehiä kohtaan on tuoreessa kyselyssä vahvempi kuin on luottamus poliitikkoja kohtaan.

Päivittäin kansalaiset reagoivat kokemaansa yhteiskunnalliseen vääryyteen yleisönosasto- ja nettikirjoittelullaan. Harvempi pohtii, mitä lainalaisuuksia demokratian ongelmalliseen kykyyn tuottaa oikeudenmukaisiksi koettuja ratkaisuja voi liittyä. Julkisen valinnan teoria on tullut tässä suhteessa avuksi. Uusi se ei ole. Jo 1700-luvulta on peräisin kuolemattomia oivalluksia muun muassa äänestykseen liittyvistä lainalaisuuksista. Miten perustuslait tulisi rakentaa, on toinen alue, jossa analyyttinen työ on tuottanut tuloksia. Muina tutkimuskohteina ovat olleet lobbaus ja edunvalvonta, lehmänkaupat, vapaamatkustajuus, julkisten budjettivarojen tavoittelu, säännöstelyn vaikutukset jne. Poliitikkojen huoli uudelleen valinnastaan on näkynyt poliittisena suhdannesyklinä: ennen vaaleja on pyritty lisäämään omia äänestäjiä hyödyttäneitä julkisia menoja. Näiden ilmiöiden ymmärtämiseksi ja yhteiseksi nimittäjäksi on nostettavissa nobelisti Kenneth Arrow’n mahdottomuusteoreema (hänen kirjansa on alun perin vuodelta 1951). Sen mukaan ongelmatonta demokratiaa ei voikaan olla. Me ihmiset olemme varustetut erilaisilla arvostuksilla ja intresseillä ja olemme intressiemme vankeja. Teoreema sanoo, että erilaisista arvostuksistamme ja intresseistämme johtuen ei yksinkertaisesti ole muodostettavissa kaikille hyväksyttävissä olevaa yhteiskunnan yhteistä tahtotilaa.

Kun minua pyydettiin esittelemään raportin teemaan liittyviä esimerkkejä suomalaisesta yhteiskunnasta, ymmärsin heti, että tähän ei pitäisi itsesuojeluvaiston nimissä missään tapauksessa ryhtyä. Jokainen esiin nostamani esimerkki toisi minulle lisää vihamiehiä. Ainoa tapa suojautua olisi hakea esimerkit niin laajalla sihdillä, että ne kattaisivat oikeastaan koko yhteiskunnan. Eikä tämä olisi vaikeatakaan. Esimerkkien avulla olisi luonnehdittavissa demokratian kipupisteitä – haluamatta silti sanoa, että niiden johdosta kannattaisin siirtymistä demokratian sijasta diktatuurin. Päätin siis ottaa haasteen vastaan. Tähän suo mahdollisuuden riippumattomuus poliittisista puolueista. En äänestä poliittisissa vaaleissa presidentin vaalia lukuun ottamatta. Olen professoriliiton jäsen, mutta Suomen laman 1991-1993 aikana vaadin julkisissa kirjoituksissa professorien palkkojen alentamista. Ehkä tämä riittää selkänojaksi.

Eturyhmien yhteiskunnalliselle aktiivisuudelle on olemassa hygieeninen käsite, edunvalvonta. Se antaa toiminnalle legitiimin leiman. Kautta vuosikymmenten Suomen vahvimmat edunvalvontakoneistot ovat löytyneet yhtäältä ay-liikkeestä ja toisaalta maataloustuottajien etujärjestöstä. Ay-liike on ajanut työllistetyn jäsenkuntansa etua ja yhdessä työnantajien vastaavan etujärjestön kanssa luotsannut Suomen palkkakehitystä tavalla, joka näkyi devalvaatiosyklin muodostamana vuoristoratana. Mainittu esimerkki Suomen lähihistoriasta on sattuva ja sopii Butlerin käsittelemien lehmänkauppojen teemaan. Maataloustuottajain vahva asema ennen Euroopan unioniin liittymistä näkyi siinä, kuinka karun pohjoisen maan veronmaksajat alistettiin rahoittamaan mittava maatalouden ylituotanto sotien jälkeisinä vuosikymmeninä. Näiden edunvalvontajärjestöjen johto valitaan päämies-agenttiteorian hengessä maksimoimaan jäsentensä edut. Merkittävin saavutus on ollut jäsenmaksuun liittynyt verotuki. Yhteinen sopiminen, neuvottelu ja päätösten koordinaatio tuottavat kansantaloudellista hyötyä, julkishyödykettä, jolla tätä verotukea voisi puolustaa. Lobbauksen kansantaloudellinen hinta kuitenkin nakertaa tämän argumentin uskottavuutta.

Suomen koko järjestäytynyt edunvalvontakenttä on esimerkki maan lobbausilmiöstä. Komiteatyöskentelyssä kuin myös lainvalmisteluissa edunvalvojien edustajat ovat etuoikeutettuja kuultavia eduskunnan valiokunnissa. Äskettäinen tuore selvitys osoitti, että työnantajien edustajat pääsevät kertomaan näkemyksensä päättäjille muita eturyhmiä useammin.

Yksi työmarkkinarakenteiden varaan rakentuva vallankäyttösektori liittyy eläkeyhtiöihin. Kansantaloudessa kerätyt veroluonteiset eläkevarat tietenkin ovat tulevien eläkkeensaajien säästöjä. On siksi luontevaa, että niiden hallinnoimisessa työntekijöitä edustavilla työmarkkinajärjestöillä on vahva rooli. Yhdessä työnantajajärjestöjen kanssa ne kuitenkin sopivat eduskunnan ulkopuolella monia lainsäädäntöön kuuluvia ratkaisuja. Tällaisia ovat muun muassa eläkemaksun suuruus, eläkeikää koskevat periaatteet jne. Tämä eduskunnan ulkopuolinen vallankäyttö lukkiuttaa yhteiskunnallisen kehityksen ja etäännyttää sen muusta talouspoliittisesta kehittämistyöstä. Samalla eläkevarojen suunnaton suuruus heijastuu vallankäyttönä yrityselämässä esimerkiksi pörssisijoitusten muodossa.

Korkeakoulujen osalta edunvalvonta on kehittynyt opiskelijoilla erityisen tehokkaaksi. Heidän lobbaus saa joukot liikkeelle myös eduskuntatalon portaille. Uudelleenvalinnastaan huolestuneet poliitikot astelevat riviin vannomaan uskollisuuttaan opiskelijoiden henkilökohtaisille mutta korkeakoulujen kehittämistä haittaaville intresseille. Ja mikä on jälki? Maan korkeakoululaitos on opintosuoritustensa osalta ajettu alennustilaan, suurin osa opiskelijoita ei käy luennoilla, tenteissä puolet hylätään, ja valmistumisajat ovat kansainvälisesti ylipitkiä.

Lobbaus tuo mieleen tätä kirjoittaessa käynnissä olevan Guggenheimin museohankkeen. Säätiö, joka on epäonnistunut useassa maassa hankkeissaan, haluaa Suomen ja etenkin Helsingin veronmaksajat rahoittamaan aktiviteettiaan.

Koalitiohallitukset ovat ongelmallinen esimerkki ryhmäintressien ajamisesta. Tätä kirjoittaessani Suomi elää aikaa, jolloin Arrow’n mahdottomuusteoreeman relevanssi on kaikille ilmiselvä. Poikkeavat intressit lukkiuttavat maan taloudelle tarpeelliset rakennemuutokset, joita kriisissä oleva kansantalous kipeästi tarvitsisi. Hallituspuolueiden kytkennät edunvalvontajärjestöihin eivät mahdollista esimerkiksi ulkopuolisten tutkijoiden ehdotusten reilua käsittelyä. Lehmänkauppojen osalta Suomi on päässyt Euroopan rahaliiton kriisin myötä katsomaan aitiopaikalta, miten unionin päätöksentekomenettely ei ilman keskinäistä kaupankäyntiä ylipäätään ole mahdollinen. Hyvä veli ja hyvä sisko -verkostot ja eurooppalaiset poskisuudelmat eivät yleensä ole luvanneet hyvää rahaliiton jäsenmaiden kansalaisille. Ongelmallisinta on, että tällä näyttämöllä niin monesti on rikottu yhdessä sovitut pelisäännöt. Tärkeimpiä näistä oli kansallisvaltioiden velkojen yhteisvastuun poissulkeminen, josta tehty sopimus ei ole pitänyt. Tällaiseen unioniin Suomi ei aikanaan liittynyt.

Butlerin käsittelemä vapaamatkustajuuden ongelma johtaa ajatukset Ahvenanmaalle. Ahvenanmaa on Suomessa selkein esimerkki tapauksesta, jossa vapaamatkustajuus on toteutettu niin monessa asiakokonaisuudessa, että sen salliminen muissa maan osissa ei mitenkään voisi olla mahdollista. Ahvenanmaan nuorisolla ei ole velvollisuutta osallistua maanpuolustukseen edes oman alueensa osalta. Suomen muilla kansalaisilla tämä velvollisuus on, ja se kattaa myös Ahvenanmaan turvallisuuden. Kansallinen turvallisuus on julkishyödyke. Se on Suomessa tuotettu yleisen asevelvollisuuden pohjalta. Vapaamatkustajia ovat sivarit.

Suomalaistaustainen William Niskanen aikoinaan argumentoi sen näkemyksen puolesta, että virkamieskunta omien intressiensä pohjalta kykenee kasvattamaan budjettiosuuttaan ja näin omaa rooliaan. Vaikka tämä olisi liioiteltu arvio, esimerkit siitä, miten budjettivarojen puolesta käydään kamppailua, ovat luontevia. Tielaitos rakentaa mielellään moottoritietä ulkomaalaisille rekoille, jotka ajavat suurilastisina Suomen lävitse lisäten turvallisuusriskejä ja ympäristöhaittoja paikallisille asukkaille.

Otan lopuksi jonkun esimerkin sääntelystä. Yllä jo mainitsin maatalouden ylituotannon. Hintasääntely tietenkin ylläpiti hinnat ylikorkeina, jolloin ostajien ja veronmaksajien kannalta syntyi raskas ylituotanto. Kun Suomessa on lääkäripula, tämä on jäljitettävissä lääkäreiden etujärjestön menestykseen lääkäreiden koulutuskiintiöiden rajaamisessa. Jos taksilupia säännöstellään, niille muodostuu korkea markkinahinta jälkimarkkinoilla. Sadesäällä et saa taksia Helsingissä. Pahin esimerkki on takavuosien vuokrasäännöstely. Sen avulla vaikutusvaltainen vuokralaisten keskusliitto pyrki turvaamaan vuokralaisten aseman. Ainoa, minkä se sai aikaan, oli se, että vuokramarkkinat kuolivat alta pois eivätkä ihmiset kyenneet muuttamaan pääkaupunkiin.

Kaiken sanomani jälkeen tunnustan ilman ehtoja hyväksyväni lobbauksen ja edunvalvonnan osaksi demokraattista yhteiskuntaa. Vaihtoehtoja ei ole. Julkisen valinnan analyyttinen teoria toisaalta viestittää tutkijoille kiinnostavista yhteiskunnallisista mekanismeista. Oleellista demokratiassa on tasapaino, joka on kohtuullinen sekä enemmistölle että vähemmistöille.

Miksi me ihmiset olemme niin erilaisin intressein varustettuja? Minulle tämä ei enää ole yllätys. Kahdentoista vuoden ajan olen työstänyt yliopistolla kurssiani ”Etiikka ja talous”. Olen siinä joutunut perehtymään ihmisen mysteeriin. Olen joutunut valjastamaan antropologian, evoluutiobiologian, psykologian ja taloustieteen tutkimukset sen valottamiseen, miksi toimimme niin kuin toimimme. Synteesini on vahvasti darwinistinen, mutta laajenee sen ylitse kulttuurievoluutioon ja meemiteoriaan. Elämän keskeiseksi lainalaisuudeksi on paljastunut elämän jatkuvuus kilpailussa ja yhteistyössä toisten kanssa. Diktatuurit eivät tarjoa vaihtoehtoa demokratialle. Paitsi, jos diktaattorilla ei ole geneettistä intressiä suhteessa perillisiinsä. Maailma tuntee ainakin yhden esimerkin tällaisesta diktaattorista. Hän on Omanin sulttaani. Hän on nostanut maansa kukoistukseen. Hän ei ole luonut ympärilleen dynastiaa. Tämä selittyy sillä, että hän on tunnustautunut homoseksuaali.