Viime aikoina on taas keskusteltu perintöveron tarpeellisuudesta. Argumentit ovat olleet samaa vanhaa perijän asemaan tai yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen liittyvää moraalipatsastelua kuin aina ennenkin. Jälleen kerran on käynyt niin, että perinnön jättäneiden ja kansantaloustieteen näkökulmat ovat jääneet vähälle huomiolle. Tällä saattaa olla jotakin tekemistä jälkimmäisten eturyhmien pienen koon kanssa.
Viimeksi silmääni pisti Töölön sosialidemokraattien puheenjohtaja Valtteri Aaltosen puheenvuoro. Hänen sanoineen: ”Periminen, toisin kuin työn tekeminen tai pääoman investoiminen ei tuota talouteen mitään lisäarvoa, ja siksi sitä on perustellumpaa verottaa kuin sellaisia vaurastumisen muotoja jotka tuottavat.”
Tämä on niin röyhkeä mikrotaloudellinen virhe, että se pitää korjata. Perintöinstituutiolla on aivan ilmeinen reaalitaloudellinen tehtävänsä: tasoittaa pääomien ja investointien sukupolvisiirtymiä, niin että yhden yksilön kuolema ei ole tuotantopääoman loppu. Se on se yksi täsmällinen instituutio jonka ansiosta tuotantopääoma voi kasautua myös ylisukupolvisesti, sen sijaan että jokaisen sukupolven pitäisi aloittaa puhtaalta pöydältä, eikä se siis koskaan voisi päästä esi-isiensä saavutusten yläpuolelle.
Esimerkki alkeellisemmasta taloudesta
Oletetaan perussuomalainen perittävä metsätilkku. Jos perintövero olisi 100%, kenenkään ei kannattaisi jättää tuollaisia lapsilleen, ja kuten hyvin tiedetään, varsin harva tekee töitä hyödyttääkseen ihan vain valtiota. Tuossa tilanteessa henkilö joka on ikänsä tehnyt metsätöitä ja kasvattanut tilkullaan puita, laskee eläkeiän lähestyessä niin, että kun metsä kuitenkin menee hukkaan, parempi panna se lihoiksi. Hän avohakkauttaa metsänsä, myy puut, ja lähtee eläkepäivikseen Espanjan aurinkorannalle kuluttamaan säästöjään. Tuloksena olisi ainakin hetkellinen ja paikallinen reaalitalouden metsätuho.
Jos perintövero olisi nolla, hän voisi sen sijaan laskea, että kun hän välittää pojastaan, hän haluaa antaa tälle mahdollisuudet parempaan elämään. Niinpä hän testamenttaa metsän. Hän ei hakkauta sitä, koska eihän puuttomalla metsällä mitään arvoa ole. Päin vastoin aina viimeiseen henkäykseensä asti hän pitää enemmän tai vähemmän hyvää huolta metsänsä kunnosta ja tuottavuudesta, jotta siitä olisi lapselleen hyötyä. Reaalitaloudellisesti metsä jää olemaan seuraavalle sukupolvelle.
Tuo sama periaate pätee kaikkeen muuhunkin pääomaan, oli siinä kyse luonnonvaroista eli ei. Jos et voi elämäsi lopulla siirtää sitä välittämääsi kohteeseen, se on kannattavaa realisoida. Yhtäkkiä reaalinen pääomarakenne kärsii sukupolvisiirtymästä paljon enemmän kuin se muuten olisi kärsinyt.
Mahdollisuus siirtää elinikäiset säästönsä jälkipolvelle toimii näin ainakin osittaisena kannustimena siihen, että vaikka yksittäisestä ihmisestä aika jättää ja sen takia hänestä tulee elämänsä loppua kohti jatkuvasti lyhytjännitteisempi, kokonaiset sukulinjat voivat edelleen toimia kuin ikuiset instituutiot joiden sijoituspäätöksiä kuolevaisuus ei vaivaa. Talousjärjestelmä kokonaisuutena toimii enemmän kuin rationaalinen yksilö, mikä lienee toivottavaa jopa luonnonsuojelunäkökulmasta.
Esimerkki kehittyneessä taloudessa
Nykytaloudessa ylläolevaa päätelmää vastaan on helppo väittää sillä perusteella, että eihän sitä metsää suinkaan hakata. Se myydään. Vastaväite on osin jopa totta. Mutta lopulta hyvin pienin osin.
On totta että likvideillä markkinoilla tuollaista suoranaista pääomatuhoa harvemmin pääsee tapahtumaan. Kuitenkin se suurin ja olennaisin hyvinvointivaikutus on edelleen läsnä, vaikka se piiloutuukin nyt markkinasuhteiden taakse.
Nimittäin, jonkunhan se metsä piti ostaa. Se joku selvästikin oli valmis sijoittamaan, ja suorastaan juuri metsätalouteen. Kun hän on maksanut tästä metsätilkusta, hän ei voi enää sijoittaa esimerkiksi metsänparannukseen, -suojeluun tai muuhun vastaavaan, joka myös lisäisi metsäpääomaa ja/tai sen arvoa. Jos vanhus taas ei olisi joutunut syömään metsäänsä, noin varmastikin olisi tapahtunut, ja nyt meillä olisi paitsi tuon tilkun metsäomaisuus, toinen mokoma sijoittajan rahoittamana. Olemme jälleen hävinneet kokonaisen metsän, vaikka nyt se ei näykään päättelyssä suorilta.
Lisäksi, jos metsä ei jo olisi ollut pitkäjänteisimmän ja/tai sitä parhaiten hoitavan käsissä, kauppa olisi tehty jo aiemmin. Niinpä pakkorealisoinnista seuraa kaksi erillistä mahdollisuutta jotka kummatkin povaavat huonoa, niin metsälle kuin yleiselle hyvinvoinnillekin. Ensinkin, jos metsä myydään, se luultavasti joutuu käsiin joissa sille todennäköisemmin käy ohraisesti. Ja toisekseen, kun noin on, usein metsän arvo laskisi siirtymässä, jolloin vanhus edelleen saa parhaan hinnan metsästään hakkauttamalla sen ja myymällä puut. Kummassakin tapauksessa metsäomaisuutta odotusarvoisesti tuhoutuu, ja kun se on tuottavaa pääomaa, sen mukana menee metsän mahdollistama kasvu ja hyvinvointikin.
Summa summarum
Lopulta tuota päätelmää ei voi paeta millään, vaikka kansantaloustieteen oppikirjoissa sitä ei selitetäkään erityisen läpinäkyvästi. Niissä argumentti menee suunnilleen niin, että jos asetat intergenerationaalisille omaisuussiirtymille esteitä, tuo tuottaa sukupolvenvaihdostilanteessa insentiivin olla itsekkäämpi kuin muuten oltaisiinkaan, ja tuloksena on systemaattisesti kasvanut keskimääräinen aikapreferenssi. Siitä sitten edetään sen analyysiin, miten makrovaikutukset kanavoituvat korkojärjestelmän kautta, ynnä muuta, ja niin edelleen.
Mutta suomeksi käännettynä tuo aina tarkoittaa sitä että metsää syödään ja paperikoneita jätetään ruostumaan. Millä muullakaan se voisi tasapainossa toteutua, mitä reaaliseen tuotantopääomaan tulee? Se ei ehkä näy sellaisina tunteitaherättävinä avohakkuina joista lähdin, mutta jossain kyllä hakataan jotain vähän enemmän, jossain jotakin konetta pidetään aavistuksen verran huonommin, ja taatusti Alkon viinitarjontakin nuorenee tasapainossa jollakin tunnilla.
Sillä sitähän se keskimääräinen aikapreferenssi tarkoittaa: yleistä lyhytjänteisyyttä. Se on sellaisen atavistisen maailmanmenon mittari, jossa siemenviljat syödään ja sitten ihmetellään kun tuli nälkä. Perintöverotuksessa jokainen prosenttiyksikkö on yhden sadasosan askel tuohon suuntaan, jopa sillä tavalla ikävästä lähtötilanteesta, että harvempi perinnön jättävä muutenkaan on aivan täydellinen, rationaalinen altruisti.
Niinpä juuri tässä liberaali voi minusta kaikkein vähiten kannattaa veroja: perintöverotus iskee tavallista pahemmin juuri siihen edistyksen ja luontaisen taloudellisen harmonian ihanteeseen joka ainakin meikäläiselle seuraamuseetikolle on aatteessa tärkeintä. Noin kehnolle verolle voi tehdä vain yhden asian: lakkauttaa.
Blogit
Liberan blogiin kirjoittavat eri alojen asiantuntijat tai muuten vain mielenkiintoiset henkilöt. Blogit ovat kirjoittajiensa mielipiteitä, eivätkä välttämättä edusta Liberan virallista kantaa.
3 kommenttia artikkeliin Perintövero on lyhytjänteisyyttä
Jos sossut tyypillisesti ovatkin eksyksissä talousasioissa, niin Liberaalimafia eksyy metsään.
Esimerkki alkeellisemmasta taloudesta eli minusta itsestäni.
Perintömetsä 10 ha. Säästyneillä roposilla joitakin hehtaareja lisää, josta yhteensä 130 ha aukkohakkuuta, mikä ei herättänyt suuria tunteita. Jalastusarvoa kansantalous kuittasi tuosta 30 milj.€. Aiheuttaako tämä nyt sitten kauhean parranpärinän?
Esimerkki kehittyneemmästä taloudesta.
Luonto meitä suojelkoon kehittyneemmän talouden teoreetikoilta ja Liberaalimafian tai Edistyspuolueen maanomistusverolta.
Summa summarum
Perintövero joutaa toki poistettavaksi, onpahan jälkipolvilla paremmat mahdollisuudet säilyttää peritty varallisuus ja tehdä aukkohakkuita taas joskus vuonna 2070.
Sen metsäpläntin tai yrityksen (pää)omistaja tietää parhaiten kenen hoteissa metsä (tai yritys) parhaiten kukoistaisi. Aina se paras hoitaja ei välttämättä ole perillinen vaan se voi olla veljenpoika tai kaveri. Voihan olla, että (pää)omistajalla ei ole perillisiä ollenkaan. Eli jutun argumenteillä pitäisi poistaa erityisesti lahjavero eikä pelkkää perintöveroa. Silloinhan omaisuuserien hallinta hakeutuisi kuoleman tai sairauden iskiessä todennäköisimmin optimaaliseen kohteeseen. Jos tällä olisi tulon ja/tai varallisuuden jakautumisen kannalta haitallisia seurauksia niin niitä pitäisi sitten mielestäni hoitaa nykyisillä työkaluilla eli ansio- ja pääomatuloveroprogressioilla.
Toinen juttu on kansainvälinen verokilpailu. Perintöveron järkevyys riippuu muiden maiden käytännöistä. Suomen ei aina kannata uhrautua korkean verotuksen ja tasaisen tulon- ja varallisuudenjaon mallioppilaaksi. Maksamme siitä liian kovaa elintasohintaa kun taloudellinen toiminta pakenee muualle.
Hei,
Kiitos kommentista kirjoitukseeni.
Ihan ensimmäisenä huomautan, että jos luit kirjoitukseni ihan alusta loppuun, niin korostin tuotantotoiminnan sukupolvenvaihdoksen olevan erillinen asia muusta perimisestä. Sitä varten on jo omat huojennuksensa, joita mielestäni tulee vielä tehostaa. Irtolause jonka kimppuun käyt, koski nimenomaan muuta perimistä kuin sukupolvenvaihdostilanteista. Mutta tätä eroa eivät monet haluaisi nähdä eivätkä ymmärtää, koska sukupolvenvaihdotilanteet, joita on kuitenkin varsin pieni osuus perinnöistä, ovat keppihevonen, jolla yritetään päästä eroon koko perintöverosta.
Sitten käyttämiisi esimerkkeihin. Kun vetoat taloustieteeseen, niin pakko huomauttaa, että niistä monet eivät ole taloustieteellisesti päteviä, vaan rakentuvat joukolle perustelemattomia ennakko-oletuksia.
Ensinnäkin esimerkkisi metsä myydään, ei avohakata (edes jotakuinkin toimivilla markkinoilla tuottavan metsän arvo on korkeampi kuin sen puuston arvo – muuten kaikki talousmetsät vedettäisiin saman tien paljaiksi).
Metsää ei myöskään myytäisi varsinaisessa pakkotilanteessa. Tuotantotoimintaa hoitavat osavat yleensä ennakoida sen verran tulevaa, ja varata myynnille riittävästi aikaa, että hintatapiot eivät jää kohtuuttomiksi (jonkinlainen keskimääräinen hintatappio voitaisiin varmaan tilastollisesti osoittaa). Jos itse oikeasti uskoisit asioiden olevan kuvaamallasi tavalla, niin mikset ole ryhtynyt miljonääriksi ostelemalla velkavivulla alihintaista metsää ja tuotanto-omaisuutta eläkkeelle jääviltä?
Myytäessä metsää on ostaja oletettavasti motivoitunut ja osaava hoitamaan tuotantotoimintaa, sijoittaahan hän siihen merkittävästi rahaa. Varsinkin verrattuna keskimääräiseen perijään, jonka osaamisesta ja motivaatiosta ei ole mitään takeita. Jo ihan taloustieteen alkeissa opetetaan, että resurssit allokoituvat tehokkaimmin markkinamekanismilla, eivät satunnaisen muuttujan (laissa säädetty perimysjärjestys) kautta vastikeettomina saantoina.
Erityisen heikkona pidän tuota argumenttia että ”myyminen ei ole kokonaisutaloudellisesti kannattavaa, koska sitten ostajalle ei jää rahaa kehittää metsää”. Se rakentuu niin monelle täysin perustelemattomalle oletukselle (ostajalla rahaa vain tasan metsän verran, perillisellä/perittävällä taas sopivasti säästössä parannustöihin), ettei sillä ole mitään varsinaista relevanssia. Ensinnäkin nykyaikaisessa tuotantotoiminnassa raha on kustannuskysymys, raha ei ole varsinaisesti niukka reisurssi, jota on määrä x. Modernissa rahataloudessa ostajalla ei ole setelitukkoa odottamassa tyynyn sisällä, vaan hän ottaa ostoa varten lainaa. Mikäli metsään kohdistuva parannustoiminta on kannattavaa, kattaa otettava laina myös nuo investoinnit. Tuotantotoimintaa ei osteta niin, että ensin ostetaan metsä ja sitten ryhdytään miettimään miten siihen käytettäisiin rahaa, vaan ostajalla on kokonaissuunnitelma toiminnastaan, ja tuotantopääoman hankkiminen ja parantaminen ovat osat kokonaiskustannusta. Mikäli taas ostajalla ei olisi mahdollisuutta saada lainaa riittävästi kohtuulliseen hintaan, niin silloin hänen ei kannata tarjota metsästä täyttä hintaa, vaan sen luultavasti ostaa joku muu, joka parannusinvestointien kautta saa siitä suuremman hyödyn.
Siihen aikaan, kun metsää käytiin ostelemassa rekikyydillä naapuripitäjästä setelinippu kourassa, osa esimerkeistäsi saattaisi pitää paikkansa. Vapaasti liikkuvien pääomien nykytaloudessa taas jos jossain olisi merkittävä ja systemaattinen markkinahäiriö (eläkkeelle jäävien yrittäjien omaisuus myytäisiin keskimäärin selvästi liian halvalla) joku alkaisi varsin nopeasti hyödyntää tuota ja markkinahäiriö poistuisi.
Perintöverolla saattaa hyvin olla jonkun suuruinen kannustinvaikutin suhteessa omaisuuden kerryttämiseen. Ensisijaisesti ihmiset kuitenkin tienaavat itseään varten, joten kovin suuri negatiivinen kannustinvaikutus esim. 16 % perintöverolla tuskin on. Yritystoiminnassa perintövero voi muodostua joissain tilanteissa sukupolvevaihdoksen esteeksi, mikä on ihan oikea ongelma ja siltä osin perintöverotusta olisi parannettava. Mutta on tärkeää huomata, että tuokin ongelma on enemmän periaatteellinen kuin kansantaloudellinen.