Finanssikriisi II – Euroopan hallitukset eivät ole oppineet menneisyydestä mitään

Jokainen teollisuusmaiden poliitikko, keskuspankki ja sääntelyelin hoki vuosina 2008 ja 2009: ”Näin ei saa käydä enää koskaan.” Sanalla ”näin” tarkoitettiin finanssikriisiä, romahdusta, joka oli tuhota maailmantalouden. Ehdotetut ratkaisut poikkesivat toisistaan, mutta yhteistä niissä oli yksi seikka: pankit eivät saisi enää milloinkaan ostaa erittäin suurella velkarahalla riskialttiita eksoottisia arvopapereita, jotka olivat yleistyneet asuntokuplan myötä. Rahalaitosten tulisi sen sijaan luoda suurimittainen puskuri riskittömistä investoinneista, jotka olisivat aina likvidejä eivätkä tuottaisi milloinkaan tappiota.

Puskuriksi suositeltiin valtion velkakirjoja. Finanssimarkkinoiden romahdettua talousasiantuntijat olivat yhtä mieltä siitä, että pankkien tulisi lainata hallituksille enemmän rahaa. Poliitikot ja sääntelyelimet vaativat sitä painokkaasti ja laativat uusia sääntöjä sen toteuttamiseksi.

Vuonna 2009 ilmestyneen teokseni Financial Fiasco viimeisessä luvussa kirjoitin: ”Mikäli hallituksen asettamat pääomavaatimukset suosivat joitain omaisuuserien hallinnoimisen tapoja, kaikki pankit tulevat käyttämään juuri näitä keinoja ja joutuvat samanlaisten ongelmien eteen yhtä aikaa. … Viranomaiset pyrkivät kunkin kriisin jälkeen keksimään paremman ratkaisun ja pakottavat sitten markkinatoimijat noudattamaan tätä ’parasta käytäntöä’. Kaikki tällaiset yritykset tehdä järjestelmästä mahdollisimman turvallinen aiheuttavat sen, että siitä tulee äärimmäisen haavoittuvainen pienille iskuille ja muutoksille.”

Antamaani varoitusta on vuodesta 2009 lähtien testattu mantereenlaajuisesti. Euroopan hallitukset ilmoittivat pankeille, että valtion velkakirjat ovat riskittömiä, ettei niitä tarvitse tukea lisäpääomalla ja että ne ovat välttämättömiä. Finanssikriisin vastaukseksi solmitussa Basel III sopimuksessa, jossa määriteltiin maailmanlaajuiset sääntelystandardit, pankit velvoitettiin hankkimaan salkkuunsa lisää valtion velkakirjoja. Pankit odotetusti noudattivat kehotusta. Kun Euroopan keskuspankki EKP kesäkuussa 2009 lainasi rahoituslaitoksille 442 miljardia euroa, nämä ostivat puolella tästä summasta vieläkin enemmän valtion velkakirjoja.

Vuoden 2010 lopussa Euroopan 90 suurinta pankkia olivat lainanneet PIIGS-maille (Portugalille, Italialle, Irlannille, Kreikalle ja Espanjalle) yli 760 miljardia euroa. Tätä kirjoittaessani koko eurooppalainen pankkijärjestelmä on näistä lainoista koituneiden tappioiden seurauksena romahduksen partaalla.

Ongelmana ei ole tiettyjen arvopapereiden virheellinen arvostus – virheitä on tehty ennenkin ja tullaan edelleen tekemään. Ongelmana on se väärä oletus, että sääntelyelimet pystyvät suojaamaan finanssimarkkinoita riskeiltä yksinkertaisesti päättämällä, mikä on vähemmän riskialtista, ja pakottamalla kaikki marssimaan sääntelijöiden määräämään ainoaan oikeaan suuntaan. Tällainen toimintatapa pelkästään heikentää kaikkien pankkien asemaa. Jos puolustuslinja murtuu, ne romahtavat kaikki samalla kertaa.

Kreikan tragedia

Euron kriisi on noudattanut lähes täysin vuosien 2007 – 2008 finanssikriisin vaiheita. Kummankin syynä on ollut halpa raha, vaarallinen homogeenisuus ja oletus, että ongelmiin joutuneet autetaan kuiville. Kun vaikeuksia alkoi ilmetä, lain säädösten ja byrokratian ennustettavuuden tilalle tuli finanssipolitiikan suunnittelijoiden arvaamaton ja keskenään ristiriitainen toiminta, minkä johdosta sijoittajien on ollut mahdotonta tehdä pitkän tähtäimen suunnitelmia.

Euroopan päättäjät eivät vuonna 2009 ryhtyneet valtion joukkovelkakirjoja suosiviin sääntelytoimiin. Ne tulkitsivat aikaisempia Baselin sopimuksen säännöksiä siten, että mikäli pankit hankkisivat itselleen valtion velkakirjoja, niiden alttiuden luottoriskeille oletettiin olevan nolla. Valtion velkakirjoille, jotka oli luokiteltu kategoriaan AAA– tai AA–, ei missään vaiheessa vaadittu vakuudeksi lisäpääomaa. Amerikassa sääntelytoimet olivat samanlaista. Pankkien tuli pitää pääomaa kaikkia muita niiden hallussa olevia omaisuuseriä paitsi valtion velkakirjoja vastaan. Jopa muiden valtioiden alhaisten luottoluokitusten velkakirjoja subventoitiin tällä tavoin. Esimerkiksi Venäjän ja Turkin valtionvelalle vaadittu puskuripääomaa oli vain kahdesta neljään prosenttiin velkakirjan arvosta, kun taas lainasta jollekin yritykselle, jolla oli sama luottoluokitus, vaadittiin noin kahdeksaa prosenttia. ”Tässä on kriisin ydin”, International Accounting Standard Boardin puheenjohtaja Hans Hoogervorst sanoi eräässä syyskuussa vuonna 2011 järjestetyssä konferenssissa. ”Mielestäni kyseessä oli kaikkien aikojen suurin kirjanpitohuijaus.”

Markkinat alkoivat myös jättää huomiotta Euroopan valtioiden liikkeelle laskemien velkakirjojen välisiä merkittäviä eroavaisuuksia olettamalla, että mikäli heikommassa asemassa olevien maiden talous alkaisi horjua velkakirjojen takia, euroalueen vahvemmat valtiot rientäisivät pelastamaan ne. Valtion velkakirjoja subventoitiin sääntelytoimilla ja vaatimuksilla vakavaraisuudesta sekä ne taattiin, jotteivät ne liian suuriksi katsottuina voineet ajautua ongelmiin.

Ei ollut olemassa minkäänlaisia virallisia takeita siitä, että vaikeuksiin joutuneet maat pelastettaisiin. Poliitikot itse asiassa julistivat, ettei niin tehtäisi koskaan. Markkinat kuitenkin reagoivat aina tekojen perusteella eivätkä sen perusteella, mitä niille sanotaan. Koko järjestelmä perustui oletetulle lupaukselle pelastustoimista. Eurooppalaiset pankit saattoivat ostaa minkä tahansa euroalueen jäsenvaltion joukkovelkakirjoja ja luovuttaa ne keskuspankeille uusien lainojen vakuudeksi. Koska keskuspankki kohteli kaikkia näitä velkakirjoja samalla tavoin, alettiin yleisesti uskoa, että se rientäisi apuun, mikäli asiat alkaisivat mennä vinoon.

Ennen eurojärjestelmän käyttöönottoa sijoittajat tavallisesti tarkkailivat Euroopan valtioiden finanssipolitiikkaa. Mikäli hallitukset alkoivat osoittaa merkkejä rahankäytön holtittomuudesta ja maksujen laiminlyömisestä, markkinat vaativat korkeampia korkoja niille myöntämistään lainoista. Eurojärjestelmä muutti tilanteen. Nyt perinteisesti tuhlailevia maita kuten Kreikkaa ja Espanjaa suojeltiin tiukkaa finanssipolitiikkaa harjoittavan Saksan luottosateenvarjolla ja kaikki jäsenmaat saattoivat lainata runsaasti rahaa matalalla korolla.

Korot alkoivat lähestyä toisiaan vuonna 1995 odoteltaessa uutta valuuttaa, joka otettaisiin käyttöön neljän vuoden kuluttua. Tuohon aikaan Kreikan valtion kymmenen vuoden joukkovelkakirjan korko oli 18 prosenttia, Italian 12 prosenttia ja Espanjan sekä Portugalin 11 prosenttia, kun taas Saksan velkakirjojen korko oli vain 7 prosenttia. Taloudellisesti vastuuttomasta lainaamisesta langetettava korkotasorangaistus esti tehokkaasti ottamasta liikaa lainaa. Vuonna 2005 kaikkien näiden maiden velkakirjojen korko oli kuitenkin hieman alle neljä prosenttia. EKP:n pääjohtaja Jean Claude Trichet ylisti tätä euron riemuvoitoksi. ”Korot määräytyvät yleisten trendien perusteella”, hän sanoi vuonna 2005 eräässä New Yorkissa pidetyssä konferenssissa, ”ja vain hyvin harvoissa tapauksissa niiden määräytymisen voidaan yhä ajatella johtuvan paikallisista riskitekijöistä.”

Pyrkiessään häivyttämään paikalliset riskitekijät olemattomiin eurooppalaiset finanssipolitiikan suunnittelijat kuitenkin rohkaisivat maksujaan laiminlyöviä maita olemaan entistäkin piittaamattomampia rahankäytössään. Nyt hallitukset pystyivät jopa lisäämään jo ennestään valtavaa velkataakkaansa joutumatta juomaan karvasta uudistuslääkettä. Monet Etelä-Euroopan maat menettivät asemiaan vientimarkkinoilla erityisesti Aasian maille, mutta eivät reagoineet tilanteeseen vapauttamalla markkinoita tai kannustamalla tuottavuutta kilpailun lisäämiseksi. Ne pelkästään lisäsivät tuontia, kasvattivat hallintokoneiston kokoa ja korottivat palkkoja.

Vuosina 1997–2007 valtion menot kasvoivat Espanjassa, Portugalissa ja Kreikassa vuosittain noin kuusi prosenttia, vaikka väestömäärä pysyi enimmäkseen vakaana. Italiassa menot kasvoivat vuosittain neljä prosenttia, vaikka talouskasvu heikkeni. Kaikkein merkittävintä oli, että Italiassa, Kreikassa, Espanjassa ja Portugalissa työvoimakustannukset – tärkeä kilpailukyvyn mittari – nousivat nopeasti. Kreikassa indeksiin sidotut työvoimakustannukset nousivat vuosien 2000 ja 2009 välisenä aikana 34 prosenttia, Italiassa 32 prosenttia.

Tällainen talouspolitiikka haittasi vientiä ja talouskasvua, varsinkin kun euroalueen tärkein taloudellinen yksikkö Saksa jatkoi työvoimamarkkinoiden uudistamista pitäen samalla työvoimakustannukset alhaalla. Portugali, Ranska, Italia ja Kreikka ostivat enemmän kuin myivät ja maksoivat kaiken yksityisillä ja julkisilla lainoilla. Vuosina 2000–2010 Portugalin julkinen velka suhteessa bruttokansantuotteeseen kasvoi 49 prosentista 93 prosenttiin, Ranskan 57 prosentista 82 prosenttiin, Italian 109 prosentista 118 prosenttiin ja Kreikan 118 prosentista 145 prosenttiin.

Muutamat nykyään kriisissä olevista hallituksista eivät käyttäneet julkisia varoja yhtä holtittomasti. Espanjan ja Irlannin valtionvelka itse asiassa pieneni ennen vuotta 2008. Näiden maiden yksityinen sektori kuitenkin otti samaan aikaan rajusti velkaa. Kun EKP loi lyhytaikaisille lainoille yhden ainoan koko euroalueen kattavan koron, tämä taso oli näille kansantalouttaan nopeasti kasvattaville maille aivan liian matala, mikä aiheutti niissä suuren asuntokuplan. Asuntojen hintojen romahtaessa kaatuivat myös näiden maiden pankit. Irlannin hallitus teki tällöin erehdyksen takaamalla kaikki maan pankit, mikä raunioitti maan julkisen talouden.

Kun finanssimarkkinat vuonna 2008 pysähtyivät, pankit joutuivat vähentämän velkavipuaan. Velkaa pidettiin jälleen riskialttiina, mikä aiheutti maksutasekriisin useassa euroalueen maassa. Kreikka, Portugali ja Irlanti kuitenkin pelastuivat eurooppalaisten kumppaneidensa toimesta, mutta tämä pelkästään kasvatti velkataakka ja lisäsi huolta siitä, olisivatko pitkäaikaiset luotot kestävällä pohjalla.

Kun huolestuneisuus Italian ja Espanjan kaltaisten isojen kansantalouksien kuntoa kohtaan kasvoi, markkinat alkoivat pelätä, ettei edes mahtava Saksa pystyisi pelastamaan kaikkia ongelmiin joutuneita maita. Helmikuun loppupuolelta lähtien Saksan kymmenen vuoden valtionlainojen korko oli alle kaksi prosenttia, mutta korkojen lähentymistä, josta EKP:n puheenjohtaja Trichet oli aikoinaan ylpeillyt, ei enää tapahtunut: Espanjan kymmenen vuoden valtion velkakirjan korko oli 5,3 prosenttia, Italian 5,6 prosenttia, Irlannin 8 prosenttia, Portugalin 12 prosenttia ja Kreikan typerryttävät 33 prosenttia.

Sekasorron ilmapiiri

Maksutasekriisi olisi voitu välttää, jos hinnat ja palkat olisi saatu laskemaan sille tasolle, missä ne olivat olleet vuosikymmen sitten, ennen niiden inflatoitumista. Näin radikaali ratkaisu olisi lisännyt vientiä, vähentänyt tuontia ja houkutellut ongelmissa oleviin maihin enemmän ulkomaista pääomaa. Työvoimamarkkinoiden sääntely kuitenkin esti kustannuksien nopean laskun useimmissa kriisiin joutuneissa maissa Irlantia ja Baltian maita lukuun ottamatta. Samaan aikaan pelastuspaketit ja EKP:n suorittamat Italian ja Espanjan valtion velkakirjojen ostot vähensivät uudistuspaineita näissä maissa. Italiassa työvoimakustannukset ovat kriisin aikana itse asiassa kasvaneet.

Euroalueen teknokraatit ilmoittivat virallisesti, etteivät ne pelastaisi ainoatakaan talousongelmiin joutunutta jäsenmaata, mutta kun Kreikka joutui vaikeuksiin, se riennettiin pelastamaan 2. toukokuuta 2010. Tritchet vaati näihin aikoihin, että talouskuria noudatettaisiin, koska EKP ei missään tapauksessa hyväksyisi uusien lainojen vakuutena käytettävien valtion velkakirjojen luokittelemista roskapapereiksi. Tilanne pysyi tällaisena toukokuun kolmanteen päivään asti. Luottamusta murensivat lisää kesällä vuosina 2010 ja 2010 tehdyt koko EU:n laajuiset ”stressitestit”, joiden uskottiin paljastavan eurooppalaisten pankkien todellisen vakaan tilan; testien perusteella kuitenkin annettiin puhtaat paperit ainakin kahdelle suurpankille, jotka lopulta romahtivat, Allied Irish Banksille (joka meni nurin v. 2010) ja Dexialle (joka kaatui seuraavana vuonna).

Ongelma ei ollut siinä, etteivätkö EU:n johtajat olisi toimineet kriisin aikana kyllin nopeasti vaan siinä, että nämä tuntuivat toimivan kaikkiin mahdollisiin suuntiin samanaikaisesti. EU päätti yksityisten luotottajien hallussa olevien Kreikan velkakirjojen arvonalennuksesta, mikä oli nimellisesti vapaaehtoista, mutta tämä vaati runsaasti subventointia ja kädenvääntöä. Aluksi alennus merkitsi 21 prosentin leikkausta, sitten se nousi 50 prosenttiin, ja nykyään vaikuttaa siltä, että se voisi olla vieläkin suurempi vähennettynä vapaaehtoisella arvonalennusosuudella. Kun Kreikan velkojen arvonalennus säikähdytti sijoittajat, jotka pelkäsivät joutuvansa vastaamaan myös muiden maiden velkojen tappioista, EU teki jälleen äkkikäännöksen. Vuoden 2011 lopussa jäsenmaiden johtajat väittivät, että Kreikka oli poikkeustapaus ja että joukkovelkakirjojen yksityisten hallussapitäjien ei tarvitsisi kantaa vastuuta valtioiden velkojen tulevasta uudelleenjärjestelystä aiheutuvista tappioista.

Sanoopa EU tänään mitä tahansa, meillä ei ole aavistustakaan siitä, millaisia määräyksiä se antaa ja millaisia interventioita se suorittaa huomenna. Ilmapiiri on mahdollisimman huono sijoitusten tekemiseen. ”Reaaliaikaisen tiedon ja erilaisten omaisuuserien potentiaalin arvioinnin perusteella on nykyään mahdotonta sijoittaa”, eräs brittipankkiiri kertoi minulle. ”Sen sijaan me yritämme ennakoida, mitä poliitikot ja keskuspankit tulevat tekemään.”

Tulevaisuudessa taloushistorioitsijat ihmettelevät, kuinka Euroopan johtajien onnistui vain kahdessa lyhyessä vuodessa paisuttaa piskuisen Kreikan pienestä maksuvalmiusongelmasta koko mantereen laajuinen kriisi. EU olisi voinut antaa Kreikan mennä vararikkoon. Tämä olisi ollut erittäin ikävää muutamille pankeille, joiden olisi pitänyt lopettaa toimintansa tai hakea lisäpääomaa, mutta tällainen karvas lääke olisi kuitenkin luonut terveellisiä kannustimia tulevaisuutta varten, vähentänyt epävarmuutta ja lisännyt talouden ennustettavuutta.

Kreikka kuitenkin pelastettiin, ja siitä lähtien Euroopassa on vallinnut poliittisen epävarmuuden ilmapiiri. Mitkä pankit ovat suurimmassa vaarassa? Pelastetaanko Kreikka yhä uudelleen ja uudelleen, vai ajautuuko se lopulta konkurssiin? Pelastetaanko seuraavana jonossa oleva jäsenmaa? Pakotetaanko yksityiset velkakirjojen haltijat vastaamaan tappiosta vai ei? Ei liene yllättävää, että tällaisen äärimmäisen epävarmuuden vallitessa sijoittajat alkavat kuvitella, että Kreikan ongelmat koskevat myös sellaisia maita kuin Italiaa ja Espanjaa, jotka eivät ole maksukyvyttömiä vaan pelkästään kärsivät maksuvalmiusongelmista.

Eurooppa ei ole kuitenkaan käynyt käsiksi näihin pulmiin karsimalla tappioitaan vaan se on jatkanut tupla tai kuitti -uhkapeliään. EKP lainasi joulun alla 2011 Euroopan pankeille 489 miljardia euroa kolmeksi vuodeksi yhden prosentin korolla ja tammikuussa 530 miljardia lisää. EKP on nyt pahasti velkaantunut. Mikäli keskuspankin ahdinkoon joutuneille pankeille ja jäsenmaille myöntämät lainat osoittautuisivat kovin tappiollisiksi, sen pääomapohja pyyhkiytyisi olemattomiin ja se joutuisi itse pyytämään pelastustoimia. EKP on lainoillaan kenties pelastanut Euroopan joutumasta luottolaman kouriin lyhyellä aikavälillä, mutta samalla se yrittää saada pankit jälleen lainaamaan jäsenvaltioille. Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy sanoikin optimistisesti joulukuussa: ”Italialaiset pankit pystyvät ottamaan lainaa yhden prosentin korolla, kun taas Italian valtio joutuu lainaamaan kuudesta seitsemän prosentin korolla. Ei tarvitse olla talousasiantuntija ymmärtääkseen, että Italian valtio voi vastaisuudessa pyytää italialaispankkeja rahoittamaan osan valtionvelasta paljon matalammalla korolla.”

Pankkien liiallinen lainaaminen valtioille pyritään siis ratkaisemaan euroalueella siten, että pankit pannaan lainaamaan vieläkin enemmän. Mikäli rahoituslaitokset osoittautuvat vastahakoisiksi löysäämään kukkaronsa nyörejä, EKP:n tarvitsee vain myöntää niille lisää veronmaksajien ja rahapainon takaamia lainoja.

Ainoa järkevä pitkän tähtäimen ratkaisu koko sotkulle on markkinakuri. Lainaajat käyttelevät rahojaan varovaisemmin mikäli tietävät joutuvansa kantamaan itse vastuun omista mahdollisista tappioistaan. Kriisissä olevien eteläeurooppalaisten kansantalouksien on pakko kulujen karsimiseksi nostaa eläkeikää, lisätä talouskasvua vapauttamalla tuotantoa ja työvoimamarkkinoita sekä laskea palkkoja ja hintoja kilpailukykyiselle tasolle. Lisäksi niiden tulee hylätä huonoksi kompromissiksi osoittautunut järjestelmä, jonka puitteissa peritään hyvin korkeita veroja (Maailmanpankin mukaan Italian yhtiöverotusaste on sen listalla mukana olevista 183 valtiosta 13. korkein) ja niitä kerätään tehottomasti.

EU ei kuitenkaan ole valmis pakottamaan valtioita elämään varojensa mukaisesti ja sen antamat takuut ovat pelkästään kasvamaan päin. Koska Saksa ei enää halua tukea holtittomasti rahaa käyttäviä maita, saksalaisten täytyy saada eteläeurooppalaiset noudattamaan budjettikuria matkan päästä. Tämänhetkinen idea tuntuisi olevan panna ei-demokraattisesti valitut Brysselin byrokraatit tarkastamaan demokraattisesti valittujen hallitusten budjetit ja sen jälkeen rankaisemaan holtittomia kansantalouksia.

Mitä tapahtuu, jos jäsenmaiden johtajat eivät pysy ruodussa? Hankkiudutaan heistä eroon, vaikuttaa olevan järeä ratkaisu ongelmaan. EU:n aivoriihi on jo ollut mukana sysäämässä demokraattisesti valittuja italialaisia ja kreikkalaisia virkamiehiä syrjään viivyttämällä finanssisopimusten solmimista ja kieltämällä väliaikaisesti EKP:tä ostamasta valtion velkakirjoja. Keitä on tullut näiden virkamiesten tilalle? Teknokraatteja, jotka lupaavat tehdä sen, mikä täytyy tehdä. Tällaista toimintaa, jossa heikoille kansantalouksille annetaan rahaa samalla kun niiden harjoittamaa talouspolitiikkaa valvotaan, voitaisiin verrata tilanteeseen, jossa isä antaa teini-ikäiselle pojalleen luottokorttinsa sillä ehdolla, että saa jatkuvasti valvoa jälkeläisensä tekemisiä varmistuakseen siitä, ettei tämä käytä korttia. Tällä tavoin toimimalla isä lähes takuuvarmasti käynnistäisi tuhoisan nöyryytyksen ja molemminpuolisen syyttelyn kierteen.

”Helvetinkone”

Kylmän sodan jälkeen Euroopassa tapahtunut rajojen avaaminen ja kaupparajoitteiden purkaminen on osoittautunut hämmästyttäväksi menestykseksi. Sotien ja kansanmurhien leimaaman 1900-luvun jälkeinen siirtyminen rauhan ja yhtenäisyyden kauteen on ollut oikea yhteistyön riemuvoitto.

Kaikki yhteistyön muodot eivät kuitenkaan luo yhteishenkeä. Mikäli ne synnyttävät riitaa siitä, kuka saa ottaa rahaa valtion kirstusta tai kuka päättää toisten asioista, se voi saada aikaan jännitystä ja vihamielisyyttä. Olemme tällä hetkellä tilanteessa, jossa Saksa maksaa ja tekee päätökset, mistä sekä antava että saava osapuoli ei pidä. Kreikkalaisiin ja italialaisiin kohdistetaan ankaria säästötoimia ja veronkorotuksia, työttömyys kasvaa näissä maissa ja päätökset tehdään Brysselissä ja Berliinissä. Protestoija huutavat: ”EU ulos Kreikasta”, Saksan Ateenan suurlähetystö töhritään hakaristeillä ja liittokansleri Angela Merkelin kuvat saavat usein koristeekseen Hitlerin viikset. Kreikan varapääministeri syytti BBC:lle helmikuussa 2011 antamassaan haastattelussa kriisistä Saksaa sanomalla, että maa varasti Kreikan kultavarannot toisen maailmansodan aikana.

Kriisin toisen osapuolen Saksan kansalaisilla on puolestaan jälleen mahdollista haukkua eteläeurooppalaisia laiskoiksi ja korruptoituneiksi huijareiksi. ”Vararikkoiset kreikkalaiset, myykää saarenne … ja Akropolis myös”, oli annettu otsikoksi eräälle suositun saksalaisen Bild-iltapäivälehden julkaisemalle artikkelille, jossa haastateltiin Saksassa hallitusvastuussa olevien puolueiden kansanedustajia.

Eräät kaikkein ikävimmät Euroopan nykyhistoriassa tavatut ilmiöt ovat jälleen palanneet. Protestoijien, populistien ja nationalistien asema on vahvistumassa. Ja tämä on vasta kriisin alkua. Lähivuosina koetaan lisää taantumia ja säästötoimia – koko Euroopan talous saattaa peräti romahtaa. Mitä tapahtuu, jos valtiot tulevat maksukyvyttömiksi, pankit kaatuvat eikä ihmisille enää makseta eläkkeitä eikä palkkoja? Miten käy nuorten demokratioiden, jos niissä ei voida lainkaan luottaa poliitikkoihin?

Pankkijärjestelmä selviytyy osassa Etelä-Eurooppaa hengissä vain EKP:n myöntämien halpojen lainojen turvin. Maksukyvyttömyys ja vaatimukset vakavaraisuudesta pakottavat pankit supistamaan toimintojaan ennennäkemättömällä tavalla. Morgan Stanley ennustaa, että kokonaisvelkaantuneisuus eurooppalaisille pankeille tulee lähiaikoina vähenemään suunnilleen 1,5–2,5 biljoonan euron verran. Tähän sisältyy antolainaamisen leikkaaminen jopa yhden biljoonan euron verran. Kotitalouksien lainahanat sulkeutuvat, eivätkä pienet ja keskisuuret yritykset saa enää lainapääomaa, jota ne tarvitsisivat pysyäkseen pystyssä.

Euroopan pankit ja hallitukset ovat ajautuneet keskinäiseen kuolemansyleilyyn. Pankit ovat huonossa kunnossa osittain siksi, että ne ovat lainanneet aivan liikaa epätoivoisille hallituksille, joiden asema puolestaan heikkenee entisestään aina kun ne pelastavat pankkeja, mikä saa kummankin osapuolen tilanteen näyttämään entistäkin riskialttiimmalta. ”Tuntuu siltä, että olemme luoneet helvetinkoneen, jota ei pystytä pysäyttämään”, eräs saksalainen korkea-arvoinen virkamies totesi Financial Timesin mukaan eräillä Brysselissä vuoden 2011 lopulla pidetyillä päivällisillä.

Eräs perinteinen tapa pienentää velkavuorta on kasvaa siitä ulos. Nykyisellä velkatasolla tämä kuitenkin vaatisi paljon enemmän kasvua kuin on realistista olettaa. Jos nykyinen velkaosuus bruttokansantuotteesta haluttaisiin pysyttää edes ennallaan kymmenen vuoden ajan, esimerkiksi Ranskan kansantalouden nimellisen kasvuvauhdin tulisi olla vuosittain (inflaatio mukaan lukien) 4,6 prosenttia. Italiassa vastaavan prosenttiosuuden tulisi olla 5,4, Yhdysvalloissa 5,9, Britanniassa 6,4 ja Portugalissa 13,2. Jos velkatason haluttaisiin laskevan turvallisemmalle 60 prosentin tasolle suhteessa bruttokansantuotteeseen, Ranskan talouden tulisi kasvaa kymmenessä vuodessa vuosittain 6,4 prosenttia, Italian 9,2 prosenttia, Yhdysvaltain 8,9 prosenttia, Britannian 6,6 prosenttia ja Portugalin 19,9 prosenttia.

Velka jarruttaa kansantalouden kasvua, koska valtion resurssien jano jättää kotitalouksille ja yksityisille yrityksille vähemmän jaettavaa. Korkeammat verot, inflaatio ja poliittinen epävarmuus ovat kaikki velkaantumisen loogisia seurauksia. Tutustuttuaan 44 maan taloushistoriaan yli 200 vuoden ajalta Kenneth Rogoff Harvardin yliopistosta ja Carmen Reinhardt Peterson Institute for International Economicsista totesivat eräässä National Bureau of Economic Researchin helmikuussa 2011 julkaisemassa raportissa, että mikäli julkinen velka on korkeampi kuin 90 prosenttia bruttokansantuotteesta, kansantalouden mediaaninen kasvu hiipuu yhden prosentin verran ja keskimääräinen kasvu vieläkin enemmän.

Ajoitus ei voisi olla huonompi, kun otetaan huomioon, että väestörakenteen muuttumisen johdosta tilanteeseen huonosti valmistautuneet eläke- ja terveydenhuoltojärjestelmät joutuvat ottamaan entistäkin enemmän velkaa. Yhdysvalloissa työntekijöiden ja eläkeläisten määrän välisen suhdeluvun ennustetaan pienenevän vuoteen 2035 mennessä 4,5:stä 3:en. EU:ssa vastaavan suhdeluvun arvioidaan pienenevän vuoteen 2035 mennessä kolmesta ja puolesta kahteen. Tulevaisuudessa meillä on vähemmän työpaikkoja ja siten myös vähemmän verotuloja, joilla pitäisi maksaa vanhuuseläkkeiden ja terveydenhuoltomenojen kasvu.

Kuten nykyään on laman aikana tapana tehdä, Yhdysvaltain, Britannian ja Euroopan maiden sekä Kiinan kaltaisten nousevien markkina-alueiden hallitukset pumppaavat järjestelmään halpaa rahaa enemmän kuin koskaan ennen tarjoamalla ennätyksellisen suuria elvytyspaketteja, nollakorkoa ja painamalla rahaa. Koska pankit ovat edelleen toipumaan päin eivätkä ole kovin halukkaita lainaamaan, alhaiset korot merkitsevät sitä, että luottoa hankitaan kasvavassa määrin normaalin pankkitoiminnan ulkopuolelta, toisin sanoen varjopankkijärjestelmästä, jonka puitteissa suuryritykset pystyvät helposti rahoittamaan itseään. The Financial Times kiteytti syyskuussa 2011 tilanteen seuraavasti: ”Suuryritykset saavat rahaa liian helposti, kun taas pankeista riippuvaiset pienemmät yhtiöt eivät saa mitään.”

Euroopan velkakriisi ei ole oikeastaan uusi kriisi vaan entisen jatkoa, koska vanhaa finanssikriisiä ei ole edelleenkään ratkaistu. Velat, jotka arvioitiin kestämättömiksi vuonna 2008, eivät muuttuneet yhtään vähemmän kestämättömiksi vain siksi, että ne siirrettiin valtioille; erona on vain se, että aiempi yksityisen sektorin kriisi on nyt muuttunut julkisen sektorin kriisiksi. Sen sijaan, että olisivat lakkauttaneet ongelmiin joutuneita pankkeja ja päästäneet konkurssikypsiä yhtiöitä kurjuudestaan, hallitukset pitivät ne pystyssä ja pelastivat ne. Sen sijaan, että olisivat antaneet omaisuuserien hinnan laskea sellaiselle tasolle, että niiden ostaminen alkaisi kiinnostaa yleisöä, keskuspankit nostivat inflatorisesti niiden hintoja nollakoroilla ja setelirahaelvytyksellä. Tuloksena tästä markkinat eivät pysty toimimaan kunnolla. Kriisin jokainen uusi käänne pelottaa sijoittajia, etenkin mahdollisuus, että hallitukset alkavat itse potea rahapulaa.

Saksalainen ekonomisti Hans-Werner Sinn on verrannut nykyistä hälyttävää asiaintilaa aikaisempiin tapauksiin, jolloin poliitikot ovat yrittäneet pitää yllä äänestäjille mieluisia valuuttakursseja siinä onnistumatta. ”Tämäkin saa meidät muistelemaan aikoja, jolloin hallitukset yrittivät pitää yllä epärealistisia valuuttakursseja tai kuluttivat loppuun varantonsa vakiinnuttaakseen kurssit väliaikaisesti, mistä aiheutui entistäkin suurempia häiriöitä sitten, kun hallitukset joutuivat myöntämään epäonnistumisensa”, Sinn kirjoitti Centre for Economic Policy Researchin verkkosivu Voxin artikkelissa lokakuussa 2011. ”Siksi pelkäämmekin, että jokainen uusi kriisin leimahdus imee luotottajien kukkarosta lisää rahaa kunnes ne loppuvat.”

Sijoittajat eivät enää saa voittoja investoimalla parhaisiin ideoihin ja liiketoimiin; sen asemesta pyritään ennustamaan, mitä euroalueen päättäjät tekevät seuraavaksi tai mitä Yhdysvaltain keskuspankki Federal Reserve mahtaa tehdä. Vain muutamassa vuodessa ”olemme siirtyneet talouspolitiikasta poliittiseen talouteen”, ruotsalaisen hedgerahasto Brummers & Partnersin johtajistoon kuuluva Kent Janér toteaa. Markkinat eivät ole enää se foorumi, jossa hinta määräytyy kysynnän ja tarjonnan mukaan; sen tilalla on nyt poliittinen prosessi, jonka puitteissa hallitukset määräävät tahdin. Tukevatko hallitukset tätä vai tuota tahoa? Miten pitkään? Miten suurella summalla?

Pankit ovat tallettaneet Euroopan keskuspankkiin 600 miljardia dollaria huonoilla koroilla, koska ne eivät uskalla tehdä rahoillaan mitään muuta. Yhdysvaltain keskuspankissa makaa lisäksi 1,6 biljoonaa dollaria.

Hallitukset taistelevat tulta vastaan tulella, velkaa vastaan velalla sekä löysän rahan ja valtiontakausten seurauksia vielä löysemmällä rahalla ja suuremmilla takauksilla. Pankit ja niiden velkojat saivat vuoden 2008 kriisistä sellaisen vaikutelman, että hallitus takaa ne aina, ja ne tulevat ajattelemaan näin vastaisuudessakin, ellei mitään vakavasti otettavia muutoksia tapahdu. Ja koska pankit tietävät tulevansa pelastetuiksi, mikäli ne tekevät virheitä, hallitukset yrittävät säännellä niiden toimintaa, jotta ne eivät kaatuisi oikopäätä. Hallitukset eivät suo pankeille toimintavapautta eivätkä vaadi niitä pysymään pinnalla omin neuvoin vaan päinvastoin ojentavat niille auttavan kätensä, mikä samalla tekee niistä toimintakyvyttömiä.

Tämä ei ole enää finanssikriisi eikä edes velkakriisi, vaan poliittinen kriisi, hallitusten kriisi. Syynä ei ole pelkästään se, että löysä rahapolitiikka, takuut ja sääntely edistivät kriisin kehittymistä, eikä se, että holtiton kulutus ja uudistusten puute syvensivät sitä Euroopassa. Tämä on hallitusten kriisi siksi, että markkinat ja äänestäjät ovat menettäneet uskonsa hallitusten kykyyn siivota sotku. Sijoittajat eivät enää usko, että poliitikot pystyisivät saamaan rahoituslaitokset kuntoon tai lisäämään talouskasvua, ja äänestäjistä on tullut jopa kyynisempiä kuin poliitikoista, jotka lupasivat heille kaiken, mutta ovat nyt alkaneet myöntää, etteivät pysty täyttämään lupaustaan.

Tämä Cato Instituten luvalla mukailtu artikkeli on peräisin Johan Norbergin Financial Fiasco: How America’s Infatuation with Homeownership and Easy Money Created the Economic Crisis taskukirjapainokseen lisätystä uudesta luvusta.