Turvallisuusviranomaiset yhdeksi viranomaiseksi

Suomessa on laaja julkinen sektori, jolla on paljon erilaisia tehtäviä. Nuo tehtävät on pilkottu eri viranomaisille eikä syntyneiden raja-aitojen yli toimiminen ole kovin tavallista. Monesti säädökset suorastaan estävät sen. Julkisuudessa on ollut surullisia tapauksia, joissa tiedon kulkemattomuus aidan toiselle puolelle on johtanut peruuttamattomiin seurauksiin. Harva tietää esimerkiksi sen, etteivät ensihoitajat saa murtaa ovea auki, jos kukaan ei ole avaamassa. Sairaskohtauksen yksin kotonaan saanut henkilö saa tehdä kaikessa rauhassa kuolemaa sen aikaa, että ensihoitajien tilaama palokunta tulee poliisin antaman luvan voimin murtamaan oven auki. Liian usein tästä seuraava lisäviive on kohtalokas. Kovin usein ei kerrota sitäkään, miten pitkään apua oikeasti joutuu odottamaan.

Summittainen ja tilannekohtainen ”potkiminen” aitojen yli ei ole järkevä eikä varsinkaan kustannustehokas ratkaisu. Paljon järkevämpää olisi purkaa turhia aitoja ja koota jollakin järkevällä logiikalla voimat yhteen ja käyttää niitä tehokkaasti kansan palvelemiseen. Sitä vartenhan viranomaiset maassamme käsittääkseni ovat. Turvallisuutta ja rauhaa rakastavana ihmisenä minun kiinnostuksen kohteeni tässä asiassa ovat kansakunnan ja kansalaisten turvallisuutta ylläpitävät toimijat. Siis ainakin puolustusvoimat, poliisi, pelastustoimi, ensihoito, rajavartiolaitos, tulli ja näiden kaikkien yhteinen viestinvälittäjä hätäkeskuslaitos.

Kaikki nämä viranomaiset tekevät jo jollakin tavalla keskenään, mutta reviirirajat johtavat toiminnan tehottomuuteen. Esimerkiksi tullin kiinni ottama rattijuoppo olisi helppo ja selkeä asiakastapaus, jonka tullimiehet varmasti osaisivat viedä vaikka syyttäjälle asti, mutta kun ei kuulu hommiin. Sitten odotellaan poliisia hakemaan asiakas jatkokäsittelyyn vähintään sama aika, joka menisi kuulusteluun ja papereiden tekoon. Työajankäytön tehottomuuden lisäksi siiloajattelu lisää hallinnon kustannuksia. Joka putiikkiin tarvitaan omat pomot ja sihteerit. Ja tietysti veronmaksajien rahalla rakennettu, omaa toimialaa ilmentävä miekkalinna tai pelastustemppeli keskelle kylää.

Olen tullut siihen tulokseen, että turvallisuusviranomaiset pitäisi yhdistää yhdeksi viranomaiseksi, jonka ”etulinjassa” toimivalla henkilöstöllä on koulutus ja välineet ottaa hallintaansa kaikki kansalaisten arkipäivässä kohtaamat hätätilanteet ja toimia rautaisena asiantuntijana vähintään yhdellä toimialalla. ”Mahdotonta”, huutaa yksi jos toinenkin, mutta minä kerron miksi se voisi toimiakin.

Ensimmäiseksi lasketaan yhteen eri alojen koulutusten pituudet ja todetaan, että ihmisikä ei riitä kaikkien alojen opiskeluun. Tämä pitää paikkansa nyky-Suomessa, jossa korkeakoulututkinto on tärkeämpi asia kuin käytännön työtaito. Siitä ei kuitenkaan ole kovin pitkää aikaa, kun pelastustoimen ammattilaisten koulutus kesti noin 16 viikkoa. Vielä tänäkin päivänä perustason ensihoidossa työskentelee henkilöstöä, jolla on ensihoidosta 20 viikon opinnot. Jenkeissä sikäläisessä perustason lanssissa toimivalta EMT-B -henkilöltä vaaditaan vähintään 110 tunnin mittainen koulutus. Suomessa ”välttämättömät” sosiaalipolitiikan kurssit ja lastenkasvatuksen opinnot tietysti laajentavat maailmankuvaa, mutta ei niistä ensihoidossa kovin suurta hyötyä ole. Oleelliseen keskittymällä eri ammattialojen perustason osaaminen pystytään siis helpostikin antamaan järkevässä ajassa.

Toisena perusteena kaivetaan esille Korson Kapina. Kuka vielä muistaa, sehän oli melkein eilen? Kapinassa vaurioituneen paloauton seurauksena sisäministeriössä linjattiin, ettei pelastustoimen resursseja käytetä joukkojenhallintaan. Perusteena oli, että kansan auttajat haluttiin pitää erillään kansan kurittajista ja näin turvata auttajien työrauha. Se on kuitenkin aikansa elänyt. Ensinnäkin poliisin toimintataktiikka on muuttunut viidessä vuosikymmenessä perusteellisesti. Enää ei ammuta ensin ja kysellä sitten. Vielä 1970-luvulla varoituslaukauksia ei edes tilastoitu ja kohti ampuminenkin oli tavallista. Toisaalta yhteiskuntaan nurjamielisesti suhtautuvat purkavat ahdistustaan kaikkiin yhteiskunnan edustajiin auton ja työasun väristä riippumatta. Sen ovat saanut tuta niin luvattomia vappukokkoja sammuttelevat palomiehet kuin opettajat koulussa. Poliisilla kai on vielä sen verran auktoriteettiasemaa, että harva ryhtyy heidän kanssaan vääntämään.

Yksi ihan oikea ongelma pitäisi kuitenkin huomioida esitutkintalainsäädännössä: myös rosvolla on oikeus saada itselleen ja kaverilleen apua. Ensihoidon hälyttämisen esteenä ei saa olla se, että kämpässä on polteltu ruohoa tai telkkaria katsotaan jostakin muusta kuin omalla rahalla hankitusta töllöttimestä. Ensihoito- tai pelastustehtävä ei siis saa muuttua kotietsinnäksi tai todisteiden keräämiseksi, vaikka kohteessa havaittaisiinkin viitteitä siitä, että joku on joskus tehnyt jotakin sopimatonta. Törkeät rikokset ovat sitten luku erikseen, mutta käsittääkseni lanssarit hälyttävät nykyisinkin poliisin paikalle, jos kohteessa on vaikkapa tajuttomaksi hakattu uhri.

Huolimatta siitä, että uudistukseen sisältyy joitakin, erityisesti siirtymäkauteen liittyviä haasteita ja mahdollisuuksia rakentaa perusteettomia uhkakuvia, olen vahvasti sitä mieltä, että raja-aitojen kaatamista tulisi vakavasti selvittää. Nykyiset turvallisuusviranomaiset on säästetty niin kuralle, että ne suoriutuvat tehtävistään vain niin sanotusti hyvän sään aikana. Viranomaiset eivät mieluusti kerro ahdingostaan, mutta se selviää julkisista asiakirjoista tai ainakin rivien välistä. Poliisi ei esimerkiksi julkaise alimman kiireellisyysluokan tehtävien hoitamiseen kuluvaa viivettä tai hoitamatta jätettyjen tehtävien määrää. B-kiireellisten tehtävien viiveaika ilmoitetaan yhdessä A-tehtävien kanssa keskiarvona, jolloin A-tehtävien ansiosta luku näyttää siedettävältä.

Ensihoidon palvelutasopäätöksiin on kirjattu, että vain osa potilaista pitää tavoittaa tavoiteajan puitteissa (esim. 85 % hätäpotilaista 15 minuutissa, kiireettömistä 90 % 120 minuutissa; HUS harvaan rakennetun OKT-alueen tai vast. tavoiteajat). Pelastustoimi sallii tavanomaisiin maaseudun kirkonkyliin 20 minuutin toimintavalmiusajan tai ei aseta tavoiteaikaa ollenkaan. Kaupunkitaajamissa tavoitteet ovat tiukemmat, mutta onnistumisprosentit eivät mairittele. Rajat vuotavat kuin seula: Tulli arvelee, että huumeista saadaan kiinni noin 10 % ja ulkomaiset rikollisryhmät melskaavat Suomessa varsin todennäköisesti siksi, että täällä hyöty/riski-suhde on edullinen. Mutu-pohjalta arvelen myös uskottavaa maanpuolustusta esiintyvän enää juhlapuheissa ja johtavien upseereiden haastatteluissa.

Niputtamalla kaikki edellä puheena olleet turvallisuusviranomaiset samaan pakettiin saataisiin organisaatio, jonka kokonaisvahvuus ilman varusmiehiä olisi suunnilleen 40 000 päätoimista henkilöä. Pelastuslaitosten alihankkijoita eli niin sanottuja vapaapalokuntia on satoja ja niiden kautta saadaan sivutoimista henkilöstöä mukaan tuhansittain. Lisäksi on sodanajan reservi. Reservissä olevia sotilaskoulutuksen saaneita on toista miljoonaa, mutta aseita ei ilmeisesti ole kuin 300 000:lle. Oleellisimmat hyödyt kansalaisen näkökulmasta saavutettaisiin vakinaisen henkilöstön tehokkaammasta käytöstä. Hädässä olevaa kansalaista tuskin kiinnostaa nykyiselläänkään, minkä värisellä autolla auttajat tulevat, jos ne vain pystyvät auttamaan.

Nykyisin sen paremmin koulutus kuin mukana olevat varusteet eivät juurikaan palvele monialaista toimintaa. Monipuolisemmalla koulutuksella ja toisella filosofialla rakennetulla ajoneuvokalustolla liikkuva multiviranomainen kykenisi auttamaan ensihädässä. Koska soveltuvia yksiköitä olisi paljon enemmän, on tilastollisesti väistämätöntä, että lähin tarkoituksenmukainen yksikkö tulisi keskimäärin nykyistä lähempää. Erityisen suuret hyödyt olisi mahdollista järjestää ”syrjäseuduille” eli pinta-alallisesti suurimpaan osaan maata. Nykyisin muutaman tuhannen asukkaan kuntaan ei pystytä järkevillä kustannuksilla järjestämään minkään viranomaisen päivystyspalveluita. Yksi tai kaksi ”joka hädän työparia” monitoimiautoineen aiheuttaisi siedettävissä olevat kustannukset ja parantaisi maaseudulla hätään joutuneen avunsaantia. Sivutuotteena syntyvä turvallisuuden tunne parantaa huomattavasti kotona pärjäämistä. Tieto siitä, että oman pitäjän miehet tulevat tarvittaessa nopeasti apuun joka tilanteessa, poistaa epävarmuuden tunnetta ja sitä kautta elämänsä ehtoossa oleva henkilö uskaltaa asua kotonaan pidempään.

Tykkänään uuden organisaation rakentamisessa olisi myös valtava potentiaali hallinnosta säästämiseen. Nykyisin jokaisella viranomaisella on omat esikunnat paperinpyörittäjineen. Vanhoja organisaatioita viilatessa otetaan ensin nimilista ja aletaan keksiä listan ihmisille töitä. Kokonaan uutta luodessa suunnitellaan ensin virtaviivaiset prosessit, sitten täytetään vakanssit päteviksi todetuilla henkilöillä, ja loput joko koulutetaan kenttätöihin tai päästetään hyvin ansaitulle eläkkeelle. Uutta organisaatiota luodessa ei olla palkankorotusautomaatin uhreja. Kun nykyisiä organisaatiota yhdistellään isompiin kokonaisuuksiin, on tapana ollut, että uudessa organisaatiossa kaikkien tehtävänimikkeiden palkat harmonisoidaan korkeinta palkkaa vastaavaksi. Valtion palkat ovat nykyisin vähintäänkin vertailukelpoisia. Esimerkiksi poliisin työ tuskin on sen arvokkaampaa kuin vaikkapa kuntasektoriin kuuluvan sairaalan päivystysosaston sairaanhoitajan, mutta silti konstaapeli saa parempaa palkkaa.

Ajankohtaisessa maailmanpoliittisessa tilanteessa en malta olla ottamatta esille liikekannallepanokorttia. Aikoinaan minulle kerrottiin, että sodan sattuessa pääsen osallistumaan panssarintorjuntaan. Sitä minulle ei kerrottu, mistä tarvittavat työkalut pitäisi hakea tai edes mihin kokoonnutaan, jos pitkillä mustilla rekisterikilvillä varustettuja autoja alkaa pyöriä nurkissa. Rohkenen epäillä, että jos minulla enää mitään tehtävää sodanajan joukoissa on, niin liikekannallepanon alkamisesta kestää vähintään viikko siihen, että olen saanut tarvittavat välineet käyttööni ja päässyt aloittamaan työni.

Talvisodan alkamisesta saimme kohteliaasti ilmoituksen hyvissä ajoin etukäteen, mutta arvelen seuraavan vihulaisen olevan tässä asiassa vähemmän kohtelias. Uskon vahvasti, että yhteen pakettiin leivottu turvallisuusviranomainen kykenee tarvittaessa aseistamaan koko vakinaisen henkilöstönsä sodan ajan olosuhteiden mukaisesti alle vuorokaudessa, jos näin halutaan. Lisäksi uskon, että rakentamalla reservistä kiinteä osa rauhanajan organisaatiota saadaan merkittävä osa reservistä (vrt. tuhannet vapaapalokuntalaiset, maapuolustusjärjestöaktiivit jne.) mukaan nopeaan mobilisointiin. Luulisi, että jokaista kenraalia rauhoittaisi tieto siitä, että vuorokaudessa rivissä on kymmenen sodan ajan toimintaan valmista prikaatia. Ainakin allekirjoittaneeseen reservin kersanttiin se tekisi vaikutuksen.

Kiteytän vielä edellä olevan muutamaan ranskalaiseen viivaan:

• Monialainen peruskoulutus ja syvällinen asiantuntemus vähintään yhdeltä alalta
• Työvälineet tavanomaisten hätätilanteiden ensivaiheen toimenpiteisiin useimmissa kentällä liikkuvissa yksiköissä
• Enemmän hätätilanteeseen soveltuvia yksiköitä -> avun tarvitsija tavoitetaan nopeammin
• Yhden kontaktin periaate kaikissa niissä tilanteissa, joissa se suinkin on mahdollista
• Resurssien joustava käyttö
• Virtaviivainen organisaatio, turhat rakennukset muuhun käyttöön
• Pitkällä tähtäimellä mahdollisuuksia jopa satojen miljoonien säästöihin toiminnan kärsimättä

• Puolustusvoimien resurssit samassa paketissa

• Rauhanajan tilanteisiin merkittävästi lisää resursseja
• Nopea reagointi turvallisuusuhkiin siviilisektorin henkilöstön avulla
  • Edellyttää, että merkittävällä osalla henkilöstöstä on reservisotilaan koulutus
    -> todennäköisesti merkittäviä muutoksia nykyiseen reservin koulutusjärjestelmään