Koko Euroopan turvallisuusarkkitehtuuri värähti torstai-aamuna 24.2 , kun Venäjä aloitti täyden aseellisen aggression Ukrainaa vastaan. On mahdotonta tässä vaiheessa tietää Venäjän lopullisia tavoitteita Ukrainassa, sillä aloite on Putinin käsissä. Esitän nyt uudelleen ehdotukseni, jolla voimme ottaa aloitteen takaisin omiin käsiimme ja kannustaa hajanaista Euroopan unionia ryhmittymään yhteisen turvallisuuspolitiikan alle. Tämä on nyt ajankohtaisempaa kuin koskaan.
Liberan blogissa 27.1.2022 arvioin Suomen Nato-optiota. Päädyin esittämään vaihtoehdoksi EU:n puolustuspolitiikan selkeyttämistä sopimuksella Naton kanssa, jossa kaikki EU:n jäsenet kutsuttaisiin myös Naton jäseniksi. Helsingin Sanomat julkaisi aloitteen 5.2.2022. Se levisi Suomen mepeille Brysseliin ja europarlamentaarikko Heidi Hautala piti Euroopan parlamentissa aloitettani tukevan puheen. Se noteerattiin myös mm. Ilta-Sanomissa ja Alfa-TV:ssä.
Ovatko Venäjän turvallisuushuolet oikeutettuja?
Historian pitkässä muistissa ne ovat. 1600-luvulla puolalaiset, 1700-luvulla Ruotsin Kaarle XII, 1800-luvulla Napoleon ja 1900-luvulla Hitler hyökkäsivät lännestä Venäjälle. Läpi keskisen Euroopan ulottuva alankoalue on hyvin sovelias sotilaallisiin operaatioihin Venäjää vastaan. Kylmän sodan päätyttyä Nato laajeni itään Neuvostoliiton alistamien Itä-Euroopan maiden hakeutuessa sen suojaan.
Neuvostoliiton hajoamisen aikaansaama trauma vanhemmissa venäläisissä sukupolvissa on ymmärrettävä, mutta se ei legitimoi Venäjän vaatimuksia Naton purkamisesta. Neuvostoliiton kommunistihallinto oli alistanut puoli Eurooppaa valtansa alle ja kahteen otteeseen asevoimin nujertanut orastavan vapauden kaipuun Varsovan liiton jäsenmaissa (Unkarissa 1956 ja Tsekkoslovakiassa 1968). Euroopan pienemmille maille Nato-jäsenyys on ollut suoja Venäjää vastaan. Varsinkin Baltian maissa elää vahvana neuvostomiehityksen aiheuttama trauma, ja Naton suojista ne ovat olleet hyvin kriittisiä Venäjää kohtaan.
Venäjällä on selvästi laajemmat tavoitteet kuin vain Ukrainan alistaminen. Maa tavoittelee laajaa etupiiriä länsirajalleen. Euroopassa toistellaan, kuina etupiirien aika on ohi. Tämä hurskas toive ei uppoa Venäjään, joka muistuttaa kuinka Yhdysvallatkaan ei sallinut Neuvostoliiton aseistusta Kuubaan vuonna 1962. Voi myös kysyä, sallisiko Yhdysvallat esimerkiksi Kiinan sotilaallista läsnäoloa Meksikossa tai Kanadassa.
Etupiiritavoitteita voi todellisuudessa vastustaa vain riittävällä sotilaallisella vastavoimalla. EU on ainakin paperilla suurvalta. Sen asukasluku – 450 miljoonaa – on kolminkertainen Venäjän 140 miljoonan asukkaaseen verrattuna. EU:n BKT on 10-kertainen Venäjän nähden (markkinahinnoin mitattuna). Harmaa sektori ei kuitenkaan sisälly BKT-lukuihin ja sen merkitys Venäjällä lienee merkittävä. Tutkimuksissa harmaan sektorin suuruutta on pyritty arvioimaan esimerkiksi sähkön kulutuksella, mikä on Venäjällä suurempaa kuin virallisten lukujen valossa pitäisi olla.
EU:n jäsenmaiden puolustusbudjetti – 280 miljardia euroa – on nelinkertainen Venäjän 62 miljardin euron puolustusbudjettiin verrattuna. EU on kuitenkin hajanainen. Irlanti, Ruotsi, Suomi, Itävalta, Malta ja Kypros ovat Naton ulkopuolella. Toisaalta Euroopan potentiaaliin on lisättävä EU:sta vastikään eronnut Iso-Britannia.
Ei ole olemassa mitään hyöty-kustannusarviota, jonka mukaan Natolla olisi mitään intressiä hyökätä Venäjälle. Venäjän asevoimien esittely paraateissa edustaa Neuvostoliiton hajoamisen aiheuttamaa traumaa ja pyrkimystä näyttää maailmalle maan uusi sotilaallinen vahvistuminen viimeisen kymmenen vuoden aikana.
EU on alisuoriutuja ja koko länsi on heikko
Donald Trumpin jäljiltä Yhdysvallat on poliittisesti jakautunut. EU on aina ollut potentiaaliinsa nähden alisuoriutuja sekä taloudellisesti että puolustuksellisesti. Se on heikko klubi, joka on alisteinen jäsenmaidensa kansallisille intresseille.
Angela Merkelin energiapolitiikka on sitonut Saksan Venäjän talutusnuoraan ja on osoittautumassa historialliseksi virheeksi. Saksan uusi johto vasta opettelee ulkopolitiikkaa yhä tummempien pilvien kasaantuessa Ukrainan ylle. Ranska vetää omaa linjaansa ja EU:n elvytyspaketin turvin Italian politiikka taas on enemmän Venäjää ymmärtävää. Ukraina on joutunut kovassa paikassa jo siksikin, että sen johdossa on poliittisesti kokematon viihdetaiteilija.
Putin on nähnyt tilaisuutensa viedä loppuun se, mikä jäi vuonna 2014 toteutumatta: Ukrainan länsisuuntauksen pysäyttäminen. Ukrainan perustuslakiin on kirjattu EU- ja Nato-jäsenyyden tavoittelu. Putin haluaa hallita Ukrainaa ja tavoittele jopa sen demokraattisesti valitun johdon vaihtoa.
Venäjän aktivoitumista lännessä tukee maan vahvistunut yhteistyö Kiinan kanssa, mikä toimii tarpeen tullen selkänojana. Jotkut ovat esittäneet kysymyksen, voisiko länsi pyrkiä löytämään Venäjän kanssa ratkaisun nykyiseen kriisin. Se juna meno jo. Kiinalla ja Venäjällä on yhteinen intressi: kasvattaa vaikutusvaltaansa maailmanpolitiikassa lännen ollessa heikko. Lisäksi Yhdysvaltain päähuomio on jo siirtynyt Aasiaan ja maan likimain 700 miljardin dollarin puolustusbudjetista Euroopan osuus on vajaa 6%.
Saksan ja Ranskan akseli on oleellinen Euroopan unionille
Kansallinen turvallisuus Euroopassa on tärkein EU:n tehtävä ja Saksan ja Ranskan akseli on tärkein liima EU:n yhtenäisyyttä tavoiteltaessa. Maat ovat sotineet toisiaan vastaan kolme kertaa viimeisen sadan vuoden aikana. Siksi on elintärkeää hitsata ne jatkuvasti pysyvämmin toisiinsa kiinni. Rankan sooloilu ja kahdenvälinen linkittyminen Italian kanssa vie painopistettä väärään suuntaan. Kansalaiset ovat myös vaaleissa arvaamattomia. Ranskassa äärioikeisto on hakeutunut läheisiin suhteisiin Venäjän kanssa ja niiden vaaliteemat ovat usein huolestuttavia.
Hyöty-kustannuslaskelma ei tue Venäjän hyökkäyksen rationaalia
Venäjä on viimeisimpien tietojen perusteella toteuttamassa uhkaustaan käynnistää sotilaallis-tekniset toimensa Ukrainaan vastaan. Mitä järkeä siinä on?
Sotilaallinen hyökkäys on sulaa hulluutta. Ukraina on iso 44 miljoonan asukkaan kansakunta ja Venäjä saa veljeskansan vihat niskoilleen. Kannattaa myös muistaa sotahistoriasta, että ”pieni puolustusarmeija taistelee rajummin kuin suuri hyökkäysarmeija”. Tämä johtopäätös perustuu sotatieteiden väitöskirjani peliteoreettiseen matemaattiseen malliin.
Lukuisat esimerkit tukevat tätä käsitystä. Thermopylain taistelussa 480 e.Kr alivoimaiset kreikkalaiset pitivät puoliaan valtavasti suurempaa persialaista hyökkäysarmeijaa vastaan. Vuonna 1565 noin 700 Maltaa puolustanutta Johanniittain ritaria pysäyttivät 40 000 miehen vahvuisen ottomaani-armeijan. Talvisodassa 1939-40 pieni puolustusarmeija pysäytti kolminkertaisen ja Tali-Ihantalassa 1944 nelinkertaisen hyökkäys-armeijan. Kesällä 1944 tapahtuivat myös puolustajien torjuntavoitot Viipurinlahdella, Äyräpää-Vuosalmessa, U-asemassa sekä Ilomantsissa. Samana kesänä saksalais-virolaiset puolustajat pysäyttivät miesylivoimaisen puna-armeijan Sinimäkien puolustustaistelussa.
Historian esimerkit eivät kuitenkaan Putinia pysäytä. Hän on jo sotinut Tsetseniassa, Georgiassa, Syyriassa ja Itä-Ukrainassa, sekä valloittanut Krimin.
Menetetty mahdollisuus
Ukrainassa valtaosa väestöä on ukrainan kielistä ja pienempi osa venäjänkielistä. Maalle olisi ollut mahdollista olla Sveitsin tapainen kielialueiden liittovaltio. Minsk 2-sopimus olisi myös sallinut tämän mahdollisuuden. Ukraina ei kuitenkaan tätä halunnut, peläten Venäjän vaikutusvallan kasvua maan venäjänkielisen väestön kautta. Kansainvälinen oikeus ei anna yksiselitteistä ratkaisua kiistaan koskien kielivähemmistöjen oikeuksia.
Lännessä ei kyseenalaistettu Ukrainan oikeutta kieltäytyä liittovaltiosta. Ajatus puolueettomasta Ukrainasta Venäjän ja EU:n välissä – kuten suomettunut Suomi kylmän sodan aikaan – ei ole noussut keskusteluihin. Venäjän näkökulmasta Valko-Venäjä jo on enemmän kuin suomettunut, siellä on jopa venäläistä sotaväkeä. Valko-venäläiset kuitenkin kaikesta päätellen vastustavat maan nykyjohtoa.
Ukrainan rajalta on Moskovaan vain noin 500 kilometriä. Maan vaihtoehdot ovat vähissä, lähinnä alistuminen tai ajautuminen tuhoisaan sotaan.
Suomen tilanne
Suomi on korkean riskiluokan maa. Puolustusvoimain silloinen komentaja Jarmo Lindberg lausui 29.1.2017, että ”tulee vielä päivä, jolloin Suomen maaperällä taas soditaan”. Sotatieteiden väitöskirjassani osoitin peliteorian avulla, että tällaisessa tilanteessa olevalle maalle on optimaalista yli-investoida puolustukseen, mikä toimii riskivakuutuksena pahimman varalle. Suomi on näin menetellyt.
Olen aiemmin ollut sillä kannalla, että Nato-optio on ollut Suomelle hyödyllinen, vaikka sitä ei ole lunastettu. Se on vakauttanut Itämeren aluetta eikä Venäjällä ole ollut syytä tuoda Suomen rajalle huolestuttavaa määrää joukko-osastoja. Sotavoiman sijoittaminen Ukrainan rajalle kuitenkin herättää kysymyksen Venäjän uusista strategisista tavoitteista raja-alueillaan. Sehän on avoimesti puhunut etupiiritavoitteistaan Euroopassa.
Mitä suunnitelmia Venäjällä on Suomen varalle? EU:n vuoden 2009 Lissabonin sopimuksen 42.7 pykälä keskinäisestä avunannosta on harvinaisen epäselvä. Suomi alun perin torppasi mahdollisuutensa pyytää sen nojalla apua EU:lta. Tämä saattoi olla lyhytnäköistä ajattelua.
Jokin aika sitten Venäjä oli laatinut listan sille epäystävällisistä valtioista. Suomi ei ollut listalla. Hakemus Naton jäseneksi kuitenkin johtaisi Venäjän taholta vastatoimiin.
Tämän vuoksi paras tapa olisi jakaa epäedullinen huomio muiden maiden kanssa. Jos Nato kutsuisi puuttuvat EU-maat – Irlannin, Ruotsin, Suomen, Itävallan, Maltan ja Kyproksen – liittymään puolustusliittoon, ja jos monet niistä hakisivat jäsenyyttä yhtäaikaisesti, tämä viestisi lännen yhtenäisyydestä. Samalla se tekisi Venäjän vastatoimista vaikeita ja todennäköisesti tehottomia.
Lähipäiviin liittyy paljon avoimia kysymyksiä. Rajaako Venäjä asevoiman käytön Itä-Ukrainaan vai pyrkiikö se peräti Kiovaan? Saako Putin kotirintaman kannatuksen aggressioilleen? Minkälaisiin pakotteisiin länsi lopulta on valmis?
Kirjoittaja on kansantaloustieteen emeritusprofessori ja sotatieteiden tohtori
Blogit
Liberan blogiin kirjoittavat eri alojen asiantuntijat tai muuten vain mielenkiintoiset henkilöt. Blogit ovat kirjoittajiensa mielipiteitä, eivätkä välttämättä edusta Liberan virallista kantaa.
Tietoa kirjoittajasta
Vesa Kanniainen
Vesa Kanniainen on kansantaloustieteen emeritusprofessori Helsingin yliopistossa. Hän on toiminut vierailevana apulaisprofessorina Brown Universityssa ja Washington State Universityssa 1977-1979. Hän on julkaissut tutkimustyössään julkistalouteen, yritysrahoitukseen, yrittäjyyteen ja etiikka&talous teemaan liittyviä tutkimuksia. Eläköidyttyään hän väitteli sotatieteiden tohtoriksi (Maanpuolustuskorkeakoulu) ja kauppatieteiden tohtoriksi (Itä-Suomen yliopisto).
4 kommenttia artikkeliin Aloite pois Putinilta
Tämäpä olikin ajankohtainen bloggaus. Putin tempaisi aloitteen itselleen varhain torstaiaamuna 24.2.2022. Mutta vasta-aloite pamahti palstoille salamannopeasti heti auringon noustessa. Ja uutisvirrasta voi lukea vielä vastauksia artikkelin kysymyksiin tai spekulaatioihin reaaliajassa.
Suomen Nato-option vaihtoehdoksi on ehdotettu EU:n puolustuspolitiikan selkeyttämistä sopimuksella Naton kanssa, jossa kaikki EU:n jäsenet kutsuttaisiin myös Naton jäseniksi.
EU:n jäsenmaista suurin osa (21/27) on jo Naton jäseniä. Irlanti, Itävalta, Kypros, Malta, Ruotsi ja Suomi ovat pysytelleet sotilasliiton ulkopuolella omista kansallisista syistään.
Nyt olisi otollinen aika myös niiden aloittaa liittoutumisprosessi – solidaarisuuden osoituksena EU:lle, vastavetona Venäjälle ja rauhanpakotteena Putinille – kun tsaarivaltio on kiinni jäätyneissä konflikteissaan: Armeniassa ja Azerbaidzanissa (Vuoristo-Karabah), Georgiassa (Abhasia ja Etelä-Ossetia), Moldovassa (Transnistria) ja Ukrainassa sekä mahdollisesti Kazakstanissa ja Valko-Venäjällä.
Suomi ja Ruotsi kutsuttiinkin jo mukaan Naton huippukokoukseen tänään perjantaina klo 16.
Venäjän presidentin Vladimir Putinin laskelmat ovat pettäneet monelta osin. Ukraina piti saada hallintaan parissa kolmessa päivässä, eikä siellä oletettu olevan juuri mitään vastarintaa. Siksi vaikuttaa siltä että on ollut ihan yhdentekevää millaisella sotilaallisella kokonaisuudella Ukrainaan hyökätään. Venäjän armeijan kyvykkyys ja voima ei käy täysin ilmi Ukrainan fiaskossa, siihen ei saa tuudittautua.
Putin oletti myös Lännen (USAn ja EU-maiden) olevan hajallaan ja eripurainen. Niinhän se tietyiltä osin olikin, mutta kun maailman vaarallisin ydinasevalta sytyttää laajan sodan keskellä Eurooppaa, siirretään pikkumaiset erimielisyydet syrjään ja tajutaan mikä on yhteinen etu.
Putin kuvittelee myös pitävänsä venäläiset täydessä pimennossa totuudelta, ikäänkuin vanhaan Neuvostoaikaan kun ainoat tietolähteet maassa olivat valtion tv-/radiokanavat ja Bravda. Toki Venäjällä iso väestönosa nielee kyseenalaistamatta hallinnon hevon pee propagandaa, mutta osa kansasta taas ymmärtää missä oikeasti mennään.
Mikä sitten pysäyttäisi Putinin. Yksi mahdollisuus on hänen lähin piirinsä jossa on vanhoja KGBn kollegoita, mutta todennäiköisempää on että Venäjän asevoimissa alkaa rivit rakoilla ratkaisevasti. Armeijaa on käytetty harhaanjohtavasti ja laitettu kokemaan valtava nöyryytys maailman silmissä. Venäjän armeija oli avainasemassa vuoden 1917 ja 1991 kumouksissa.
Juuri nyt NATOon hakeminen olisi mitä ilmeisimmin optimaalisin hetki. Jos torkkunappulaa herätyskellossa vielä painellaan jonnekin kesän tai syksyn korville, Suomen asema vaarantuu oleellisesti. Voimme vain luottaa siihen että avainpäättäjämme todella tajuavat tämän.
Suomessa on tehty pitkä rivi turvallisuuttamme vaarantavia virheitä vuosien varrella, niitä ei tarvitsisi enempää tehdä. Päätös pysyä puollustusliiton ulkopuolella, miinakielto, taloudellinen ja energiateollinen riippuvuussuhde, vähintäänkin kyseenalaiset kiinteistökaupat,… Nämä ovat kaikki hirvittäviä riskitekijöitä Suomen turvallisuudelle.
Suomen eduista vastaavien poliitikkojen ja viranomaisten typeryys, sinisilmäisyys ja hitaus on ollut painajaismaisen pelottavaa. Toivottavasti tähän on tullut muutos. Aika näyttää.
Suomen on tehtävä itsestään NATOlle ja sen voimakkaimmalle jäsenvaltiolle USA.lle mahdollisimman haluttava ja kiinnostava jäsenmaa ja kumppani. Tämä tarkoittaa sitä että jos vähänkin sen suuntaista vihjaistaan että Yhdysvaltain asevoimat haluaisivat rakentaa itselleen sotilaallista infrastrktuuria Suomeen, on siihen myönnyttävä. USAF ilmatukikohta, ydinohjustukikohta ta muu vastaava elementti on enemmän kuin tervetullut tähän maahan. Se ei missään nimessä tarkoita sitä että hölläisimme omaa kansallista puollustuskykyä, päinvastoin sitä tulee tehdä entistä suorituskykyisemmäksi ja tulivoimaisemmaksi, mutta samalla Suomen mekitys puollustusliiton sisällä kasvaisi aivan eri luokkaan jos olemme osa Yhdysvaltojen sotilaallista strategiaa.
Lisäksi, Suomella pitäisi ehdottomasti olla oma kansallinen ydinaseohjelma. Tällä hetkellä NATOn 30 jäsenmaasta ainoastaan kolmella (USA, Britannia, Ranska) on omat ydinase-arsenaalit. Tulevaisuudesta ei voi koskaan olla varma. Mikäli populistiset voimat alkaisivat todenteolle eristää noita kolmea maata kansainvälisestä yhteistyöstä ja äärimmillään irtautumalla NATOsta, menettäisi NATO pelotteensa suhteessa Venäjään sillä hetkellä. Siksi kunkin jäsenmaan tulisi vakavasti pohtia tätä kysymystä. Ydinaseeton pohjola on mitä kaunein ajatus, mutta kaukana kaukana karusta realismista. Niin kauan kun agressiiviset roistodiktatuurit uhkailevat ydinaseillaan sivistynyttä maailmaa, on sille uhalle luotava uskottava vastavoima. Ukraina luopui omista ydinaseistaan 1990-luvulla. Päätös jota siellä nyt kadutaan mitä katkerimmin.