Puolueita on liikaa

Kaikilla puolueilla on, tai ainakin pitäisi olla jokin päämäärä. Usein se on ollut kansakunnan itsenäisyys, oman äidinkielin vaaliminen, tasavaltalainen tai kuningasmielinen valtiosääntö, marxilaiset utopiat, uskonnollinen maailmankatsomus jne. Meillä on kahdeksan eduskuntapuoluetta, onko niillä kaikilla yhäkin tällainen aatteellinen missio? Vai onko tilanne jotenkin raadollisempi?

Kun useat poliittiset puolueet saivat syntynsä 1800-luvun lopulla, maailma oli kovin erilainen. Julkinen sektori oli vain varjokuva nykyisestä. Vito Tanzin ja Schuknechtin mukaan  keskimäärinen julkisen sektorin koko (suhteessa BKT:n arvoon) oli kehittyneissä maissa vuonna 1870 10 %, kun se nyt on Suomessa 60 %. Sadassa vuodessa valtiosta on kasvanut todellinen jättiläinen webbanki.ru. Mikään ihme ei olekaan, että muutoksen seurauksena kaikki puolueet ovat muuttuneet eri väestöryhmien etujärjestöiksi tulopoliittisessa kamppailussa. Olennaista ei enää ole, mitä ajattelet asioista, vaan mikä summa on palkkakuitissasi. Ja eikö olekin niin, että puolueelle olennaisinta on, miten sen kannattajakunta sijoittuu tulonjakotilastoissa: ovatko kannattajat neljännessä tai viidennessä tulodesiilissä?

Ehkä kaikkein selvimmin kehitys näkyy sosialidemokraateissa, jotka veropoliittisessa ohjelmassaan jakoivat kansalaiset kahteen kastiin, yli ja alle 70 000 euroa ansaitseviin. Ensin mainittujen veroja luvattiin korottaa ja jälkimmäisten laskea. Ohjelman olisi voinut varmaan yhtä hyvin ilmaista termein: SDP:n kannattajien veroja lasketaan ja vastustajien veroja korotetaan. Näinhän valtio-opissa toki neuvotaan valtaan pyrkiviä puolueita käyttäytymään: verot ja tulonsiirrot pitää asettaa tasolle, joka vastaa niin sanotun mediaaniäänestäjän tulotasoa. Ehkä tämä olikin mielessä, kun puolueen vaalipäällikkö Tytti Tuppurainen ehdotti tulonveron alennusten kohdentamista kirjaimellisesti alle mediaanituloja saaville kotitalouksille.

Jos vaaleista muodostuu kansanäänestys siitä, miten tulot jaetaan ihmisten kesken, tulos on etukäteen selvää: otetaan rahaa sieltä, missä sitä saa, ”maksaa” se miten paljon tahansa. Ilmeisin uhri on yrittäjät. Heitä on noin 300 000; eli vain seitsemän prosenttia äänestäjäkunnasta. Jokainen joka tajuaa jotain mediaaniäänestäjän mallista ymmärtää, että yrittäjän asialla ei kannata olla. Päinvastoin on järkevintä ottaa heidät vastapuolekseen – ja toki Oiva Lohtander on tässä hommassa usein toiminutkin.

Vaalitaistelun tohinassa unohtuu helposti, että ”ilman yrittäjiäkin” tulojen uudelleenjakamisella on oma hintansa. Usein ajatellaan, että kyse on vain sellaisesta marginaalisesta ilmiöistä kuten harmaasta taloudesta tai veropakolaisuudesta, mutta taloustieteen aakkosiin kuuluu verotuksen hyvinvointitappioiden laskeminen. Niitä koskevissa arvioissa on tosin paljon hajontaa, mutta jos lähdetään liikkeelle siitä, että luvut ovat marginaalilla yli 20 %, alkaa ymmärtää, miksi Suomen taloudella menee niin huonosti, kuin menee.

Mutta tarvitaanko mediaaniäänestäjän malliin kahdeksaa puoluetta. Ei ihmeessä, varmaankin kaksi riittää. Toki tarvitaan, jos tulot pitää jakaa useampiin eriin: kaupungit vastaan maaseutu, maahanmuuttajat vastaa kantaväestö, yrittäjät vastaan palkolliset, miehet vastaan naiset, eläkeläiset vastaa aktiiviväestö ja niin edelleen.

Mutta ovatko tulojakajat enää mitään ideologisia puolueita perinteisessä merkityksessä? Eivätkö ne muistuta enemmänkin italialaisia korporaatioita 1930 -luvulta tai keskiaikaisia ammattikuntalaitoksia.

Mikään ihme ei ole, että kiinnostus politiikkaan vähenee! Jos puolueen nimeä kantavat yhteisöt eivät enää tavoittele mitään ideaalisia päämääriä, vaan toimivat tulopoliittisina asiamiehinä, kuka jaksaa aidosti kiinnostua? Itsekkyys ja kateus ovat meidän kaikkien helmasyntejä, mutta kauheaa jälkeä syntyy, kun niistä tulee ideologia.