Maailma muuttuu – työeläkejärjestelmä ei

Ensin faktaa: suomalainen lakisääteinen työeläkejärjestelmä luotiin 1960-luvulla tilanteessa, joka oli kovin erilainen nykytilanteeseen verrattuna. Väestöpyramidi näytti aivan toisenlaiselta, kun työikäisiä oli paljon ja eläkeikäisiä suhteessa varsin vähän. 1960-luvulla näytti järkevältä luoda sinällään edistyksellinen työeläkemalli, jossa yritykset voisivat lainata takaisin työeläkemaksuja, ja toisaalta työntekijöitä oli pilvin pimein maksamaan eläkkeitä, joita tuolloin ehdittiin nauttimaan muutaman vuoden ajan.

Perusteiltaan 2010-luvun työeläkejärjestelmä on sama kuin 1960-luvulla luotu. Aika harva järjestelmä pysyy (annetaan pysyä) kutakuinkin samanlaisena puoli vuosisataa, vaikka maailma ympärillä muuttuu radikaalisti. Yritysten rahoituksessa takaisinlainauksella on sittemmin ollut varsin pieni rooli, mutta toki sitä on jonkin verran käytetty. Merkittävämpi muutos on tapahtunut työssäkäyvien ja eläkeläisten suhteessa: siinä missä järjestelmän alkuvaiheessa eläkkeellä oltiin muutama vuosi, nyt ollaan parikymmentä vuotta.

Erityisen – tai erikoisen – järjestelmästä tekee myös se, että siinä liikkuu yli 100 MRD € rahaa, eikä tätä lakisääteistä veroluonteista järjestelmää kuitenkaan selkeästi johdeta valtion toimesta. Käytännössä järjestelmää ylläpidetään työmarkkinaosapuolten ja eläkevakuutusyhtiöiden monimutkaisen verkoston avulla valtion lähinnä leimatessa lakipykälät.

Tuloksena on ollut monessakin suhteessa erikoinen järjestely, johon perehtymisessä tieto lisää tuskaa. Pelkistämällä moninaisia ja monimutkaisia vakuutusmatemaattisia laskelmia (joita vain harva yksityiskohtaisesti ymmärtää) ja järjestelmää ylipäätään, päästään helposti perustavaa laatua oleviin ongelmakohtiin:

–        Rahoitus

• Järjestelmään maksetaan yli 10 MRD € vuositasolla, ja rahastoituna on yksityisellä puolella noin 100 MRD €. Tuntuu paljolta, mutta ei riitä. Eläkkeiden ulosmaksut ovat ensi kertaa ylittäneet vakuutusmaksut vuositasolla.
• Vakuutusyhtiöiden sijoitustoiminnan on tietenkin tarkoitus tuottaa, ja yleensä tässä onnistutaankin kohtalaisesti. Tämä ei kuitenkaan alkuunkaan riitä vastaamaan maksujen nousupaineita.
• Vakuutusmaksut ovat tällä hetkellä noin 23 % palkoista. Korotuspaine on huomattava, muokkaillaan esimerkiksi työkyvyttömyysmaksuosuuksia miten tahansa. Tämä on jo tällaisenaan erittäin korkealla tasolla oleva maksu, joka nostaa jo entisestään korkeaa verotustamme. Maksutaso onkin merkittävin asia, joka on järjestelmässä muokkaantunut vuosikymmenten saatossa (maksu oli aluksi 5 %:n luokkaa).
• Kyseessä on itse asiassa pyramidi. Järjestelmä pyörii vain niin kauan, kun saadaan uusia maksajia lupaukselle, että kyllä sinäkin tästä rahasi ulos saat. Niin saatkin, jos jatkossakin löytyy uusia maksajia. Yleinen harhaluulo ihmisillä lienee, että työeläkkeeseen maksetut eurot jäävät jonnekin odottamaan omia eläkepäiviä.

–        Sääntely ja kilpailu

• Tämä on järjestelmän varsinainen erikoisuus. Järjestelmä on kuvattu laissa, mutta lainsäätäjällä on lähinnä kumileimasimen rooli.
• Yleisesti ottaen markkinoilla vallitsee vapaa kilpailu, jolle lainsäätäjä luo raamit. Työeläkejärjestelmässä vakuuttamisen hoitavat (pääasiassa) yksityiset vakuutusyhtiöt, jotka periaatteessa voivat kilpailla, mutta tähän ei ole vapaan markkinatalouden keinoja. Vakuutusturva on kaikilla yhtiöillä sama, ja vakuutusmaksukin tulee lainsäätäjän leimaamana. Kilpailukeinotkin jäävät näin ollen vähiin. Tämä paradoksaalinen asetelma ei ole kenellekään hyvä, koska oikeiden kilpailukeinojen puute ei anna työeläkeyhtiöille kunnolla mahdollisuutta kehittää toimintojaan, eikä varsinkaan markkinoille mahdollisuutta pakottaa työeläkeyhtiöitä tähän kehitystyöhön (esimerkiksi toimintojensa kehittämiseen asiakasta hyödyttävällä tavalla). Hoitokustannusosan osittainen vapauttaminenkin on vain pientä kehitystä aiheen tiimoilta. Nykyisellään työeläkeyhtiöiden kilpailu on nollasummapeliä, jossa sama euro menee mihin tahansa yhtiöön samoilla lopputuloksilla.

Lainatakseni erään virkamiehen lausahdusta kysymykseen miksi tämä järjestelmä on näin monimutkainen: ”Koska muutenhan se voitaisiin purkaa.” Niinpä. Purkaa tätä ei enää voida, mutta muutoksia pitää tehdä. Aloittakaamme avoimella keskustelulla aiheesta. Vain muutosten kautta järjestely voi säilyä elinvoimaisena ja edes jollakin tavalla siedettävänä jälkipolville.