Valtiolla on omat ”Elopinsa”

Alkusyksy jää muistiin paitsi lämpimistä säistään, myös siitä, että suomalaisista kuoriutui kerralla koko joukko ylimmän johdon strategiakonsultteja. Ensin ilmoittautuivat ne jotka jo vuonna 2008 tiesivät, mikä on troijalainen; jo kauan ennen kuin Elop tuli meille näyttämään tempun ja miten se tehdään.

Nyt toisessa aallossa liputtivat menemään osakkeenomistajien edusta huolestuneet kansalaiset samaisen herran ylimitoitetusta exit-kompensaatiosta. Mistään muustahan he eivät järkevästi voi olla huolissaan, sillä Elopin palkkion maksavat sekä Nokian että (pääosin) Microsoftin omistajat – eikä suinkaan ajankohtaisohjelmien studioyleisö.

Elopin tähtitieteellinen, 19 miljoonan euron hintainen laskuvarjo takaisin Microsoftin huomaan kirvoitti kansalaiset ministereitä myöten puhumaan ahneudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Sellaista kuin universaali oikeudenmukaisuus ei kuitenkaan ole olemassakaan, eikä ahneutta voi rajoittaa kuin vasta-ahneus, eli omistajien halu huolehtia omistuksestaan mahdollisimman hyvin. Siinä missä markkinoilla tämä mekanismi pitkällä aikavälillä toimii, ei julkisella puolella korjaavaa liikettä yleensä pääse syntymään. Se on kuitenkin se puoli, joka meille kaikille kuuluisi.

Vapailla markkinoilla palkkaus ei ole nollasummapelin nappuloiden siirtämistä, jossa yhden voitto on toisen tappio. Ei Nokialla ollut eikä ole sellaista 19 miljoonan ylijäämää, jonka se olisi voinut jakaa kaikille työntekijöilleen (ja mielellään muillekin) mahdollisimman tasan. Elopille maksettu osin osake- tai optiomuotoisista kannustimista koostunut korvaus oli sijoitus, jonka Nokian hallitus vuonna 2010 sinetöi Ollilan johdolla siinä uskossa, että se tuottaisi.

Ilman viime päivien kansankäräjiäkin lienee monelle Nokian pitkäaikaiselle osakkeenomistajalle ilmeistä, ettei Elopin kiinnityksen tuotos-panos-suhde täysin onnistunut, sikäli kun yrityksen onnistumista mitataan sen osakekurssilla. Epäonnistumisia tapahtuu, se on pelin henki, vaikkemme toisaalta tiedä mikä yhtiön tila olisi nyt jos Elopia ei olisi palkattu.

Vapaiden markkinoiden henkeen kuuluu, että omistajien ja johdon on rajallisen informaation puitteissa tehtävä rohkeita päätöksiä. Henkeen kuuluu myös se, että heikoista päätöksistä syntyvän tappion lunastavat täysimääräisesti ne osapuolet, jotka ovat tieten leikkiin lähteneet. Eli osakkeenomistajat, eivätkä esimerkiksi veronmaksajat.

Markkinoiden ylilyöntien välttämiseksi paras mekanismi onkin juottaa niille niiden omaa lääkettä. Mikään ei estä ketä tahansa hakemasta johtajan työtä oma palkkiopyyntö kourassa – meillä tai ulkomailla. Mitä enemmän on päteviä hakijoita ja erilaisia palkkapyyntöjä, sitä paremmasta otoksesta pääsevät yhtiön omistajat valintansa tekemään. Toisaalta, kerran siipeensä saaneet osakkeenomistajat saattavat seuraavalla kerralla vahtia rahojensa käyttöä tarkemmin.

Markkinoiden rajoittaminen on jostain syystä kuitenkin ensimmäinen asia joka palkkioiden jeesustelijoille tulee mieleen. Käyttäytyminen on yhtä pragmaattista kuin sillä saksalaisella Greenpeace-aktivistilla, joka siirtyi puolustamaan metsää Suomen Lapissa, kun omassa maassa ei ollut enää puita joihin ripustautua.

Kilpailun tuomaa pakkoa korjata ylilyöntejä ei koskaan pääse syntymään niissä tehtävissä, joiden markkinat ovat rajoitetut, läpinäkyvyys pörssiyhtiöihin nähden pientä, joissa toimitaan valtion suoman lisenssin tai jopa monopolin turvin, ja – ennen kaikkea – joissa bisnesriski ei ole vapaaehtoisesti sen valinneilla osakkeenomistajilla.

Myydäkseen suomalaisille lottoa, pakollisia työeläkkeitä tai viinaa ei tarvitse olla virtuoosi, mutta valtionyhtiöiden näistä tehtävistä maksama vuosipalkka on 300 000 eurosta ylöspäin. Valtion ja kuntien eri kerroksissa istuu tuhansittain hiljaista hallintoväkeä, jonka palkoista tai suoriutumisesta ei tehdä raflaavia otsikoita. Eikä eduskuntaakaan kahden viikon takaisen käsittelyn mukaan kiinnosta.

Kuitenkin on varmaa, että istui joukoissa oman elämänsä elopeja tai ei, on näiden purojen kokonaisvirta monikymmenkertainen Elopin palkkioon verrattuna, ja tämä on riski, joka on täysmääräisesti sosialisoitu veronmaksajille ja kuluttajille. Näissäkään tapauksissa ei ratkaisu toki ole palkkioiden keinotekoinen rajoittaminen; vaan niiltä osin kuin mahdollista, tehtävien avaaminen kilpailulle ja tuon kilpailun toteutumisen valvominen.

Siinä riittäisikin Pietiläisen Tuomolle ja opiskelijajoukolle penkomista. Mutta ainiin, kyseisen tutkimusorkesterin toimintalogiikkahan noudattaa täysin samaa korporatismin kaavaa: riski eli ”tutkivan journalismiin” kustannukset katetaan verovaroin yliopiston rahoittamana, mutta tuotot eli kirjamyynnin hedelmät poimii bändi itse.