Valtion roolin vähentäminen: oppitunteja Uudesta-Seelannista

Jos katsomme historiassa taaksepäin, julkishallinnon kasvu on ollut varsin moderni ilmiö. Alkaen 1850-luvulta aina 1920-30-luvuille saakka julkisen sektorin osuus useimpien maailman teollistuneiden valtioiden bruttokansantuotteista oli noin kuusi prosenttia. Siitä eteenpäin – ja erityisesti 1950-luvulta alkaen – olemme todistaneet massiivisen räjähdyksen julkisen sektorin osuuden bruttokansantuotteesta kasvussa, joissakin maissa niinkin paljon kuin 35-45 prosenttiin. (Ruotsin tapauksessa se – tietenkin – saavutti 65 prosenttia, minkä seurauksena Ruotsi lähes tuhosi itsensä. Se on viime aikoina alkanut purkaa joitakin sosiaalisia ohjelmiaan pysyäkseen taloudellisesti toimivana.)

Onko tämä kehitys mahdollista pysäyttää tai jopa peruuttaa? Oma vastaukseni, henkilökohtaiseen kokemukseeni perustuen, on kyllä. Mutta se edellyttää korkeaa läpinäkyvyyden astetta ja merkittäviä seurauksia huonoista päätöksistä – ja näitä ei ole helppo saada aikaiseksi.

Mitä parhaillaan näemme tapahtuvan maailmalla on jotain, jota kutsuisin hiljaiseksi vallankumoukseksi, heijastuen muutoksena siinä, kuinka ihmiset ajattelevat julkishallinnon vastuullisuudesta. Vanha vastuullisuuden idea edellytti valtiolta pelkästään sen kuluttavan määrärahoja ainoastaan sen verotulojen verran. Uusi vastuullisuus perustuu kysymykseen ”mitä julkisia hyötyjä saimme vastineeksi rahankäytöstä?” Tätä kysymystä on aina kysytty liiketoiminnassa, mutta se ei ole ollut normi valtioiden kohdalla. Ja ne valtiot, jotka tänä päivänä kamppailevat urheasti tämän kysymyksen parissa osoittavat varin poikkeuksellisia tuloksia. Tämä oli varmasti syynä onnistuneille uudistuksille kotimaassani Uudessa-Seelannissa.

Uuden-Seelannin kansantulo henkeä kohden ennen 1950-lukua oli kolmen parhaan joukossa maailmassa, heti Yhdysvaltojen ja Kanadan jälkeen. Mutta vuoteen 1984 mennessä se oli pudonnut 27. sijalle maailmassa, Portugalin ja Turkin joukkoon. Sen lisäksi työttömyysasteemme oli 11,6%, meillä oli ollut 23 perättäistä vuotta budjettivajetta (joinakin vuosina jopa 40% bruttokansantuotteesta), julkinen velkamme oli kasvanut 65 prosenttiin bruttokansantuotteesta ja luottokelpoisuuttamme alennettiin jatkuvasti. Julkinen kulutuksemme oli täydet 44% BKT:stä, investointipääoma pakeni maasta suurissa määrin ja valtion sääntely sekä mikromanageeraus oli läpitunkevaa talouden kaikilla tasoilla.

Meillä oli valuuttakontrolleja, joiden seurauksena en voinut tilata The Economistia ilman valtionvarainministerin lupaa. En voinut ostaa ulkomaisten yhtiöiden osakkeita luopumatta kansalaisuudestani. Hintasääntely koski kaikkia hyödykkeitä ja palveluita, kaikissa kaupoissa ja kaikilla palvelualoilla. Oli palkkasääntelyä ja palkkojen jäädyttämisiä. En voinut maksaa työntekijöilleni enempää – tai maksaa heille bonuksia – vaikka olisin halunnut. Maahantuontia rajoitettiin raskaasti. Teollisuudenaloilla oli massiivisia tukiaisia niiden pitämiseksi elossa. Nuoret ihmiset poistuivat joukoittain maasta.

Kulutus ja verot

Kun uudistushallitus valittiin vuonna 1984, se tunnisti kolme ongelmaa: liian paljon kulutusta, liian paljon verotusta ja liikaa julkishallintoa. Kysymys kuului kuinka leikata sekä kulutusta että veroja ja vähentää valtion roolia taloudessa. Ensimmäinen kysymys tässä tilanteessa on tietenkin se, että mitä saamme kulutettua dollaria kohti. Tämän selvittämiseksi loimme uuden käytännön, jossa rahaa ei enää yksinkertaisesti budjetoitaisi valtion hallintoelimille; sen sijaan hallintoelinten ylemmän johdon kanssa tehtäisiin ostosopimus, jossa määriteltäisiin tarkkaan mitä rahan vastineeksi odotettiin.

Hallintoelinten johtajat alettiin valita maailmanlaajuisen haun perusteella määräaikaisiin työsuhteisiin – viideksi vuodeksi kolmen vuoden jatkosopimuksen optiolla. Heidän ainoa irtisanomisperusteensa olisi kyvyttömyys suoriutua tavoitteista, joten uudet hallitukset eivät voisi yksinkertaisesti vain heittää heitä ulos, kuten vanhassa järjestelmässä oli tapahtunut virkamiehille. Luonnollisesti tällaisilla kannustimilla hallintoelinten johtajat – kuten toimitusjohtajat yksityisellä sektorilla – varmistuivat siitä, että heidän alaisillaan oli erittäin selvät tavoitteet, jotka heidän myös odotettiin saavuttavan.

Ensimmäinen ostos, jonka hankimme jokaiselta hallintoelimeltä, oli neuvonpyyntö julkisen käytäntöjen suhteen. Tämän oli tarkoitus synnyttää napakka debatti valtion ja hallintoelinten johtajien välillä siitä, kuinka saavutettaisiin tavoitteita kuten nälän ja kodittomuuden vähentäminen. Tämä ei muuten tarkoittanut sitä, että kuinka valtio voisi ruokkia tai asuttaa enemmän ihmisiä – se ei ole tärkeää. Tärkeää on se, kuinka paljon nälkä ja kodittomuus todellisuudessa vähenevät. Toisin sanoen, teimme selväksi että tärkeää ei ole se, kuinka moni ihminen saa sosiaalitukia, vaan se, kuinka monta ihmistä saamme pois sosiaalitukien varasta itsenäiseen elämään.

Kun aloimme tehdä työtä tämän prosessin kautta, kysyimme myös eräitä perustavanlaatuisia kysymyksiä hallintoelimistä. Ensimmäinen kysymys oli ”Mitä te teette?” Toinen kysymys kuului ”Mitä teidän pitäisi tehdä?” Vastauksiin perustuen sanoimme sitten ”Lopettakaa se, mitä teidän ei pitäisikään tehdä.” – eli jos teette jotain, mikä ei selvästi kuulu valtion tehtäviin, lopettakaa se. Sitten kysyimme viimeisen kysymyksen: ”Kenen tulisi maksaa tästä – veronmaksajan, käyttäjän, kuluttajan vai teollisuuden?” Kysyimme tätä koska monissa tapauksissa veronmaksajat tukivat asioita, jotka eivät heitä itseään hyödyttäneet. Ja jos otamme palveluiden kustannukset pois niiden varsinaisilta kuluttajilta ja käyttäjiltä, kannustamme ylikäyttöä ja vähennämme tekemisemme arvoa, mikä se sitten onkaan.

Kun aloitimme tämän prosessin liikenneministeriöstä, sillä oli 5600 työntekijää. Kun olimme valmiit, jäljellä oli 53. Kun ryhdyimme toimeen metsätalousministeriön kanssa, sillä oli 17000 työntekijää. Valmistuttuamme heitä oli 17. Kun käytimme prosessia julkisten töiden ministeriöön, sillä oli 28000 työntekijää. Olin tuolloin julkisten töiden ministeri ja päädyin ministeriön ainoaksi työntekijäksi. Tässä tapauksessa suurin osa ministeriön tekemisistä oli rakennus- ja insinööritöitä, ja on paljon ihmisiä, jotka voivat tehdä niitä töitä ilman valtion sekaantumista.

Ja kun sanotte minulle ”Mutta te tapoitte kaikki ne työpaikat!” – no, se ei vain ole totta. Valtio lopetti työllistämästä ihmisiä noihin töihin, mutta tarve niille töille ei loppunut. Vierailin joidenkin metsätyöläisten luona joitakin kuukausia sen jälkeen, kun he menettivät valtion virkansa, ja he olivat varsin onnellisia. He kertoivat minulle ansaitsevansa noin kolme kertaa sen mitä aiemmin – ja sen lisäksi he olivat olleet yllättyneitä huomatessaan saavansa aikaan 60% enemmän kuin aikaisemmin! Sama oppi pätee muihinkin mainitsemiini työpaikkoihin.

Jotkut asiat, joita julkishallinto teki, eivät yksinkertaisesti kuuluneet valtiolle. Joten myimme puhelinyhtiöt, lentoyhtiöt, kastelujärjestelmät, tietojenkäsittelypalvelut, painotoimistot, vakuutusyhtiöt, pankit, arvopaperit, asuntolainat, rautatiet, linja-autoyhtiöt, hotellit, rahtilaivat, maatalouden tukipalvelut, ja niin edelleen. Pääsääntöisesti myytyämme yhtiöt niiden tuottavuus kasvoi ja palveluiden hinta laski, tuottaen suuria hyötyjä taloudelle. Edelleen päätimme että muita laitoksia tulisi johtaa voittoa tavoittelevina ja veroa maksavina valtionyhtiöinä. Esimerkiksi lennonjohtojärjestelmä yhtiöitettiin ja sille annettiin tehtäväksi tehdä kelvollista tuottoa ja maksaa veroja, sekä varoitettiin ettei se saisi yhtään sijoituspääomaa omistajaltaan (valtiolta). Teimme saman 35 muun valtion laitoksen kanssa. Yhteensä ne olivat aiemmin maksaneet meille miljardi dollaria vuodessa; nyt ne tuottivat miljardi dollaria tuottona ja verotuloina.

Saavutimme kaikki huomioiden 66 prosentin vähennyksen julkisen sektorin koossa, työntekijöiden määrällä mitattuna. Julkisen sektorin osuus bruttokansantuotteesta laski 44 prosentista 27 prosenttiin. Nyt julkinen taloutemme on ylijäämäinen ja päätimme olla koskaan jättämättä dollareita pöydälle: tiesimme, että jos emme hankkiutuisi eroon näistä rahoista, joku pelle kuluttaisi ne. Joten käytimme ylijäämät enimmäkseen velkojen maksuun, ja julkinen velka laskikin 63 prosentista 17 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Loput ylijäämästä käytimme verohelpotuksiin. Tuloveron leikkasimme puoleen ja poistimme valmisteverot. Näiden muutosten seurauksena verotulot kasvoivat 20 prosenttia. Kyllä, Ronald Reagan oli oikeassa: pienempi veroaste tuottaa enemmän verotuloja.

Tuet, koulutus ja kilpailukyky

…Entä valtion sekaantuminen tukien muodossa? Ensimmäiseksi meidän täytyy tunnistaa, että suurin ongelma tuissa on se, että ne tekevät ihmiset niistä riippuvaisiksi; ja kun teet ihmisistä riippuvaisia, he menettävät innovaatiokykynsä sekä luovuutensa ja muuttuvat entistä riippuvaisemmiksi.

Sallikaa minun antaa teille esimerkki: Vuoteen 1984 mennessä Uuden-Seelannin lampaankasvattajat saivan noin 44% tuloistaan valtion tuista. Heidän tärkein tuotteensa oli karitsanliha, jonka hinta maailmanmarkkinoilla oli 12,50 dollaria (valtion maksaessa heille toiset 12,50 dollaria) per ruho. No, me luovuimme lammasfarmareiden tuista yhdessä vuodessa, ja tietenkin he olivat tähän tyytymättömiä. Mutta kunhan he hyväksyivät sen tosiasian, että tuet eivät olleet tulossa takaisin, he pistivät pystyyn tiimin, jonka tehtävä oli keksiä kuinka he ansaitsisivat 30 dollaria ruholta. Tiimi raportoi, että se tulisi olemaan vaikeaa, muttei mahdotonta. Heidän täytyi vain tuottaa täysin erilaisia tuotteita, käsitellä ne eri tavoin ja myydä ne toisille markkinoille. Ja niin kahdessa vuodessa, vuoteen 1989 mennessä, he onnistuivat muuttamaan 12,50 dollarin arvoisen tuotteensa joksikin, jonka arvo oli 30 dollaria. Vuonna 1991 he ansaitsivat 42 dollaria; vuonna 1994 arvo oli 74 dollaria; ja vuonna 1999 jo 115 dollaria. Toisin sanoen, Uuden-Seelannin lammasteollisuus astui markkinoille ja löysi ihmisiä, jotka olivat valmiita maksamaan heidän tuotannostaan enemmän. Nyt voitte mennä parhaisiin ravintoloihin Yhdysvalloissa ja ostaa uusiseelantilaista karitsanlihaa; ja saatte maksaa siitä jotain 15 ja 30 dollarin väliltä per kilo.

Sanomattakin on selvää, että ottaessamme valtion pois teollisuudesta meille ennustettiin laajalti, että ihmiset poistuisivat alalta sankoin joukoin. Mutta niin ei käynyt. Antaakseni yhden esimerkin, me menetimme vain kolme yhden prosentin neljäsosaa lammasfarmeista – ja nämä olivat ihmisiä, joiden ei olisi pitänyt olla alalla alunperinkään. Lisäksi, jotkut ennustivat alan siirtyvän entistä enemmän korporaatioiden haltuun perhefarmien sijasta. Sen sijaan olemme todistaneet juurikin päinvastaista. Perhefarmit laajentuivat yhtiöiden siirtyessä sivuun, todennäköisesti koska perheet ovat valmiita työskentelemään vähemmällä kuin osakeyhtiöt. Loppujen lopuksi se oli paras asia, mitä saattoi tapahtua. Lisäksi se osoitti, että jos et anna ihmisille muuta vaihtoehtoa kuin olla luovia ja innovatiivisia, he tulevat löytämään ratkaisut.

Uuden-Seelannin koulutusjärjestelmä oli myös epäonnistumassa. Se petti noin 30% lapsistaan – erityisesti taloudellisesti ja sosiaalisesti heikommilla alueilla. Olimme käyttäneet yhä enemmän rahaa koulutukseen viimeisten 20 vuoden ajan ja saavuttaneet yhä huonompia tuloksia.

Meille maksoi kaksi kertaa enemmän saada huonompi tulos kuin mitä olimme saaneet 20 vuotta takaperin huomattavasti vähemmällä rahalla. Joten päätimme miettiä tekemisemme uudelleen myös tällä alueella. Ensimmäiseksi selvitimme mihin koulutukseen kaatamamme rahat oikein menivät. Palkkasimme kansainvälisiä konsultteja (koska emme luottaneet omien hallintoelimiimme tarpeeksi), ja he raportoivat, että jokaista koulutukseen käytettyä dollaria kohti 70 senttiä upposi hallintokuluihin.

Välittömästi kuultuamme tämän lakkautimme maan jokaisen opetuslautakunnan. Joka ainoa koulu laitettiin niiden oppilaiden vanhempien valitsemien johtokuntien hallintaan ja vain heidän. Annoimme kouluille niiden oppilasmäärään perustuvan rahasumman ilman mitään ehtoja. Samaan aikaan kerroimme vanhemmille, että heillä on täysi oikeus valita mihin kouluun heidän lapsensa menevät. Minusta on täysin vastenmielistä ajatella, että kukaan voisi sanoa vanhemmille, että heidän täytyy lähettää lapsensa huonoon kouluun. Siirsimme 4500 koulua tähän uuteen järjestelmään, kaikki samana päivänä.

Mutta menimme vielä pidemmälle: teimme mahdolliseksi yksityiskoulujen saada rahoituksensa täsmälleen samalla tavalla kuin julkisten koulujen, antaen vanhemmille mahdollisuuden käyttää koulutusdollarinsa parhaaksi katsomallaan tavalla. Jälleen kerran kaikki ennustivat, että syntyisi oppilaiden joukkopako julkisista kouluista yksityisiin, koska yksityiskoulujen oppimistulokset olivat 14-15 prosenttia paremmat. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä erot koulujen oppimistuloksissa katosivat 18-24 kuukaudessa. Miksi? Koska yhtäkkiä opettajat tajusivat, että jos he menettäisivät oppilaansa, he menettäisivät rahoituksensa; ja jos he menettäisivät rahoituksensa, he menettäisivät työnsä. Prosessin alussa 85% oppilaistamme kävivät julkisia kouluja. Osuus laski 84 prosenttiin ensimmäisen vuoden jälkeen uudessa järjestelmässä, mutta kolme vuotta myöhemmin julkisissa kouluissa oli 87% oppilaista. Mikä tärkeämpää, oltuamme aiemmin 14-15% jäljessä muita kansainvälisissä vertailuissa, nousimme noin 14-15 prosenttia kansainvälisiä vertailukohteitamme paremmiksi mitä tulee koulutuksellisiin saavutuksiin.

Ajatelkaa seuraavaksi verotusta ja kilpailukykyä: mitä monet julkisella sektorilla tänäkin päivänä eivät pysty ymmärtämään on se, että kilpailukykyhaaste on maailmanlaajuinen. Pääoma ja työvoima voivat liikkua niin vapaasti ja nopeasti paikasta paikkaan, että ainoa keino estää yritysten poistuminen on varmistaa se, että liiketoimintaympäristösi on parempi kuin kenelläkään muulla.

Tähän liittyen Irlannissa tapahtui erittäin mielenkiintoisia asioita vain pari vuotta sitten. Euroopan unioni, Ranska etunenässä, oli erittäin kriittinen Irlannin veropolitiikkaa kohtaan – erityisesti yritysverotuksen osalta – sillä irlantilaiset olivat laskeneet yritysveronsa 48 prosentista 12 prosenttiin ja yritykset muuttivat virtana Irlantiin. EU halusi sakottaa Irlantia yritysveron 17% korotuksen muodossa saadakseen irlantilaiset linjaan muiden Euroopan maiden kanssa. Ei liene tarvitse mainita, että irlantilaiset eivät asiasta innostuneet. Euroopan yhteisö vastasi sanomalla, että Irlannin toimet olivat epäreiluja ja epäkilpailullisia. Irlannin valtionvarainministeri olikin samaa mieltä: hän huomatti että Irlanti verotti yrityksiä 12 prosentin mukaan, kun kansalaiset selvisivät kymmenellä prosentilla. Joten Irlanti pudotti myös yritysveron 10 prosenttiin. Jälleen yksi tappio Ranskalle!

Kun me Uudessa-Seelannissa katsoimme verotulojen keräämistämme, huomasimme järjestelmän olevan erittäin monimutkainen ja aiheuttavan häiriöitä niin yritysten kuin kansalaistenkin päätöksentekoon. Joten kysyimme itseltämme muutaman kysymyksen: Oliko verotusjärjestelmämme kiinnostunut verotulojen keräämisestä? Vai oliko se kiinnostunut verotulojen keräämisestä ja myös sosiaalipalveluiden tuottamisesta? Vai oliko se kiinnostunut verottamisesta, sosiaalipalveluiden tuottamisesta sekä ihmisten käyttäytymisen muokkaamisesta, siis kaikista kolmesta? Päätimme että sosiaalipalveluiden tuottaminen ja käytöksen muokkaaminen eivät kuuluneet mihinkään järjelliseen verotusjärjestelmään. Joten päädyimme siihen, että meillä olisi vain kaksi mekanismia verotulojen keräämiseksi – ansiotulovero ja kulutusvero – ja että yksinkertaistaisimme noita mekanismeja ja alentaisimme niiden asteita niin paljon kuin suinkin mahdollista.

Leikkasimme korkeiden ansioiden tuloveron 66 prosentista 33 prosenttiin ja teimme siitä tasaveron paljon ansaitseville. Lisäksi leikkasimme vähän ansaitsevien veroasteen 38 prosentista 19 prosenttiin, josta tuli niinikään tasavero vähän ansaitseville. Sitten asetimme kulutusveroksi kymmenen prosenttia ja poistimme kaikki muut verot – pääomatuloverot, omaisuusverot, jne. Laskimme tarkkaan, että tämä järjestelmä tuottaisi tarkalleen saman verokertymän kuin aiemmin ja esitimme sen kansalaisille nollasummapelinä. Mutta itse asiassa verokertymä kasvoikin 20 prosenttia. Miksi? Emme olleet ottaneet huomioon vapaaehtoisen verotuksen noudattamisen lisääntymistä. Jos veroaste on pieni, veronmaksajat eivät palkkaa kalliita lakimiehiä ja kirjanpitäjiä porsaanreikien löytämiseksi. Tosiaankin, jokainen dramaattisesti verotustaan yksinkertaistanut ja alentanut valtio, johon olen tutustunut, on päätynyt saamaan entistä enemmän verotuloja, ei vähemmän.

Entäs sitten sääntely? Sääntelyvalta on perinteisesti delegoitu vaaleilla valitsemattomille virkamiehille, jotka sitten rajoittavat ihmisten vapauksia ilman sen kummoisempaa vastuuta. Tällaiset säännökset on erittäin vaikea poistaa sen jälkeen kun ne on luotu. Mutta me löysimme keinon: me yksinkertaisesti kirjoitimme uudelleen lainsäädännön, johon säännökset perustuivat. Esimerkiksi kirjoitimme ympäristölainsäädännön uusiksi, muuttaen sen luonnonvarojenhallintolaiksi, supistaen yli puoli metriä paksun lainsäädännön 348 sivuun. Kirjoitimme uusiksi verokoodin, kaikki maanviljelyslait, ja kaikki työturvallisuus- ja terveyslait. Tämän tehdäksemme toimme yhteen parhaat ajattelijamme ja pyysimme heitä kuvittelemaan, ettei lakeja olisi ennestään lainkaan ja heidän tulisi luoda meille paras mahdollinen ympäristö yrityksille kukoistaa. Markkinoimme sen sitten sillä, kuinka paljon se säästäisi verovaroja. Nämä uudet lait käytännössä kumosivat vanhat, mikä tarkoitti kaikkien vanhojen säännösten kuolemista – joka ainoan.

Ajattele uudella tavalla valtiosta

Mistä olen puhunut yllä on oikeasti vain uusi tapa ajatella valtiosta. Antakaas minun kertoa, kuinka ratkaisimme peuraongelmamme: maassamme ei alunperin ollut suuria eläimiä, kunnes englantilaiset toivat maahan peuroja metsästettäviksi. Nämä peurat pakenivat luontoon ja niistä tuli häiritseviä tuholaisia. Yritimme sitten 120 vuoden ajan päästä niistä eroon, kunnes eräänä päivän joku ehdotti, että voisimme vain sallia ihmisten tarhata niitä. Joten sanoimme maatalousihmisille, että he voisivat ottaa peurat kiinni ja tarhata niitä, kunhan he vain pitäisivät ne kahden ja puolen metrin korkuisten aitojen sisäpuolella. Eikä meidän ole tarvinnut käyttää dollariakaan peurojen hävittämiseen tuon päivän jälkeen. Ei ainuttakaan. Nykyään Uusi-Seelanti tuottaakin 40 prosenttia maailman peuranlihasta. Käyttämällä hieman tervettä järkeä muutimme haitan hyödyksi.

Ja antakaa minun kertoa vielä yksi viimeinen tarina: Liikennelaitos tuli luoksemme eräänä päivänä ja halusi nostaa ajokorttien maksuja. Kun kysyimme miksi, he vastasivat että nykyiset maksut eivät kattaneet ajokorttien uusimiskuluja täysin. Sitten kysyimme miksi meidän täytyy tehdä lainkaan tällaisia asioita. Liikennelaitoksen ihmiset pitivät selvästi tätä tyhmänä kysymyksenä: Kaikki tarvitsevat ajokortin, he sanoivat. Huomautin sitten saaneeni oman ajokorttini 15-vuotiaana ja kysyin heiltä: ”Mikä ajokortin uusimisessa tarkalleen ottaen millään tavalla testaa kuljettajan kykyjä?” Annoimme heille kymmenen päivää aikaa miettiä asiaa. Kerrankin he ehdottivat, että poliisi tarvitsee ajokortteja kuljettajien tunnistamiseen. Vastasimme, että tuo on henkilöllisyyskortin tarkoitus, ei ajokortin. Viimein he myönsivät, etteivät he keksineet hyvää syytä uusimisprosessin olemassaololle – joten me lakkautimme sen! Nyt ajokortit ovat voimassa kunnes kuljettaja täyttää 74 vuotta, jonka jälkeen hänen on toimitettava vuosittain lääkärintodistus todisteeksi ajokyvystään. Joten sen lisäksi, ettemme tarvinneet uusia maksuja, lakkautimme kokonaisen osaston. Tätä tarkoitan erilaisella ajattelulla.

Kirjoitus on Pasi Matilaisen suomennos Maurice P. McTiguen helmikuussa 2004 pitämästä puheesta. Copyright © 2011 Hillsdale College. Reprinted by permission from Imprimis, a publication of Hillsdale College.