Valtion koulutus luo valtion uudelleen

Ehkä tärkein periaate, jonka valtion luonteesta voi oppia, on tämä: Se eroaa kaikista muista yhteiskunnan instituutioista, koska se on niistä ainoa, joka saa laillisesti turvautua voimakeinoihin. Valitettavasti tämä periaate on lähes täysin pyyhkiytynyt länsimaisesta muistista. Yli sadan vuoden pakollinen julkinen koulutus suurimmassa osassa länsimaita saattaa olla tähän syynä.

Tehdäänpä jotain selväksi ennen kuin menemme yhtään pidemmälle. Valtion voimankäytön merkillepano ei ole mikään radikaali anarkistinen idea. Se on instituutiota määrittävä ja erottava tunnusmerkki. Kaiken tyyppiset poliittiset ajattelijat hyväksyivät tämän ajatuksen faktana lähes koko viime vuosituhannen loppupuoliskon ajan. Yksikään kunniallinen tutkija ei yrittänyt kiertää tätä asiaa ja esittää valtiota jonkinlaisena vapaaehtoisena, hyväntahoisena yhteisönä.

Amerikan perustajat ymmärsivät tämän periaatteen hyvin, ja laativat hallintojärjestelmän, joka ei koskaan pyrkinyt eliminoimaan voimakeinoja, vaan yritti sen sijaan rajoittaa ne kapealle elämänalueelle ja siten säilyttää suuren osan yksilönvapaudesta. George Washingtonin kerrotaan usein sanoneen (itse en ole pystynyt tätä varmistamaan): ”Valtio ei ole järkeä. Se ei ole kaunopuheisuutta – se on voimaa! Aivan kuin tuli, se on vaarallinen renki ja raivokas isäntä.” Toisin sanoen, vaikka valtio ei tee sen enempää kuin mitä Washington halusi sen tekevän, ja vaikka se tekee hyvin nuo muutamat asiat kansan”palvelijana”, se on silti vaarallinen, koska kaiken takana on laillistettu voimankäyttö.

Keltainen valo

Tämän valtion luontaisen ominaisuuden syvään juurtunut ymmärtämys on vapaan yhteiskunnan perusta. Se on keltainen varoitusvalo, joka saa viisaat ja rauhanomaiset kansalaiset harkitsemaan pitkään ja hartaasti ennen kuin hyväksyvät valtion velvollisuuksien laajentamista. Se luo tervettä skeptisyyttä sellaisia houkuttelevia suunnitelmia kohtaan, joiden tarkoituksena on yksityisten aloitteiden korvaaminen julkisella toiminnalla. Se lannistaa yritykset kollektiiviseen mukautumiseen pakottamiseksi yksilön kustannuksella.

Jos olet vapaan yhteiskunnan puolestapuhuja, olet varmastikin havainnut eroosiota tämän periaatteen ymmärtämisessä. Ei välttämättä ole liioittelua todeta, että tuo eroosio on ollut massiivista ja paljon vahingollisempaa vapaudellemme ja hyvinvoinnillemme kuin monikaan olisi voinut kuvitella.

Tämä seikka iski tajuntaani aivan lähiaikoina kun luin erästä kirjettä päätoimittajalle paikallisessa lehdessä. Kirjeen kirjoittaja vastasi aiemmin julkaistuun kirjoitukseen, jossa mies väitti, että kirjailija Ernest Hemingway vastusti valtion taiderahoitusta, koska hänestä taiteilijoiden tuli olla riippumattomia poliittisista vaikutteista. Kirjeen kirjoittaja oli eri mieltä alkuperäisen kirjoittajan kanssa, sillä hänen mukaansa Hemingway ”otti vastaan rahaa tukijoilta”. Rahan vastaanottaminen taiteentukijoilta oli kirjeen kirjoittajan näkemyksen mukaan aivan sama asia kuin rahan vastaanottaminen valtiolta.

Olen myös todistanut lukemattomia tapauksia, jolloin jotkut ihmiset ovat väittäneet, että jos valtio tekee jotakin hyvien tarkoitusperien pohjalta, se ei voi olla pakottava; tai, jos se on ”demokraattinen”, se on jollain tapaa vapaaehtoinen. Pelkästään se, että poliitikot yleensäkin valitaan vaaleilla, johtaa siihen, että heidän tekonsa ovat vain altruististen aikuisten keskenään hyväksymiä tekoja. Paljon oikeampi ja rationaalisempi näkemys demokraattisen tasavallan rajoituksista, vaikka se onkin parempi vaihtoehto kuin muut hallintomuodot, on vertaus lampaasta ja kahdesta sudesta äänestämässä siitä, mitä syödään lounaaksi.

Olemme siis tulleet siihen pisteeseen, jota Edgar Freidenberg kuvaa 1964 kirjoittamassaan klassikossa Coming of Age in America, jossa ”Amerikkalaiset lukiolaiset näkivät valtion hyväntahtoisena instituutiona, jota tulisi totella, koska se toimii kaikkien ihmisten edun puolesta.” ¹ Miten on mahdollista, että tällainen valitettava henkinen tila on saavuttanut kansakunnan, joka perustettiin vapaudelle ja rationaaliselle näkemykselle valtiosta? Miten kävikin niin, että miljoonat ihmiset Amerikassa ja muissa länsimaissa kavahtavat sellaista ”radikaalia” ehdotusta, että valtio ja laillinen voimankäyttö ovat sama asia?

En pysty kuvittelemaan mitään muuta ongelmanlähdettä kuin vuosisata valtion (”julkista”) koulutusta. Kun lähes 90 prosenttia amerikkalaisista saa 12 vuotta peruskoulutusta valtion virkamiehiltä, joista suurin osa on saanut tutkintonsa valtion yliopistoista, miten voisimmekaan odottaa muuta kuin nöyristeleviä kansalaisia, jotka näkevät valtion Rousseaun ”yleiseksi tahdoksi” nimittämän ilmiön hyväntahtoisena isäntänä?

Amerikan julkisen koululaitoksen historia on pullollaan valtion koulutuksen puolestapuhujien lausuntoja, jotka löyhkäävät valtion palvonnalta. Tuomari Archibald Douglas Murphey, julkisen koululaitoksen perustaja Pohjois-Carolinassa, sanoi, että valtion tulee kouluttaa, koska ”vanhemmat eivät tiedä, miten lapsia tulee opettaa…. Valtion, joka lämpimällä kiintymyksellä huolehtii heidän hyvinvoinnistaan, tulee ottaa vastuu näistä lapsista ja sijoittaa heidät kouluun, missä heidän henkinen valistuksensa voi alkaa.”²

Vuonna 1914 laaditussa USA:n koulutusviraston tiedotteessa sanottiin, että ”julkiset koulut ovat olemassa pääasiassa vain valtion hyödyksi, eivät yksilöiden hyväksi.” Varteenotettava sosiologi Edward Ross puolestaan tarjosi mitä järkyttävimmän kuvauksen valtion roolista kouluttajana: ”Pienten muovattavien ihmistaikinamöykkyjen kerääminen yksityisistä kotitalouksista ja niiden muokkaaminen yhteiskunnallisella leivinalustalla.”³

Tämä tulos oli ennustettavissa Amerikan julkisen koulutuksen ensimmäisistä päivistä lähtien, eikä se eroa mistään muusta, mitä valtio pyrkii hallitsemaan. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Se ei vain ole valtion tai valtiosta riippuvaisten etujen mukaista liata omaa pesäänsä tunnustamalla rehellisesti, että heidän työnsä rahoitetaan ja toimeenpannaan pakkokeinoin. Kuten koulutuksen tutkija Joel Spring totesi 20 vuotta sitten, ”Koulusta vastaava opettaja, koulun johtaja tai virkaan valittu virkamies saattaa uskoa, että hänen henkilökohtaiset arvonsa edustavat yhteisön yleisiä arvoja, ja mikä pahempaa, hän saattaa ajatella, että koko yhteisön tulisi omaksua hänen arvonsa.”⁴ Tilanne ei vaikuta lainkaan paremmalta, ja on ehkä jopa pahempi monissa muissa länsimaissa.

Näin suorasukaisista lausunnoista huolimatta olisi vaikeaa ja ehkä poliittisesti haitallista väittää, että tämän päivän puutteellinen valtion koulujärjestelmä johtuisi jostakin suuresta salaliitosta. Länsimaisen kansalaisen käsittämätön tietämättömyys valtion luonteesta ei vaadi selitykseksi salaliittoteorioita. On yksinkertaisesti riittävää todeta, että harva järjestelmän työntekijöistä nousee lainkaan välittömän oman etunsa yläpuolelle tunnistaakseen saati sitten levittääkseen sanomaa siitä käsityksestä, että valtio yleensä, ja etenkin heidän työpaikkansa, on riippuvainen laillistetusta voimankäytöstä.

Mitä merkitystä tällä kaikella sitten on? Paljonkin. En osaa nimetä mitään yhtä vapauden vastaista tilannetta kuin vapaan kansan kykenemättömyys tunnistaa eroa valtion ja kaiken muun välillä.

Viitteet

1.     Siteeraus teoksesta William F. Rickenbacker, toim., The Twelve-Year Sentence (San Francisco: Fox & Wilkes, 1999 [1974]), p. 140.

2.     Lainaus teoksesta Murray Rothbard, “Historical Origins,” in ibid., p. 11.

3.     Lainaus teoksesta Joel Spring, The American School, 1642-1985 (New York: Longman, 1986), p. 155.

4.     Lainaus teoksesta Joel Spring, Educating the Worker-Citizen (New York: Longman, 1980), p. 14.

 

Tämä artikkeli on kirjoittajan muokkaama teksti, joka perustuu alunperin joulukuussa 1999 FEE:n aikakausjulkaisussa ”The Freeman” julkaistuun esseeseen.