Baltian maiden ja Pohjoismaiden entistä tiiviimpi liittouma – tulevaisuuden visio

Liberan Suomen turvallisuuspolitiikka: 100 vuotta kahden vaiheilla -raportti julkaistiin osissa. Tämä on raportin ensimmäinen kirjoitus.

Geopoliittisista ja kulttuurisista eroistaan huolimatta Baltian maat ja Pohjoismaat ovat nykyaikana läheisiä. Liettua on ensisijaisesti tiiviissä yhteydessä itäisen Keski-Euroopan maihin johtuen sen historiallisesta keskinäisriippuvuudesta Puolan kanssa. Pohjoismaat vaikuttavat Latviaan ja Viroon jopa enemmän kuin Saksa. Suomella on erityinen suhde Viroon kulttuuristen ja historiallisten syiden pohjalta. 

Suomi Itämeren alueella

Ruotsilla on vahvat suhteet kaikkiin Baltian maihin. Vuosina 1157–1807 Suomi oli osa Ruotsia, ja Ruotsin kuningaskunta oli 1600-luvun puolivälistä lähtien suurvallan asemassa Euroopan politiikassa lähes sadan vuoden ajan. 1800-luvun vaihteessa Baltian maista ja Suomesta tuli hallintoalueita ja Suomesta Venäjän suuriruhtinaskunta. Venäjän tarkoituksena oli hajottaa läntiset naapurinsa ja tuoda ne erikseen omaan vaikutuspiiriinsä. Sama strategia on edelleen käytössä.

Maailmansotien välisenä aikana Suomea pidettiin usein yhtenä Baltian maista, ja syystäkin.  Maiden yhteisten geopoliittisten ongelmien taustalla olivat Venäjän, ja vuodesta 1917 lähtien kommunistisen Neuvosto-Venäjän, laajentumispyrkimykset. Baltiassa ja Suomessa ymmärrettiin, että tätä ongelmaa ei voitu ratkaista ilman ystävällismielisten maiden turvatakuita. Tiiviimmästä sotilaallisesta yhteistyöstä keskusteltiin Baltian maissa ja Suomessa niiden itsenäistyttyä Venäjästä vuosina 1917–1919.

Bolsevikkien vallankaappauksen jälkeen Neuvosto-Venäjällä käytiin Lokakuun vallankumous -nimellä tunnettua sisällissotaa vuosina 1917–1922.  Suomi yritti ratkaista rajaongelmat itänaapurinsa kanssa ennen Tarton rauhansopimusta, joka allekirjoitettiin lokakuussa 1920. Ongelmat eivät kuitenkaan kadonneet, ja seuraavana vuonna vapaaehtoiset joukot valtasivat Itä-Karjalan. Ne saivat tukea virallisen Suomen vaikutusvaltaisilta tahoilta Itä-Karjalan hallintoalueen turvaamiseksi, jottei se liukuisi täysin bolsevikkien hallintaan. Yritys epäonnistui, mikä jälkeenpäin ajateltuna saattoi pelastaa Suomen Neuvosto-Venäjän sotilaalliselta hyökkäykseltä ja ehkä jopa miehitykseltä.

Suomen ulkopolitiikka vuonna 1920

Itsenäistyttyään vuonna 1917 Suomi ajautui veriseen sisällissotaan, joka liittyi läheisesti bolsevikkien vallankaappaukseen. Lisäksi nuoren demokratian ja Suomen itsenäisen valtion piti muotoilla ulkopolitiikkansa Saksan romahduksen jälkeen, Saksan tuettua laillista hallitusta sisällissodassa marraskuussa 1918. Eduskuntavaalien jälkeen maaliskuussa 1919 valittu hallitus oli ensimmäinen demokraattisesti valittu hallitus, jolla vähintäänkin oli mahdollisuus johtaa Suomi myrskyisiltä vesiltä kohti vakaampaa kansainvälistä ympäristöä.

Yksi Suomen ulkopolitiikan keskeisistä suunnannäyttäjistä 1920-luvun alkupuolella oli edistyspuolueen Rudolf Holsti. Hän järkeili, että pienelle maalle sotilaallinen puolustus oli ultima ratio, ja turvallisuus piti taata ensisijaisesti poliittisin keinoin. Ratkaisuna ei ollut puolueettomuus vaan tiivis yhteistyö saman näkemyksen jakavien maiden kanssa. Holsti halusi luoda hyvät ja normaalit suhteet Neuvosto-Venäjään, mutta hän sulki pois läheisemmän liittolaisuuden Venäjän kanssa, koska se aiheuttaisi pelkoa Baltian maissa ja Pohjoismaissa ja siten vahingoittaisi Suomen turvallisuusintressejä pitkällä aikavälillä.

Suomi oli kuitenkin Neuvosto-Venäjän erityiskohde Pietarin turvallisuustarpeiden vuoksi. Hyökkäys Neva-joen varrella sijaitsevaan Pietariin oli mahdollinen Suomen alueiden kautta. Venäjä halusi epätoivoisesti päästä Itämerelle kaupan ja laivaston vuoksi. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Mustanmeren ja Jäämeren väliin syntyneet uudet valtiot muodostivat suojavyöhykkeen Saksan ja Neuvosto-Venäjän välille. Ongelmana oli, pystyisivätkö nämä pienet valtiot kehittämään tarvittavat turvallisuusjärjestelyt.

Suomen tilanne oli ollut kriittinen vuoden 1921 lopulla, kun Neuvosto-Venäjä uhkasi armeijallaan Suomea, mikä selkeästi korosti Suomen strategisen tilanteen heikkoutta. Ulkoministeri Holsti vastusti jyrkästi Itä-Karjalan sotilaallista valtausta, ja hän oli tehnyt lujasti töitä Tarton rauhansopimuksen eteen. Hän päätteli, että Suomen piti ryhtyä etsimään yhteistyöjärjestelyjä Baltian maiden ja Puolan kanssa vahvistaakseen turvallisuuttaan. Siihen aikaan Ruotsi ei ollut luotettava kumppani Ahvenanmaan saaria koskevan katkeran riidan vuoksi.

Ensimmäisen kerran suomalais-balttilaista yhteistyötä tunnusteltiin loppuvuodesta 1919 Viron ehdottaessa, että Suomi isännöisi reunavaltioyhteistyön käynnistävää konferenssia. Konferenssien sarja johti Varsovan sopimuksen solmimiseen maaliskuussa 1922. Sen tavoitteena oli syventää taloudellista, poliittista ja jopa sotilaallista yhteistyötä Suomen, Baltian maiden ja Puolan välillä. Liettua ei voinut liittyä sopimukseen, sillä sen ja Puolan välillä oli konflikti Vilnasta (jonka Puola oli miehittänyt). Yllättäen Suomen eduskunta ei hyväksynyt sopimusta, mikä johti Holstin eroamiseen.

Jaltan sopimuksen jälkeen uuteen Eurooppaan

Kun Jaltan sopimus solmittiin vuonna 1945, Baltian maat erotettiin niiden historiallisesta yhteydestä eteläisiin, läntisiin ja pohjoisiin naapureihinsa ja ne liitettiin täysin Neuvostoliiton järjestelmään. Baltian maat joutuivat kovan stalinismin uhreiksi aina vuoteen 1953 asti, mutta ne kykenivät säilyttämään kansallisten identiteettiensä peruspiirteet ja kulttuuriset piirteet neuvostomiehityksen aikana. Neuvostoliiton tyranniaa vastustava Puolan vastarintaliike vaikutti Liettuassa 1970-luvun alusta lähtien Solidaarisuusliikkeen ja paavi Johannes Paavali II:n ansiosta. Allekirjoitettuaan ETYK-päätösasiakirjan vuonna 1975 Helsinki-ryhmät ja ihmisoikeusryhmät saivat jalansijaa myös kaikissa Baltian maissa, eivätkä vain Puolassa ja muissa Itä-Euroopan sosialistisissa maissa.

Berliinin muurin murtuminen oli myös seurausta Baltian ja Puolan kansannousuista sekä vapautta ja ihmisoikeuksia ajavien kansanliikkeiden toiminnasta. Aluksi lännen ja Venäjän välinen uusi jako ei ollut välttämätön, mutta valitettavasti kehitys ei ole luonut suotuisia olosuhteita Venäjän ja Euroopan sekä transatlanttisten rakenteiden yhteistyölle. Kaliningradin erillisalueesta uskottiin tulevan Itämeren Hongkong tai ”neljäs Baltian maa”, mutta siitä tulikin musta aukko ja Venäjän armeijan tukikohta EU:n sisällä, ja vuodesta 2004 alkaen myös Naton sisällä. Vladimir Putinin valtaannousu lopetti kaikki spekulaatiot Kaliningradin tulevasta asemasta. Erillisalueesta on päinvastoin tullut yhä merkittävämpi perussyy mahdolliselle Naton ja Venäjän väliselle sotilaalliselle konfliktille. Lopulta Georgian sota vuonna 2008 ja Krimin liittäminen Venäjään vuonna 2014 päättivät Venäjän ja lännen välisen suojasään.

Kohti löyhää Baltian maiden konfederaatiota ja kolmea Pohjoismaata EU:ssa

Baltian maiden ja Pohjoismaiden näkökulmasta nykyinen turvallisuustilanne muistuttaa 1920-luvun alkupuolen tilannetta. Naton ja EU:n laajentuminen on kuitenkin muuttanut geopoliittista tilannetta, vaikkakaan se ei ole korjannut Venäjän sotilaalliseen uhkaan liittyviä ongelmia sellaisenaan. Baltian ja ainakin kolmen Pohjoismaan ja ehkä myös Puolan yhteyksiä on tarpeen vahvistaa. Kuten Economist-lehden pääkirjoitustoimittaja Edward Lucas on sanonut: ”Pohjoismaiden, Baltian ja Puolan akselin (NBP9-maat) talouksien yhteenlaskettu bruttokansantuote on suurempi kuin Venäjän.” Lisäksi: ”Pohjoismaiden, Baltian ja Puolan yhteenlasketut puolustusmenot ovat noin 40 miljardia ja Venäjän 80 miljardia – ja Venäjällä on pyöritettävänä strateginen ydinaseohjelmansa puolustukseksi Kiinaa vastaan, kun taas NBP9-maiden tarvitsee huolehtia vain puolustuksestaan Venäjää vastaan.” 

Lucasin argumentti pitää ottaa vakavasti. BNP9 muodostaa toimivat puitteet joko yhdeksän tai seitsemän maantieteellisesti yhteydessä olevan Pohjois-Euroopan maan yhteistyön ja koordinoinnin syventämiselle. Siinä ei herätettäisi henkiin maailmansotien välisen ajan Intermarium-suunnitelmaa [Venäjän ja Saksan välisten maiden liitto Itämereltä Mustallemerelle], jota Holsti ja muut ehdottivat vuonna 1922. 

Suomelle se on suuri haaste, sillä Suomen ulkopolitiikka ei erityisesti keskity näiden maiden ryhmään. Suomi esimerkiksi tukee Nord Stream 2 -maakaasuputkea, jota Baltian maat vastustavat kiivaasti. Ulkoministeri Timo Soini on kuitenkin samaan aikaan korostanut Baltian ja Pohjoismaiden yhteistyön vahvistamista, mikä saattaa olla merkki politiikan muutoksesta tässä asiassa. Lisäksi Suomen ja Ruotsin yhteistyö on tullut ratkaisevan tärkeäksi, koska kumpikaan maa ei kuulu Natoon mutta on strategisesti riippuvainen siitä. Yhdessä Suomi ja Ruotsi eivät voi ratkaista turvallisuusristiriitojaan Venäjän kanssa, mutta BNP9- ja Nato-maina niiden asema olisi varmasti parempi. Suomen virallinen linja perustuu kuitenkin sotilaalliseen liittoutumattomuuteen.

NBP9 ei ole suoraan vastuussa virheistä, jotka lännen suurvallat ehkä tekivät kylmän sodan päättymisen jälkimainingeissa. Näitä olivat esimerkiksi rahalaitosten avaaminen venäläisille oligarkeille, mikä mahdollisti Venäjän voimakkaan korruption, tai Saksojen yhdistymisen ehtojen neuvottelut vuonna 1990 Kohlin hallituksen toimesta. Sanotaan, että suurin virhe oli, ettei Kaliningradia koskevaa sopimusta tehty (Hongkong-vaihtoehto) tai että Naton laajentumista koskeva sopimus on jäänyt liian sekavaksi.

Kremlin haukat ovat sitä mieltä, että länsi nöyryytti Venäjää 1990-luvulla. Lucas kuitenkin väittää: ”Se on vain hämäystä, jolla Venäjä haluaa sumuttaa kansalaisiaan ja länttä.” Tämä analyysi on ratkaisevan tärkeää, kun rakennetaan yhteistä perustaa tulevalle NBP9-yhteistyölle. Meidän on hyväksyttävä historiallisena tosiasiana, että Venäjän ja lännen välinen juopa saattaa pysyä riippumatta siitä, mitä teemme. Voimme kuitenkin välttää Venäjän aiheuttaman jakautumisen, joka tapahtui 1920- ja 1930-luvuilla ja etenkin Kylmän sodan aikana. 

Suomen ja Ruotsin on ymmärrettävä, että niiden osuutta tarvitaan NBP9-maiden turvallisuuteen ja taloudelliseen vaurauteen liittyvien yhteyksien vahvistamisessa. Niitä tarvitaan myös siihen, että näiden maiden ääni saadaan kuulumaan EU:ssa ja Natossa. Olisiko realistinen visio luoda ”yhä tiiviimpi liitto” – NBP9-maiden löyhä konfederaatio – jota voisi kutsua vaikkapa uudeksi Hansa-aloitteeksi? Sillä olisi ainakin kaksi tarkoitusta. Ensiksikin koordinoidun politiikan toteuttaminen – yksi vahvempi ääni – EU:ssa ja Natossa, eli yhteinen perusta suurten tekijöiden kuten Saksan, Ranskan, Italian ja Espanjan joukossa, ja Natossa lisäksi USA:n ja Ison-Britannian. Toiseksi se vahvistaisi pelotetta Venäjää kohtaan. NBP9-maiden yhteenlaskettu puolustusbudjetti on 40 miljardia, verrattuna Venäjän 80–100 miljardiin. 

Käytännössä syntyisi Pohjois-Euroopan löyhä konfederaatio, joka muodostaisi vähintään yhden ison jäsenvaltion näihin instituutioihin. Se olisi myös Pohjois-Euroopan rauhan ja vakauden paras tae ja vahva liitto tasapainottamaan Venäjän pyrkimyksiä hajaannuttaa läntisiä naapureitaan.