Ongelman syy moittii uhria

Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Kaisa Viljanen referoi tovi sitten Glare Kopnikin näkemyksiä (The Art Newspaper) taidemuseoista näyttelykoneina. Kopnik syytti museoita suurten kävijälukujen jahtaamisesta ja omien kokoelmiensa laiminlyömisestä. Syytös tuntuu hieman koomiselta, sillä media on ollut itse luomassa tätä ongelmaa. Vai milloin viimeksi joku kriitikko on syventynyt museoiden pysyviin kokoelmiin ja repinyt otsikoita niiden aarteista? Nehän ovat siellä aina.

Ei, juttuja kirjoitetaan uusista näyttelyistä, taiteen rahoista tai rahattomuudesta, kävijämääristä – eritoten hyvin suurista tai pieniksi romahtaneista – ja mehevistä kiistoista; siis kaikesta siitä, missä haiskahtaa ns. uutinen. Yhteiskunnallinen rahoittaja tai yksityinen yhteistyökumppani (lue: sponsori) puolestaan tarkkailee mediahuomiota ja kävijämääriä, mutta innostuu harvemmin museon peruspalveluista, kokoelmien ylläpidosta ja esittelystä.

Mediahuomio tuo kävijöitä ja kävijät tuovat rahaa, mikä on erityisen tarpeen silloin, kun yhteiskunnallinen rahoittaja tiukentaa pussin suuta. Suurinta huomiota kerätään merkittävillä näyttelyillä, joita media ei voi sivuuttaa. Ne ovat tietysti myös kustannuksiltaan korkeimmat. Niistä saa kivoja otsikoita.

Tämä pätee riippumatta siitä, missä maassa toimitaan. On siis hurskastelua syyttää museoita näyttelyiden tekemisestä. Poistakoon media malkan silmistään ja avautukoon kokoelmille. Museot kiittävät.

Jossakin vilahti sellainenkin kriittisen tykistön kommentti, joka moitti museoiden panostavan liikaa myymälöihinsä ja ravintoloihinsa. Pyhä taide ei kai ruokaa kaipaa, eikä myyntipöytiä. Yleisön mielipiteet ovat tavallisesti täysin vastakkaisia.

Me ehkä kuvittelemme olevamme ensimmäinen sukupolvi, joka ratkoo näitä pulmia. Toukokuussa 1857 Manchesterissa avattiin jättimäinen taidenäyttely ”The Art Treasures of Great Britain”. On ehkä vaikea ymmärtää näyttelyn mittasuhteita, 16 000 teosta. Nimen väite aarteista piti paikkansa. Katsojille tarjottiin parasta Michelangelosta alkaen. Kävijöiden virtakin oli tavaton, 1,3 miljoonaa viidessä kuukaudessa.

Friedrich Engels, tuo vauras radikaali, kirjoitti Karl Marxille: ”Jokainen on täällä juuri nyt taiteen rakastaja ja kaikki puhuvat näyttelyn teoksista.”

Amerikkalainen romaanikirjailija Nathaniel Hawthorne teki omat havaintonsa näyttelystä: ”John Bull ja hänen parempi puoliskonsa nähdään suun täydeltä nielemässä valtavia määriä kylmää keitettyä pihviä, joka on perusteellisesti kostutettu portterilla ja bitterillä.” Tämä ei ehkä vastannut Britanniassa jo 1834 laadittua komiteamietinnön arviota, jonka mukaan museot saattaisivat olla hyvä ase julkijuopottelua vastaan.

Aarteiden näyttely ei siis ollut pelkästään yläluokkainen tai porvarillinen tapahtuma. Valistuksen ja massojen koulutuksen nimissä moni tehtaanomistaja kustansi työväkensä näyttelyvisiitin. Titus Saltin kerrotaan maksaneen 2 500 työläisen matkan Manchesterin näyttelyyn. Siihen tarvittiin kolme erikoisjunaa.

Oma osuutensa oli kasvavalla lehdistöllä Englannin ja Saksan lisäksi myös Ranskassa. Pariisin vuotuiset salonkinäyttelyt olivat valtava tapahtuma ja suosituimpien näyttelyiden kävijämäärät kohosivat sellaisiksi, että niiden miljoonatasolle on päästy vasta 2000-luvun ns. blockbuster-näyttelyissä. Jos suhteuttaisi Pariisin 1800-luvun jälkipuoliskon asukasmäärän näyttelyssä kävijöiden määrään nyt ja silloin, nykymetropoli jäisi luvuissa alakynteen.

Salonkinäyttelyt olivat osa Ranskan valtion tietoista ohjelmaa tehdä Pariisista maailman kulttuurin ehdoton keskus. Järjestelmä loi taide-elämän valtavalle kasvulle mahdollisuudet, mutta systeemiä käytettiin myös taidekulttuurin suitsimiseen. Impressionistien hylkäys virallisesta salongista on tunnetuin esimerkki.

Kaikkien salonkien menestys – myös ns. hylättyjen ja riippumattomien salongin – oli paljolti lehdistön ansiota. Sanomalehtikritiikkien lisäksi satiiriset julkaisut kuten ”Le Charivari” pilailivat taiteen ja sen skandaalien kustannuksella niin piirroksin kuin tekstein. Ne toivat lisää yleisöä.

Salonkien ja museoiden rinnalla kehittyivät huutokaupat ja yksityinen galleriatoiminta. Modernismin läpimurtoon monet galleriat osallistuivat taiteen radikaalien puolella. Länsimaissa vallitsevan käytännön peruspalikat luotiin siis kauan sitten. Viralliset salongit ovat historiaa, mutta yhteiskunnan tukijärjestelmä museoineen ja erilaisine avustuksineen on voimissaan talouden ajoittaisista kriiseistä huolimatta.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana museoiden toiminta on muuttunut nopeammin kuin puoleen vuosisataan. Museot tavoittelevat yhä enemmän vuorovaikutusta. Niiden palvelun käyttäjiä pyritään osallistamaan tavalla, josta turhat kynnykset ja kateederimainen asenne on hiottu pois.

Kehityksestä huolimatta tai ehkä sen ansiosta museoita arvostellaan yhä ankarammin. Muistanette iskulauseen, joka väitti, ettei taide tarvitse seiniä. Suomessahan kaikki mielellään harrastavat taidetta ulkona marraskuusta huhtikuuhun.

Jos hieman karrikoidaan nykyhetken kriittisiä näkemyksiä, niin yhdellä laidalla ovat ne, joiden mielestä museot edustavat taide-elämän poliittisen vapauden jarrua: ne joutavat kuolon uneen, elleivät ne demokratian nimissä avaudu jokaiselle, mieluiten kriittiselle taiteilijalle. Toisella laidalla koetetaan päästä irti yhteiskunnan holhouksesta ja rahoituksesta.

Lisämausteena tässä on ajatus museoista esineiden säilytyspaikkana. Materiaalisilla kappaleilla on rahallista arvoa ja niillä voidaan periaatteessa käydä kauppaa. Ja se on tietenkin pahasta. Unohdetaan, että museot ovat kierron päätepiste. Ne eivät yleensä myy ”tavaroitaan”, vaan tuottavat yhteiskunnallisia palveluita. Toisaalta tämä tukee kaupallista järjestelmää korostamalla taiteen henkisiä arvoja, jotka voidaan museoiden ulkopuolella muuntaa taloudellisiksi arvoiksi.

Vastakkainen, liberalistinen näkemys on se, että yhteiskunnan ei pidä lainkaan tukea taiteilijoita ja museoita. Systeemin pitää perustua liiketoimintaan, jolloin nähdään, millaisilla palveluilla on maksullista kysyntää. Sama koskee taideteoksia olivatpa ne materiaalisia tai immateriaalisia. Kuluttajien enemmistön käyttäytyminen ja halu maksaa ratkaisee, mitkä palvelut elävät, mitkä kuihtuvat. Kysynnän luomisessa medialla on suuri osuus.

Tavallisesti kuvitellaan, että viihdeteollisuus toimii juuri näin. Tosiasiassa yhteiskunta tukee moni suorin ja epäsuorin tavoin viihdeteollisuutta. Perinteinen vastakkainasettelu taiteen ja viihteen välillä on poistumassa, joten vähitellen kaikki ovat samassa padassa mutta tuskin samaa pataa.

Leikitään ajatuksella, että valtion taidemuseon säätiöitäviksi määrätyt kolme laitosta muutettaisiin puhtaiksi liikelaitoksiksi tai osakeyhtiöiksi, jotka eivät nauti valtion avustusta. Mitä tapahtuisi? Yksityinen sponsorirahoitus tuskin kattaisi menoja, joten pääsymaksuja pitäisi korottaa. Ehkä tultaisiin toimeen 200-300 euron pääsymaksulla olettaen, että vuosittaiset kävijämäärät eivät täysin romahtaisi. Ja kyllähän ne romahtaisivat. Toki kassaan saataisiin rahaa myymällä taideteoksia, mutta kuinka pitkälle se riittäisi? Yhtiönhän pitäisi kartuttaa myyntituotteitaan ja kasvattaa niiden arvoa jälleenmyyntiä varten.

Mutta, who cares. Eliittisistä palveluista maksetaan eliittihinta. Eihän kuluttaja, joka lähtee seuraamaan formulakuskien romutuskisoja milloin minnekin päin maailmaa, mittaile jokaista satasta.

Yksi skenaario museoiden alasajolle on se, että niiden tehtävä kulttuuriperinnön säilyttäjinä, kartuttajina ja esittelijöinä lakkautetaan. Museothan ovat pelkkiä seiniä ja ne on syytä muuttaa passiivisesta olomuodostaan taiteen puuhamaiksi.

Jokaisella tulee olla puuhamaan käyttöoikeus ehkä kuitenkin poliittisten voimasuhteiden mukaan kalibroiden. Ne olisivatkin ainoa käyttökelpoinen kriteeri, sillä muut erotteluperusteet kuten esteettiset arvot, koulutus ja käytös kuuluvat menneisyyteen. Niillä on vain harjoitettu syrjintää. Jokainen on taiteilija, sanoi Joseph Beuys.

Puuhamaa lopettaisi myös pääsymaksut. Puuhastelun tuloksen katsominen tai siihen osallistuminen ei saa olla rahasta kiinni. Kuka maksaa puuhamaan ylläpidon ja toimintakustannukset? Veronmaksaja tietenkin.

Mitä tehtäisiin niille, jotka eivät ole järin kiinnostuneita puuhamaista, vaan etsivät jotakin hieman pysyvämpää esteettisen ym. pohdiskelun objektia ja paikkaa. Sellaisia ihmisiä ei voine enää olla paljon, menneisyyteen ne joka tapauksessa kuuluvat.

Ajattelin tässä lähteä Pariisiin, siellä on riittävä määrä taiteen hautakammioita.