Demokraattisten, ihmisoikeuksia kunnioittavien maiden välinen vapaakauppa on toivottava ja kaikkia osapuolia hyödyttävä rajoja ylittävän kanssakäymisen muoto. Muissa tapauksissa tehokkain keino liberalismin edistämiseen maailmassa saattaa paradoksaalisesti olla jopa vapaakaupan rajoittaminen.
Tuotannon keskittämisen logiikka – onko suhteellinen etu aina etu?
Toisinaan vara on parempi kuin vahinko. Turvallisuuskriittisissä teknisissä järjestelmissä ei tyydytä yksinkertaiseen varmistukseen, vaan vaaditaan kaksois- tai jopa kolmoisvarmistusta. Esimerkiksi reaaliaikaisissa automaatiojärjestelmissä kriittiset toiminnot tyypillisesti vähintään kahdennetaan.
Varajärjestelmät ovat kuitenkin väistämättä samalla myös tehokkuustappio. Primäärijärjestelmän häiriöt saattavat olla erittäin harvinaisia, jolloin sekundäärijärjestelmät seisovat käyttämättöminä suurimman osan ajasta. Tämä sitoo resursseja, joita voitaisiin käyttää toisaalla.
Seuraamusetiikka
Taloustieteilijät ovat yleensä seuraamusetiikan eli konsekventialismin kannattajia. Seuraamusetiikan mukaan toiminnan seuraukset täytyy ottaa huomioon sen eettisen arvon määrittämisessä.
Tämä lähestymistapa on helppo perustella: toiminnan odotettavissa olevien seurausten huomiotta jättäminen olisi yksinkertaisesti edesvastuutonta.
Siihen kuitenkin liittyy ongelmia: kenen näkökulmasta seuraukset huomioidaan, kuinka pitkälle tulevaisuuteen niitä on pyrittävä ennakoimaan, ja onko yhteiskunnalla oikeus määrätä kansalaiset maksimoimaan hyvinvointia? Ongelmat ovat merkittäviä, mutta emme käsittele kuitenkaan niitä tässä.
Seuraamusetiikalla on karkeasti ottaen kaksi varianttia. Maltillisen seuraamusetiikan mukaan seuraamuksia ei voi sivuuttaa, mutta toiminnan arvoon saattavat vaikuttaa muutkin tekijät. Radikaalin seuraamusetiikan mukaan seuraamukset yksin riittävät määräämään toiminnan arvon.
Seuraamusetiikka käy elegantisti yksiin taloustieteellisen lähestymistavan kanssa. Toimintaa voi analysoida panos-tuotos-analyysin avulla: se on sitä eettisempää, mitä enemmän se tuottaa hyvinvointia suhteessa siihen, mitä sen tuottamiseksi on uhrattava.
Toimintaa voi analysoida myös riskianalyysin avulla, eli laskemalla kuinka suuria ovat toiminnan tuloksiin liittyvät riskit ja niiden aiheuttamien tappioiden odotusarvot.
Seuraamusetiikan kannalta voidaan siis hyvin suoraviivaisesti pyrkiä toiminnan kannattavuuden maksimointiin taloustieteellisen analyysin avulla. Siksi varajärjestelmä on aina perusteltava riskien suurilla odotusarvoilla. Jos ennakoimattomat häiriöt ovat riittävän harvinaisia ja merkitykseltään riittävän pieniä, varajärjestelmää ei kannata välttämättä rakentaa.
Näin syntyy taloudellinen kannustin riskinottoon: lyhyellä tähtäimellä voi olla kannattavaa käyttää varajärjestelmään kuluvat resurssit johonkin sellaiseen, mikä tuottaa heti tuloja. Jos pääjärjestelmän häiriöiden todennäköisyys on pieni, riskinotto kannattaa.
Säästyvät varat saattavat riittää kattamaan useammastakin häiriöstä aiheutuvat kustannukset – varsinkin, jos ne investoidaan tuottavasti.
Varajärjestelmät voivat olla tehokkuustappio toisellakin tavalla. David Ricardon suhteellisen edun periaatteen nojalla on selvää, että erikoistuminen kannattaa, olipa sitten kyseessä yksittäinen ihminen, yritys tai talousalue. Globalisaatio perustuu tuotannon keskittämisen taloudelliseen kannustimeen.
Tuotannon globalisaatio on karsinut varajärjestelmiä
Rajat ylittävä tuotanto pyrkii siirtymään siihen osaan maapalloa, missä se on kannattavinta. Joskus tämä osa maapalloa on maantieteellisesti hyvin pieni. Esimerkiksi suuri osa valmistavasta teollisuudesta on muuttanut länsimaista halvempien työvoimakustannusten maihin.
Myös maantieteellinen erikoistuminen sisältää riskinottoa. Jos tietyn hyödykkeen tuotanto keskittyy hyvin pienelle maantieteelliselle alueelle, kaikki munat on samassa korissa, ja kaiken voi menettää kerralla. On esimerkiksi mahdollista, että juuri tätä aluetta kohtaa luonnonkatastrofi, poliittinen kriisi tai sota. Tämä on merkittävä huoltovarmuusriski kaikille niille maille, jotka ovat riippuvaisia kyseisen alueen tuotannosta.
Volatiliteetti ja epävarmuus pakottavat tuotannon varmuuteen
Koronapandemia ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan tekevät näistä asioista ajankohtaisia. Moni riski on realisoitunut. Osa tuotantoketjuista on osoittautunut odottamattoman riskialttiiksi, ja huoltovarmuus on uhattuna monella alalla.
Euroopassa tärkein riski liittyy energian saatavuuteen. Muita kriittisiä tuotteita ja raaka-aineita ovat esimerkiksi elintarvikkeet, lannoitteet, harvinaiset maametallit ja mikropiirit.
Ongelmaksi voi muodostua, että kun optimaalisesta tuotantoketjusta on karsittu pois kaikki ylimääräinen, vaihtoehtoisia tuotantoketjuja ei välttämättä ole. Tällöin on mahdollisesti ylisopeuduttu vallitseviin olosuhteisiin.
Jos ainoa tuotantoketju pettää ennakoimattomasti, varajärjestelmän luominen tyhjästä voi tulla erittäin kalliiksi kriisin ollessa jo käynnissä. Tällaisten riskien ollessa riittävän suuret, voi olla kannattavaa ylläpitää vaihtoehtoisia tuotantoketjuja, vaikka ne eivät yltäisikään samaan tehokkuuteen.
Tehokkuus ja huoltovarmuus ovat keskenään vastakkaisia tavoitteita
Kannattavuusanalyysin rinnalle tarvitaan herkkyysanalyysiä. On varottava olettamasta tiettyjen olosuhteiden säilyvän muuttumattomina. Mitä tärkeämpi resurssi on kyseessä, sitä enemmän on syytä luoda ja ylläpitää vaihtoehtoisia tuotantoketjuja, vaikka ne eivät olisikaan täysin optimaalisia. Tällöin yhtä tuotantoketjua kohtaava häiriö ei aiheuta yhtä suurta pulaa tietystä resurssista.
Erittäin monimutkaisissa järjestelmissä on mahdollista, että globaalin optimin lisäksi on olemassa joukko paikallisia eli lokaaleja optimeja. Osa lokaaleista optimeista saattaa olla hyvinkin häiriöidensietokykyisiä. Jos olosuhteiden muutoksia on odotettavissa, voi olla kannattavampaa sijoittaa toimintoja lokaaliin optimiin. Tällöin tilanteen muutokset eivät aiheuta yhtä suuria tehokkuustappioita.
On siis löydettävä kompromissi tehokkuuden ja häiriöidensietokyvyn välillä. Tällä tavoin globaali talous voidaan muotoilla säätötekniseksi ongelmaksi. Tavanomaisesta säätötekniikasta poiketen säätöstrategia ei ole keskitetty vaan hajautettu: jokainen toimija tekee lokaaleja päätöksiä joidenkin asioiden suhteen.
Säilyykö liberalismi de-globalisaation avulla?
Yksi mahdollinen ratkaisu on tuotannon lisääminen myös niillä alueilla, joilla sen kannattavuus on hieman globaalia optimia heikompaa. Kyse on esimerkiksi siitä, onko olemassa taloudellisia edellytyksiä valmistavan teollisuuden palauttamiselle länsimaihin huoltovarmuuden lisäämiseksi.
Tämä edellyttää kuluttajilta valistuneisuutta. Viime kädessä nimittäin vain he ratkaisevat, ovatko he valmiita maksamaan korkeampaa hintaa korkeammasta huoltovarmuudesta. Houkutus ostaa hinnaltaan halvinta voi käydä ylivoimaiseksi.
Geopoliittisen tilanteen kiristyessä syitä kasvattaa huoltovarmuutta tulee jatkuvasti lisää. Se merkitsee eittämättä lisäkustannuksia. Toisaalta samat globaalit tekijät vähentävät kuluttajien ostovoimaa, jolloin huoltovarmuuden kasvattamiseen ei välttämättä ole varaa.
Ei ole etukäteen selvää, millainen tasapaino tehokkuuden ja huoltovarmuuden välille saadaan muodostettua. Joitakin seikkoja on joka tapauksessa syytä huomioida.
1. Vapaakauppa on hyvä asia. Sen ansiosta kuluttajat saavat hyödykkeensä niin tehokkaasti kuin mahdollista. Siksi sitä on helppo perustella seuraamusetiikalla.
Mutta myös yhteiskunnan huoltovarmuus ja koheesio ovat päätösten seurauksia. Seuraamusetiikkaa voi soveltaa niihin aivan yhtä hyvin. Siksi panos-tuotos-analyysiä ja riskianalyysiä täytyy soveltaa laajemmin kuin edellä on esitetty.
Liberalismin yksipuolinen maksimointi saattaa siten kääntyä itseään vastaan. Liberalismilla on geopoliittiset rajansa, jotka on otettava huomioon kauppapolitiikassa, sillä muutoin autoritaariset maat saattavat käyttää sitä hyväkseen. Liberalismin maksimointi tuleekin korvata liberalismin optimoinnilla.
2. Kauppakumppanuus autoritaaristen maiden kanssa on huoltovarmuusriski. Se on tullut selväksi jo moneen kertaan Venäjän kanssa toimiessa.
Ei ole mitään syytä tuudittautua sen varaan, että muut autoritaariset maat eivät tule toimimaan samoin. Mitä epävarmemmaksi geopoliittinen tilanne kehittyy, sitä voimakkaammat taloudelliset ja poliittiset kannustimet autoritaarisilla mailla on muuttaa toimintatapojaan liberaaleille demokratioille epäedullisemmiksi.
On hyvä, että länsimaat käyvät vapaakauppaa keskenään. Olisi hyvä, jos muu maailma saataisiin siihen mukaan. Mutta tähän ei välttämättä ole edellytyksiä.
Liberalismi ei myöskään automaattisesti johda solidaarisuuteen demokratioiden välillä. Autoritaaristen maiden hybridivaikuttaminen voi muuttaa yhteiskunnan monimuotoisuuden eripuran lähteeksi, johtaen jopa demokratian kaatumiseen ilman taistelua.
Autoritaarinen maa voi esimerkiksi sanella työntekijöille epäedulliset työehdot säästääkseen tuotantokuluissa. Sitten se voi markkinoida tuotteitaan halvemmalla hinnalla. Kilpaileva länsimainen tuote voi olla ratkaisevan paljon kalliimpi, jolloin erityisesti pienituloisilla ei ehkä ole varaa piitata halvemman vaihtoehdon huoltovarmuusongelmista ja tuotanto-olosuhteiden eettisyydestä.
Moraali on luksusta, johon kaikilla ei välttämättä ole varaa
Pienituloinen voi joutua valitsemaan autoritaarisessa maassa valmistetun tuotteen ostamisen ja ilman jäämisen välillä, koska hänen rahansa riittävät vain hinnaltaan halvimpaan. Siksi autoritaaristen maiden on helppo kohdistaa juuri heihin hybridivaikuttamista.
Politiikkasuositus on siis sellainen, joka vähentää pienituloisten houkutusta lähteä autoritarismin kelkkaan. Siihen sisältyvät esimerkiksi riittävät tulonsiirrot, jotta pienituloisilla olisi edes joskus mahdollisuus valita huoltovarmempi ja eettisempi länsimainen tuote. Perustuloa on siksi syytä harkita. Se ei ole ongelmaton ratkaisu, mutta se tekisi kaikkein köyhimpien elämästä paljon helpompaa verrattuna nykyiseen kafkamaiseen byrokratiaan.
Tämä ei ehkä ole puhdasoppista liberalismia, mutta se on tehokas keino liberalismin säilyttämiseen ja edistämiseen.
Aatetta, ratkaisuja ja ideoita
Aate- ja ideakirjoituksissa käsittelemme nyky-yhteiskuntaan sekä poliittiseen päätöksentekoon sopivia ratkaisuja klassisen liberalismin viitekehyksestä.
Tietoa kirjoittajasta
Juho Lindholm
Juho Lindholm on diplomi-insinööri ja filosofian väitöskirjatutkija Tarton yliopistossa.
3 kommenttia artikkeliin Vaikeat valinnat edessä: globalisaatio tienhaarassa
Silmitön ahneus ja nopeiden voittojen tavoittelu polki alleen etiikan ja moraalin. Nyt sitten yks kaks pähkäilemme kuinka ihmeessä irtaudutaan sellaisten roistovaltojen kuten Venäjän ja Kiinan riippuvuuksista.
Läntiset teollisuusmaat (mukaan luettuina Japani ja Etelä-Korea) ovat järjestelmällisesti turboahtaneet markkinavolyymiään valmistuttamalla teollisia tuotteitaan halpojen työvoimakustannusten maissa joissa demokratia ja ihmisoikeudet eivät pyöri ikävästi jaloissa. Jos nämä teollisuusjätit olisivat pitäneet tuotannon itsellään, työllisyysrakenne olisi mahdollisesti parempi ja kaikenmaailman tavaran ylituotanto/kulutus olisi myös kurissa paremmin sillä hyödykkeiden hinnat olisivat korkeampia ja laatu vastaavasti parempi.
Kiina ei ole enää samankaltainen halpatuotantomaa kun vielä 1980-luvulla. Maahan on muodostunut jonkunlaista keskiluokkaa, koulutus lisääntynyt ja palkatkin nousseet. Tosin, nykyisen hallinnon ”maolainen maailmankuva” saattaa ajaa Kiinan taantumuksen tielle, aivan kuten Putin kaataa Venäjän Leninin ja Stalinin aikojen sysipimeään suohon.
Toisin kun Venäjällä, Kiinalla on oikeasti jotain menetettävääkin ja se todennäköiesti tajutaan myös Pekingin hallinnossa.
Mutta halpatuotanto ei ole ainoa jolla länsimaat ovat nalkanneet itseään Kiinaan. Esimerkiksi saksalainen autoteollisuus on kasvattanut napanuoran jonka toinen pää on Kiinan elektroniikka-komponenttien teollisuudessa.
Kiinan tilalle halpatuotantomaiksi ovat nousseet Vietnam, Indonesia, Malesia, Philippiinit ja seuraavaksi sellaisia maita tullaan löytämään Afrikasta.
Eurooppa on hyvin pitkälle Saksa-vetoinen maanosa ja se tekee siitä heikon. Saksa on osoittautunut samanlaiseksi kun Saksan atoteollisuuden ulostamat tuotokset, yliarvostetuksi mutta todellisuudessa ala-arvoiseksi. Saksan toinen toistaan tekemät typerät ratkaisut ovat saattaneet sen maan lähes mahdottomien ongelmien eteen. Niin kovin eteviksi ja tehokkaiksi luullut saksalaiset ovat jättäneet kehittämättä uskottavaa vaihtoehtoista energia-infrastruktuuria venäläiselle kaasulle. 2011 sattuneen Fukushiman ydinonnettomuuden seurauksena Saksa teki tunnepohjalta traagisen ratkaisun laittautua periaatepäätöksellä eroon ydinvoimasta ja heittäytyivät kivihiilen ja kaasun varaan.
Saksan valtakun… eikun siis liittokansleri Angela Merkel oli Venäjän presidentin Vladimir Putinin vedättämä hyödyllinen idiootti, siinä missä Suomenkin vanhat taistolaispoliitikot (mm. Tarja Halonen). Nykyinen Saksan liittokansleri scholtz on venkoilija joka ei oikein tiedä kuinka tässä Venäjän ja Ukrainan sodan keskellä pitäisi olla. Hän on pidätellyt raskaamman aseavun antamista Ukrainalle, samalla hän altistaa Saksaa ja samalla muuta Eurooppaa yhä enemmän toisen hirmuvaltion Kiinan vaikutusvaltaan satamasopimuksilla. Niinikään koko Saksan autoteollisuus on napanuoralla kiinni kiinalaisessa elektroniikka-komponenttien teollisuudessa.
Ukrainan kriisi on jälleen muistuttanut siitä että Yhdysvallat on suurin globaali voima maailmassa. USA.n sotilastiedustelu, USA.n asettamat talous-sanktiot ja ennenkaikkea USA.n massiivinen aseapu Ukrainalle jättää Euroopan armotta häpeään. Tähän on toki totuttu. Atlantin takainen ainoa oikea supervalta on ratkonut Euroopan ongelmia viimeisen sadan vuoden aikana. I ja II Maailmansodassa amerikkalaisten ase- ja materiaali-tuki ja amerikkalaisten sotilaiden osallistuminen taisteluihin oli aivan ratkaisevassa asemassa. Sodan jälkeen Marshall-avulla Eurooppaa alettiin rakentamaan savuavista raunioista uudelleen. Kylmänsodan aikana Euroopan läntinen blogi oli turvattu amerikkalaisten asevoimien pelotteella Neuvostoliiton itäblokin uhkaa vastaan. Kun Neuvostoliitto romahti 1991, Yhdysvallat rahoitti runsaskätisesti Venäjää ja muita entisiä Neuvostovaltioita, lähetti moderneja teollisuukoneita, traktoreita, leikkuupuimureita ja muuta jotta Ent. Neuvostoliiton alue voisi eheytyä ja kuntoutua. Niin ei kuitenkaan koskaan käynyt sillä se osa maailmaa on niin kelvottoman kansan asuttama ettei siellä koskaan mikään muutu hyväksi.
Yhdysvaltojen ykkösprioriteetti on Tyyni Valtameri, kahdesta syystä. Ensiksikin USA jakaa taloudellisen ja teknologisen tehokkuuden lähestymistavan Japanin, Etelä-Korean ja Taiwanin kanssa. Sotilaallisesti Japani, Etelä-Korea, Australia ovat USA.lle voimakkaita ja läheisiä liittolaisia. Toinen merkittävä syy on Kiinan kasvava uhka alueella. Taiwan on äärettömän tärkeä lännen teknologia-aloille sen mikrosiru- ja puolijohdeteollisuuden takia. Sen ei sallita joutuvan Kiinan käsiin.
Yhdysvallat on sijoittanut Japaniin valtavasti sotilaallisesti. Maiden puollustus-sopimus on verrattavissa NATOn viidenteen artiklaan. Vastaavasti Japani on sijoittanut massiivisesti Pohjois-Amerikkaan perustamalla vuosikymmenten ajan sinne auto-, kone- ja elektroniikka-alan kehitysosastoja ja tuotantolaitoksia. Hieman vastaava diili USAlla on Korean kanssa.
Koska Venäjän markkinat ovat nyt historiaa myös Suomen elinkeino-elämälle, olisi kiire saada jalansijaa lännestä. Prisma, Fazer ja Valio ovat menestyneet ihan kivasti Venäjällä jossa omat vastaavat tekijät ovat mitä ovat. Mutta nyt sitten pitäisi pystyä samaan Ruotsissa, Hollannissa, Saksassa ja Espanjassa. Onnistuuko? Suomalaisten päihin on päntätty vimmalla kotimaisuutta, avainlippua, joutsenmerkkiä, laatua, turvallisuutta, puhtautta, vastuullisuutta ja plaa plaa plaa. Mutta pystyisimmekö todella vakuuttamaan läntiset markkinat tästä samasta propagandasta jolla suomalaisia ohjailtu. Vaikea kysymys, mahdotonta se ei ole, mutta vaatii kyllä valtavan asennemuutoksen suomalaisilta yrityksiltä. Markkinoilla ei omahyväisyydellä pärjätä, ei etenkään monopoli-hirmuvallasta vapailla länsimarkkinoilla jossa kilpailu on niin kovaa ja raakaa ettei sitä Suomessa kyetä hahmottamaan.
Turkin ja Unkarin rattaisiin juuttunut Suomen NATO-jäsenyyden ratifiointi on meille hyödyllinen oppitunti siitä, että maailma on paljon monimutkaisempi ja värisävyisempi kokonaisuus kun täällä pohjolan syrjämetsässä ymmärretään. Meille asiat avautuvat usein mustavalkoisesti joko/tai vaihtoehtoina, jäykkinä sääntöinä ja ohjeina. Mutta maailma ei oikeasti toimi niin, eikä muuta maailmaa kiinnosta pätkääkään muutaman miljoonan ”poron” tottumukset ja tavat. Pienten on aina lopulta taivuttava isompien tahtoon ja Suomi on aina se pieni. Olemme lopultakin tajuneet mihin leiriin meidän on kuuluttava jos haluamme että kansakunnallamme olisi jonkunlainen tulevaisuus. NATO ei ole niinkään sotilasliitto kun poliittinen ja taloudellinen liittouma. Nyt vasta Suomi on alkanut profiloitua selkeän myönteisessä valossa lännestä katsottuna kun valitsimme puolemme.