Johtajuus riippuu olosuhteista

Menneisyyden haamu sanoi pääsiäisen lööpeissä ”pöö” – Iltalehden maaliskuisessa gallupissa Sdp:n Paavo Lipponen on suomalaisten mielestä ollut paras pääministeri neljännesvuosisataan. Ehkä vähemmän yllättäen, on ihmisten mielestä kehnoimmin suoriutunut nykyinen pääministeri kokoomuslainen Alexander Stubb.

Paavo Lipponen, vaikka demari näennäisesti olikin, jäi ihmisten muistiin vahvana oikeistolaishahmona. Yhdessä valtiovarainministeri Sauli Niinistön kanssa runnottiin ”kova” leikkauslinja läpi elvytyksen sijaan, saatiin talous nousuun sekä Suomi ns. eurokuntoon. Lipposen aikana Suomi liitettiin myös Euroopan talous- ja rahaliittoon sekä yhteisvaluutta euroon.

Iltalehden tutkimuksen selkeimmät ja yksinkertaisimmat johtopäätökset ovat, että suomalaiset kaipaavat vahvaa poliittista johtajaa, joka nostaisi toimillaan Suomen taantumasta. Näin varmasti onkin, mutta onko sellaista johtajaa oikeasti olemassa?

Aina kriisin tullessa ihmiset kaipaavat ”jonkun muun” tekevän ”jotain”, eikä Suomi ole siinä suhteessa mikään poikkeus. Ihmisillä on lapsellinen usko päättäjien kykyihin ja valtion resursseihin. Tällaisissa tilanteissa oikealla tavalla kyvykkäät ihmiset, kuten Lipponen osaavat pelata korttinsa oikein, minkä jälkeen he kuvittelevat ohjaavansa maailman kohtaloa.

Lipposen hallitus toki teki monta asiaa ”niin kuin piti”, mutta olisiko hän tehnyt samoin, jos olosuhteet olisivat samat kuin nyt? Ihmiset suorastaan vihaavat satunnaisuutta. Osaamme aina kehitellä selityksen, jonka ansiosta jokin vaikuttaa vähemmän satunnaiselta kuin se onkaan. Vedämme viivan tekemisistä tapahtumiin, eli nimeämme syntipukin ja glorifioimme sankarin. Lipponen on hyvä, koska Lipponen ”nosti” Suomen lamasta. Stubb on huono, koska ”ei tehnyt mitään”.

Ikimuistoisten jääkiekon MM-kisojen aikaan Suomi oli aika lähellä likviditeettikriisiä, mutta nyt lainaa saa nollakorolla miten paljon tahansa. Lipposen ja Niinistön toimeenpanemien leikkausten takana oli myös kova hinku täyttää euroalueen vaatimukset. Parikymmentä vuotta myöhemmin Suomi on eurooppalaisen apukoulun kärkioppilaita tekemättä oikeastaan mitään.

Internet ja tietoverkot mullistivat maailman 1990-luvulla, ja Suomi pääsi siihen kehitykseen mukaan oikeastaan sattumalta Nokian myötä. Käytännössä mikään suomalainen hallitus ei olisi voinut sitä tyriä, eikä ekonomisti ennustaa. Talouskasvusta on tietenkin hyvä ottaa aina pisteet kotiin. Toisaalta aivan yhtä vaikeaa oli riittävästi etukäteen ennustaa saati kontrolloida Nokian nujertumista tai globaalia talouskriisiä.

Toisaalta 1990 -luvulla ”asiantuntijoiden” määrä oli huomattavasti vähäisempi kuin nyt. Siinä, missä Raimo Sailas teki listat ja niiden mukaan mentiin, on nykyään jokainen maailmanpolitiikan professori, pähkähullu dosentti tai muu rillipää matemaattisine malleineen kertomassa, mitä pitäisi tehdä. Todellisuudessa kenenkään kyky ennustaa tulevaisuutta ei ole sen parempi kuin muillakaan, mutta he ovat hyviä tarinankertojia ja heillä on usein solmiot.

Todellisuudessa olosuhteet sanelevat politiikan. Toki niihin olosuhteisiin on tarkoitus nimenomaan politiikalla vaikuttaa, mutta miten paljon ja miten nopeasti, on aina liian positiivisen uskon varassa. Poliitikot eivät ole yhteiskunnan ratissa, vaan korkeintaan painavat vilkkua toivoen, että näkymätön käsi kääntää haluttuun suuntaan. On siis aivan turha glorifioida yksittäisiä poliittisia johtajia – ainakin Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa.

Jos sellainen johtaja olisi olemassa, joka aidosti pystyisi muuttamaan yhteiskuntaa, niin kyseessä ei olisi enää demokratia. Tuskin kukaan niin vahvaa johtajuutta kaipaa – siitäkin huolimatta, että aika ennen pitkää oikaisee ja tasoittelee myös näiden generalissimusten, kekkosten ja führereiden aikaansaannokset. Niin hyvät kuin huonotkin.

Loppujen lopuksi suomalaisten pitäisi ymmärtää, että todellinen muutos ei tule johtajista, vaan meistä itsestämme. Ihmiset eivät ole koneiston hammasrattaita tai muurahaisia, vaan yksilöllisiä persoonia. Me emme tarvitse johtajuutta, vaan vapautta kehittyä ja toimia, jolloin menestys tulee kuin itsestään.