Kun on pakko

”Pakko” -sanaan on tutustuttu viimeistään ns. pakkoruotsikeskustelun yhteydessä, mutta harva tulee ajatelleeksi, että ”pakko” on suomalaisen yhteiskunnan leimallinen piirre lähes kaikissa asioissa.

”Pakkoruotsi”–polemiikin taustalla oli sinänsä tärkeä kysymys, miksi pakottaa koululaiset oppimaan ainetta, josta ei ole mitään hyötyä käytännön työelämässä. Kysymys voidaan toki yleistää muihinkin oppiaineisiin. Onko koululaisten esimerkiksi tarpeen tietää, että Greenpeace vastaa raamatun profeettoja, niin kuin nykyään uskonnon kirjassa opetetaan? Miksi ylipäätään koulujen opetusohjelmasta pannaan päättämään 200 poliitikkoa? Eikö olisi paljon järkevämpää, että vanhemmat yhdessä koulun kanssa saisivat päättää opetuksen painopisteistä. Tietenkin se tarkoittaisi sitä, että koulut olisivat autonomisia samalla tavalla kuin yliopistot. Jos vanhemmat haluaisivat laittaa lapsensa kouluun, jossa painotetaan esimerkiksi monikulttuurisuutta, oikea koulu varmaan löytyy. Jos he haluavat, että opetus tukeutuu Pirkkalan monisteeseen, niin hyvä. Jos he haluavat, että koulu on vakaumuksellisesti uskonnollinen, niin mikä ongelma siinä on? Miksi koulujen pitäisi olla samanlaisia? Miksi koulujen välisiin tasoeroihin suhtaudutaan suorastaan paniikinomaisesti ja yritetään kieltää niiden olemassaolo? Miksi koulut eivät saisi kilpailla keskenään?

Kouluopetus ei varmaan ole pahin esimerkki väärästä pakosta. Ykkössija menee empimättä Yleisradiolle, jolle poliitikot ovat lahjoittaneet tiedonvälityksen monopolin. Vaikka kuinka yritän, ei millään löydä loogisia perustelija Yleisradiomonopolille tai Yleisradioverolle. YLE:n ”yleisen palvelun” konseptiin tukeutumalla voitaisiin vallan mainiosti perustella sitä, että valtio omistaisi puolet Suomen sanomalehdistä, urheiluseuroista, maatiloista ja ties mistä. Asiaa ei muuksi muuta, vaikka valtiollisia yleisradioyhtiöitä löytyy joistain muistakin maista: kyse on vain vuosidadan alun totalitaristisen ajanjakson perinnöstä.

Mutta onhan näitä muitakin. Pakkojäsenyys metsänhoitoyhdistyksissä saatiin juuri purettua, mutta esimerkiksi ylioppilaskuntien pakkojäsenyys ei näytä katoavan minnekään. Taustalla on liian vaikutusvaltaisia lobbareita ja liian pelkurimaisia poliitikkoja.

Ammattiliittoihin ei kuitenkaan ole pakko liittyä, vai miten asia on? No kovin kaukana tästä ei olla. Ennen työttömyyskassatoiminnan vapauttamista (ns. Loimaan kassan perustamista), tilanne oli käytännössä sama kuin pakkojäsenyys, koska ansiosidonnaisten työttömyyskorvausten saaminen oli käytännössä sidottu liittojen jäsenyyteen. Järjestely oli, ja on yhäkin absurdi. Kaikki työlliset ja työnantajat joutuvat maksamaan työttömyysvakuutusmaksua, mutta ansiosidonnaisiin korvauksiin ovat oikeutettuja vain kassojen jäsenet, vaikka kassamaksujen osuus järjestelmän tuloista ja menoista on vain noin viisi prosenttia. Efektiivisesti se on vielä vähemmän, koska kassamaksut (samoin kuin varsinaiset AY -jäsenmaksut) ovat täysimääräisesti verovähennyskelpoisia.

Puoli vuosisataa sitten Milton ja Rose Friedman julkaisivat kirjan ”Free to Choose” (Vapaus valita), josta on tuli anglosaksisissa maissa nopeasti bestseller. Suomessa kirja herätti ns. sivistyneistön ja poliitikkojen parissa lähinnä inhoa. Jotenkin tuntuu siltä, että meillä pinnan alla yhä ihaillaan neuvostojärjestelmää, jossa yksi despootti päätti 200 miljoonan ihmisen puolesta, mitä he syövät, juovat, lukevat, miten paljon he tekevät työtä, missä he asuvat ja jopa mitä he ajattelevat.

Pakkoa tarvitaan, jos ei ole olemassa mitään kannustimia. Jos koulutus ei maksa mitään, on lähestulkoon saman tekevää, mitä opiskelee ja miten kauan opiskelee. Sama ongelma on työmarkkinoilla. Työttömyysloukkua yritetään purkaa erilaisilla velvoitetoimilla ja ”tempuilla”, kun ei uskalleta puuttua tukien ja nettopalkkojen ristiriitaan. Suomen kaltaisesta arktisesta verohelvetistä pakoon pyrkiviä varten pohditaan vastatoimia, mutta itse ongelman ratkaisu ei kiinnosta ketään.