Taloudelliset mahdollisuudet vaativat moraalisen ulottuvuuden

Jokaisena vaalivuonna joudumme retoriikan ristituleen, jossa sinkoilevat sellaiset lausahdukset kuin ”saadaan tämän maan asiat taas kuntoon”, ”luodaan työpaikkoja, työpaikkoja” ja ”stimuloidaan taloutta”.

Poliitikot tekevät mielellään tulevaisuudenlupauksia ja jättävät huomiotta oman kädenjälkensä menneisyydessä. Tyypillisesti he kuluttavat paljon enemmän aikaa uusien interventiosuunnitelmien keksimiseen kuin puuttuvat vanhoihin ohjelmiin, jotka tulisi kumota.

Todella huomionarvoisia ovat nuo valtion vartavasten taloudellisille mahdollisuuksille asettamat esteet – säädökset, verot, lupalainsäädäntö, katteettomat valtuutukset, rakennus- ja kaavoitussäännöt, järjestäytyneen työvoiman erityisetuudet, yritystuet, krooniset pääomaa kuluttavat budjettivajeet, joutilaisuudesta palkitseva ja työstä rankaiseva hyvinvointijärjestelmä, sekä koulutusmonopoli, joka tyhjentää vanhempien lompakot ja kuitenkin epäonnistuu lasten opettamisessa – näin muutaman esimerkin mainitakseni.

Kymmenet tutkimukset ovat osoittaneet, että liian rajoittavat kaavoituslait, rakentamismääräykset ja omaisuusverot muodostavat suurimmat esteet köyhien edulliselle asumiselle. Työehtosopimuksien yleissitovuus tekee laittomaksi sellaisten ihmisten palkkaamisen, joiden taidot ovat vähäisemmät kuin hallituksen asetuksissa määritellään, ja tekevät näin tuhansien ihmisten pääsyn työmarkkinoille mahdottomaksi. Loputtomat säädökset, joiden tarkoituksena on rajoittaa työntekijöiden pääsyä markkinoille rekkakuskeista taksikuskeihin, estävät montaa mahdollista yrittäjää perustamasta omaa yritystään.

En nyt tarkoita peruslakeja, jotka estävät vahingon tuottamista toisille tai rankaisevat siitä. Puhun aikamme ensisijaisesta yhteiskunnallisesta vitsauksesta – valtion kurottamisesta rajojensa ulkopuolelle, leikkien samanaikaisesti Robin Hoodia, joulupukkia ja kanaemoa ja aiheuttaen todellista vahinkoa todellisille ihmisille, jotka eivät ole tehneet pahaa kenellekään. Ainakin taloustieteilijät suhtautuvat kasvavassa määrin kriittisesti tällaiseen politiikkaan.

Meidän täytyy kuitenkin ymmärtää, että taloudellinen analyysi itsessään ei poista näitä ihmisten aikaansaamia esteitä. Se, että laskemme lukuja yhteen osoittaaksemme miten paljon työpaikkoja valtion tietyt toimet hävittävät on tehokas keino, mutta ei yksinään riittävä. Kaavioiden ja mallien tuottaminen bruttokansantuotteen vaihteluiden osoittamiseksi ei riitä.

Tässä vuoropuhelussa kaivataan kipeästi moraalisen takapajuisuuden tunnistamista, jota monet näistä taloudellisten mahdollisuuksien esteistä edustavat. Barrikadien purkaminen edellyttää, että me yrittämisen vapauden edustajat tuomme äänemme kuuluviin. Meidän täytyy vedota siihen, minkä ihmiset vaistonvaraisesti tietävät oikeaksi, eikä vain kuunnella kassakoneen laulua. Meidän täytyy oppia puhumaan valtion vahingollisista toimista poljettujen oikeuksien, särkyneiden unelmien ja raunioituneiden elämien kannalta.

Esimerkiksi kun Detroitin kaupunki Michiganissa, Yhdysvalloissa, määräsi monta kertaa keskimääräistä verotaakkaa suuremman taakan Michiganin kunnille, kyse ei ole pelkästään huonosta talouden harjoittamisesta. Se on loukkaus jokaista kansalaista kohtaan, joka haluaa vain parasta perheelleen – vain mahdollisuuden olla tuottava. Näiden korkeiden verojen tulisi herättää kuvia nälkäisistä lapsista, hylätyistä yrityksistä ja unelmista, sekä rikkoutuneista kodeista, joiden perheen pää on menettänyt mahdollisuuden maksaa vastuuttomien poliitikkojen laskuja.

Miksi ihmiset, jotka menevät töihin valtiolle viranhaltijoiksi tai byrokraateiksi, tunnetaan ”kansan palvelijoina” – vaikka heidän palkkansa olisi päätähuimaava? Miksi ”kansan palvelijaksi” ei sen sijaan kutsuta niitä yrittäjämaailman sankareita yksityisellä sektorilla, jotka luovat työpaikkoja, keksivät koneita, parantavat sairauksia, rakentavat yrityksiä, palvelevat asiakkaita ja maksavat valtion laskuja verojen kautta? Kun ”kansan palvelijoiden” pystyttämät esteet murskaavat yrittävien kansalaisten omatoimisuuden, missä viipyy yhteiskunnan ja lehdistön oikeutettu paheksunta?

Se vahinko, mitä verottajat ja säännösten laatijat aiheuttavat ihmisille ja heidän liiketoimintaunelmilleen, ja mitä monet muut valtion teot aiheuttavat päivittäin, on moraalisesti vastenmielistä. Sellaiset teot vievät meidät takaisin vähemmän valistuneeseen aikaan, jolloin varas ja prinssi eivät erottuneet muuten kuin vaatteistaan.

Kampanjan vapautemme palauttamiseksi ja taloudellisten mahdollisuuksiemme lisäämiseksi tulee sisältää henkilökohtainen, moraalinen ulottuvuus. Laki, joka tukahduttaa yrittävien miesten ja naisten toiveet, on muutakin kuin vain huonoa talouden harjoittamista. Vapaassa yhteiskunnassa sen pitäisi olla moraalinen skandaali.

Tämä essee on kirjoittajan muokkaama teksti, joka perustuu alunperin kesäkuussa 1994 FEE:n aikakausjulkaisussa ”The Freeman” julkaistuun esseeseen.