Yhteiskunnallisen epäluottamuksen piinaaman Ranskan on pakko uudistua

Vallankumoukset, vandalismi, massiiviset mielenosoitukset ja suurlakot kuuluvat kuin erottamattomana osana Ranskan historiaan ja länsimaisittain poikkeukselliseen yhteiskuntaan. Kesän 2024 kaksien vaalien jälkeen moni politiikan seuraaja ihmettelee edelleen ilman hallitusta olevan maan poliittista sekasortoa. Miksi Ranskaa on niin vaikeaa hallita?

Ranskasta tuli poikkeuksellisen varhain keskusjohtoinen valtio

Toisin kuin sen iänikuisessa kilpailijamaassa Iso-Britanniassa, Ranskassa vallitsi pitkään absoluuttinen monarkia (1643-1792). Tässä hallintomallissa “a deo rex a rege lex”, eli “Jumalalta kuningas, kuninkaalta laki”.

Kuningas oli toisin sanoen Jumalan edustaja maan päällä, perustuslakia ei tunnettu ja valtio henkilöityi erityisesti Ludvig XIV:n eli ”Aurinkokuninkaan” aikakaudella yksin majesteettiin.

Kanaalin pohjoispuolella Iso-Britannia rakensi hallintomallikseen perustuslaillisen monarkian, jossa kuninkaan valtaa haluttiin säädellä. Merkittävä ero Ranskaan on juuri tässä: Britannian parlamentin toiminnan alkusysäys tapahtui vuonna 1332, kun Ranskassa parlamentaarinen toiminta alkoi vasta 1789 – vain hieman ennen suuren vallankumouksen puhkeamista. 

Eroa maiden välillä syvensi myös erityisesti Iso-Britannian varhainen (vuodesta 1695) lehdistön- ja sananvapaus, jolla on ollut merkittävä rooli yhteiskunnallisen luottamuksen ja päätöksenteon läpinäkyvyyden edistäjänä.

Iso-Britanniaan muodostui jo varhain avoin keskustelukulttuuri, jonka varaan oli mahdollista luoda yhteiskunnallista luottamusta poliittisen vallan ja kansalaisten välille. Poliittisia jännitteitä erityisesti aateliston ja kuninkaan välillä totta kai oli, mutta ne saatiin purettua lähtökohtaisesti ilman vallankumouksia, aivan muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta.

Iso-Britannian merkittävin sisäinen konflikti oli Englannin sisällissota (1642-1651), mutta se koostui enemmänkin sarjasta erilaisia aseellisia konflikteja kuin yhtä mittaisesta sisällissodasta.

Kolmas Iso-Britanniaa ja Ranskaa erottava elementti liittyy alueelliseen itsehallintoon ja vallan hajauttamiseen.

Iso-Britanniassa ja muissa anglosaksisissa valtioissa, kuten myös Pohjoismaissa, alueellinen itsehallinto on aina ollut arvossaan. Paikallinen päätöksenteko lisää tunnetusti kansalaisten luottamusta politiikkaan ja virkamiehiin. 

Yksi Ranskan kroonisista ongelmista liittyy nimenomaan heikkoon yhteiskunnalliseen luottamukseen. Keskitetty hallintomalli ja paikallishallinnon heikkous yhdistettynä laajaan byrokratiaan ovat syövyttäneet entisestään jo vähäistä yhteiskunnallista luottamuspääomaa.

Useat kyselytutkimukset (esimerkiksi CEVIPOFF 2019, 2023) osoittavat kiistatta, että tavallisen ranskalaisen luottamus heikkenee jyrkästi, kun kyselyissä mennään paikallishallinnon tasolta valtion hallinnon ja sitä edustavien instituutioiden tasolle.

Myös luottamus puolueisiin, ay-liikkeeseen, ministereihin ja kulloiseenkin istuvaan presidenttiin on ollut vuosikymmeniä huomattavan alhainen.

Valta turmelee aina ja yksinvaltius on kaikista vaarallisin hallitusmuoto

Alexis de Tocqueville toteaa klassikkoteoksessaan Demokratia Amerikassa osuvasti, miten ”valta vetää aina puoleensa halpamaisuutta ja imartelijoita, olipa hallitusmuoto millainen tahansa”. Kaikista hallitusmuodoista huonoin on siis yksinvaltius, koska se turmelee aina sekä yksinvaltiaan itsensä, että myös laajemmin poliittisen kulttuurin ja ihmiset yksinvaltiaan ympärillä.

Kun mietitään vaikka Ludvig XIV:n hovia tai Putinin hallintoa, Tocquevillen näkemys on realisoitunut käytäntöön lukemattomia kertoja. Niin Aurinkokuningas kuin Venäjän despoottikin ympäröivät itsensä poliittisilla toimijoilla, joiden poliittinen kunnianhimo liittyy ainoastaan oman edun, menestyksen ja aseman varmistamiseen. 

Parlamentarismi ja ideologian sijaan usein pragmaattisuutta korostava poliittinen kulttuuri ovat muokanneet brittiläisen poliittisen ajattelun ja vallankäytön aivan erilaiseksi kuin mitä se on Ranskassa.

Esimerkiksi laajoja yhteiskunnan lamauttavia lakkoja ja muita väkivaltaisia levottomuuksia ei ole Iso-Britanniassa nähty enää vuosikymmeniin. Lähipäivinä kuohuttaneet mielenosoitukset ovat  Iso-Britannian suurimmat mielenilmaukset 13 vuoteen – ja silti ne ovat osallistujamääriltään ranskalaisittain pieniä ja vaikuttavat olevan jo laantumaan päin.

Ranskassa on sen sijaan riittänyt vallankumouksia (1789, 1830, 1848 ja 1871) ja muuta usein väkivaltaiseksi päättynyttä liikehdintää ihan kaikkina aikoina. Tapahtumat esimerkiksi vuosina 1968 ja 1995, sekä keltaliivien vandalismi 2019–2021 ovat jättäneet kansakunnan DNA:n vääjäämättä piirteitä, jotka pitkällä aikajänteellä eivät ole yhteiskunnalliselle kokonaisedulle hyväksi. 

Yksi 1900-luvun tunnetuimmista liberaaleista filosofeista ja brittiläistä poliittista kulttuuria syvällisesti arvostanut Raymond Aron totesi sarkastisesti teoksessaan L´Opium des intellectuels miten “ranskalaisten vallankumouksellisuus rajoittuu aina sanoihin, tekojen jäädessä joka kerta säilyttäviksi”. Aronin huomio on edelleen paikkaansa pitävä, kuten lukemattomat protestit eri hallitusten ja istuvan presidentin uudistuksia kohtaan ovat hyvin osoittaneet.

De Gaullen pitkä varjo leijuu yhä Ranskan yllä

Kenraali Charles de Gaullen noustua Ranskan presidentiksi vuonna 1958 hän vaati täydellistä perustuslain muutosta, jossa tasavallan presidentin rooli suhteessa muihin poliittisiin instituutioihin olisi keskeinen.

Lisäksi uudistuksessa haluttiin palauttaa käytäntöön vahva keskusjohtoisuus. Tämä näkyy edelleen mm. Ranskan koululaitoksessa ja muissa julkisissa palveluissa, kuten sairaaloissa. Kaikissa julkisissa kouluissa opetushenkilökunta on valtion – ei kaupungin tai kunnan – palkkalistoilla, toisin kuin esimerkiksi Suomessa. Kaikkia julkisia kouluja hallinnoidaan myös keskitetysti, joten alueellinen liikkumavara ja paikallinen päätöksenteko on edelleen paljon muuta Eurooppaa vähäisempää.

Käytännössä presidentti ja hallitus hallinnoivat kaikkia tuloja ja menoja, paikallisten viranhaltijoiden seuratessa tilannetta usein vain vierestä. Kroonisena seurauksena tästä kaikesta on ollut – presidentti Macronin päinvastaisista lupauksista huolimatta – muun muassa paikallisten investointien ja alueellisen kehityksen puute. Tämä on osaltaan vähentänyt entisestään jo muutenkin heikkoa sosiaalista liikkuvuutta, sekä lisännyt kulttuurista ja poliittista kuilua rikkaiden ja köyhien alueiden sekä kaupunkien ja maaseutualueiden välillä.

Kaikki edellä mainittu vain kasvattaa entisestään Ranskan yhteiskunnallista epäluottamusta. 

Epäluottamus suosii populismia ja karismaattisia kansankiihottajia

Suomalaisessa julkisessa keskustelussa nostetaan harvoin esiin sitä, miten populismi, karismaattinen johtajuus, sekä epävarmat yhteiskunnalliset olosuhteet ovat yhteydessä toisiinsa. Tämä yhtälö nosti aikoinaan valtaan niin Mussolinin, Hitlerin, kuin Iranin Ajatollah Khomeininkin. 

Yhteiskunnallisten ominaispiirteidensä takia Ranskassa on aina ollut sosiaalinen tilaus erilaisille populistisille voimille. Pelkästään maahanmuuttokysymys, krooniset lähiöiden ongelmat ja lukuisat terroriteot ovat murentaneet pitkään yhteiskunnallista vakautta.

Ranskan sinällään kiinnostava, älyllisyyttä ja filosofiaa usein korostava poliittinen kulttuuri nostaa paradoksaalisesti esiin karismaattisia johtajia, joilla on vahva retoriikka ja kyky vedota tiettyyn äänestäjäkuntaan.

Jean Marie Le Pen, Marine Le Pen, Jean-Luc Mélenchon ja viimeisimpänä Jordan Bardella ovat karismaattisista populisteista hyviä esimerkkejä. He eivät ole koskaan yrittäneetkään yhdistää kansaa, vaan polarisoivat yhteiskuntaa omalla demagogisella otteellaan.

Minne menet, Ranska?

Jo presidenttiehdokkaana ja sittemmin koko virkakautensa ajan Emmanuel Macron on puhunut luottamuksen merkityksestä ja sen puutteesta Ranskan politiikassa ja laajemminkin yhteiskunnassa.

Presidentti itse on saanut aiheellista ja kovin tutun kuuloista kritiikkiä keskusjohtoisuuden edistämisestä, vaikka hän on useissa vaalipuheissaan halunnut ajaa järjestelmään muutosta. Syytökset Macronin mikromanageerauksesta ja pienen eliitin suosimisesta ovat olleet viime vuosina usein esillä Ranskan mediassa. 

Niin tai näin, Macronin presidenttikausi tullaan varmuudella muistamaan monista konflikteista ja yhteenotoista niin kansalaisten, poliittisten vastustajien, kuin lopulta jopa omien kannattajiensa kanssa. 

Vaalikirjassaan Vallankumous Macron kirjoitti, miten hän ihmetteli usein nuoruudessaan miksi Ranska on aina kriisissä. Sittemmin mikään ei ole muuttunut – koko Macronin presidenttikausi on ollut eri syiden takia täynnä erilaisia konflikteja. Päinvastoin, valtakausi on nostanut jopa poikkeuksellisella voimalla pintaan ranskalaisen yhteiskunnan, politiikan ja johtamiskulttuurin kipupisteitä. 

Ranska on nyt monella tapaa vedenjakajalla ja täysin uudenlainen poliittinen kulttuuri monipuoluehallituksineen saattaa olla jo pian tulossa. Mutta onko epäluuloinen Ranska valmis siihen?

Vaikka viime kädessä yhteiskunnallinen luottamus rakentuu alhaalta ylös, poliittisten instituutioiden merkitystä luottamuksen rakentajana ei voida vähätellä. Ranskan on suorastaan pakko uudistua tai edessä on hyppy tuntemattomaan. Eurooppa, EU ja Nato tarvitsevat ennustettavan ja vakaan kumppanimaan, ei nykyisenkaltaista tuuliviirinä poukkoilevaa jäsenmaata.