Suomessa hyvätuloisten marginaalivero on 59 % ja keskimääräinen kulutuksen implisiittinen vero vähän alle 30 %, joten 100 euron tulonlisäyksellä saa 30 euron verran hyödykkeitä. Jos rahat kulutuksen sijaan säästää, menee pääomatuloista 33 % veroa riippumatta siitä, onko tulo nimellistä vai reaalista. Jos kaiken tämän jälkeen jää jotain jäljelle, perintövero vie vielä 20 %. Selvästikin Suomessa on helppo rikastua työtä tekemällä ja säästämällä.
Ilmanko vasemmistopuolueet haluavat lopun rikastumiskehitykselle! Käytännössä tämä tarkoittaa marginaaliveroasteen nostamista sekä kasvattamalla perus- ja työtulovähennystä että kiristämällä suurtuloisten (lue yli 70 000 euroa ansaitsevien verotusta). Ja tietenkin itse säästöjen verottamista.
Aiheellinen kysymys tässä yhteydessä on loans-cash.net, mitä saadaan aikaiseksi kasvattamalla jatkuvasti työtulo ja perusvähennyksiä? Tietenkin näillä toimilla saadaan ”ääniä”, mutta mikä on muutoin lähestymistavan logiikka? Mitä suurempi on verottomien tulojen määrä, sitä jyrkemmäksi muuttuu marginaalivero ja pahemmiksi muuttuvat ns. tuloloukut.
Muta keitä nämä vähennykset sitten hyödyttävät? Ilmiselväisi pääasiallinen kohde ei ole matalapalkkaiset työläiset, koska he hyötyvät perusvähennyksestä vain marginaalisesti. Sen sijaan osa-aikaiset työntekijät nettoavat molemmista vähennyksistä. Käytännössä suurin ryhmä on opiskelijat.
Tilanne on tässä suhteessa absurdi. Opiskelijat voivat ansaita 12 000 euroa vuodessa menettämättä 335 euron opintorahaa 9 opetuskuukaudelta (samoilla säännöillä toimivat asumistuki, ateriatuki ja muut tuet). Nykyisillä veroparametreilla näin suuret tulot ovat valtaosin verovapaita (verolaskurin mukaan veroaste on noin 10 %). Opintotukea saavat 2014 aloittaneet opiskelijat 64 kuukaudelta, mikä tarkoittaa seitsemää vuotta. Vanhemmilla aloittaneilla tukea heruu 70 kuukaudelta. Tukia saa seitsemän vuoden opiskeluaikana noin 40 000 euroa. Verovähennyksistä tuleva verotuki kasvattaa luvut 50 000 euroon
Tuki sinänsä ei ole ongelma; ongelma on enemmänkin se, kuka tuen maksaa. 2000 kuukaudessa ansaitseva työläinen maksaa (osaltaan) nämä tuet, vaikka hänen palkkansa on ja pysyy 2000 eurossa eläkkeelle pääsyyn asti. Sen sijaan tukien saaja nettoaa paitsi nämä tuet, vielä saman verran ilmaisen korkeakoulutuksen muodossa. Ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut saa keskimäärin palkkaa 4500 euroa kuukaudessa. Lääkärit ja juristit ovat vielä omassa ryhmässään 6000-7000 euron kuukausipalkoilla. Viimeksi mainitut kuittaavat noin miljoona euroa lisää nettotuloja nähdessään nimensä yliopistoon hyväksyttyjen listalla.
Eli köyhät maksavat rikkaiden koulutuksen; tämä on suomalaista tasa-arvoa. Samalla korkeakouluihmiset tuskailevat sen kanssa, että opiskeluajat tuntuvat aina vain pitkittyvän. Erilaisilla hallinnollisilla tempuilla yritetään supistaa opiskeluaikoja, mutta samaan aikaan kasvatetaan insentiiviä olla opiskeluaikana työmarkkinoilla. Luodaan kahden työmarkkinat: tavalliset työmarkkinat ja opiskelijoiden subventoidut markkinat.
Korkeakoulujen vetovoima on syystäkin suuri; korkeakoulupaikka vaille jäänyt voi uneksia miljoonan euron lisätuloista vain Veikkauksen mainoksia katsellessaan. Ilmanko niin moni panostaa vuosikausia korkeakoulujen sisäänpääsytutkintoihin! Jotain kertoo sekin, että Työ- ja elinkeinoministeriön mukaan työttömien 15-29 vuotiaiden määrä oli tammikuussa 86000 (kun vastaava luku 2006 alussa oli 56 000). Toki työttömyys on lisääntynyt, mutta ei suinkaan 52 vaan 29 prosentilla). Toki on myös niin, että työllisyyden heikkeneminen kohtelee suhteettoman paljon nuoria ja vanhoja työntekijöitä, mutta tuskin on kaukaa haettua ajatus siitäkään, että huomattava osa nuoruuden vuosista menee työttömänä opiskelupaikan etsimiseen ja pääsykokeesta toiseen etenemiseen.
Sen sijaan, että tuskaillaan huoltosuhteen heikkenemisellä ja ulkomaisen työvoiman tarpeella, olisi ehkä järkevämpää luoda katse niin sietämättömiin pitkiin aikoihin, jotka kuluvat opiskelupaikkojen valintaan ja itse opintoihin. Eli luulisi oleva mahdotonta lyhentää yläasteen ja lukion opetusta niin, että ylioppilaiksi päästäisiin jo 17 vuotiaina ja kandidaatiksi 21-22 vuotiaana, eikä suinkaan komikymppisenä. Mahdotontako? Nykyisillä pelisäännöillä se on tietenkin mahdotonta, mutta tilanne olisi tyystin erilainen jos Suomi(kin) olisi markkinatalousmaa, jossa olisi voimassa sääntö, se maksaa, joka hyötyy.
Blogit
Liberan blogiin kirjoittavat eri alojen asiantuntijat tai muuten vain mielenkiintoiset henkilöt. Blogit ovat kirjoittajiensa mielipiteitä, eivätkä välttämättä edusta Liberan virallista kantaa.
Tietoa kirjoittajasta
Matti Virén
Matti Viren on taloustieteen professori Turun yliopistossa. Aiemmin hän toiminut tutkimusjohtajana Suomen Pankissa, tutkimusjohtajana VATT:ssa ja tutkijana Etlassa. Vuosina 2001-2003 hän toimi neuvonantajana (pre-accession advisor) Puolan valtionvarainministeriössä. Opintonsa hän suorittanut Helsingin ja Chicagon yliopistoissa. Hän on Suomalaisen tiedeakatamian jäsen.
7 kommenttia artikkeliin Rikkaat köyhien rahapussilla
Nyt on kirjoituksessa vähän menneen ajan pakinaa kateusaspektilla höystettynä. Aluksikin opintotuen kuukausimäärät ovat väärin. Toisekseen korkeakoulutus ei nykypäivänä tarkoita automaattisesti parempaa palkkaa tai ylipäätään edes työpaikkaa. Maksuton koulutus on tekijä jossa ihmisellä on aito mahdollisuus päästä niin pitkälle kuin oma osaaminen riittää riippumatta siitä mistä sosioekonomisesta taustasta on syntyjään. Mikään muu systeemi maailmassa ei toimi tuolla mittarilla. Toinen pohdittava asia on että miksi enää olisi tarvetta hankkia tietoja ja taitoja opiskelussa jos kerta tutkinnon voi vain ostaa.
Maksuton korkokouluopetus annetaan vain osalle, ei suinkaan kaikille. Ne, jotka eivät saa opiskelupaikkaa, kuitenkin maksavat. Ja aika vähän meillä on näyttöä siitä, että ne joita ei valita korkeakouluihin, olisivat ”huonompia” kuin ne jotka valitaan?
Oletetaan, että kansakunta investoi henkiseen pääomaan kouluttamalla oppimiskykyisimmän kansanosan yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa, sanotaan 5% väestöstä. Tuo joukko voi olla vaikkapa puolet 19-29 -vuotiaista, esimerkiksi ylioppilaat.
Reality check: ”Tilastokeskuksen mukaan tutkintotavoitteisen koulutuksen opiskelijoiden kokonaismäärä oli 1,27 miljoonaa vuonna 2013. Heistä 542 900 suoritti perusasteen oppimäärää. Perusasteen jälkeisistä koulutuksista eniten opiskelijoita oli ammatillisessa koulutuksessa, 314 000 opiskelijaa. Lukiokoulutuksessa opiskelijoita oli 105 900. Ammattikorkeakoulukoulutuksessa opiskelijoita oli 138 900 ja yliopistokoulutuksessa 167 200 opiskelijaa.”
Oletetaan lisäksi, että korkeakoulutus johtaa joissakin tapauksissa työllistymiseen ja progressiiviseen tulo(vero)kehitykseen.
Johtopäätös: valtio valitsi pääsykokeilla opiskelijan maksuttomaan koulutukseen ja koulutuksen jälkeen peri työllistyneeltä maisterismieheltä progressiivisellä verotuksella omansa takaisin. Tai jotakin sinnepäin.
Summat ovat sinänsä sivuseikka, luulen Virenin ajavan enemmänkin sitä ajatusta, että onko meidän järkevää kansakuntana sallia ilmainen korkeakoulukoulutus niin isolle osalle opiskelijoita, jos akateemistenkin työttömyys on nousussa.
Ja toisaalta, jos maksu pidemmästä koulutuksesta lankeaa muiden kuin opiskelijan itse maksettavaksi, niin pitäisikö kouluttautujat velvoittaa jollain tavalla maksamaan saamansa hyöty takaisin? Jos ymmärsin Juhan viestin yllä oikein, niin pidät progressiivista verotusta tavallaan takaisinmaksuna tuosta koulutuksesta? Siinä on kuitenkin se ajatusvirhe, että progressiivinen verotus ei pääty siihen, kun tuo takaisinmaksu on suoritettu.
Topi, asian ydin lienee tasapaino yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden välillä. Suomessa koulutus – esikoulusta yliopistoon – on pitkälti julkisen sektorin monopoli. Mutta monet muutkin julkiset palvelut rahoitetaan verovaroin. Toisinkin voisi olla. Ja muualla on.
Jos maksuttomasta korkeakoulutuksesta nauttinut maisterismies jää Suomeen, työllistyy ja maksaa veroja, silloin julkinen sektori alkaa netota tuottoa ”sijoitukselleen” (koulutusinvestointi). Jos ei, ei.
Jos yliopistot ja korkeakoulut valitsevat pääsykokeilla kotimaiset ja ulkomaalaiset opiskelijat, riman korkeus määrää kiintiön koon, tai päinvastoin. Ja veronmaksajat maksavat laskun.
Varakkaat vanhemmat voivat toisaalta lähettää lahjattomat lapsensa ulkomaille maksulliseen koulutukseen. Tarjontaa riittää kirjekursseista tutkintotodistuksiin. Eivätkä stipendit huippuyliopistoihinkaan ole poissuljettuja.
Progressiivinen verotus ei täyteen takaisinmaksuun pääty, mutta ei se voikaan kaikilla päättyä, koska jostakin on löydyttävä rahat niiden henkilöiden koulutusten kuluihin, jotka pystyvät työuransa aikana maksamaan koulutuksensa takaisin vain vaillinaisesti. Näitä ryhmiä on väistämättä olemassa ja joissakin tapauksissa, kuten eräillä humanististen tieteiden aloilla tai perheen perustamista suunnittelevien nuorten naisten kohdalla, tiedetään jo etukäteen, että riski laskun osittaisesta kuittaamatta jättämisestä on kohonnut.
Ison-Britannian valtiollisen Student Loans Companyn kautta ylläpidetyssä opintolainajärjestelmässä, josta rahoitetaan opiskelijoiden opintolainoja korkeintaan £9000 vuodessa perittäviin lukukausimaksuihin ja lisäksi noin 3000-4000£ elinkustannuksiin, on ennustettu pidemmällä aikavälillä 40-50% luottotappioastetta.
Tässä on uutena argumenttina esitetty, että peruskoulua ja lukiota tulisi lyhentää. Miten tällaisen voi tehdä koulutuksen tasoa vaarantamatta? Ovatko lyhennetyn oppimäärän lukeneet tiedollisesti kypsiä suorittamaan yliopiston kandidaatintutkintoa, ellei jälkimmäisen vaatimustasoa madalleta? Nämä kysymykset kiinnostavat muitakin kuin opiskelijoita, koska koulutuspolitiikassa epäonnistuminen hankaloittaa ainakin teknologiateollisuuden aloja rekrytoimasta pätevää työvoimaa, josta on nytkin valitettu olevan pulaa.