Euro nykymuodossaan on itsetuhoinen järjestelmä

Minulla on suuri ilo esitellä teos, jonka on kirjoittanut kollegani Philipp Bagus, yksi loistavimmista ja lupaavimmista oppilaistani. Kirja on äärimmäisen ajankohtainen ja osoittaa, kuinka Euroopan rahajärjestelmän interventionistinen rakenne on johtanut katastrofiin.

Nykyinen valtioiden velkakriisi on suora seuraus Euroopan pankkijärjestelmän luototuksen laajentamisesta. Luototusta lisättiin 2000-luvun alkuvuosina erityisesti Euroopan talous- ja rahaliiton reunamaissa kuten Irlannissa, Kreikassa, Portugalissa ja Espanjassa. Luototuksen lisääminen alensi korkokantaa yhdessä inflaatio-odotusten ja riskitasojen laskun kanssa. Inflaatio-odotusten lasku johtui siitä, että vastaperustettua Euroopan keskuspankkia pidettiin Saksan keskuspankin kopiona. Riskilisiä pienennettiin keinotekoisesti, koska oletettiin vahvempien maiden ryhtyvän tarvittaessa tukitoimiin.

Lopputuloksena oli keinotekoinen noususuhdanne. Syntyi hyödykkeiden hintakuplia kuten esimerkiksi Espanjan asuntomarkkinoilla. Vasta luotu raha pumpattiin ensi sijassa reunamaihin, joissa sillä rahoitettiin liikakulutusta ja virheinvestointeja pääsiassa ylimitoitetulla autonvalmistus- ja rakennusalalla. Samaan aikaan pystyttiin luottolaajennuksen avulla rahoittamaan hyvinvointivaltioiden taloudellisesti kestämättömiä sosiaaliturvajärjestelmiä.

Seurausvaikutukset alkoivat näkyä mikrotaloudessa vuonna 2007. Niillä on taipumus kääntää laskuun kaikki sellaiset keinotekoisesti luodut noususuhdanteet, joita rahoitetaan luottolaajentumisella aitojen reaalisäästöjen asemesta. Hyödykkeiden ja palkkojen kaltaisten tuotantovälineiden hinnat kohosivat. Myös korkokanta nousi inflaatiopaineen takia, joka pakotti keskuspankit hillitsemään laajentumishakuista politiikkaansa. Lopulta kulutustavaroiden hinnat alkoivat nousta suhteessa alkuperäisistä tuotannontekijöistä tarjottuihin hintoihin. Kävi yhä ilmeisemmäksi, että reaalisäästöjen puutteen vuoksi monet investoinnit eivät olleet kestävällä pohjalla. Useat näistä investoinneista tehtiin rakennusalalla. Rahoitusalalla alettiin kokea paineita, koska asuntolainoja oli arvopaperistettu, ja ne päätyivät suoraan tai epäsuorasti pankkien taseisiin. Paineet kulminoituivat sijoituspankki Lehman Brothersin kaatumiseen, joka sai rahoitusmarkkinoilla aikaan täysimittaisen paniikin.

Sen sijaan, että hallitukset olisivat antaneet markkinavoimien toimia omin päin, ne puuttuivat asiaan säätelytoimin. Nimenomaan tämä epäonnistunut interventio, joka ei pelkästään hidastanut markkinoiden kokonaisvaltaista toipumista, aiheutti sivutuotteena valtioiden velkakriisin keväällä 2010. Hallitukset pyrkivät pönkittämään ylilaajentuneita aloja lisäämällä niiden kulutusta. Ne avustivat uusien autojen ostamista tukeakseen autoteollisuutta ja panivat alulle julkisia töitä tukeakseen rakennusalaa ja pankkialaa, joka oli lainoittanut näitä kahta tuotantosektoria. Lisäksi hallitukset tukivat finanssialaa suoraan takaamalla sen velkoja, kansallistamalla pankkeja ja ostamalla niiden omaisuuseriä tai osuuksia niistä. Työvoimamarkkinoiden sääntelyn takia työttömyys kasvoi samaan aikaan jyrkästi. Valtioiden tuloverosta ja sosiaalimaksuista saamat tulot vähenivät rajusti. Työttömyydestä aiheutuvat kustannukset kasvoivat. Yritysverotuksen tuotto, joka noususuhdanteen aikana oli keinotekoisesti paisunut muun muassa pankki- ja rakennusalalla sekä autoteollisuudessa, aleni laman takia. Tulojen vähetessä ja menojen kasvaessa budjettivaje ja valtionvelka kasvoivat huikeasti, mikä oli suoranaista seurausta hallitusten tavasta vastata reaalisäästöjä vailla ylläpidetystä noususuhdanteesta aiheutuvaan kriisiin.

Espanjan tapaus on tyypillinen esimerkki. Maan hallitus tuki autoteollisuutta, rakennusalaa ja pankkialaa, jotka olivat laajentuneet suuresti nousukauden luottolaajentumisen aikana. Samaan aikaan työttömyysprosentti nousi työvoimamarkkinoiden joustamattomuuden takia 20:een. Aiheutunut julkinen alijäämä alkoi arveluttaa sekä markkinoita että muita EU:n jäsenvaltioita, jotka lopulta painostivat hallitusta tekemään vähäisiä säästötoimia, jotta ne pystyisivät jatkamaan lainaamistaan.

Tässä suhteessa yhteisvaluutta osoitti yhden ”etunsa”. Ilman euroa Espanjan hallitus olisi aivan varmasti devalvoinut valuuttansa, kuten se oli tehnyt 1993 painamalla rahaa alijäämän pienentämiseksi. Se olisi merkinnyt vallankumousta hintarakenteessa ja Espanjan kansan välitöntä köyhtymistä, koska tuontitavaroiden hinnat olisivat nousseet pilviin. Lisäksi devalvaation avulla hallitus olisi pystynyt jatkamaan kulutustaan ilman minkäänlaisia rakenteellisia uudistuksia.

Euro aiheuttaa sen, ettei Espanja (eikä mikään muukaan vaikeuksiin joutunut valtio) voi devalvoida eikä painaa rahaa velkojensa maksuksi. Näiden valtioiden täytyy EU-komission ja Saksan kaltaisten euromaiden painostuksesta ryhtyä säästötoimiin ja suorittaa rakenteellisia uudistuksia. Täten on mahdollista, että Philipp Bagusin tässä teoksessa esittämä toinen tulevaisuusskenaario toteutuu. On mahdollista, että vakaus- ja kasvusopimus uudistetaan, jolloin Euroopan rahaliiton EMUn jäsenvaltioiden täytyisi jatkaa ja tiivistää säästötoimia ja rakenteellista uudistustyötä kyetäkseen noudattamaan vakaus- ja kasvusopimuksen ehtoja. Saksan kaltaisten konservatiivisten maiden painostuksesta koko Euroopan rahaliitto joutuisi noudattamaan perinteistä kriiseissä noudatettua linjaa menoja leikkaamalla.

Toisin kuin EMU, Yhdysvallat noudattaa taantumien aikana keynesiläistä reseptiä. Keynesiläisen näkemyksen mukaan hallituksen tulee kriisin kohdatessa paikata ”kokonaiskysynnässä” ilmenevä lasku lisäämällä menoja. USA ryhtyy silloin kasvattamaan alijäämää ja harjoittamaan äärimmäisen ekspansiivista rahapolitiikkaa saadakseen talouden käynnistymään uudelleen. Yksi yhteisvaluutan edullisista vaikutuksista saattaa olla se, että euro on pakottanut rahaliiton kokonaisuudessaan omaksumaan säästölinjan. Olenkin itse asiassa aiemmin väittänyt, että yhtenäisvaluutta merkitsee askelta oikeaan suuntaan, koska se vakiinnuttaa vaihtokurssit Euroopassa ja siten panee pisteen kansallisia etuja ajavalle rahapolitiikalle sekä estää etenkin kriisiaikoina hallitusten manipuloimia joustavia fiat-valuuttakursseja ajautumasta kaaokseen.

Rakas kollegani Philippe Bagus asetti jo luentojani kuunnellessaan kyseenalaiseksi varsin optimistisen näkemykseni eurosta painottamalla korrektisti valuuttojen välisestä kilpailusta koituvia etuja. Hänen teostaan Euro eksyksissä voidaan pitää hänen euroon kohdistamiensa vastaväitteiden yksityiskohtaisena selvityksenä. Vaikka yhteisvaluutta ainakin teoriassa poistaa rahaan kohdistuvan nationalismin Euroopasta, on silti syytä kysyä, kuinka vakaa yhteisvaluutta todellisuudessa on.

Bagus lähestyy tätä kysymystä ansiokkaasti kahdesta näkökulmasta. Hän esittää eurojärjestelmää koskevan historiallisen analyysin sekä eurojärjestelmän toimintaa ja mekanismeja koskevan teoreettisen analyysin. Kumpikin niistä viittaa samaan suuntaan. Historiallisessa katsauksessaan Bagus käsittelee euron ja Euroopan keskuspankin alkuperää. Hän paljastaa hallitusten, poliitikkojen ja pankkiirien intressit samalla tavoin kuin Rothbard Yhdysvaltain keskuspankin syntyyn vaikuttavat tekijät teoksessa The Case against the Fed.

Bagusin kirjalle voisikin analogisesti antaa nimeksi The Case against the ECB. Kun tiedetään ne poliittiset intressit, voimavaikutukset ja olosuhteet, jotka johtivat euron käyttöönottoon, käy selväksi, että kyseessä saattoi todellisuudessa olla askel väärään suuntaan, kohti yleiseurooppalaista inflatorista fiat-valuuttaa, jolla pyrittiin poistamaan Saksan keskuspankin harjoittamasta kilpailusta ja konservatiivisesta rahapolitiikasta aikaisemmin johtuneet rajoitteet. Bagusin teoreettinen analyysi tekee eurojärjestelmän inflatoriset tarkoitusperät ja rakenteet entistäkin ilmeisemmiksi.

Eurojärjestelmä paljastuu itsetuhoiseksi järjestelmäksi, joka johtaa massiiviseen tulojen uudelleenjakoon koko EMUn alueella ja kannustaa hallituksia käyttämään EKP:tä keinona alijäämiensä rahoittamiseksi. Hän osoittaa, että yhteismaan ongelma -käsite, jota olen soveltanut analysoidessani osittaiseen kassavarantovelvoitteeseen perustuvaa pankkijärjestelmää, soveltuu myös eurojärjestelmään, jossa Euroopan eri valtioilla on mahdollisuus käyttää yhteisvaluuttaa omaksi edukseen.

Olen iloinen siitä, että Mises Instituten ja Terra Libertas Publishing Housen ansiosta suurella yleisöllä on tilaisuus lukea tämä kirja. Euroopan ja maailman tulevaisuus riippuu siitä, että ihmiset oppivat tuntemaan rahapolitiikan teorian ja rahalaitosten toiminnan. Teos antaa tehokkaat aseet euron ja sen kieroutuneen perusrakenteen ymmärtämiseen. Toivottavasti siitä on apua pyrittäessä kääntämään kurssi kohti tervettä rahajärjestelmää sekä Euroopassa että kaikkialla maailmassa.