Kolmisenkymmentä vuotta sitten muistan lukeneeni sanomalehdestä haastattelun, jossa eturivin ruotsalainen sosialidemokraatti ilmaisi syvän pettymyksensä puolueensa aikaansaannoksiin. Hän katsoi, että sosialidemokratia oli täysin epäonnistunut päätehtävässään. Siis missä? ”Emme ole pystyneet tekemään ruotsalaisia onnellisiksi” kuului haastateltavan jämerä vastaus.
Avomielisyyden puuskassa paljastui hyvää tarkoittavan ammattipoliitikon rajaton kunnianhimo. Ihmisten onnellistaminen on kautta aikojen toiminut hallitsijoiden ja kirkkokuntien sortovallan oikeutuksena. Ylimaallisen jalo päämäärä on pyhittänyt kaikki keinot ja toistuvasti johtanut historiallisiin umpikujiin ja kauhistuttaviin hirmutekoihin.
Demokraattisillakin vallanpitäjillä on sisäänrakennettu taipumus riistää ihmisiltä heidän itsemääräämisoikeutensa. Onnellisuuden optimointi on viimeisin veruke sekaantua kansalaisten yksityisasioihin. Onnemme mittaus onkin täydessä käynnissä. Silmänkantamaton työsarka on avautumassa politikoille ja byrokraateille.
Haastattelutekniikkaan perustava onnentutkimus on helposti kyseenalaistettavissa. Yhtä kaikki tulokset ovat osin hämmästyttäviä. Esimerkiksi kehitysmaiden ja kehittyneiden maiden onnellisuuserot ovat yllättävän pienet. Kansainvälisessä vertailussa tulotaso korreloi yllättävän heikosti onnellisuuden kanssa.
Onnellisuuspolitiikkaa?
Englantilainen ajatuspaja The Institute of Economic Affairs on tuottanut laajan, ”onnellisuuspolitiikkaa” käsittelevän selvityksen. Oheinen julkaisu on laadittu sen pohjalta. Siinä tutkijat valottavat ongelmakenttää eri näkökulmista.
Christopher Snowdon toteaa vastoin yleistä käsitystä, että tasa-arvo, gini- kertoimella mitattuna, ei korreloi onnellisuuteen ainakaan kehittyneissä maissa. Sitä vastoin naapurikateudella on selvä vaikutus. Lähipiirin tuloerot tai suhteellinen menestys koetaan kiusallisina. Etäiset supervarakkaat eivät herätä vastaavia tunteita.
Marc De Vos puolestaan erittelee onnellisuuden mittauksen ongelmia. Hän toteaa, että mitattu onnellisuus parhaimmillaankin on pinnallinen ja ontto käsite. Tärkeimmät kestävän henkisen hyvinvoinnin tekijät jäävät kyselyissä taka-alalle. Alistettu ja näköalaton yksilö voi olla elämäänsä tyytyväisempi kuin stressaantunut yrittäjä tai ahdistunut taiteilija, mutta voiko tästä vetää mitään järkeviä johtopäätöksiä?
Peter Boettke ja Christopher Coyne valottavat tätä problematiikkaa taloustieteen itävaltalaisen koulukunnan näkökulmasta. Onnellisuus on syvästi subjektiivinen kokemus ja siis oleellisilta osiltaan yksilöstä riippuvainen. Mikä tahansa ”onnellisuuspolitiikka” törmää heti kättelyssä ratkaisemattomiin sisäisiin ristiriitoihin. Tekijät päätyvät korostamaan yksilön vapautta kulkea omaa tietään etsiessään ikiomaa kestävää hyvinvointiaan.
Onni karkaa käsistä
Onnellisuuden maksimointi ei ole oikeutettu poliittinen tavoite eikä ihmisten onni voi eikä saa olla valtiovallan vastuulla. Luulisi, että poliitikoilla olisi riittävästi tehtävää ylläpitäessään kunnon edellytykset vapaiden kansalaisten onnen tavoittelulle. Eri asia on tämän itsekeskeisen pyrkimyksen tarkoituksenmukaisuus. Onni karkaa käsistä, jos sitä määrätietoisesti tavoittelee. Tämän tiesivät jo antiikin kreikkalaiset.
Onni ei kuulu inhimillisiin perusoikeuksiin – se tulee, jos on tullakseen. Onni ei voi olla pysyvä olotila, vaan se on pikemmin sivutuote, joka kumpuaa mielekkään elämäntehtävän täyttämisestä. Onnen edellytyksiä voi tietenkin parantaa ja epäonnea torjua tai vaimentaa sekä yksilö- että yhteisötasolla. Varmuudella meille jää käteen vain oikeus olla onneton, kukin omalla tavallaan. Se on vapauden ja ihmisarvoisen elämän hinta.
Artikkeli on Onni karkaa aina käsistä -raportin alkusanat.
Blogit
Liberan blogiin kirjoittavat eri alojen asiantuntijat tai muuten vain mielenkiintoiset henkilöt. Blogit ovat kirjoittajiensa mielipiteitä, eivätkä välttämättä edusta Liberan virallista kantaa.
