Välirauhojen politiikasta valopilkkuja kohti

Olin vuosia sitten hyvin kiinnostunut kansainvälisestä oikeudesta ja sen merkityksestä eri maiden ulkopolitiikassa.

Kiinnostukseni syntyi 90-luvun puolivälissä käytyjen Jugoslavian hajoamissotien aikana ja syveni niinä vuosina, joina toimin ensin hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan ja sitten eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäsenenä. Pohdin niinä vuosina paljon myös politiikan ja vallankäytön syvintä olemusta.

Ulkopolitiikka ei ole kuulunut enää vuosiin työhöni. Myös aktiivinen lukuharrastukseni ja yhteiskunnallinen pohdintani suuntautuvat nykyisin muualle. Ukrainan tilanne ja Krimin varsin nopeasti edennyt liittäminen Venäjään ovat kuitenkin nostaneet mieleeni joitain vuosien takaisia lukukokemuksia ja niiden aikanaan tuottamia oivalluksia.

Mieleeni on tullut erityisesti joitain vuosia sitten lukemani Michael Walzerin teos ”Thinking politically. Essays in political theory”. Sen myötä tajusin nimittäin olleeni kaikki politiikassa viettämäni vuodet täysin väärän politiikkakäsityksen vallassa.

Olin aikanaan mieltänyt politiikan ikään kuin keskusteluna. Ja vieläpä sellaisena keskusteluna, jossa pyritään kuuntelemaan ja ymmärtämään vastapuolta ja etenemään avoimessa hengessä niin, että asiat jalostuvat ja niistä voidaan (ainakin useimmissa tapauksissa) saavuttaa lopulta myös yhteinen näkemys.

Tämä käsitys oli tarttunut kuin huomaamatta mieleni pohjalle niinä vuosina, joina olin opiskellut käytännöllistä filosofiaa yliopistossa. Ja se oli saanut minut hakkaamaan päätäni seinään useita kertoja sinä aikana, jolloin toimin politiikassa.

Walzerin kirja sai minut ymmärtämään, että oma politiikkakäsitykseni oli ollut teoreettisesti täysin virheellinen. Tai ainakin hyvin erilainen kuin useimmilla muilla, jotka toimivat politiikassa.

Politiikan voi nimittäin aivan perustellusti nähdä myös jatkuvana taisteluna ja jopa sodankäyntinä. Siis sellaisena toimintana, jossa jokainen saavutettu yhteisymmärrys ja sopimus on aina vain väliaikainen. Lopullista rauhantilaa ei edes tavoitella vaan kaikki (poliittiset) sopimukset ovat määritelmällisesti pelkkiä ”välirauhoja”. Ne kyseenalaistetaan ja muutetaan heti, kun (taistelun) voimasuhteiden muutokset sen sallivat.

Vain joitakin vuosikymmeniä sitten juuri tällainen politiikkakäsitys koski myös valtioiden ja valtakuntien rajoja. Se käy ilmi heti, jos on kiinnostunut historiasta tai kun lukee ensimmäisenkin kirjan kansainvälisen oikeuden kehityksestä.

Olin kuitenkin itse pitänyt valtioiden välistä voimapolitiikkaa taakse jäämässä olevana historian kautena. Ja olin myös ajatellut, että voimasuhteisiin perustuvan ”pelin politiikan” aika voisi olla väistymässä myös siinä tavallisemmassa kotimaan politiikassa, jossa itse olin mukana. Waltzerin kirja sai minut oivaltamaan, että olin todennäköisesti ollut molemmissa asioissa täysin väärässä.

Jostain syystä olen silti ollut hämmästynyt Ukrainan viimeaikaisista tapahtumista ja etenkin Putinin hallinnon sen johdosta käynnistämistä toimista. Ne herättävät minussa hyvin samankaltaisia tuntemuksia kuin Jugoslavian hajoamissodat kaksi vuosikymmentä sitten. Ihmettelen taas kerran, että tällaisiakin asioita voi tapahtua ja että ne tapahtuvat aivan Euroopan naapurissa.

Ymmärrän oman hämmästykseni hyvin siksi, että päätyöni on aivan muualla kuin kansainvälisessä politiikassa. Mutta politiikan teorian syvempi harrastus tuntuu jostain syystä unohtuneen myös Euroopan unionissa ja Amerikan Yhdysvalloissa. Vai miten muuten on mahdollista, että Venäjän toimia ei osattu ennustaa edes niiden tiedusteluorganisaatioissa?

Vai onko vain niin, että kansainvälisen oikeuden useamman vuosikymmenen mittainen kehitys ihmisoikeuksia vahvistavassa ja valtioiden välisiä sopimuksia kunnioittavassa suunnassa on ollut ainoastaan väliaikainen rauhan hetki maailman historiassa? Siis asiantila, joka muutetaan, muutettiin ja on muutettu heti, kun voimasuhteiden muutokset sen sallivat.

Ihan vielä en haluaisi sitä uskoa. Siksi kaivoin jo Waltzerin kirjan uudelleen esiin olohuoneeni kirjahyllystä. Toivon, että sen pariin palaaminen auttaa minua löytämään kohti parempaa maailmaa osoittavia valopilkkuja myös taisteluun ja pelkkiin ”välirauhoihin” perustuvan politiikkakäsityksen teoreettisesta perustasta.