Moraalin paradoksi

Kiinalainen kirjailija Li Ruzhen kirjoitti 1700- ja 1800-lukujen välillä romaanin nimeltä Kukkia peilissä. Kirja kuvaa henkilöä nimeltä Tang Ao, joka urallaan kärsimänsä takaiskun vuoksi seuraa lankoaan ulkomaille. Matkan aikana hän käy monissa eri maissa ja kohtaa fantastisia ja eksoottisia asioita. Ensimmäinen maa, jossa he käyvät, on ”herrasmiesten maa”.

Kaikki herrasmiesten maan asukkaat kärsivät tahallaan, jotta he voisivat varmistaa, että muut hyötyvät. Romaanin yhdestoista luku kuvaa oikeudenpalvelijaa (Li Ruzhen käyttää tässä tahallaan kiinalaista kirjoitusmerkkiä sellaisena kuin se ymmärrettiin muinaisessa Kiinassa, missä oikeudenpalvelijoilla oli etuoikeuksia ja he usein kiusasivat tavallisia ihmisiä), joka tavaroita ostaessaan törmäsi seuraavaan tilanteeseen:

Tarkasteltuaan kourallista tavaroita oikeudenpalvelija sanoo myyjälle: ”Ystävä, sinulla on hyvin laadukkaita tavaroita, mutta pidät niillä silti kovin halpaa hintaa. Miten muka voisin käyttää sinua hyväkseni rauhallisin mielin? Ellet nosta hintaa, emme voi käydä kauppaa.”

Kauppias vastasi: ”Liikkeeseeni tuleminen on minulle palvelus. Sanonnassa sanotaan, että myyjä pyytää hintaa, joka nousee taivaaseen asti, ja ostaja vastaa palaamalla maan pinnalle. Minun hintani ulottuu taivaisiin asti, mutta silti sinä tahdot minun korottavan sitä. Minun on vaikea olla samaa mieltä. On parempi, että menet ostamaan tavaraa toisesta kaupasta.”

Kuultuaan myyjän vastauksen oikeudenpalvelija vastasi: ”Olet pannut matalan hinnan korkealaatuisille tuotteille. Eikö se tuota sinulle tappiota? Meidän tulisi toimia vailla petollisuutta ja tyynin mielin. Eikö voida sanoa, että jokaiseen meistä on rakennettu helmitaulu?” Kinasteltuaan jonkin aikaa myyjä intti edelleen, ettei hän nosta hintaa, kun taas oikeudenpalvelija vihastui ja osti vain puolet tavaroista, jotka hän alun perin oli aikonut ostaa. Juuri kun hän oli lähdössä, myyjä astui hänen eteensä. Tällöin paikalle saapui kaksi vanhaa miestä, jotka arvioivat tilannetta ja saivat sovun syntymään määräämällä oikeudenpalvelijan ottamaan 80 % tavaroista ja lähtemään.

Seuraavaksi kirja kuvaa toista kaupantekotilannetta, jossa ostaja ajattelee, että tavaroiden hinta on niiden korkean laadun vuoksi liian matala, kun taas myyjä väittää, etteivät tuotteet ole tuoreita vaan täysin tavanomaisia. Lopulta ostaja valitsee myyjän tavaroista huonoimpia ja väkijoukko syyttää häntä sen vuoksi epäreiluudesta, joten ostaja ottaa puolet laadukkaiden tavaroiden pinosta ja puolet heikkolaatuisempien tavaroiden pinosta. Kolmannessa kaupantekotilanteessa osapuolet alkavat kiistellä arvioidessaan hopean painoa ja laatua. Hopealla maksava osapuoli sanoo tiukasti, että hänen hopeansa on laadultaan huonoa ja liian kevyttä, kun taas maksun saava osapuoli toteaa, että hopea on korkealaatuista ja painoltaan hyvää. Kun ostaja on jo lähtenyt, maksun saanut osapuoli huomaa velvollisuudekseen antaa mielestään ylimääräisen hopean vieraasta maasta saapuneelle kerjäläiselle.

Romaanissa nostetaan esille kaksi asiaa, joita kannattaa tarkastella lähemmin.

Ensimmäinen on se, että kun kumpikin osapuoli luopuu voitto-osuudestaan tai väittää kivenkovaan, että hänen osuutensa voitoista on liian suuri, seuraa kiista. Todellisessa elämässä kohtaamistamme kiistoista useimmat johtuvat oman edun tavoittelemisesta. Niinpä oletamme usein virheellisesti, että jos olisimme aina samaa mieltä toisen osapuolen kanssa, tällaisia kiistoja ei syntyisi. Mutta herrasmiesten maassa näemme, että myös toisten intressien ottaminen omien päätöstemme perustaksi johtaa konflikteihin. Emme siis ole vielä löytäneet harmonisen ja järjestyneen yhteiskunnan loogista perustaa.

Kun menemme tutkimuksessamme askeleen pidemmälle, huomaamme, että tosimaailman liikesopimuksissa kumpikin liiketoimen osapuoli tavoittelee voittoa, ja ehdoista neuvottelemalla (joihin sisältyvät hinta ja laatu) osapuolet voivat päästä sopimukseen. Herrasmiesten maassa tällainen sopimus on sen sijaan mahdoton. Romaanissa kirjailijan täytyy värvätä apuun vanhus ja kerjäläinen, ja hän turvautuu jopa pakkoon ristiriidan ratkaisemiseksi. Kohtaamme syvällisen ja tärkeän totuuden: neuvottelut, joissa kumpikin osapuoli tavoittelee henkilökohtaista voittoa, voivat johtaa tasapainoon, mutta jos kumpikin osapuoli tarkastelee vain toisen osapuolen etua, konsensusta ei saavuteta koskaan. Lisäksi tällainen loisi yhteiskunnan, joka on aina ristiriidassa itsensä kanssa. Tämä tosiasia on voimakkaasti useimpien ihmisten odotusten vastainen. Koska herrasmiesten maassa ei pystytä saattamaan asukkaiden välisiä suhteita tasapainoon, se muuttuu lopulta piittaamattomien ja karkeiden maaksi. Koska herrasmiesten maassa keskitytään huolehtimaan toisten intresseistä, se synnyttää inhottavia luonteita. Kun herrasmiehet eivät onnistu viemään kaupantekoa loppuun, piittaamattomat ja karkeat voivat hyötyä käyttämällä edukseen sitä, että herrasmiehet tavoittelevat etua olemalla piittaamatta omasta edustaan. Jos asiat etenisivät näin, herrasmiehet todennäköisesti katoaisivat ja piittaamattomat ja karkeat korvaisivat heidät.

Edellä mainitusta seikasta voidaan nähdä, että ihmiset voivat tehdä yhteistyötä vain silloin, kun he tavoittelevat omaa etuaan. Se on turvallinen perusta, jolta ihmiskunta voi ponnistella ihanteellista maailmaa kohti. Jos ihmiskunta tavoittelisi vain ja ainoastaan muiden etua, mitään ihannetta ei voitaisi toteuttaa.

Kun lähdemme liikkeelle todellisuudesta, meidän täytyy totta kai ottaa huomioon kanssaihmisemme ja keksiä keinoja hillitä omia itsekkäitä halujamme, jos tahdomme vähentää konflikteja. Mutta jos muiden intressien huomioonottamisesta tulisi kaiken toiminnan päämäärä, se tuottaisi saman ristiriidan, jota Li Ruzhen kuvasi herrasmiesten maassa. Jotkut kenties sanovat, etteivät herrasmiesten maan elämän koomisimmat puolet voisi toteutua tosimaailmassa, mutta kuten kirja vähitellen tekee selväksi, tosimaailman ja herrasmiesten maan tapahtumilla on samankaltaiset syyt. Tosimaailmassa sen paremmin kuin herrasmiesten maassakaan ei toisin sanoen olla oikein selvillä siitä, mitä oman edun tavoittelemisen periaate merkitsee.

Millaisia motiiveja herrasmiesten maan asukkailla on? Ensin meidän on kysyttävä ”miksi ihmiset tahtovat käydä kauppaa?” Puhutaan sitten primitiivisestä vaihdantakaupasta tai modernin yhteiskunnan tavasta vaihtaa hyödykkeitä rahaan, vaihdannan motiivina on tilanteen parantaminen, elämän muuttaminen miellyttävämmäksi ja mukavammaksi. Jos yksilöillä ei olisi tätä motiivia, miksi he valitsisivat mieluummin vaihdannan kuin yksin ponnistelemisen? Kaikki aineelliset etumme neulasta ja langasta aina jääkaappeihin ja väritelevisioihin saakka ovat saatavilla vain kaupankäynnin avulla. Jos ihmiset eivät kävisi kauppaa, jokainen yksilö pystyisi vain istuttamaan jyviä ja puuvillaa maaseudulle, käyttämään savitiiliä talojen rakentamiseen ja ponnistelemaan saadakseen maaperän kasvamaan kaikkea, mitä hän elämiseensä tarvitsee. Siten pystyisimme ehkä kituuttamaan samaan tapaan kuin esi-isämme tekivät kymmenien tuhansien vuosien ajan. Mutta silloin emme taatusti pääsisi nauttimaan mistään nykyajan modernin sivilisaation tarjoamista hyödyistä.

Herrasmiesten maan ihmisillä on valtio ja markkinat, mikä osoittaa, että he ovat jo hylänneet taloudellisen omavaraisuuden ja lähteneet sen sijaan kaupankäynnin tielle aineellisten olojensa parantamiseksi. Miksi he sitten kieltäytyvät ajattelemasta omaa etuaan ryhtyessään käymään kauppaa? On tietysti niin, että jos vaihdannan tavoitteena on alusta pitäen oman edun vähentäminen ja muiden edun edistäminen, sitä voidaan ehkä pitää ”herrasmiesmäisenä” käyttäytymisenä. Mutta kuten jokainen kauppaa tehnyt tietää, vaihdannan osapuolet osallistuvat siihen oman etunsa vuoksi. Ne, jotka toimivat kaupankäynnissä oman etunsa vastaisesti, kärsivät puolestaan motiivien epäjohdonmukaisuudesta.

Onko mahdollista luoda molemminpuoliseen etuun perustuva yhteiskunta ilman hintaneuvotteluja?

Silloin, kun Kiinassa mainostettiin Lei Fengin elämää ja tekoja, televisiossa saattoi usein nähdä yhden Lei Fengin omistautuneista ja ystävällisistä jäljittelijöistä korjaamassa patoja ja pannuja ihmisjoukolle. Silloin huomasi, että hänen eteensä muodostui pitkä jono ihmisiä, ja jokaisella oli kuluneita keittiövälineitä, jotka olivat korjauksen tarpeessa. Näiden kuvien tarkoituksena oli viestittää, että muiden tulisi rohkaistua jäljittelemään Lei Fengin hyväsydämistä seuraajaa. Tarkoitus oli kiinnittää yleisön huomio hänen antamaansa esimerkkiin. Huomaa, ettei propagandalla olisi ollut vaikutusta ilman pitkää ihmisjonoa. Meidän tulisi myös panna merkille, että ne, jotka jonottivat saadakseen patansa ja pannunsa korjatuksi, eivät olleet saapuneet oppimaan Lei Fengiltä; päinvastoin, he olivat tavoittelemassa omaa etuaan muiden kustannuksella. Vaikka tällainen propaganda saattaa opettaa jotakuta tekemään hyviä tekoja muille, samaan aikaan se opettaa vielä enemmän, miten voi hyötyä henkilökohtaisesti muiden työstä. Ennen ajateltiin, että propaganda, joka kehottaisi ihmisiä tekemään työtä muiden palveluksessa ilman korvausta, lisäisi yhteiskuntamoraalia. Tämä on kuitenkin varmasti suuri väärinkäsitys, sillä niiden määrä, jotka oppivat tavoittelemaan jonkinlaista henkilökohtaista hyötyä, on paljon suurempi kuin niiden, jotka oppivat tekemään työtä toisten palveluksessa.

Taloudellisen voiton näkökulmasta yleinen velvollisuus palvella muita on tuhlausta. Ne, joita ilmainen korjauspalvelu kiinnostaa, tuovat todennäköisesti mukanaan rikkoutuneita tavaroita, jotka eivät oikeastaan olisi korjaamisen arvoisia. Ehkä tavarat on jopa otettu suoraan roskakorista. Mutta koska tavaroiden korjaamisen hinta on nyt nolla, niiden korjaamiseen käytetty niukka aika lisääntyy, samoin niiden korjaamiseen käytetyt niukat materiaalit. Koska tavaroiden korjaamisen taakka on toisten harteilla, keskimääräinen ihminen maksaa ilmaisesta korjauksesta ainoastaan jonottamisajan. Koko yhteiskunnan näkökulmasta kaikki rikkoutuneiden esineiden korjaamiseen käytetty aika, ponnistelu ja materiaali tuottaa ainoastaan muutaman hädin tuskin käyttökelpoisen kattilan ja pannun. Jos aika ja materiaalit sen sijaan käytettäisiin tuottavampaan toimintaan, ne tuottaisivat varmasti enemmän arvoa yhteiskunnalle. Taloudellisen tehokkuuden ja yleisen hyvinvoinnin näkökulmasta pakollinen ja palkaton korjaustyö tuottaa lähes varmasti enemmän vahinkoa kuin hyvää.

Jos vielä toinen Lei Fengin hyväsydäminen oppilas tarjoutuisi odottamaan jonossa yhden kattiloita pitelevän, ilmaista korjauspalvelua odottavan ihmisen puolesta ja vapauttaisi tuon ihmisparan ikävystyttävästä jonottamisesta, tavaroittensa korjaamista odottavien jono muuttuisi entistä pidemmäksi. Näky olisi todella absurdi, sillä yksi ryhmä seisoisi jonossa jotta toisen ryhmän ei tarvitse. Tällainen velvoitusjärjestelmä edellyttää ryhmää, joka tahtoo, että sitä palvellaan. Moinen palveluetiikka ei voi olla universaalia. On selvää, että ne, jotka ylistävät molemminpuolista, hinnatonta palvelujärjestelmää, eivät ole ajatelleet asiaa loppuun asti.

Lisäksi velvollisuudella korjata muiden tavarat on toinenkin odottamaton tulos. Jos niitä, jotka aiemmin olivat korjausalalla, on vähemmän kuin Lei Fengin oppilaita, he menettävät työpaikkansa ja joutuvat kurjuuteen.

En missään tapauksessa vastusta Lei Fengin oppeja, sillä hän auttoi puutteenalaisia, ja yhteiskunnalle se on positiivista, jopa välttämätöntä toimintaa. Mutta vaatimus, jonka mukaan toisten palveleminen on pakollista, tuottaa epäjohdonmukaisuutta ja epäjärjestystä ja vääristää Lei Fengin vapaaehtoisuuden hengen.

Yhteiskunnassamme on ihmisiä, jotka suhtautuvat varsin kyynisesti ja inhoavat yhteiskuntaa. Heidän mukaansa se kohottaa rahan kaiken muun yläpuolelle. He ajattelevat, että ne, joilla on rahaa, ovat sietämättömiä ja että rikkaat katsovat olevansa muun yhteiskunnan yläpuolella, kun taas köyhät saavat kärsiä koko ihmiskunnan puolesta. He uskovat, että raha vääristää normaalit ihmisten väliset suhteet. Niin ollen he haluavat luoda yhteiskunnan, joka perustuu molemminpuoliseen palvelemiseen ja on vapaa rahaa ja hintoja koskevasta puheesta. Sellaisessa yhteiskunnassa talonpojat istuttaisivat ruokaa palkkiota ajattelematta; työläiset ompelisivat vaatteita kaikille, hekin palkkiotta; parturit leikkaisivat hiukset maksutta ja niin edelleen. Onko tällainen ihanneyhteiskunta käytännöllinen?

Vastauksen löytääksemme meidän täytyy tarkastella resurssien jakamista käsittelevää talousteoriaa, ja se puolestaan vaatii varsin pitkän poikkeaman aiheesta. Jotta asia muuttuisi helpommaksi, voisimme aloittaa ajatuskokeella. Ajatellaan parturia. Nykyisin miehet leikkauttavat hiuksensa aina kolmen tai neljän viikon välein, mutta jos hiustenleikkuu olisi ilmaista, he saattaisivat käydä parturissa joka viikko. Rahan periminen hiusten leikkaamisesta hyödyntää parturin työvoimaa paremmin. Markkinoilla parturin palvelusten hinta määrittelee sen, miten suuri osa yhteiskunnan työvoimasta omistautuu parturin ammatille. Jos valtio pitää hiusten leikkaamisen hinnan matalana, hiustenleikkuuta haluavien määrä kasvaa, ja niin ollen myös partureiden määrän tulee kasvaa ja muiden työpaikkojen tulee vähentyä, jos työvoiman yhteismäärä pysyy samana. Se, mikä pätee partureihin, pätee myös muihin ammatteihin.

Kiinan maaseudulla ilmaisten palvelujen tarjoaminen on monin paikoin varsin yleistä. Jos joku tahtoo rakentaa uuden talon, hänen sukulaisensa ja ystävänsä tulevat kaikki auttamaan rakentamisessa. Se tapahtuu yleensä ilman maksua. Kaikille apuna olleille tarjotaan tosin suuri ateria. Seuraavan kerran, kun yksi avustetun ystävistä rakentaa uuden talon, ensimmäisellä kerralla apua saanut tarjoaa ilmaista työvoimaa korvaukseksi. Korjausmiehet korjaavat usein sähkölaitteita veloittamatta mitään, he vain odottavat saavansa korvaukseksi lahjan kiinalaisten uutenavuotena. Tällainen ei-rahallinen vaihdanta ei pysty mittaamaan tarjottujen palvelujen arvoa asianmukaisesti. Sen vuoksi työn arvo ei kehity riittävästi eikä yhteiskunnallista työnjakoa rohkaista. Raha ja hinnat ovat tärkeässä osassa yhteiskunnan kehityksessä. Kenenkään ei pitäisi toivoa, että rakkauden ja ystävyyden kaltaiset tunteet korvattaisiin rahalla. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että rakkaus ja ystävyys voivat korvata rahan. Emme voi hankkiutua eroon rahasta vain siksi, että pelkäämme sen syövyttävän inhimillisten tunteiden luomat siteet. Itse asiassa rahassa ilmaistut hinnat ovat ainoa käytettävissämme oleva keino määritellä, miten resurssit jaetaan niin, että ne suuntautuvat mahdollisimman arvokkaasti. Jos pidämme kiinni sekä rahallisesta arvosta että korkeimmista tunteistamme ja arvoistamme, voimme yhä toivoa pystyvämme luomaan yhteiskunnan, joka on sekä tehokas että inhimillinen.

Pyyteiden tasapaino

Oletetaan, että A:n ja B:n täytyy jakaa kaksi omenaa ennen kuin he voivat syödä ne. A tekee ensimmäisen siirron ja ottaa isomman omenan. B kysyy A:lta katkerana: ”Miten saatoit olla noin itsekäs?”, mihin A vastaa: ”Jos sinä olisit päässyt valitsemaan ensin, kummanko omenan olisit ottanut?” B vastaa: ”Olisin ottanut pienemmän omenan.” Nauraen A vastaa: ”Jos kerran on niin, toimin täsmälleen toiveittesi mukaisesti.”

Tässä skenaariossa A käytti B:tä hyväkseen, kun B noudatti periaatetta, jonka mukaan ”muiden etu asetetaan oman edelle”, kun taas A ei noudattanut sitä. Jos vain yksi osa yhteiskunnasta seuraa periaatetta mutta muut eivät, ensimmäinen ryhmä kärsii takuulla tappioita, kun taas muut hyötyvät. Jos tilanteen annetaan jatkua pidäkkeettömästi, syntyy konflikteja. On selvää, että jos vain jotkut ihmiset asettavat muiden edun omansa edelle, järjestelmä tuottaa viime kädessä vain ristiriitoja ja epäjärjestystä.

Jos sekä A että B tarkkailisivat toisen osapuolen etua, edellä mainittu omenaongelma olisi mahdoton ratkaista. Koska kumpikin pyrkisi syömään pienemmän omenan, syntyisi uusi ongelma, aivan kuten herrasmiesten maassa näimme. Se, mikä pätee A:han ja B:hen, pätisi jokaiseen. Jos koko yhteiskunta yhtä henkilöä lukuun ottamatta noudattaisi avoimesti muiden hyödyttämisen periaatetta, koko yhteiskunta palvelisi tämän yksittäisen henkilön mielihyvää; sellainen järjestelmä olisi loogisesti ajatellen mahdollinen. Mutta jos tuo henkilö puolestaan ryhtyisi noudattamaan edellä mainittua toisten palvelemisen periaatetta, yhteiskunta lakkaisi olemasta yhteiskuntana, siis yhteistyöjärjestelmänä. Muiden palvelemisen periaate on yleisesti ottaen toteuttamiskelpoinen vain sillä ehdolla, että koko yhteiskunnan intresseistä huolehtiminen voidaan delegoida muille. Mutta koko maapallon näkökulmasta se olisi mahdotonta, jollei vastuuta planeetan väestön eduista huolehtimisesta voitaisi delegoida Kuulle.

Tämän epäjohdonmukaisuuden aiheuttaa se, että koko yhteiskunnan näkökulmasta ”muiden” ja ”itsen” välillä ei ole eroa. Yksittäiselle ihmiselle ”itse” tietysti on ”itse” kun taas ”muut” ovat ”muut”, eikä ensimmäistä pitäisi sekoittaa jälkimmäiseen. Mutta yhteiskunnallisesta näkökulmasta jokainen ihminen on samaan aikaan ”oma itsensä” ja ”toinen”. Kun periaatetta ”palvele muita ennen kuin itseäsi” sovelletaan henkilöön A, henkilö A joutuu ensin pohtimaan muiden voittoja ja tappioita. Mutta kun henkilö B omaksuu saman periaatteen, henkilöstä A tulee se, jonka etu asetetaan etusijalle. Saman yhteiskunnan jäsenten kannalta kysymys siitä, pitäisikö heidän ajatella ensin muita vai muiden ajatella ensin heitä, johtaa suoraan hämmennykseen ja ristiriitaan. Siksi epäitsekkyyden periaate on tässä yhteydessä loogisesti epäjohdonmukainen ja ristiriitainen, eikä se niin ollen voi toimia ihmisten välisissä suhteissa syntyvien monien ongelmien ratkaisijana. Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei heitä elävöittävä henki ole koskaan suosittelemisen arvoinen, tai ettei muut huomioon ottava käyttäytyminen ole kiitoksen arvoista, vaan pikemminkin sitä, ettei se voi tarjota universaalia perustaa, jonka avulla yhteiskunnan jäsenet pyrkivät varmistamaan molemminpuolisen etunsa toteutumisen.

Kulttuurivallankumouksen aikana eläneet muistavat, että kun iskulause ”taistele itsekkyyttä vastaan, kritisoi revisionismia” (dousi pixiu) kaikui ympäri maan, juonittelijoiden ja kiipijöiden määrä oli huipussaan. Siihen aikaan suurin osa tavallisista kiinalaisista (laobaixing) uskoi itse asiassa ehkä, että iskulause ”taistele itsekkyyttä vastaan, kritisoi revisionismia” voisi muuttua yhteiskunnalliseksi normiksi, ja niin ollen he tekivät parhaansa noudattaakseen sen asettamia rajoituksia. Samaan aikaan opportunistit käyttivät muita hyväkseen iskulauseen avulla. He käyttivät hyväksikäytön vastaista kampanjaa tekosyynä tehdä ratsioita toisten koteihin ja työntää toisten omaisuus omiin taskuihinsa. He kehottivat muita nujertamaan itsekkyyden ja myöntämään vallankumouksen tähden, että he olivat pettureita, vakoojia tai vastavallankumouksellisia, ja niin muiden ihmisten huonojen puolten luetteloon saatiin lisätä taas yksi kohta. Opportunistit ajoivat muut siekailematta tilanteeseen, jossa muiden henki oli vaarassa, ja kaiken takana oli pyrkimys varmistaa heille itselleen virallinen asema hallituksessa. Toistaiseksi olemme analysoineet, millaisia teoreettisia ongelmia periaate ”palvele toisia ennen itseäsi” tuottaa, mutta kulttuurivallankumouksen historia antaa lisätodisteita siitä, että käytäntöön sovellettuna periaate on ristiriitainen.

Kulttuurivallankumous on haipunut muistoihin, mutta meidän tulisi pitää mielessämme, että siihen aikaan kaikki iskulauseet alistettiin kritiikille ja tarkastelulle. Niin ei enää ole, sillä kysymys siitä, mikä periaate on paras yhteiskunnan ongelmia käsiteltäessä, näyttää vapautetun tarkastelulta. Usein käytämme yhä vanhaa propagandaa saadaksemme ihmiset ratkaisemaan kiistat, ja näillä vanhentuneilla metodeilla on edelleen huomattavasti vaikutusvaltaa jopa silloin, kun juttuja käsitellään oikeudessa.

Niillä lukijoilla, jotka ovat taitavia ajatuskokeissa, on epäilemättä lisäkysymyksiä edellä mainitusta ongelmasta eli siitä, miten omenat jaetaan parhaiten kahdelle yksilölle. Jos olemme yhtä mieltä siitä, ettei ”palvele toisia ennen kuin itseäsi” voi toimia sääntönä, joka ratkaisisi kahden omenan jakamisen ongelman, seuraako tästä, ettei ole parempaa tapaa tehdä niin? Muista, että on yksi pieni omena ja yksi iso omena, ja niitä jakamassa on vain kaksi yksilöä. Voisiko olla, etteivät edes legendaariset kuolemattomat kiinalaiset pystyisi kehittämään sopivaa ratkaisua?

Vaihdantaan perustuvassa yhteiskunnassa edellä mainittu ongelma on tosiaan ratkaistavissa. Kaksi yksilöä voivat ensin neuvotella keskenään ratkaistakseen dilemman. Oletetaan esimerkiksi, että A valitsee isomman omenan ja ymmärtää, että kun he seuraavan kerran tapaavat, B:llä on oikeus ottaa isompi omena, tai sitten B saa jonkinlaisen korvauksen vastineeksi siitä, että A ottaa isomman omenan. Maksu auttaisi ratkaisemaan ongelman. Rahaa käyttävässä taloudessa olisi varmasti tahoja, jotka tahtoisivat käyttää jälkimmäistä menetelmää. Pienestä korvaustarjouksesta (sanokaamme yhdestä sentistä) lähtien summa kasvaisi vähitellen kunnes toinen osapuoli suostuisi hyväksymään pienemmän omenan sekä korvauksen. Jos lähtökohtainen summa on varsin pieni, voimme olettaa, että molemmat osapuolet ottaisivat mieluummin isomman omenan ja maksaisivat pienen korvauksen. Kasvaessaan korvaus saavuttaisi pisteen, jossa toinen osapuoli hyväksyisi pienemmän omenan ja korvauksen. Voimme varmasti sanoa, että jos kumpikin osapuoli arvioi ongelmaa rationaalisesti, he löytävät keinon kiistan ratkaisemiseen. Tämä on tapa ratkaista osapuolten eturistiriidat rauhanomaisesti.

Kolmekymmentä vuotta Kiinan uudistusten ja avautumisen jälkeen kysymys vauraudesta ja köyhyydestä on noussut esiin jälleen, ja vihamielisyys rikkaita kohtaan kasvaa päivä päivältä. Silloin, kun luokkataistelua korostettiin, jokaisen joukkoliikkeen alussa, menneisyyden kärsimys asetettiin nykyhetken onnen vastakohdaksi. Aiempi yhteiskunta tuomittiin ja aikaisempaa hyväksikäyttöä käytettiin kansan vihan lietsomiseen. Kun kulttuurivallankumous alkoi 1966 (liikkeen tarkoituksena oli pyyhkiä pois vanhan luokkajärjestelmän epäkohdat), maata omistavan luokan jälkeläiset haudattiin monilla alueilla elävältä, vaikka useimmat maanomistajat itse olivat jo kuolleet. Ketään ei säästetty: ei vanhoja eikä nuoria, ei edes naisia tai lapsia. Ihmiset sanoivat, että aivan kuten ei ole rakkautta ilman syytä, ei ole vihaa ilman perustetta. Mistä vihamielisyys maata omistavan luokan lapsia vastaan syntyi? Kiihkeästä uskosta, jonka mukaan maata omistavan luokan jälkeläiset olivat tukeutuneet hyväksikäyttöön luodessaan paikkaansa maailmassa. Nykyisin rikkaiden ja köyhien välinen kuilu on muuttunut vielä selvemmäksi. Ja vaikka eittämättä on niitä, jotka ovat hankkineet varallisuutta laittomin keinoin, rikkaiden ja köyhien välinen kuilu on väistämätön ilmiö missä yhteiskunnassa tahansa. Rikkaiden ja köyhien välinen kuilu on yleinen jopa kehittyneissä maissa, joissa laittomia varallisuudenhankintaväyliä rajoitetaan ankarasti.

Rikkaita kohtaan tunnetun kaunan logiikka on virheellistä. Jos joku kadehtisi rikkaita, koska ei ollut vielä itse tullut rikkaaksi, paras strategia olisi kukistaa rikkaat ensin, odottaa sitten, että on rikastunut itse ja ryhtyä sen jälkeen puolustamaan rikkaiden oikeuksia. Tietylle yksilöiden ryhmälle tämä tosiaan olisi rationaalisin tie edetä. Mutta koko yhteiskunnan kannalta ei ole olemassa tapaa järjestää tätä prosessia niin, että kaikki yhteiskunnan jäsenet voisivat vaurastua samaa tahtia. Jotkut vaurastuvat ennen muita; jos odotamme, että kaikki vaurastuvat yhtä nopeasti, kukaan ei koskaan saavuta vaurautta. Rikkaiden vastustaminen ei ole perusteltua, sillä köyhillä on mahdollisuus rikastua ainoastaan silloin, kun taataan oikeudet, joiden ansiosta kuka tahansa – ja jokainen – voi hankkia vaurautta, työn hedelmiin ei puututa ja omistusoikeutta kunnioitetaan. Yhteiskunta, jossa yhä useammat yksilöt saavuttavat vaurauden ja ovat yhtä mieltä siitä, että ”rikastuminen on hienoa”, on itse asiassa jotakin sellaista, jonka voimme rakentaa.

Kiinalainen oppinut Li Ming kirjoitti kerran, että ihmisten jakaminen kahteen ryhmään, ”rikkaisiin” ja ”köyhiin”, on väärä tapa erottaa nämä kaksi ryhmää. Pikemminkin ryhmien pitäisi olla ”ne, joilla on oikeuksia” ja ”ne, joilla ei ole oikeuksia”. Hän tarkoitti sitä, että modernissa yhteiskunnassa kysymys rikkaista ja köyhistä on tosiasiassa kysymys oikeuksista. Rikkaista on tullut rikkaita, koska heillä on oikeuksia, kun taas köyhillä ei ole. Hänen täytyi tarkoittaa oikeuksilla ihmisoikeuksia, ei etuoikeuksia. Ei voi olla niin, että kaikki kansalaiset ovat oikeutettuja etuoikeuksiin. Vain pieni vähemmistö voi olla etuoikeutettu. Jos haluamme ratkaista rikkaiden ja köyhien ongelman, meidän tulisi ensin luoda kaikille tasa-arvoiset ihmisoikeudet. Li Mingin analyysi on syvällinen ja perusteellinen.

Essee on julkaistu kirjassa Kapitalismin moraali.