Vapautetaan yliopistot

Suomessa akateeminen vapaus on yllättävän vieras käsite. Vaikka politiikalla ei suoraan tutkimuksen tai opetuksen sisältöjä suitsita, nakerretaan niiden edellytyksiä jatkuvasti. Päättäjille korkeakoululaitos näyttäytyy makkaratehtaana, josta tarkalla ohjauksella ja kontrollilla saadaan puskettua tiedettä ja tutkintoja halutulla tahdilla ulos. Järjestelmä on vahvasti ylhäältä päin johdettu ja säädelty, eikä trendi suinkaan ole laskeva.

Suomessa yliopistoilla on itsehallinto – teoriassa. Käytännössä ne ovat täysin riippuvaisia valtion rahoituksesta. Uusi yliopistolaki muutti asiantilaa vain nimellisesti, ja yliopistojen mahdollisuudet rahoittaa itse toimintaansa ovat varsin rajatut. Ehkä siksi ainakin julkinen kritiikki ruokkivaa kättä kohtaan on ollut vaisua. Se on harmi, sillä molemmat korkeakoululaitoksen perustehtävistä – tutkimus ja opetus – kuristuvat liiallisella sääntelyllä ja kontrollilla.

Tutkimuksen osalta ongelma ei rajoitu kansalliselle tasolle. Esimerkiksi EU:n tutkimusrahoituksen hakeminen ja hankeraportointi on raskasta byrokratiaa. Suomi voisi parantaa täkäläisten yliopistojen asemaa mahdollisimman mutkattomalla perusrahoituksella ja laajemmalla toiminnanvapaudella. Sen sijaan uutena kuningasajatuksena on strateginen tutkimusrahoitus, jonka taustalla on absurdi kuvitelma siitä, että valtio tietää mitä pitää ja kannattaa tutkia. Todellisen läpimurtotutkimuksen eväät ovat sattuma, riskinotto ja vapaat kokeilut, joille voi luoda toimivat puitteet mutta joita ei synny liukuhihnalta työntämällä. Tutkimukselta on täällä kaivattu suurempaa yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Päättäjät ovat haluavinaan tieteeltä enemmän eväitä päätöksentekoon. Harvassa ovat kuitenkin ne hetket, joissa poliitikko tai virkamies olisi suoraan muuttanut kantaansa uuden tutkimustiedon valossa. Todennäköisempi on tilanne, jossa oman politiikan tueksi halutaan lukuja tai mietelauseita suosikkitutkijalta case Himasen tyyliin. Toisaalta kaivataan laajempaa tutkimustulosten kaupallista hyödyntämistä. Uskallan väittää, että paras keino siihen on yritystoiminnan – erityisesti pienimuotoisen, riskialttiin yrittämisen – helpottaminen.

Koulutuksen puolella usko keskusjohtoisuuteen on vielä tutkimustakin suurempi. Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoitusmalli yliopistoille on hyvä esimerkki kontrollivimmasta; se pakottaa yliopistot kepittämään opiskelijoilta merkityksettömiä määrällisiä suorituksia. Tutkintojen määrä on yksi laadun (!) mittareista. Yhteiskunnan kannalta olisi parempi antaa yliopistojen toteuttaa nykymaailman tarpeisiin vastaavaa, merkityksellistä ja joustavaa opetusta ja tarjota opiskelijoille vapaus valita panostuksensa opintojen ja työnteon tai yrittämisen välillä. Myös koulutuksen tarjontaan tarvittaisiin paremmin toimivaa markkinamekanismia, sillä nykyinen suunnitelmatalous toimii kuten olettaa sopii: akateeminen työttömyys kasvaa ja lääkäreistä on pulaa. Valtion monopoli korkeakoulutukseen on ehdoton, ja esimerkiksi yksityisen yliopiston perustaminen olisi käytännössä mahdotonta. Reaktiot yksityiseen koulutuksen tarjontaan ovatkin olleet koomisia. On muistutettu tiukkaan, etteivät ne sitten tarjoa mitään ”oikeaa tutkintoa”, mitä se sitten tarkoittaakin.

Kontrollifilosofia on valunut tehokkaasti myös alaspäin, ja yliopistoissa on kova usko tarkkaan seurantaan sekä opiskelijoita että tutkijoita kohtaan. Ilmapiirin soisi kääntyvän järjestelmän kaikilla asteilla aivan toiseen suuntaan. Julkisella vallalla ja rahoituksella on perustellusti tärkeä rooli korkeakoulujärjestelmässä jatkossakin, mutta olisi paikallaan purkaa käsitystä keskusjohtoisuuden tarpeesta ja valtiovallan erehtymättömyydestä. Vapaus on korkealaatuisen tutkimuksen ja opetuksen perusta.